Ei uskalla

Olen viime aikoina kirjoittanut useasti hyppäämisestä ja estepelon voittamisesta. Minulla hyppypelon taltuttamiseen ratkaiseva tekijä oli päätös lähteä ratsastuskouluun opettelemaan hyppäämistä. Olen siis hypännyt ennen näitä tuntejakin, kakarana enemmän ja aikuisena vähän vähemmän, ohjattuna ja itsenäisesti, eli täysin alkeista en lähtenyt. Hyppääminen on kiehtonut ja jännittänyt, mutta jännitys on ollut sen verran merkittävää että toisinaan hyppäämisen ilo on jäänyt kokematta. Etenkin kun esteratsuni ovat olleet edesmennyt Immuni, jonka motto oli vauhti korjaa virheet, ja Pena, joka on... no, Pena.

Eilen olin pitkästä aikaa kotona Penalla hyppytunnilla. Meillä oli toinen ratsukko seurana, ja en tiedä oliko tästä johtuvaa vai muuten vaan kesseli päivä, mutta Pena otti kierroksia aika tavalla. Olin ihan itse halunnut kantaa kentälle porttiesteen, joka on kiinteä ja n. 70 cm korkea. Käytiin sitä ihmettelemässä pitkin tuntia edestä ja takaa, ja Pena oli kovin pörheänä. Tavallisilla puomiesteillä tuli ihan ok hyppyjä, mutta esteiden väleissä oli kaasua, pään polvien väliin vetämistä ja yritystä pukkiloikkiin, ja ulkopuoliset ärsykkeet kuten maapuomin siirtämisestä syntynyt rahina aiheuttivat ampaisemisen suuntaan X. Huomasin oman jännitykseni kasvavan mitä pidemmälle tunti eteni, ja kun ope kysyi, tuleeko Pena porttiesteen, sanoin että ei tule.

Ei uskalla.

Ottaa voimille myöntää, ettei uskalla. Voi olla, että Pena olisi hypännyt tuon portin ihan hienosti. Mutta koska huomasin jossittelevani mielessäni, mitä JOS se loikkaa ihan muodottomasti ja mitä JOS se heti siitä perään vetää pään alas ja tekee levadepukkisarjan, ja mitä JOS minä en pysykään kyydissä. Näissä ajatuksissa en voi lähestyä estettä josta hevonenkin on epävarma.

Harmittaa huomata, ettei pelko olekaan vielä niin kaukana takana kuin olin ajatellut. Ratsastuskoulun varmoilla hevosilla hyppään erikoisesteitäkin, ja siinä missä ennen pelkäsin 70 sentin esteitä, on se nyt sellainen normaali korkeus, ja jännitystä tuntuu vasta kun estekorkeus on metrissä. Pointti onkin siinä, että ratsastuskoulun hevoset pääsääntöisesti menevät sinne minne kuski pyytää eivätkä tee mitään sirkustemppuja väleissä. Vaikka olen viime aikoina ratsastanut hieman vauhdikkaalla ja hieman kyttäävällä suomenhevostammalla, niin se on kuitenkin kaikin tavoin äärimmäisen kesy ja hidas Penaan verrattuna. Kun Pena kerää kierroksia, se on nopea. Se on niin nopea ettei siellä ehdi edes inahtaa kun se on jo mennyt. Eikä siitä tiedä, mihin suuntaan se menee jos se menee.

Harmittaa sekin, että kun jännitän, palaavat kaikki ne vanhat maneerit joista olen opetuksen myötä pääsemässä eroon. Ratsastan jarru päällä, en myötää kunnolla kädellä. Paikat ei osu, tulen ihan juureen. Nyt jo näen ja tiedostan sen, että taas tein väärin, ja silti teen niin. Koska en uskalla relata, antaa laukan rullata, tulla vähän isommin sisään ja sitten odottaa.

Oppiminen on prosessi ja sen hitautta on toisinaan vaikea sietää.