I know your face - 19.12. spesiaali

Tämä kirjoitus ei käsittele Penaa.
Tämä kirjoitus on omistettu Immulle.

Lämminveriselle ruunanrutkulle joka on tänä päivänä ollut minulla 13 vuotta. Se on yhtä kuin puolet elämästäni.

Immu tuli minulle vahingossa, ei se ollut hyvinkoulutettu kouluponi jolla alkaisin kilpailla. Ei se ollut juuri mitään, entinen ravuri, aika lailla rahaa juossut tosin. Vähän unohdettu ja suttuisen näköinen, huono syömään, laiha. Sellainen hevonen jota ei ikinä hankita varhaisteinille ensihevoseksi ja niin sitten vaan hankittiin. Hintakin oli "huima", 4000 markkaa. Siihen kuului villaloimi ja riimu ja naru (kaikki edelleen tallessa). 

Ensimmäinen kuvakollaasi. Ykköskuvassa eletään vuotta 2000, Immu on ollut minulla puoli vuotta. Toinen kuva on kevättalvelta 2001, uskoakseni, ja kolmas kuva loppuvuodesta 2001, jolloin Mikukin on jo mukana kuvioissa.

Toinen kuvakollaasi. Vas. ylhäällä Immun naamakuva aika pian meillemuuton jälkeen, v. 1999. Oik. ylhäällä eletään syksyä 2000, ja alakuvissa kesää 2000. Alhaalla oikealla kuvassa on vasemmalla Immu ja oikealla ystäväni silloinen hevonen Eetu, Immun paras ystävä jonka kanssa Immu eli kesät.

Immun kanssa olisi voinut käydä huonosti mutta ei käynyt. Immu on aina ollut kiltti ja nöyrä, vaikkakin todella nopeasti kuumuva ja herkästi hermostuva. Sen kanssa olen oppinut lehmänhermoiseksi, istumaan rentona vaikka tulisi mitä vastaan. 

Immu on ratsukoulutettu minun toimestani. Maastossa. Ei meillä ollut kenttää, kesäisin sain mennä heinänteon jälkeen pellolla ja talvella jos oli sopivasti lunta - ei liikaa eikä liian vähän. Ja nyt kun miettii, niin herranjumala miten paljon silloin ratsastin! Olen pitänyt vuosikausia tallipäiväkirjaa Immun kanssa, ja olen tahkonut vuodesta toiseen orjallisen tarkasti joka ikinen päivä maastolenkin. Yksi vapaa per viikko, se on ollut sääntö. Muuten olen mennyt, joka kelissä, sateessa ja paisteessa, talven läpi pimeässä, aina vaan maastossa, valaisemattomia teitä, metsäpolkuja. Tuntien lenkkejä kaksin hevosen kanssa pimeillä metsäreiteillä, ääneen laulaen ettei hirvet. Välillä meillä oli mukana ystäväni naapurista ja hänen hevosensa, tällä kokoonpanolla puhuttiin murheita ja iloja ja kohdattiin jos jonkinlaista metsäkonetta, moottorisahaa, sauvakävelijää ja marjastajaa.

En tiedä sen mustempaa pimeyttä, vieläkään, kun lähtee pihan valoista lumettomaan maastoon marraskuussa klo 18. Mutta vähitellen silmä tottuu, ruumis tottuu, hevonen tottuu. Tiet on tuttuja, autoja tulee harvakseltaan, valot sokaisevat ja niiden mentyä on taas helpompi olla. Olen ratsastanut Immulla surussa ja ilossa, väsyneenä, kyllästyneenä. Olen saavuttanut asioita niillä reiteillä - hevoseni on oppinut kulkemaan muodossa. Hevoseni on oppinut väistöt, avotaivutukset, kokoamiset, lisäämiset.

Immu eli meillä yksin kaksi talvea. Kesät se oli ystäväni hevosen kanssa, mutta talvet olivat niin yksinäisiä että lopulta Immu lakkasi syömästä. Sille oli pakko hankkia kaveri, onneksi. Vuonna 2001 meille muutti Miku, vanha hoitoponini ja esteratsuni, perkeleellisen ärhäkkä pikkushettis, joka veti minua perässään kuin märkää rättiä pitkin tiluksia. Mikun kanssa käytiin vuosia hiljaista väsytystaistelua siitä, kumpi meistä määrää. Se on uskomaton jääräpää, maailman rakkain vanha poniini, joka tulevana vuonna täyttää 27 ja siis on minulla Immun tapaan edelleen, hautaan saakka. 

Tästä kuvasta pidän erityisesti, oma naurava naamani ja hevosten villit ilmeet. Minä ja minun ponini. Kuvat on vuodelta 2004.

Ei Immusta ikinä mitään liitokaviota tullut, mutta sen verran näpsä ratsu kuitenkin, että kävin sillä muutamissa koulukisoissa. Aika hyvin metsäreiteillä koulutetulle ex-ravurille!

Ruusukekin on saatu, vuosi on 2004.

Minä en rehellisesti sanoen tiedä, missä olisin jos minulla ei olisi ollut Immua.
Hevoseni ovat olleet minulle aina se ohjenuora jonka mukaan elän. Olen tehnyt valintani niin että aina hevoset. Olen muuttanut niitä mukanani ympäri Suomen opiskelupaikkojen mukaan. Olen ajanut kymmeniä tuhansia kilometrejä vuodessa hoitaakseni hevoseni. Olen jättänyt paljon väliin koska hevoset. Olen käynyt joskus jossain juhlimassakin ja aina tullut ajoissa kotiin, koska aamulla on ruokittava hevoset.

Tietenkin olen kotona asuessani saanut apua isältäni, mutta pääasiallisen vastuun hevosistani olen kantanut minä, ja yksin minä. Isäni ei tiedä hevosista muuta kuin sen minkä on minulta, Immulta ja Mikulta oppinut.

Olen ollut onnekas, sillä Immu ei ole ollut koskaan sairas. Yhden pienen jännevamman se on parannellut minulla ollessaan v. 2000, todennäköisesti vanha vamma joka uusiutui (siihen aikaan ei viety harrastehevosia mihinkään klinikoille kuvaan tai ultraan). Vamma parani kahden kuukauden kävelyllä eikä ole sen jälkeen vaivannut millään lailla eikä vaatinut erityishoitoa. Toisen kerran Immu on ollut sairas tapeltuaan orihevosen kanssa. Silloin olisi voinut käydä pahasti mutta selvittiin ruhjeilla ja mahdottomalla sierainverenvuodolla. Olen kuurannut hevoseni verta vuokratallin seiniltä ja parkunut, että tiedän menettäväni Immun joskus, mutta en aio tehdä sitä nyt enkä tällä tavalla. Immu selvisi, sen päässä ei ollut murtumaa vaikka otsa paisui jalkapallon kokoiseksi. Vuoden kuluessa epämuodostuma laski ja parani ja Immu oli jälleen oma kaunis itsensä.

Käytiin myös kerran match showssa, Immu oli BIS III! Vuosi on 2004.

Pihapuun alla lihaksikkaana, v. 2006

v. 2008

Ratsastusta v. 2008

v. 2009

I know your face - tunnen kasvosi. 

Minä tunnen tämän hevosen, läpikotaisin. Olen elänyt sen kanssa kolmetoista talvea, kolmetoista kevättä, kesää ja syksyä. Olen joutunut sen kanssa niin monenlaisiin tilanteisiin etten enää lähtisi useimpiin niistä, millään hevosella. Olen ollut nuori ja uhkarohkeakin. 

Mutta Immulta en ole pudonnut, se on opettanut minun liimaperseeksi joka pysyy kyydissä vaikka tulisi mikä. Kun ratsastaa vain maastossa, ei yksinkertaisesti ole varaa pudota ja karkuuttaa hevosta. Kyydissä on pysyttävä. Me olemme menneet nurkin liukkaalla nurmella, humpsahtaneet lumen peittämään valtaojaan, olen jäänyt päästäni kiinni matalalla roikkuvaan oksaan. Olen sinnitellyt kyydissä kotiin kun toinen hevonen potkaisi minua Immun selässä, hokinreiästä jalassani näkyi sääriluuni. Olen ratsastanut ilman satulaa täysipainoisia maastolenkkejä kaikissa askellajeissa, olen ajanut kärryillä keskellä tietä kahden täysiperävaunurekan edellä, kun en vain voinut ottaa riskiä että ne yrittävät ohittaa ahtaassa paikassa ja tulee joku paniikki. Olen laukannut jäällä niin lujaa kuin Immusta lähtee (se on muuten aika lujaa se) täydenkuun valossa kilometri kilometrin perään. Ne ovat sellaisia hetkiä kun ei ole hevosta ja ratsastajaa vaan on vain yksi olento, yksi yhteinen hengitys ja liikkeen rytmi joka vie eteenpäin. 

Talvella 2010

Immu täyttää ensi vuonna 24. 

Se on opettanut minulle kaiken, ja se tulee opettamaan minulle vielä sen vaikeimmankin. 

Immu on vielä hyvässä kunnossa, talvisin vaatii hiukan lisärehustusta että pysyy lihassa, mutta se on virkeä oma itsensä. Jotain vanhuuden tuomaa arvokkuutta siinä toisinaan vilahtaa, ja välillä kamera vangitsee siitä tällaisen kuvan: 

Kevät 2012

Ylläolevassa kuvassa Immu näyttää vanhalta. Selkä on painunut ja koko hevonen on kulmikas ja vähän suhruisessa vanhassa talvikarvassa. 

Noihin aikoihin kohtasin sen hetken, jolloin tiesin että Immun työt on tehty. Mitään ihmeellistä ei sattunut, mutta ratsastin Immua hetken kentällä kunnes minut vain valtasi ymmärrys. Immu yritti parhaansa, niin kuin se on kaikki vuodet aina yrittänyt parhaansa minun pyynnöstäni, mutta sen kroppa ei vain enää jaksanut suoriutua asioista joita pyysin. 

Silloin pysäytin, tulin alas selästä, riisuin satulan pois. Kiipesin takaisin paljaalle selälle ja lähdin pois kentältä, maastoon. Ja silittelin ja kehuin Immua ja itkin niin kuin minuun olisi pistetty reikä. 

Minun vanha hevoseni. 

Minun vanha urhea pieni hevoseni joka on aina tehnyt kaiken mitä pyydän, aina tehnyt parhaansa. Ja silloin tunsin siinä vanhuuden ja väsymyksen. Ja jollain tapaa Immukin tiesi, että jokin päättyi sinä päivänä. Se oli levollinen ja rento, ei kiirhetinyt niin kuin normaalisti. 

Seuraavalla viikolla myin Immun satulan pois. 

Enää me emme tee muuta kuin kivoja juttuja, kuljeksimme maastossa, radalla ja pelloilla ilman satulaa. Enää ei ole pakko mitään. 

Kesä 2011

Immu on aina rakastanut vauhtia. Se ratkoo kaikki asiat kiihdyttämällä. Jos se saisi päättää, se menisi aina täysillä. Immu on höyhenenkevyt ratsastaa, ikinä se ei ole vienyt, sillä on aina jarrut (paitsi ajaessa jolloin se on tosimiesten hommissa ja pullaa kuin mikäkin korskea ravijyrä), mutta mieluisin nopeus sille on täysiii. 

Immu urheilee säännöllisesti kentällä vapaana, jolloin se saa mennä vauhdilla, omaa mielitahtiaan. Siinä Immu on eniten omillaan, häntä soihtuna kohti taivasta, töristen ja pöristen, joka lihas värähdellen. Nopeutta, voimaa. 

Sellaisena sen täytyy saada pysyä. 

Sitten kun tuo hevonen ei enää halua tai pysty menemään lujaa, sen taival on loppuunkuljettu. 

Olen miettinyt paljon luopumista - tietenkin, omistanhan 24- ja 27-vuotiaat hevoset. Etenkin Immun kohdalla toivon, että sen lähtö on nopea. Sen kaltaista hevosta ei voi nuuduttaa hitaasti huonokuntoiseksi ja yrittää elvyttämällä pitää sitä hengissä. Immu on elänyt kiivaasti ja toivon, että se saa lähteä samalla lailla, saappaat jalassa, nopealla kertanykäyksellä. 

Toivon että minussa on voimaa nähdä siitä, koska sen aika on täynnä. 

Näiden kaikkien vuosien jälkeen olen sen sille velkaa. 

Se on pyytettä antanut minulle kaikkensa. Minä olen velvollinen huolehtimaan, ettei se koe kipua tai nöyryytystä. 

Immu on kiistatta elämäni hevonen. 

Ei koskaan tule ketään Immun veroista. Tulee rakkaita ja tärkeitä, tiedän sen. Tulee saavutuksia ja meriittejä ja kokemusta ja viisautta. Mutta ei tule toista joka olisi ensimmäinen. Joka olisi Immu. 

Se ei ole mahdollista eikä edes tarpeellista. 

Immu kesällä 2012.

Tämä olkoon kirjoitus minun elämäni hevoselle ja kiitos näistä kuluneista vuosista. Kaikki olisi kovin toisenlaista jos ei olisi ollut Immua.