Sana sieltä, toinen täältä

Pena on elellyt villinä ja vapaana työnteon ikeestä sillävälin kun minä olen painanut liki 14-tuntisia päiviä koulussa. Sain vielä mojovan flunssan näin viikonloppua vasten joten eipä tule ratsastettua vapaa-ajalla nytkään - jossain välissä täytyy antaa kropallekin aikaa palautua.

Kirjaan kuitenkin itseäni varten ylös ratsastushavaintojani koulusta. Ison Vaaleen kanssa kävi jonkinlainen läpimurto maanantaina ja tuli se vau, oho, VAU, apua, VAU -olo. Siis se, kun tuollainen oikea ratsuhevonen alkaa kantaa ja liikkua tahdissa. Se kun kaikki onkin ykskaks ihan superhelppoa ja kevyttä ja vaivatonta. Kun saa tunteen että satulan alla hevosen selkä on kuin virtaava koski joka kuljettaa ratsastajaa eteenpäin.

Mitä minä sitten tein toisin?

En ole ihan varma. Vahva epäilys on, että lakkasin tekemästä. Jäin odottamaan ja kuuntelemaan hevosta. Kirjoitin jo viimeksi, että istunta ei saa työntää. Kirjoitan sen vielä uudestaan: istunta ei saa työntää! Vasta kun olen lopettanut lopettamassa työntämisen, tajuan kuinka paljon olen työntänyt. Pitää joustaa ennemmin ylös-alas (lonkkanivelestä kohti polvea, ei ristiselästä) kuin eteen-taakse.

Lisäksi älysin miten hevosta käännetään. Tai ainakin älysin vähän, sen verran että sain altajuoksevan hevosen odottamaan. Hidasta ulkoetujalkaa, käännä etuosaa, aseta sisään. Ajattele ympyrä kahdeksankulmiona, koko ajan on työtä, koko ajan on uusi kulma. Hidasta ulkoetujalka, käännä etuosa, aseta sisään, ratsasta ulos. Toista. Toista. Se on kummallista kun jatkuvasti avautuu selkeämmin ja selkeämmin se, että ratsastuksessa pitää koko ajan aktiivisesti tehdä eikä vain matkustaa, ja sitten toisaalta taas ei saa tehdä yhtään mitään pitkään aikaan. Näiden välisen balanssin oppiminen tuntuu vaikealta, mutta koukuttavalta.

Esteillä oivalluksen hetket tulivat torstaina. Olin taltuttanut alkavan kuumeeni Finrexinilla ja Buranalla, mutta lihassärky ja tukkoisuus tekivät minut hieman... voimattomaksi. Juuri niin voimattomaksi, ettei kroppani yksinkertaisesti jaksanut vetää tai puristaa (eikä mieleni olla tästä huolissaan). Ja esteille löytyi se kaipaamani flow, kun tekeminen oli rentoa ja luottavaista. Täytyy toki huomioida, että Iso Vaalee on aikamoinen Mersu näissä estehommissa ja on suorittanut noiden ratojen tehtäviä niin moneen kertaan että suoriutuisi niistä varmaan kokonaan ilman kuljettajaakin, mutta kaltaiselleni jännittäjälle se on vain hyvä asia. Kuten esteope asian muotoili: Olet parhaissa mahdollisissa käsissä, kuuntelet vaan sitä hevosta, se kertoo sulle kyllä jos olet väärässä.

Hyppäämisen suhteen olen päättänyt olla tuijottamatta esteen korkeutta. Onnistun lietsomaan itselleni ihan turhan paniikin jos tiedän, paljonko esteellä on korkeutta. Toki me itse myös rakennamme hyppäämämme tehtävät, mutta yritän toimia mekaanisesti ja olla miettimättä, tuntuuko joku este minusta isolta vai ei. Pääni on tavallaan päättänyt ennakkoon pelätä yli 80 cm korkeita esteitä, vaikka olen jo saanut huomata että selviän sen kokoisista hypyistä ihan hyvin. Kaikesta rohkaistumisestani ja ajatustyöstäni huolimatta minua silti hieman kylmää tieto siitä, että tämän vuoden aikana täytyy esittää kilpailusuoritus 95 cm luokassa ja näytöissä hypätä isompiakin esteitä.

Minulla on valtavan kova motivaatio käydä koulua ja tulla paremmaksi ratsastajaksi ja sitä myötä tietenkin myös ohjaajaksi. On ihan uskomattoman hienoa, että tällainen opiskelu on mahdollista eikä edes maksa mitään! Epäilen etteivät 16-20-vuotiaat opiskelijat edes ymmärrä, miten etuoikeutettuja ovat kun saavat ruuat, asunnot ja opetuksen eteen kannettuna joka päivä. Itselläni on sen verran jo kilometrejä takana että ymmärrän ällistyä tällaisen mahdollisuuden maksuttomuudesta. Rankkaahan tämä on, perheen ja koulunkäynnin ja omien hevosten yhdistäminen, mutta haluan ajatella, että tästä poikii vielä jotain merkittävää. Jatkamme siis harjoituksia.