Halaa hevonen ylöspäin luoksesi

Eilen sain seurata Richard Whiten kouluratsastusklinikkaa jonka aiheena oli istunta ja vaikuttaminen. Klinikka olisi jatkunut vielä tänään ja tosi paljon houkutti mennä, vaikka minulla olikin viikonlopputöillä ansaittu perjantaivapaa. Piti kuitenkin priorisoida, sillä eräänä aamuna tällä viikolla sanoin lapselleni että äiti lähtee nyt kouluun, ja laps 2 v. lisäsi siihen hieman murheellisella äänellä: "Taas." Tänään siis jäin klinikasta huolimatta kotiin.

On aikamoinen ajatusmyrsky päässä liittyen kouluratsastukseen. Richardin klinikka oli hyvä ja hänen oppinsa arvokkaita, mutta mitä enemmän näen (koulu)ratsastusta ja (koulu)ratsastajia, sitä selkeämmin tajuan että on tosi paljon ammattilaisia joiden kanssa ja joiden tavalla en koskaan halua työskennellä. On paljon sellaista johon ei kukaan puutu vaikka sokeakin näkee otsallaan että ratsastaja on väkivaltainen hevostaan kohtaan, monesti aivan aiheetta. En viittaa tässä nyt Richardiin, vaan puhun osasta ratsastajista joita hän valmensi. Minusta on äärimmäisen murheellista, että kilpa- ja ammattiratsastajista koostuvassa joukossa oli ehkä kaksi tai kolme sellaista ratsastajaa, joiden työskentelyä katsoin ihaillen. Monen työskentelystä ajattelin, että kouluratsastus on väkivaltainen laji. Ja että en ikinä halua ratsastaa noin.

Minut teki surulliseksi myös se, että hetken ajan katsomossa istui yläpuolellani ratsastaja jota ihailin lapsena silmät suurina. Nyt hän kertoi polleana, ettei ole käyttänyt kypärää viiteentoista vuoteen ja kauhisteli, kun oppilaitoksen sääntöjen mukaan hänenkin piti laittaa kypärä päähänsä klinikassa ratsastaessaan. Kuulemma painovoiman laki määrää mikä kohta edellä hän putoaa jos putoaa, ja hän oli sitä mieltä että hän putoaa sitten ahterilleen. Tosin kun näin hänet ratsailla, ajattelin että hukkaan on mennyt kaikki ihailuni. Hevonen ehkä liikkui teknisesti oikein ja näyttävästi, mutta sen ilme oli ahdistunut ja kireäkasvoinen.

No niin. Piti oksentaa näitä ajatuksia julkisuuteen. Nyt voin kertoa siitä kun kävin fiilistelemässä Penan kanssa Richardin istuntaoppeja, ihan keskenämme ihan täällä kotona. Pidin mielessäni kuvaa siitä miten en tahdo ikinä ratsastaa, ja sain siitä rauhaa työskennellä pitkämielisesti ja lempeästi. Ja voi miten hieno Pena oli!

Halaa hevonen jaloillasi ylöspäin luoksesi. Ajattele takareisi painavaksi ja lähelle hevosta, polvi ei saa puristaa vaan polven pitää päästä liukumaan eteenpäin liikkeen rytmissä. Pakita satulassa poispäin kädestäsi - kun hevonen kantaa itsensä, se itse tekee tilaa istuntasi ja kätesi väliin (tämä on muuten niin totta!!). Älä purista lihaksilla kun käytät pohjetta, vaan "taputa luilla". Pohjeapu on tap tap, se on nopea, ja hevosta koskettava kohta on pohje läheltä nilkkaa, ei kantapää, ei kannus, ei polvi. Uskalla välillä pitää kiinni ja odottaa että hevonen tulee takajaloilla istuntasi alle. Älä panikoidu vaikka tulisi rytmirikko. Tunne takapuolessa hevosesi takajalat ja niiden liike. Älä työnnä ja ratsasta satulaa edestakaisin vaan istu liikkeen päällä. Hevonen liikkuu satulan alla ja kuljettaa. 

Harjoiteltiin lyhyissä pätkissä kokoamista, ravissa ja laukassa. Taivutin myös pienempiä voltteja kuin mitä mukavuusrajani sanoo ja rakensin sitä kautta lisää kokoamista. Alkumulkoilujen jälkeen Pena tuli hyvin alleni ja alkoi todella tsempata ja yrittää. Ja kun siinä aherrettiin, tuli pihaan ihminen joka on kesyttänyt Penaa silloin aivan kakarana, ja sanoi että onpa siitä tullut ihan ratsu. Että kylläpä on hevosen ilme ja olemus muuttunut siitä kolmivuotiaasta joka hyppi pystyyn ja kaatoi itseään milloin mistäkin syystä. Että ihan oikeaan paikkaan ja oikealle ihmiselle Pena on lopulta päätynyt. Siitä tuli hyvä ja lämmin olo.