Reaktiivinen hevonen

Hevostalli.netissä on keskusteltu otsikolla "säikystä hevosesta ei-säikky?". Olen seurannut keskustelua ahkerasti, sillä aihe luonnollisesti kiinnostaa minua nopean, säpäkän ja säikkyvän hevosen omistajana. Ht.netissä harvemmin jaksan osallistua keskusteluihin, luen vain, mutta kun nyt olen maastoilupäätökseni johdosta jälleen kerran vahvasti kasvokkain tämän säikkymiskysymyksen kanssa, ajattelin pohtia aihetta täällä "ääneen".

Jo tuosta viestiketjusta huomaa, että ihmisillä on todella erilaisia käsityksiä siitä, mikä on säikky hevonen. Vinkit vähentää ruokaa ja lisätä liikuntaa/tarhailua ovat tietysti ihan ok, jos kyseessä on energiansa vuoksi virkeä hevonen, mutta monista vastauksista paistaa läpi se, ettei oikeasti olla oltu tekemisissä todella aidosti "säikyn" eli minun kielessäni reaktiivisen hevosen kanssa. Minun mielestäni tällaiset hevoset eivät ole vain säikkyjä - on olemassa arkoja ja varovaisia hevosia, jotka säpsähtelevät, ja on olemassa säikkyjä jotka eivät sitten kuitenkaan reagoi merkittävästi, niin että sen jokainen voisi huomata. Ja sitten on olemassa reaktiivisia hevosia, kuten Pena. Reaktiiviset hevoset näkevät kaiken ja ennen kaikkea reagoivat kaikkeen. Niille mikään asia ei ole yhdentekevä, koskaan, missään. Eivät ne säiky säikkymisen itsensä takia, vaan ne havainnoivat ja havaitsemiseen liittyy välitön reaktio. Ns. tavallisetkin hevoset havaitsevat asioita, mutta ovat oppineet olemaan reagoimatta sen suuremmin. Minä en usko, että kiihkeännopea reaktiivinen hevonen ikinä lakkaa reagoimasta, vaikka sen kuinka totuttaisi ja siedättäisi. Se ei vain voi itselleen mitään.

Kyseisessä viestiketjussa nimimerkki Zah kirjoittaa kuin minun suullani: ärsykkeille herkästä hevosesta ei tule vähemmän herkkää - eikä pidäkään tulla. Tai voihan ne opittuun avuttomuuteen piiskata, mutta se ei ole tarkoitus. Ja siedättää voi toistuviin asioihin, mutta koko maailmaan siedättäminen ei keneltäkään onnistu. 
Hän jatkaa, että hevonen voidaan opettaa reagoimaan turvallisella ja ratsastukselliseen yhteispeliin tähtäävällä tavalla myös niissä tilanteissa, joita hevonen luonnostaan pelkäisi tai joissa se hermostuisi.
Täsmälleen näin. Tämänkaltaiseen oivallukseen viittasin eilisessä kirjoituksessani, kun kirjoitin että epävarmaa hevosta tulee aina ratsastaa eteenpäin, joka hypystä ja hätkähdyksestä. Tällä nimenomaan tarkoitan sitä, että opetan hevosen reagoimaan tietyllä tavalla. Eteenpäin säntääminen on monin verroin turvallisempi vaihtoehto kuin takajalkapiruetti tai pystyyn nouseminen. Eteenpäin suuntautuvaa liikettä ratsastaja pystyy hallitsemaan huomattavasti paremmin kuin taaksepäin, ja yleensä eteenpäinmenemisen kautta päästään rivakammin eroon siitä mikä säikäytti, ja tilanne on nopeammin ohi.

Jos yritän miettiä, miten kuvailisin Penan luonnetta vieraalle, en käyttäisi siitä sanaa säikky. Päinvastoin, Pena on rasittavuuteen saakka utelias ja kiinnostunut kaikesta mikä ympäröi sitä. Pena on puuhakas, sillä on koko ajan jotain meneillään. Sen tuntuu olevan välillä fyysisesti mahdotonta olla paikallaan tekemättä mitään (lukuun ottamatta tietenkin lepoa, kyllä se todistetusti tarhassa ja karsinassa nukkuukin), siksi sen kanssa esimerkiksi käytävällä seisominen on joka päivä toistuva opetushetki. Pena kyllä kuuntelee ja toisinaan uskookin, kun sitä korjaa ja komentaa seisomaan aloillaan, mutta se on ikään kuin ylivilkas lapsi, joka ei sitten kuitenkaan pysty malttamaan mieltään. Pena ei sählää sähläämisen itsensä takia, vaan se aina pyrkii touhuamaan jotain, nuuhkimaan kaltereita, pureskelemaan naruaan, tonkimaan telineissä roikkuvia loimia tai muuten vaan solmimaan itseään naruun jolla on kytkettynä. Se ei ole hermostuneella tavalla levoton, se vain... reagoi.

Ongelmaksi aiheutuu tämänkaltaisen hevosen reagoinnin nopeus. Ennen Penaa olisin voinut röyhistää rintaani ja sanoa, kuulkaas, minulla on ollut 13 vuotta nopea hevonen, tiedän mistä puhun. Immu on aina ehtinyt tehdä kahdeksansataa asiaa ennen kuin kukaan ehtii sanoa stop, mutta siitä huolimatta nyt kun tiedän ja tunnen Penan, voin vain laskea leukaa alemmas ja nöyränä todeta, etten ole tiennyt mitään. Penan kiihkeys ja reaktionopeus on jotain ihan omaa luokkaansa. Penan sukua ei tarvitse kovin pitkälle selata kun jo löytyy selittäviä tekijöitä: siinä on welsh-verta reilut kaksikymmentä prosenttia (eikä welshitkään mitään ponimaailman tossukoita ole), ja emänisä on puhdas täykkäri. Ja kun katsoo 4 sukupolvea taaksepäin, eli sukutaulun sitä saraketta jossa on 16 nimeä näkyvissä, niin näistä kuudestatoista hevosesta kahdeksan on täysiverihevosia, joko englantilaisia täysiverisiä tai arabialaisia täysiverisiä. Täysiverihevosille ominaista on kiihkeys, nopeus, tulisuus. Herkkyys tietysti myös.

Tänään olin taas radalla ratsastamassa (viisi kiekkaa ravia ja alku- ja loppukäyntikiekat), ja sain oikein perusteellisen oppitunnin ärsykeherkän hevosen reagointinopeudesta. Siinä missä Immu säikähtäessään nostaa pään ylös ja tiputtaa selän alas ja ikään kuin tipahtaa ratsastajan alta vähän alas, Pena köyristää selän pyöreäksi, nitkauttaa pään ja kaulan kaarelle, alas ja sivulle, ja saattaa siitä asennosta ampaista ihan mihin vaan, ylös, alas, eteen, taakse, sivuille. Tai vielä tyypillisemmin, johonkin kombinaatioon useammasta näistä, ylös-alas-eteen-sivulle-taakse. Ja tämän reaktion tahti on aivan uskomattoman nopea, vaikka kuinka tietäisi että nyt tuossa kohdassa se ihan varmasti, niin silti se vain pääsee yllättämään. Se on sellainen kiivas räpsähdys kun ykskaks ei enää olekaan hevosta siinä apujen välissä, vaikka sen kuinka olisi koko voimallaan ja taidollaan olevinaan ottanut hallintaan.

Ja se on epämukava tunne.
Voin sanoa, että olen kohtalaisen rohkea ratsastaja. Olen ollut monenlaisen kaahottajan kyydissä enkä pelkää. Tai vaikka pelkäisin, en menetä toimintakykyäni. Olen itsepäinen ja sitkeä ja yleensä vien tahtoni läpi, vaikka se sitten vaatisi hetkellisesti vähän vähemmän oppikirjakaunista ratsastusta.
Mutta tämänkaltaisesta taidosta ja sisukkuudesta ei ole mitään apua Pena-tyyppisen sätkijän kanssa. Tai no, siinä mielessä on että vaikka tänäänkin Pena pelkäsi omaa edelliskierroksen kakkaansa (Ellan ja Aleksin sävelin: Kakkaa lumella, kakkaa lumella!) niin paljon että löi reippaasta ravista jarrut päälle ja pyörähti yhden takajalan varassa ympäri ja karkasi vielä metrin-kaks pää pystyssä kotiinpäinkin, niin minä en säikähdyksestäni huolimatta lakannut toimimasta vaan käänsin ponin takaisin ympäri ja pakotin uudestaan raville ja eteenpäin. Mutta toimintakyvyn säilyttäminen ei poista sitä faktaa, että altakatoava hevonen aiheuttaa todella voimakkaan epämukavuuden ja epävarmuuden tunteen. Kun edes tietäisi, mihin suuntaan se pyrkii. 

Reaktiivinen hevonen vaatii kuskiltaan samaan aikaan sekä täydellisen zenimäisen levollisuuden että äärimmilleen viritetyn valmiuden toimia ja reagoida kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. On oltava sekä rento että valpas. On pyrittävä itse näkemään kaikki ja olemaan silti reagoimatta mihinkään, ellei ole aivan pakko ( = ellei hevonen reagoi niin että siihen pitää puuttua).

Eikä reaktiivista hevosta saa lopettamaan reagointiaan juoksuttamalla sitä hengästyksiin. Reaktiot voivat hieman loiventua ja sellainen ylimääräinen kyttääminen ja kekkulointi voi vähentyä, mutta perusluonteeltaan kuuma ja kiihkeä eläin reagoi väsyneenäkin. Toinen esimerkki tältä päivältä: talutin Penaa alkukäynneissä, Pena kulki näennäisen rentona omalla paikallaan oikealla takaviistossa. Sitten syljin purkan suustani (hyi minua), kuului pieni phtui-ääni ja Pena iski jarrut pohjaan ja tempaisi taaksepäin silmät pyörien niin että hauiksessani kirvelee edelleen. Ja olen kyllä kerran jos toisenkin sylkenyt hevosenkarvaa sun muuta suustani Penan läsnäollessa, myös selästä käsin. Matkin sitten sylkemisääntä moneen kertaan säpsähdyksen jälkeenkin, mutta ei niistä enää tullut mitään reaktiota. Hevosta voi siedättää, mutta tämänluonteinen hevonen ei lakkaa koskaan yllättämästä. Sen pakoreaktio kytkeytyy päälle salamannopeudella. Siihen voidaan luottamuksen rakentamisella ja siedättämisellä vaikuttaa, ettei hevonen katoa kokonaan pelipaikalta vaikka pelästyisikin, mutta en jaksa uskoa, että itse pelästymistä saa koskaan kokonaan kuriin. Hevonen ei vain voi sille mitään, se tapahtuu niin äkkiä, niin luonnostaan.

Voidaan myös keskustella siitä, minkäluonteisille hevosille on käyttöä ja tilausta nykyisen harrastajakunnan keskuudessa. Taisi olla ht.netissä tämänkin, kun silmääni osui että arabihevosten kauppa on täysin pysähtynyttä Suomessa, ja joku aika katkeraan sävyyn tilitti, että ei kukaan enää pärjää nopeille, kuumille ja herkille hevosille, vaan halutaan kaikenkestäviä tollukoita jotka eivät oikeastaan ole enää hevosia lainkaan kun eivät mihinkään reagoi. Kärjistetty näkemys toki, mutta totuuden siemenhän siinä on. Kaikken pitäisi voida ratsastaa vaikka pelottaisi kuinka. Halutaan konemaista sataprosenttista luotettavuutta, mikä ei ole hevosten kanssa mahdollista. Hevonen on pakoeläin, aina. Voidaan pyöritellä narua ja väistätellä ja puhua johtajuudesta ja luottamuksesta ja vaikka mistä viikkotolkulla aiheiden ehtymättä, mutta kylmä tosiasia on se, että hevosen vaiston päälle ihminen ei pääse koskaan. Eikä ole mikään tarve päästäkään. Hevosten viehätysvoima perustuu ainakin minulle juuri siihen, etten voi koskaan hallita ja määrätä niitä täysin ja kokonaan. Voin tehdä parhaani, tarjota niille luotettavan johtohahmon ja sitä kautta saada suuren eläimen toimimaan kanssani yhteistyössä. Mutta en ikinä pysty enkä ikinä haluaisikaan pystyä kitkemään hevosesta sen vaistoja!

Ja minun käteeni nyt vain sattuu sopimaan nopeat hevoset. Siedän mieluummin pientä pelkoa ja epämukavuutta siitä etten aina voi olla ihan varma, mitä tapahtuu ja mitä hevoseni milloinkin säikähtää, kuin sitä ettei hevosessani koskaan näkyisi elonmerkkejä. Minulle vaikeimpia hevosia ovat "mykät", sellaiset joihin ei saa mitään eloa. Sellaiset joista tuntuu että niille kaikki on aivan sama, kaikki ihmiset ovat kuin yksi ja sama massa, kaikki paikat, tilanteet. Koittaa sitten herkästi tai kovasti tai miten vaan siltä väliltä saada kontaktia, niin aina on aivan sama, hevonen puskee menemään omaa latuansa, kuuntelee ihmistä jos huvittaa ja jos siitä on välitöntä hyötyä sille. Pärjään näidenkin kanssa, olen täysihoitotallin pitäjä ja asiakaskuntaani on kuulunut ja kuuluu monenlaista hevospersoonaa, mutta jos tarkastelen hevostyyppiä jollaisesta itse eniten pidän ja jollaisia haluaisin itselleni saada, ovat ne nimenomaan näitä nopeita, kiivaita, vaikkakin sitten turhasta hermostuvia ja lämpeäviä, mutta sellaisia joissa on herkkyyttä ja sävyjä kyllästymiseen asti.

Heräsikö ajatuksia? Voiko hevoseen luottaa? Voiko kaikkeen totuttaa? Millainen on sinun kokemuksesi säikystä hevosesta?