Ei se rentouttavaa ole

... mutta niin vaan on taas harrastettu "maastoratsastusta" eli radalla liikkumista.

Olen myös käynyt nopsasti kentällä eräänä päivänä vähän laukkatreenaamassa (aika jees mutta hidas) ja eilen juoksutin kentällä puomien ja yhden kavaletin kanssa sekä hulluteltiin muuten vaan narun päässä. Ajattelin että puomiharjoitus päättyisi taas pieneen puusilppuun ja villiintyvään poniin, mutta Pena menikin 4 ravipuomin viuhkan oikein mallikelpoisesti alusta saakka. Puomi - yksi laukka - kavaletti - yksi laukka - puomi -sarja meni myös hienosti kunhan Pena malttoi keskittyä. Keskittymisen herpaantuminen näkyi laukka-askelten roiskimisena miten sattuu, ristilaukalle heittämisellä ja protestipukittelulla (ihan kuin se olisi minun vikani jos poni itse koheltaa miljoonaravia laukkapuomiväleihin ja osuu kaikkiin mahdollisiin kiinteisiin objekteihin). Hyvistä suorituksista palkitsin heti leipäpalalla ja sekös Penaa kummastutti. Kuinka voikaan poni näyttää niin vilpittömän yllättyneeltä kun pysäytin sen ja tarjosin kesken töiden leipää?

Tänään oli sitten taas rataharjoittelun vuoro. Lähdettiin taluttaen matkaan ja päästiin vaaralliseen takakaarteeseen, kun kaarteessa sijaitsevan naapuritalon pihalla vilahti IHMINEN. Seesteinen tunnelma muuttui häntä pystyssä törisemiseksi, raviteputteluksi ja yrityksiksi karata kotiin joko etuperin tai takaperin. Taluttelin Penaa kaarretta edestakaisin kymmeniä kertoja eikä se vain tyyntynyt millään, vaikka annoin sen tuijottaa ja puhista toivoen, että se havaitsisi ettei mitään todellista vaaraa ole. Kiipesin muutaman kerran kokeeksi selkäänkin, mutta tulin melko nopeasti alas koska Pena alkoi olla todella siinä mielentilassa, että ellei nyt paeta, kuolema korjaa. Panikoitunutta peruuttamista, pystyynhyppimistä, päänviskomista ja paskomista.

Se vaan tuntuu niin hölmöltä - on täysin hiljainen talviaamupäivä, satelee hiljaksiin kevyttä pakkaslumihötöä, on kaunista ja rauhallista, hiukan pilvet repeilee ja näyttäisi kirkastuvan. Ei kuulu ääniä, ei käy tuuli, mikään ei kerta kaikkiaan ole oudosti tai vaarallisesti. Naapurissa häärinyt mieskin oli mennyt hetkeksi sisälle taloon, missään ei yksinkertaisesti ollut mitään mitä pitäisi pelätä. Ja silti Pena vaan reuhtoo ja tärisee ja hikoaa. Siinä kohtaa taas mietin, tuleeko tästä ikinä mitään, voiko tällaisen hevosen kanssa ikinä päästä mihinkään kun se ei vain kykene selviämään siitä että säikähti kerran.

Jatkoin sitkeästi taluttamista kaarteen läpi uudestaan ja uudestaan, ja jossain vaiheessa nousin taas selkään ja jatkoin samojen jälkien tallaamista, ensin käynnissä ja sitten pikkuhiljaa ravissa. Pena oli aivan kivikova ja jännittynyt ja sipsutteli lyhyin askelin. Koitin olla aivan eleettä, en kiinnittänyt huomiota jos se reuhtoi päällään tai pyrki poikittamaan. Ja vähitellen Pena hiukan rentoutui - kunnes metsästä tuli sauvakävelijä. Voi saakeli siinä vaiheessa teki mieli kirota ja lujaa. Ollaan puoli tuntia stepattu edestakaisin viidenkymmenen metrin pätkää ja olen juuri vakuuttamaisillani Penalle ettei mistään tule ketään eikä mikään uhkaa, ja sitten alkaa puskat rytistä ja mamma sauvojen kanssa vilahtelee pajukon läpi. Ja taas täristään ja tuijotetaan ja puhistaan ja täristään.

Mutta ehkä adrenaliinivarastot alkoi olla tyhjenemään päin, sillä Pena palautui sauvojasta yllättävän nopeasti. Aloin pikkuhiljaa ratsastaa sitä pidemmälle pois pelottavasta kaarteesta ennen kuin käänsin ympäri, ja samalla tapaa menin kaarteen toisesta päästä pidemmälle kohti kotia. Kun kaarre ei enää aiheuttanut paniikkiloikkia, aloin kiertää koko rataa ravissa. Pena venytti askeltaan ja rentoutui, ja päätin alkuperäisen suunnitelman mukaan kokeilla mitä tapahtuu jos otan pätkän laukkaa. Laukattiin kotiinpäin siten että nosto tuli pelottavan kaarteen jälkeen. Eikä tapahtunut mitään. Pena meni laukkaa, päristeli mennessään, askel oli rauhallinen ja rento. Otin vähän lisää laukkaa toisella suoralla, ja sitten nostin vielä kerran keskellä pelottavaa takakaarretta ja tulin vähän reippaammin suoran kotiinpäin.

Havunsyöntikuvia eiliseltä

Tuntui siltä, että Penakin nautti kun sai laukata isoa laukkaa eteenpäin ja venyttää kaulaansa. Ei puhettakaan pukittelusta tai viemisestä. Tämä tekee Penalle niin hyvää, sen vain täytyy ruveta uskaltamaan. Loppuravissa pystyin jo antamaan aika löysää ohjaa ja poni selvisi hyvin. Samoin loppukäynnit pystyin tekemään kokonaan selästä käsin ja pitkin ohjin eikä enää ollut tarve paeta paikalta.

Loppuviimein olin tosi tyytyväinen ja hyvillä mielin, vaikka alkutilanne tuntuikin toivottomalta. Ei tämä vielä rentouttavaa maastoratsastusta ole, mutta kohti sitä toivottavasti mennään koko ajan. Ainakin reippaasta laukkaamisesta tykkäsin ja oli kiva huomata, ettei laukka ole sen kummempi askellaji kuin ravikaan, vaikka ei ole aitoja ympärillä. Päinvastoin, laukan laatu oli ihan erilaista kun Pena pääsi liikkumaan isommin eikä tarvinnut kääntyillä. Tämä edelleen yllättää ex-ravuriratsastajan, kun laukkaa voi painattaa kotiinpäinkin ilman että tarvii toisella kädellä pitää tupeestaan kiinni.

Pena ja Penan jengi

Jatkamme siis harjoituksia. Sitkeästi vaan, ja kärsivällisesti.

Olen muuten palannut vanhoihin hyviin aikoihin ja ottanut käyttöön tallipäiväkirjan:

Kuten kuvista näkyy, olen askarrellut ja panostanut vihon ulkonäköönkin. Kansissa seikkailee Fergus The Horse, jonka facebook-sivuista kannattaa käydä tykkäämässä jos tahtoo saada uutisiinsa mainioita hevossarjakuvastrippejä!