Muistoja menneestä

Voisin natista siitä että sinne meni ruska ja kuulaat syksyiset kelit ja tilalle tuli vesisade ja pimeä. Tai siitä miten en opi hyppäämään hevosellani vaikka koko ajan yritän. Kertoa siitä miten turasin valmennuksessa tänään niin että jäi vain mälsä olo omasta osaamattomuudesta. Mutta natinan sijaan esittelen pari muistoa joihin törmäsin.

Kuvassa olen minä, vuosi taitaa olla -95 tai -96. Ratsunani on Vappuheila ja olen juuri voittanut ensimmäiset estekilpailuni luokassa 40 cm. Takaisin lähtöruutuun -blogi pohti juuri hetki sitten sitä miten nykyään moni hevosharrastaja onnistuu näyttämään siltä kuin olisi muotivaatekatalogin kuvauksista tulossa, ja kommenttikentässä muisteltiin aikoja jolloin oli tapana siirtää kaikki siviilikäyttöön kelpaamattomat rytkyt tallikäyttöön, koska tallilla ei haittaa se miltä näyttää. Haha! Tässä valokuvassa tiivistyy kaikki ysäriratsastuskoulumuistot, katsokaapa vaikka!

- Wembleyn samettinen turvapotta (tosin tämä on jo melko edistyksellistä, minulla ei koskaan ollut sellaista munankuorikypärää joita paljon vielä vilisi noihin aikoihin) ja leukakuppi. Kypärässä takana niskassa silkkinauharusetti.
- Raipassa käsilenkki.
- Poolopaita ja sen päällä "siisti kisapaita" eli puhdas collegepaita, vain n. kaksi kokoa liian suuri.
- Tummanruskeat polvipaikkaiset Ma-Nu -merkkiset ratsastushousut joita ei suinkaan oltu ostettu kaupasta minua varten vaan housut on peritty joltain sukulaiselta ja ommeltu sivusaumoista kapeammiksi.
- Aiglen kumiset ratsastussaappaat. Näistä kääntyi vuori ulos kun niitä kesäkuumalla kiskottiin pois hikisistä jaloista. Talvella varpaat jäätyi tunnottomiksi ja perskannikat olivat kaatuilusta mustelmilla koska näiden pohjissa ei ollut minkäänlaista pitoa.
- Yhden koon näppylähanskat.

Entäs hevosella sitten?
- Satulanmuotoinen vaahtomuovipatjaa muistuttava teddykarvainen satulahuopa.
- Tuo ihmeellinen valkoinen narupunossatulavyö.
- Takaa kulkevalla ratsukolla näyttäisi olevan ne valkoiset hervottoman jäykät ja paksut kumiohjat joita oli mahdoton pitää kädessä ilman että ne pönköttivät joka suuntaan. Lisäksi ratsastajalla on tuon ajan hittituote, tikkiliivi, joka usein mätsättiin housujen tai kypärän väriin (joo, oli aika jolloin minulla oli vihreä samettikypärä ja vihreä tikkiliivi, edelleen monta kokoa liian suuri aikuisten S. Mutta sellainen oli silloin saatava).

Entäs nämä? Löysin lapsuudenkotini vintiltä pahvilaatikollisen leikkihevosiani. Roudasin ne kotiin ja luovutin osan oman jälkikasvuni leikkeihin. Osan jemmasin talteen, etenkin kaikki ne narusta punotut, kieputetut ja taitavasti solmitut suitset, riimut, valjaat ja martingaalit. Kangastilkuista leikatut ja ommellut loimet, pintelit ja satulahuovat. Hammasharjoista katkaistut harjapäät.

Lännensatulasta on muokattu enkkusatula ja suitsiin lisätty punottu otsapanta sekä martingaali

On satulahuopaa, jalustinhihnaa, apuohjaa. Tämä heppa oli mun ylpeyteni!

Hyvä tavaton miten näiden kanssa on väkerretty! Eikä pelkästään väkerretty, vaan pidetty tarkasti kirjaa siitä, mikä hevonen on minkäkin niminen, -värinen, -ikäinen, -sukuinen ja millaiset taustat sillä kussakin leikissä on. On kirjoitettu tallipäiväkirjaa ja vedetty maalarinteipillä lattiaan karsinanpaikkoja ja rakennettu maastoesteratoja huonekalujen lomaan. Luettu kaikki kirjaston hevostietokirjat ja hoidettu leikisti lannehalvausta ja ähkyä.

Eniten ällistynyt olen omasta tarkkanäköisyydestäni - kaikki remelit on tehty niin viimeisen päälle oikein kuin vain voi. Mittasuhteet on just eikä melkein. Se tarkoittaa, että on tarkkaan katsottu ja opeteltu, miltä oikeassa hevosmaailmassa näyttää. Ja sitten kotona harjoiteltu leikkihevosen kanssa.

Toisinaan vieläkin käy mielessä, että kuuluisiko lasten enemmän touhuta hevosten kanssa leikisti kuin ihan oikeasti...