Ajattele laajemmin

Miksi omaa toimintaansa juuttuu katsomaan niin läheltä ettei näe siinä virheitä? Miksi turtuu tapoihinsa? Ja miksi on sitten olevinaan niin pirun viisas kun katsoo vierestä jotakuta muuta joka tekee kenties samalla lailla hölmösti, ja siinä näkee ongelman ytimen heti?

Olen jälleen kerran analysoinut Penan mielenliikkeitä ja sen liikunnansaantia ja -tarvetta.
Ja haloo, montakohan kertaa olen tännekin kirjoittanut, että poni oli nihkeä menemään eteenpäin kentällä, että pohkeella saa pusertaa eikä oikein mitään tapahdu siltikään.

Sitten jokin vaisto ykskaks avaa silmät ihan ilmiselvälle asialle: sillä on tylsää. Pena on nuori hevonen jota on ratsastettu ihan liikaa kentällä - puhtaasti siitä syystä että se on ollut niin saamarin kahjo ettei ole ollut mitään järkeä yrittää tapattaa itseään sen kanssa jossain muualla. Ja tämän ymmärrän, en minäkään vielä vuosi sitten nähnyt tulevaksi näitä hetkiä, että kiipeän Penan selkään jossain muualla kuin kentän aitojen sisäpuolella.

Mutta ei Pena enää ole ihan mahdoton hallita. Ei se missään tapauksessa ole 100-prosenttisen luotettava eikä rehellisesti sanoen pätkääkään maastovarma (mistään moottorimenopeleistä puhumattakaan), mutta ei se myöskään enää työkseen pyri erkaantumaan ratsastajastaan. Ja millä muulla se muka oppii liikkumaan maastossa kuin käymällä maastossa?

Nuorta hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti. Vaihtelevasti. Tehdä erilaisia juttuja niin ettei elämä käy tylsäksi. Totta kai, asia on ihan selvä jos vaikka joku kysyy neuvoa tai mielipidettä. Ja sitten hinkkaan itse päivästä toiseen kentällä tuon henkisesti neljäveen kanssa. Osaapas sitä olla hölmö!

Tämä jokin vaisto vei minut tänään radalle Penan kanssa. Päätin jo eilen huonosti menneen ratsastuksen jälkeen että menen, pysyin kannassani ja toteutin suunnitelman tänään, ja kun palasimme ehjin nahoin takaisin, aloin sulatella kokemaani ja koin tämän valaistumisen. Liikkumisen pitää olla hauskaa, välillä pitää päästä liikkeelle ilman että koko ajan vaaditaan jotain. Hangessa kahlailut oli meille näitä kivoja ja hyviä kertoja, nyt vain suojasää ja uusi pakastuminen vei hanget pois käytöstä. Ja kas kun juurruin taas tahkomaan vain kentällä.

Meillä siis kiertää kesälaitumia hiukan alle kilometrin mittainen ajo/ratsastusrata. Aloitin tänään taluttamalla alkukäynneiksi yhden kierroksen, näytin taas kerran mestat Penalle. Hirveän vaaralliset hiihtäjät meinasivat sotkea suunnitelmia, mutta onneksi ne sivakoivat alkutaluttelujen aikana pois näkyvistä. Vähän Pena koitti heittää etujalkaa jo tässä vaiheessa, mutta en suuremmin reagoinut sen lämpöilyyn vaan kiipesin kierroksen jälkeen selkään. Kävelin ehkä sata metriä, Pena heitti kerran liinat kiinni ja yritti jotain takajalkapiruettia. Horjahdin hiukan kaulalle mutta päättäväisesti jatkettiin eteenpäin ja siirsin Penan raviin. Keväällä totesin sen kanssa että sitä oli helpompi ratsastaa ravissa pelottavassa tilanteessa, ei jää niin paljon aikaa kuikuilla. Tällaisen säpsyn kanssa pitää vain tosi tarkasti päättää etukäteen, että kaikista hypyistä ja hätkähdyksistä ratsastetaan eteen. Koko ajan on oltava itse menossa, yhtään ei saa jäädä ratsastamaan taaksepäin. Ei saa jäädä vetämään, pidättämään tai estämään. Aina vaan eteenpäin.

Ensi alkuun Pena oli odotetusti tosi jännittynyt. Melkein sain sylkeä sen korvia pois suustani ja ohjaspituus oli mallia pitelen kuolainrenkaista. Puksuttelin yhteen menoon kolme kierrosta ravia ja joka kiekalla Pena rentoutui hiukan. Toki sillä on selkeät kohdat jotka on superjänniä, se kohta jossa piti jo aluksi koittaa paeta kotiin (siinä on laitumen puolella vesisäiliö sekä kylpyamme nurinpäin, tosi vaarallista), ihan takimmainen kaarre jossa on latoa ja metsänreunaa (siellä kaikki muutkin hevoset on vähän enempi varuillaan, ehkä sitten äänet kaikuu jotenkin eri lailla tms.) ja toisella pitkällä suoralla oleva laidunkatos on myös tosi jännä. Mutta sivuloikkasaldo jäi siihen yhteen ainokaiseen, ja tästä olen tosi ylpeä! Kolmen ravikierroksen jälkeen tarkoitukseni oli vielä kävellä yksi kierros selästä käsin, mutta hiihtäjät palasivatkin takaisin näköpiiriin. Katseltiin niitä useampaan kertaan pysähdyksestä, ja voi olla että Pena olisi kyennyt jatkamaan kävelyä, mutta en halunnut ottaa riskiä että muuten niin hyvin mennyt lenkki päättyisi sinkoiluun ja uudelleen jännittymiseen. Niinpä tulin alas ja talutin loppukäynnit.

Taas on tosi hyvä mieli! Pena uskalsi, minä uskalsin. Eikä muuten tarvinnut pohkeella kaivella vaan poni meni ihan ite. Tällaisten erilaisten ratsastuksien jälkeen Pena on aina eri tavalla väsynyt ja mietteliäs tallissa. Melkein kuulee kuinka sen aivonystyröissä raksuttaa.

Luulen että yritän pitää pientä taukoa kentällä ratsastamisesta. Toki tässä on oltava pieni turvallisuusvaraus, pimeään en lähde, en hiihtäjien ja mönkijöiden sekaan, enkä jos radalla menee joku muukin. Enkä myöskään jos tuulee ja tuiskuaa hullun lailla, Pena näkee riittävästi mörköjä ihan peruskelilläkin, ei tarvita yhtään lisäpontta sen säikkymiselle tässä vaiheessa kun vielä opetellaan asiallista ja luottavaista käytöstä. Mutta jos vaikka jonkin aikaa pääsisi esim. joka toinen päivä ratsastamaan jonnekin muualle kuin kentälle, se olisi jo paljon se!

Note-to-self: ajattele laajemmin. Katso kokonaisuutta.