Jännittää

En oikein tiedä, mikä tämän tekstin funktio on. Ehkä vain purkaa omia tuntojani...?

Nyt kun Penan kotiinpaluu konkretisoitui, on ikäväni noussut ihan uusiin sfääreihin. Olen alkanut jännittää Penan kotiintuloa. Näiden kuluneiden kuuden kuukauden aikana olen tietoisesti työntänyt ajatuksia Penasta taka-alalle, jotta pysyisin jotenkin kasassa. Kun olen käynyt katsomassa sitä, olen koittanut pitää itseni etäällä. Olen toiminut vähän kuin robotti, ajattelematta, tuntematta. Olisin voinut käydä useamminkin, mutta se on tuntunut pahalta. Nyt vasta tuntuukin pahalta, kun periaatteessa voisin Penan jo ottaa kotiin. Tässä on kuitenkin vielä muutama seikka joiden vuoksi on järkevinta odottaa kuukauden verran, ja Penalla ja Marilla on jo kisakalenterissa merkintöjä tulevaksi kuukaudeksi, en halua sotkea niitä suunnitelmia.

Penasta luopuminen oli ja on edelleen minulle todella arka asia, ja koen siihen liittyen monenlaisia tunteita.

Suurin niistä on syyllisyys. Ja suru.
Pelkään että olen "hävittänyt" Penan.

Pelkään että kun se tulee takaisin, se tuntuu vieraalta. Ja että se kokee minut vieraaksi.

Pelkään, että se yhteys on hävinnyt, joka meidän välille rakentui. Tein Penan kanssa niin paljon muutakin kuin vain ratsastin, ja sellainen on sille tärkeää. Se, että sillä on oma ihminen. Sama oma ihminen joka hoitaa, ruokkii, tarhaa, liikuttaa. Koen syyllisyyttä siitä, että annoin Penan pois loppuraskauteni ajaksi, vaikka järjellä ajateltuna se on ollut oikea ratkaisu. Silti jossittelen. Olisiko se kuitenkin voinut olla kotona, tarhata laumassa ja olla vaan? Olisiko se ollut tyytyväinen? Olisiko sille riittänyt pelkkä oleminen? Toisaalta olisin sitten joutunut aloittamaan sillä ihan alusta kaiken ratsastuksellisen, ja Pena on edistynyt tässä puolessa vuodessa taas isoja harppauksia. Jos olisinkin pitänyt Penan kotona, olisinko potenut sitten syyllisyyttä siitä, ettei Pena tee mitään? Ajatellut, että se kokee itsensä hylätyksi kun joutuu vain möllöttämään tarhassa? Miksi ihmeessä inhimillistän sitä näin?

Mutta kyllä minä tiedän, että jotain on hävinnyt.
Hevoseni on ollut toisen ihmisen ratsastettavana ja hoidettavana puoli vuotta, ei se tietenkään palaa takaisin ja ole heti minun kanssani niin kuin ei olisi lähtenytkään.

Suren sitä. Suren sitä ihan hemmetin paljon.