Se tunne ja se ilo

Edellisestä ei toimi -henkisestä kirjoituksesta poiki sitten kuitenkin jotain.

Välillä nämä hevoshommat ovat niin henkimaailman juttuja että hiukan hirvittää. Jokin siinä olossani että nyt ei kaikki toimi ajoi minut lukemaan viehättävää blogia ja sitä kautta sitten eteenpäin Pat Parellin kotisivuille. Parelli on toki nimenä ollut tuttu ennenkin ja joskus vuosia sitten olen jollain tapaa hänen ajatuksiinsa tutustunutkin, mutta tämä tuli nyt niin oivaan saumaan että palaset jotenkin loksahtivat kohdalleen.

Lyhyesti Parellista niille joille ko. herra on vieras: Pat Parelli on hevoskouluttaja jonka luonnollisen hevosmiestaidon koulutus perustuu seitsemään "leikkiin". Hevosmiestaidon teemat ja tavoitteet ovat kutakuinkin yhteneväiset muiden gurujen kanssa: suhde hevoseen, kommunikaatio hevosten kielellä, luottamus ja se että ollaan luottamuksen arvoisia puolin ja toisin.

Mutta mikä nyt minua viehätti niin voimakkaasti oli se, että Parelli korostaa iloa, leikkiä ja hauskanpitoa hevosen kanssa. Horses are fine just the way they are. Ja että pitää ymmärtää, että kun pyytää hevoselta jotain, on mietittävä myös hevosen kannalta: what's in it for them.

Olen sen hevosmiestaitokoulukunnan kasvatteja, että johtajuus ja sitä kautta luottamus. Ja myönnetään, nyt kun olen nämä pari päivää tarkastellut itseäni ja toimintaani jotenkin uudessa valossa, niin huomaan olevani toisinaan aika tosikko. Tavallaan olen vienyt yli sen, että pitää olla johdonmukainen ja mustavalkoinen. Tottakai pitääkin, muuten voi käydä vahinko jos ei tiedä mitä tekee. Mutta tällä hevoskokemuksella minä jo tiedän mitä teen kun olen hevosten kanssa. Niiden kehonkieli ja elehdintä on minulle tuttua, reagoin toisinaan yhtä nopeasti kuin hevonen, selkärangasta. Ja vasta sitten mietin, että tein muuten noin kun hevonen teki noin.

Parellilla on ajatus siitä, että hevosen tulee saada kokea olevansa tähti.
Tämä oli se, joka avasi silmiäni eniten.

Tuo mieshän puhuu Penasta.

Minä en pysty tekemään leikkisästä hevosesta tosikkoa enkä lähemmin tarkasteltuna missään nimessä haluakaan. Silti olen toiminut toisinaan niin kuin haluaisin sitä. Olen ollut ryppyotsainen ja vaatinut vakavaa keskittynyttä kouluratsastusta, vaikka hevoseni olisi halunnut pitää hauskaa. Ja olen hermostunut sille siitä "ettei se keskity".

Aikomukseni ei ole nyt hurahtaa Parelli-uskoon ja luopua kaikista ratsastuksellisista tavoitteistani, ei. Minä uskon että hevosia voi kouluttaa ja ratsastaa ja kilpailuttaakin siten, että hevonen kuitenkin säilyy hevosena eikä siitä tehdä konetta. Mutta tämä vaatii ihmiseltä vähän enemmän vaivannäköä. Vähän vähemmän kiristävää pipoa.

Minulla on hevonen joka tykkää olla paras ja onnistua ja saada myös kuulla ja aistia se. Hevoseni tykkää leikkiä ja puuhata ja touhuta. Ja minun pitää pyrkiä siihen, että se saa toteuttaa näitä asioita myös minun kanssani. Niin että se haluaa olla seurassani koska minun kanssani on hyvä ja kiva olla.

*

Sunnuntai-iltana, kun piha tyhjeni asiakkaista (olin sitä odotellessani tuijottanut silmät soikeina tuntikaupalla videoita Parellin hevosenkoulutusleikeistä), menin laittamaan kentälle valot ja hain Penan tarhasta sinne. Päästin sen irti ja odotin. Pena tonki ja kurkotteli oksia aidanvieressä eikä ollut minusta juuri kiinnostunut. Hevosen tulisi Parellin leikeissä olla aina oma-aloitteisen kiinnostunut ihmisestä, koska ihmisen kanssa sillä pitäisi olla hyvä ja mukava olla. Jos näin ei ole, ihminen voi tehdä itsestään mielenkiintoisen ja palkita sitten hevosta kun saa siltä huomiota. Ja nimenomaan niin päin, että palkitaan hevosen oma-aloitteisesta huomiosta, ei lahjota ja houkutella jotta saataisiin huomiota. Koska houkutus oli ihan mahdottoman kova vähän rapistaa leivänpaloja taskussa jotta päästäisiin asioissa eteenpäin. Niin, sillä lailla minä ajattelin. Että pitää päästä asioissa eteenpäin.

Kun Pena sitten alkoi vilkuilla omituisia puuhastelujani (juoksentelin ja hypähtelin ja menin kyykkyyn ja nousin taas ylös), pyysin sitä luokseni kumartumalla vähän ja peruuttamalla. Temppuhan tämäkin on, hevonen oppii toimimaan tietyllä tavalla tietystä signaalista, mutta ehkä näytin riittävän oudolta sillä sain kuin sainkin Penan luokseni.

Olin varustautunut nauhapäisellä ajopiiskalla, joka esitti "porkkanakeppiä". Kepin tarkoitus on ohjata hevosta ja olla ihmisen jatkeena, ikään kuin pidempi käsi tai runko. Teimme pieniä harjoituksia, friendly gamea jossa hevosta kosketellaan joka puolelta kädellä ja lopulta myös porkkanakepillä. Harjoittelin myös peruututtamista pienestä kosketuksesta ryntäille sekä siitä takaisin luoksetuloa, ja ympyrälle lähettämistä pelkällä käsimerkillä. Pena oli siis koko ajan vapaana, ja vain muutaman kerran se ympyrälle lähetyksessä lähti kävelemään kauemmas minusta. Tulkitsin nämä hetket ennemminkin sellaisiksi ajatustuokioiksi, sillä Pena liikkui pää matalalla suutaan mutustellen, ja pysähtyi hyvin nopeasti ja kääntyi katsomaan suuntaani. Kun siinä sitten esitin sille luoksetulopyynnön peruuttamalla itse, se tuli heti takaisin lähelleni. Lopuksi kuljimme vielä ympäri kenttää yhdessä, Pena edelleen vapaana. Kokeilin muutaman pätkän lähteä hölkkäämään, ja sieltähän se hevonen tuli mukana.

Penan kanssa on tehty maastakäsin paljonkin erilaisia harjoituksia, mutta sen kanssa teema on lähinnä ollut opettaa röyhkeälle nuorukaiselle, ettei ihmisen tontille ole asiaa ilman lupaa. Huomasin, että Pena oli hieman hämmentynyt kun sitä ei esimerkiksi "karkaamisesta" ajettukaan uudestaan liikkeelle, vaan se saikin itse valita, tuleeko takaisin vai meneekö pois. Olin todella iloinen ja onnellinen, että se valitsi aina tulla takaisin!

Aikaa meillä hurahti liki tunnin verran, mutta se ei tuntunut yhtään niin pitkältä. Oli vaan todella mukava olo koko ajan ja mieltä lämmitti nähdä, miten Pena tykkäsi uusista aivopähkinöistä. Ehkä silläkin oli hiukan kivaa. Toivon ainakin niin.


*

Hauskanpitoasenteella olen ratsastanutkin pari viime kertaa. Eilen mentiin kentällä kolmen laukkakavaletin kanssa, ja kas, heti tuli laukkaharjoitteluun vauhtia ja voimaa. Ja tänään oltiin radalla tavoitteena hikitreenata eli irrotella kunnolla vauhtia intervallitreenityyppisesti. Ja koko ajan pitää mielessä se, että hevoseni saattaa pelätä ja säikkyä mutta sillä on siihen oikeus, ja kun hyväksyn tämän, pääsen jatkamaan sitä mikä oli tarkoituskin.

Näin tehtiin. Mentiin yhteensä kymmenen kierrosta, joista neljä liki kokonaan laukkaa, suuntaa välillä vaihtaen. Tuli vähän sätkyilyjä ja jarrutuksia ja loikkia, mutta oli myös virtaa, iloa ja energiaa. Ja nyt tuli kunnolla hiki, se siis toimii sittenkin!

Ratsastuksen jälkeen fiilikseni oli niin hyvä että päätyi ihan facebookiinkin: Se tunne, kun uskaltaa painattaa vedet silmissä laukkaa sillä lähes toivottomaksi tuomitulla sätkyilijä-katapulttikoneella, ihan yksin ilman vetohevosia ja peräänkatsojia.