Marraskuun makiat

Sataa. Vauvan päiväunet voisi toki viettää lehteä lukien ja kahvia juoden sisällä, vaan lähden kuitenkin sateeseen.

Ah. Marraskuun kauneus!

Mikä taivahan voima ajaa hevosen piehtaroimaan kylmään märkään mutaan?

Näinä marraskuun sateisina päivinä toivon hiukan, että olisi maneesi ja hiekkatarhat ja siisti hevonen joka ei rypisi jokaisessa löytämässään kurakossa. Vaan näillä mennään.

Täytyy todella tahtoa ratsastaa, että lähtee vinkuvaan tuuleen ja vesisateeseen tahkoamaan niinkin vaikeita juttuja kuin pysähdyksiä. Pysähdyksiä! Miten voi olla niin vaikeaa ihan vain seistä hiljaa paikallaan muutama sekunti? Ilman että ollaan tuhannen mutkalla ja peruutellaan tai vähintään huojutaan?

Toinen tosivaikee on ollut laukasta raviin siirtymiset. Kun se nenä ei vain pysy alhaalla. Ei vaikka kuinka laukassa olisi namiskat kohdallaan ja homma kunnossa. Kun tulee raviaskel, kimpoaa nokka ylös ja selkä tippuu. En ole apuohjien suuri fani, mutta on käynyt mielessä, että jos omistaisin gramaanit, saattaisin kokeilla niiden avulla opettaa, mihin suuntaan nenän pitikään näyttää kun askellaji vaihtuu. Luulen että kyse on taas vain väärän tavan poisoppimisesta, prosessin hitaudesta ja siihen liittyvästä vastustuksesta. Eilen sain lopulta kaksi melko onnistunutta siirtymää joissa tosiaan ainut kriteeri oli ettei Pena nosta nenäänsä kohti taivasta ja tiputa selkää notkolle, ja niihin lopetettiin. 

"Ai sä otat kuvan kun sulla on tommoset pissasin housuun -rajat", sanoi mies

Tänään on eilistä kirkkaampi päivä. Lähdemme metsään kävelylle. Ehkä sitten huomenna taas jatketaan vakavamielistä harjoittelua.