Yhdessä niin myötä- kuin vastalaukassakin

Ratsastus on sitten mielenkiintoinen laji. Koskaan ei voi selkään noustessaan varmaksi tietää, mitä on luvassa ja mikä on fiilis treenin jälkeen. Tämänpäiväiset pohdintoni liittyvät otsikon mukaisesti laukkaan.

Pena täällä, tammat toisaalla

Suunnitelmani oli ratsastaa ravihommat lyhyesti (hyvä päätös jo siitä syystä että ampaisin ratsaille suoraan ruokapöydästä, uh ja äh sitä oloa kun yrittää jyskyttää harjoitusravia täydellä vatsalla) ja keskittyä laukkaan, ja kokeilla pitkästä aikaa vastalaukkaharjoituksia. Pena oli supervastaanottavainen jo alkuverryttelyssä, ja pystyin kerrankin keräämään sitä pikkuhiljaa ylemmäs. Pena siis malttoi ravata alkuhölkät matalana ja pitkänä, mutta silti tahdikkaana ja itse edeten. Tein ravissa kuviota avotaivutus pitkällä sivulla, päätyyn voltti ravia kooten, lävistäjällä keskiravia (toim. huom: Olen kiristänyt ruuvia myös itseni suhteen, en enää ajele vain temponlisäyksiä vaan haluan löytää keskiravia), taas päätyyn voltti ravia kooten ja pitkälle sivulle avoon jne. Ei moitittavaa, paitsi että keskiravissa saan olla tahdin kanssa tarkkana - jos tulen keskiraviin perusistunnassa ja alan keventää kun pyydän eteen, muuttuu tahti helposti kipittäväksi. Kun taas tein koko hässäkkää keventäen, pysyi keskiravinkin tahti vaivattomasti yllä.

Välikäynnin jälkeen sitten laukkaan. Yritän uskotella opettaa itselleni että laukka on askellaji siinä missä käynti ja ravikin, siksi alkuun vain laukkailin. Siis tein laukassa samanlaisia asioita ja kuvioita kun teen ravissakin valmistautuessani varsinaiseen tehtävään. Harvoin "ei-minkään" tekeminen tuntuu näin hyödylliseltä! Keskityin siihen missä ja miten istun, ja siihen etten vedä tai kannattele hevoseni etuosaa. Tuntumamantrassa olen heilahtamassa sinne toiseen äärilaitaan, jossa alan vetää. Haluan että Pena on ohjan päässä, tuntuu siellä, mutta en saa sitä sinne vetämällä, enkä missään nimessä voi kannatella sen etuosaa vaan se työ sen on tehtävä itse.

Oikea laukka oli vuorossa ensin, ja se on Penan heikompi kierros. Nyt kuitenkin kaikki vastalaukkatäyskaarrot onnistuivat ilman mutinoita, ja lopulta laukkasin melkoisen sujuvasti myös lävistäjäkahdeksikkoa koko ajan oikeaa laukkaa. Olin aivan ällistynyt tästä ja positiivisena ajattelin että laukka on vaan niin paljon parantunut että vastalaukasta on tullut helpompaa. No joo... Vasen kierros palautti minut maan pinnalle. Tasapaino ei riittänyt ja tehtiin jatkuvasti rikko, yhden raviaskeleen kautta vaihto myötälaukkaan. Yritin täyskaartoa, jolta jatkaisin pitkän sivun loppuun ja päädyn läpi. Ei sujunut. Lopulta helpotin harjoitusta niin että tein vain pitkille sivuille loivat kiemurat, ja ne Pena kesti vasemmassa laukassa ilman rikkoja.

Mutta fiilis. Se tässä oli nyt olennaista. Pena yritti hermostua kun se ei saanutkaan tehtävää kerrasta oikein. Ja kun se hermostuu, se hukkaa rentouden ja kuuliaisuuden eikä se silloin ainakaan selviä tehtävästä. Se alkaa roiskia ja hosua. Tällä kertaa kuitenkin minä olin varma siitä etten pyydä mahdottomia. Osasin helpottaa tehtävää oikeassa vaiheessa jotta Pena sai onnistumisen kokemuksen ja kehuja. Osasin auttaa hevostani, tulla sitä vähän vastaan. Ja lopuksi jatkoin vain vasenta laukkaa ilman kiemuroita, ja Pena palasi alun rentouteen ja alkoi tarjota matalampaa muotoa ja venytystä eteen, laukassa!

Puikulapää!

Summa summarum. Tehtävä ei onnistunut ihan päivän agendan mukaisesti, mutta silti jäi hyvä fiilis. Pääsimme kiinni johonkin meille yleensä vaikeaan - hermostuneisuuden purkamiseen. Minä ratsastin hyvin. Ja Pena pinnisteli vaikka sillä oli vaikeaa.

Kaikesta kenttähyvästä huolimatta eniten iloinen olen siitä, että loppukäynnit suoritettiin radalla ratsain, ihan kaksistaan, ohjat koko ajan löysinä ja minulla ote niistä vain toisen käden sormenpäillä.

PS. Blogiin on tipahdellut tasaiseen, verkkaiseen tahtiin uusia lukijoita, tervetuloa kaikille! Ei tässä nyt vielä ennätystilastoja hätyytellä, mutta 40 rekisteröitynyttä lukijaa on minulle iso joukko jo. Kommentoikaapa rohkeasti, keitä olette ja mistä tulitte!