Varusteet tekee urheilijan

Tai ainakin uudet varusteet piristävät kun on tällaista marraskuista innottomuutta ilmassa.

Ostin Penalle Horse Guardin koulusuojat. Niissä oli Hippodomessa kolmenkympin alennus joten oli pakko toimia. Tarjous oli kyllä aika hämärästi ilmaistu, suojia löytyi joka värissä mutta ilmeisesti tarjoushinta ei koskenut kaikkia. Kaikissa luki tilaustuote, toimitusaika 1-2 viikkoa, ja että tarjoushinta on voimassa vain varastotavaraan. Nämä harmaat minä ainakin sain tarjoushinnalla ja toimitus oli supernopea: sunnuntaina tilaus ja tiistai-iltana suojat oli noudettavissa postista. (Tämä ei ole minkäänsortin mainos, olen ihan tavallinen kuluttaja vain.)

Olen aika laiska käyttämään suojia eikä Pena nyt kolhuille tai haavoille asti itseään kopsi liikkuessaan, mutta onhan sen jalka-asennot ja liikeradat aika kaukana optimista. Olen käyttänyt sillä vaihtelevasti takajaloissa matalia hivutussuojia, edessä tai kaikissa jaloissa bootseja, hypätessä jännesuojia edessä ja hivutussuojia takana, tai sitten en ole käyttänyt mitään. Talvella hokkiaikaan olen suojittanut ahkerammin kuin kesällä. Ja nyt kun hokkiaika lähenee, tuli suojittaminen taas ajankohtaiseksi.

Ensin suunnittelin säästäväisesti: ajattelin alkaa käyttää pinteleitä joka jalassa. Sitten tulin järkiini. Vain ja ainoastaan ulkokentällä ratsastaessa ja tässä elämäntilanteessa, kun oma harrastusaika on mallia "läpsy ja lapsenvahdin vaihto", ei minulla riittäisi mielenkiinto kuivattaa ja kieputtaa kuraisia pinteleitä muiden toimien ohessa. Toivon että nämä suojat ajavat asiansa.

Hiukan tuo koko mietityttää: otin cob-kokoiset, mutta ainakin etusuojat näyttivät aika pikkuisilta. Pena on välimallin poni, sille on hankala löytää joitain varusteita kun full on liian iso ja pony liian pieni, eikä cob-kokoa ole läheskään kaikesta saatavilla. Kaiken lisäksi cob on sellainen arvoituksellinen koko että saattaa tulla sopiva tai sitten mittasuhteet on ihan ihmeelliset.

Miksei saa aloittaa siitä mihin viimeksi jää?

Edellisen postauksen hyvä svengi ei jatkunut seuraavana päivänä. Ei Pena mikään katastrofihuonokaan ollut, mutta tuntui huojuvammalta ja kiireisemmältä, ja etenkin ravissa paketti oli alkuun aika pitkään aika levällään. Kumma juttu mihin edellispäivän hyvä tatsi voi yössä hävitä.

Tasapainoilen siinä rajalla, kuinka paljon on ok pyytää, milloin on hyvä lopettaa ja milloin pitäisi vielä jatkaa töitä, kun oikea muoto ja liikkumisen irtonaisuus viimein löytyy. Tavallaan tuntuu oikealta palkita ja lopettaa kun hevonen päästää viimein ratsastajan vaikuttamaan ja alkaa vastata apuihin, mutta jos aina lopetan niihin muutamaan hyvään pätkään, ei me päästä tässä hommassa ikinä eteenpäin. On toki raskasta käyttää oikeita lihaksia ja kulkea rehellisesti kroppa kannettuna, joten liikaa ei parane grillata kun ponilta loppuu ihan konkreettisesti voima, mutta ikinä ei tule tuloksia jos oikeita lihaksia ei koskaan rasiteta hiukan yli sen minkä helpolla saa.

Eilisen ongelma oli siinä, että kesti taas melko pitkään päästä oikeaan muotoon. Oli kipittämistä, asettumista niin että vain turpa kääntyy ja suupieli nousee sen sijaan että kääntyisi koko pää pehmeästi niskasta. Oli lyhentymistä siinä missä olisi pitänyt venyttää. Oli joko ei-tuntumaa tai ohjalla makaamista. Yhtä kaikki, ongelmana se että Pena blokkaa minut pois ja kieltäytyy korjaamasta sinne minne pyydän. Ratkoo ongelmat sillä vanhalla tavalla: pois avuilta, ylikevyeksi.

Parannusta on kuitenkin tapahtunut. Nyt pystyin jo asettamaan tehtäväksi loivat ravipohkeenväistöt matalassa muodossa, ja näissä saatiinkin lopuksi onnistumisia. Mutta sitten katsoin parhaaksi lopettaa. Harmitti, tuntui että lopetan juuri kun hevonen tulee hyväksi. Mietin, että tällainen tämän kuuluisi olla ja tällaisella hevosella pitäisi näitä temppuja teettää. Suurin osa ajasta menee siihen, että vasta haen hevosta siihen missä se on hyvä. 40 min hakemista ja 5 min hyvää. Ehkä tämä epäsuhta joskus vielä kääntyy.

Tänään olin laiska enkä mennyt ratsastamaan. Sen sijaan kävelytin Penaa maasta kolme ratakierrosta (n. 2,4 km). Ensimmäinen kiekka meni ihan reuhtomiseksi ja pomppimiseksi ja häntä tuubilla tanssimiseksi - ekaa kertaa mietin, pysyyköhän tämä mulla näpeissä pelkällä naruriimulla. Sakkokierros on aina hyvä ratkaisu hölmöilyyn, joten kun eka kierros meni peruututtamiseen ja vetovastuun kertaamiseen, jatkui kävely sakkokiekalle niin kauan, että ponin jalat alkoi pysyä maassa ja mieli tasaantua.

Huomennakaan en ehdi selkään. No, tämmöistä tämä on. Ehkä hyvä svengi löytää meidät taas.

Kaikilla on hetkensä

Ja meillä oli tänään yksi!

Pena piti kahden päivän minitalviloman, kun lumi rantautui kentälle enkä jaksanut ruveta ruuvaamaan hokkeja vielä - nyt keli on taas reippaasti plussan puolella joten hokit olisivat ihan turhaan jaloissa tekemässä haavoja ja rasittamassa niveliä.

Tänään mentiin sohjon sekaan kahlaamaan, ajatuksena jumpata kyljet notkeiksi rennossa ja matalassa käynnissä ja ravissa. Ainahan mulla on sellainen ajatus, mutta aika harvoin onnistuu just presiis niin kuin suunnittelen. Vaan tänään onnistui! Hiukan avotaivutusta tehtiin myös, ja muoto pysyi hienosti matalana. Oikea kierros oli kaikkinensa vaikeamman tuntuinen, vaikutti siltä että vasen kylki oli jäykkä ja sen venyminen tuntui epämukavalta. Pena kuitenkin yritti hienosti, oli säädeltävissä ja malttoi antaa minun korjata. Lopputuloksena melkein yhtä notkea poni molempiin suuntiin ja ihan mahdottoman hyvä mieli kuskilla.

Näitä päiviä tarvitaan joskus.
Ollaan tahkottu muotojuttuja niin paljon, että sekaan on mahtunut jo aika liuta huonojakin päiviä, jolloin olen ehtinyt epäillä olevani ihan hakoteillä. Tämänpäiväinen valoi taas uskoa tekemiseen.

Mistä tietää että on aika luopua vanhasta hevosesta?

Immun kuolemasta on pian kuukausi.

Ei päivääkään etten olisi miettinyt, muistanut. Mutta surua ja ikävää enemmän on ollut hyviä läikähdyksiä, hyviä muistoja, Immu olisi tehnyt näin tässä tilanteessa. On ollut levollinen olo, ikävä, mutta hyvällä tavalla. Vaan olen myös ajatellut, että hyi kauhea mikä ilma, onneksi Immun ei tarvitse olla enää kun se ei niin välittänyt. Olen ollut onnellinen siitä ettei Immua enää ole, jos niin saa ylipäätään sanoa.

Immu oli 25-vuotias. Sain omistaa sen viisitoista vuotta. Siinä ajassa hevosen oppii tuntemaan kuin omat taskunsa. Siinä on puolensa ja puolensa: kun katsoo liian läheltä, tulee helposti sokeaksi muutoksille. Toisaalta, siinä ajassa on varmasti saanut kokea riittävästi - jossain vaiheessa hevosen elämänkaarta aletaan selvästi olla ehtoopuolella, liikuttaminen ja rasittaminen vähenee, hevosesta tulee vanha ja sille tulee vanhan hevosen tarpeita. Luopumisprosessi käynnistyy, asiaa alkaa sulatella mielessään. Tietää ja ennen kaikkea alkaa hyväksyä, ettei aikaa ole rajattomasti.

Vanhuus itsessään ei ole sairaus. Minusta oli ihan ok, että hevoseni alkoi olla hieman kankea liikkeissään, ja että rasituksen vähennyttyä myös sen lihakset alkoi tippua. Immu näytti iäkkäältä, mutta se pysyi virkeänä. Sen ilme oli edelleen Immun ilme. Siksi olikin vaikea päättää, koska olisi oikea aika luopua. Selvää oli, että en halunnut riuduttaa hevosta, en pitää sitä kivuissa, ja jos sille olisi tullut jotain äkillistä terveyshäikkää, olisi pitänyt todella tarkasti miettiä, mitä hoidattaa ja millä panostuksella.

Toisaalta en ihan ymmärrä eläinten vanhainkoteja, ja hevosen hengissäpitämistä vain sen vuoksi, että jokainen elämä on arvokas. Hevonen ei tiedä huomispäivää eikä eilistä, se elää hetkessä. Palvelemiseen ja työntekoon tottunut eläin ei ymmärrä nauttia eläkepäivistä eikä arvostaa kevyttä elämää. Saaliseläimen kipua on äärettömän vaikea havaita, varsinkin iän tuomaa pientä jäytämistä. Lauma hylkii heikkoja ja elinkelvottomia, hevosen on siis salattava haurautensa viimeiseen saakka. Huomasin kyllä itsessänikin hölmöjä, inhimillistäviä ajatuksia: olisinko voinut pitää Immun vielä siihen asti, että ensimmäinen porkkanakuorma tuli tallille, Immu tykkäsi niin kovasti porkkanoista? Tai siihen asti, että se olisi vielä päässyt piehtaroimaan lumessa?

Vanhuuden tuomat muutokset tulivat hiipimällä. Vähitellen Immun luonne alkoi muuttua. Sen "huonot puolet" korostuivat - se oli aina ollut hätäinen hevonen ja kova hermoilemaan, ja iän myötä se tuli entistä hätäisemmäksi. Aamuisin sen oli juoksukiire ulos ja iltaisin juoksukiire sisään. Se pelkäsi aina sähkölankoja, ja viimeisenä vuotenaan se pelkäsi sähkölankoja niin että meni aivan pois tolaltaan jos porttilanka hipaisi maata ja napsutti. Siitä tuli vähän höperö - tuntui ettei se aamuisin muistanut, mihin suuntaan tallin ovelta pitikään lähteä kävelemään. Sitä sai ohjata ja työntää oikeaan suuntaan. Se tuntui dementoituneelta vanhukselta, josta tulee kiukkuinen. Varsinaisen ilkeä Immu ei koskaan olisi edes osannut olla, mutta siitä tuli viimeisinä vuosina juuri kiireisyyden kautta vähän äksy. Pienetkin arkirutiinin muutokset saivat sen hermostumaan, ja rauhoittuminen kesti aina vain kauemmin. Pelkäsin, että jos se pääsee irti, se ei todellakaan tiedä minne mennä tai mitä tehdä.

Tottakai vanhan hevosen pitämisessä on myös taloudellinen puoli. Harrastehevosen pito ei nyt ikinä ole muuta kuin tappiollista toimintaa, mutta sitten kun hevonen ei oikeastaan enää täytä edes harrastehevosen kriteerejä, on sen pitämisen mielekkyyttä vaikea arvioida. Sanoisin, että Immun kanssa viimeiset kolme vuotta olivat eräänlaisia luopumisvuosia, jolloin sillä oli lähinnä vain se arvo, että se oli koska se oli aina ollut. Jos minulla ei olisi omaa tallia, olisin luultavasti tehnyt lopettamispäätöksen jo aiemmin, taloudellisista syistä.

Ihan viimeisinä aikoina mietin myös, kannattaako minun enää vuolla Immun kavioita, kun kohta on kuitenkin Se Päivä. Annanko sille vielä matolääkkeen, ostanko rehusäkin sen erikoisrehua, kun se ei tule syömään sitä loppuun. Pienet päätökset tuntuivat toisinaan hirvittävän raskailta ja epämiellyttäviltä tehdä.

Noina viimeisinä vuosina pelkäsin, tuleeko minulle koskaan tunnetta siitä, milloin on oikea aika.

Tuli se.
Ja siihen pitää hevosenomistajan luottaa. Tunteeseen. Olkoon luopumisajatukset mielessä vamman vuoksi, tai jonkun käytöshäiriön, tai sairauden, tai vanhuuden. Jos miettii, olisiko hevoselle jo armollisempaa päästä pois, niin luultavasti olisi. Kenenkään en ole kuullut katuvan liian aikaista poislaittoa. Liian myöhäisiä senkin edestä.

Nyt kun katson kuvia Immusta, olen edelleen hyvin varma siitä, että päätökseni oli oikea-aikainen. Nyt kuvista näen, miten paljon Immu vanheni viimeisenä vuotenaan. Ja miten se sen ilmekin oli muuttunut. Se oli väsynyt, väärällä tavalla väsynyt vanha hevonen. Sen oli aika mennä.

Luopuminen on rakastamista.
Ja minä rakastin, ja rakastan edelleen. Enkä yhtään kadu.

Rohkeutta sinulle, jos mietit näitä asioita.

Maalaiset menee metsään

Hirveen tyylikkäinä! Vaan kumisaappaat tuli tarpeeseen, sen verran oli ojaa ja vesilammikkoa matkalla. Käveltiin 45 minuuttia metsässä ja lopuksi vielä yksi kierros radalla. Hienosti meni! Alkumatkasta teki mieli kesselöidä ja kesselöitiinkin, kerran tuli pystyynhyppy ja aika monta kertaa paiskottiin päätä ja vatkattiin koko kaulaa silmämunat pullottaen. Metsässä meno parani kun itsevarmuus karisi. Pari kertaa sain muistuttaa aika räpäkästi ettei minun kantapäilleni sovi silti astua vaikka vähän hullun lailla jännittäisikin, mutta loppulenkistä Penakin jo relasi ja käynti muuttui sipsutuksesta ihan kunnon kävelyksi. Yliastuntaa tuli toistakymmentä senttiä!

Käveleminen tekee hevoselle hyvää. Ja ihmisellekin. Lisää tätä!

Marraskuun makiat

Sataa. Vauvan päiväunet voisi toki viettää lehteä lukien ja kahvia juoden sisällä, vaan lähden kuitenkin sateeseen.

Ah. Marraskuun kauneus!

Mikä taivahan voima ajaa hevosen piehtaroimaan kylmään märkään mutaan?

Näinä marraskuun sateisina päivinä toivon hiukan, että olisi maneesi ja hiekkatarhat ja siisti hevonen joka ei rypisi jokaisessa löytämässään kurakossa. Vaan näillä mennään.

Täytyy todella tahtoa ratsastaa, että lähtee vinkuvaan tuuleen ja vesisateeseen tahkoamaan niinkin vaikeita juttuja kuin pysähdyksiä. Pysähdyksiä! Miten voi olla niin vaikeaa ihan vain seistä hiljaa paikallaan muutama sekunti? Ilman että ollaan tuhannen mutkalla ja peruutellaan tai vähintään huojutaan?

Toinen tosivaikee on ollut laukasta raviin siirtymiset. Kun se nenä ei vain pysy alhaalla. Ei vaikka kuinka laukassa olisi namiskat kohdallaan ja homma kunnossa. Kun tulee raviaskel, kimpoaa nokka ylös ja selkä tippuu. En ole apuohjien suuri fani, mutta on käynyt mielessä, että jos omistaisin gramaanit, saattaisin kokeilla niiden avulla opettaa, mihin suuntaan nenän pitikään näyttää kun askellaji vaihtuu. Luulen että kyse on taas vain väärän tavan poisoppimisesta, prosessin hitaudesta ja siihen liittyvästä vastustuksesta. Eilen sain lopulta kaksi melko onnistunutta siirtymää joissa tosiaan ainut kriteeri oli ettei Pena nosta nenäänsä kohti taivasta ja tiputa selkää notkolle, ja niihin lopetettiin. 

"Ai sä otat kuvan kun sulla on tommoset pissasin housuun -rajat", sanoi mies

Tänään on eilistä kirkkaampi päivä. Lähdemme metsään kävelylle. Ehkä sitten huomenna taas jatketaan vakavamielistä harjoittelua. 

The other guy

Kuvamateriaalia, kun meninkin poikkeuksellisesti valmennuksen Emmillä, minun parhaalla ja ainoalla työkaverillani. 

Emmi on kaikin tavoin ihan toisenlainen hevonen kuin Pena, ja se on todella, todella virkistävää. Se on iso, aivan hervottoman leveä, alkuun vähän jähmeä ja joskus sitä saa/täytyy ratsastaa aika voimakkaillakin avuilla. Se on tamma jonka kanssa täytyy toisinaan käydä neuvotteluja, minkäänlaista simputtamista se ei siedä. Mutta ai että sitä tunnetta kun se saa 600-kiloisen moottorinsa lämpimäksi! Kroppaansa nähden sillä on mukavan letkeä liike jota on silti helppo istua, se kantaa itsensä hienosti, osaa temppuja ja ennen kaikkea, sillä on suuri sydän ja halu miellyttää. Kun sen kanssa pääsee samalle aaltopituudelle, se antaa itsensä ratsastajalle täysin, tekee ja yrittää eikä lainkaan härvää ylimääräistä tai sano kuskille että tee keskenäs. Mahtava hevonen, joka todella palkitsee kun osaa pyytää oikein, mutta ei rankaise vaikka pyytäisi vähän väärin. Tykkään! 

Toki sillä näkyy voimassa ja lihaksistossa se, että se tekee päätyökseen melko helppoja tunteja, eikä joudu ihan aina liikkumaan korrektisti oikein päin ja koko kehoaan käyttäen. Jos vain olisi loputtomasti aikaa, hinkkaisin Emmin kanssa varmasti paljon enemmänkin kuin vain näitä satunnaisia tilannetsekkauksia. 

Välikäyntiä matalalla, pitkällä kaulalla

Lavat liikkeelle

Sulkutaivutusta! Tuli aivohiki kuskille ja hevoselle kun oikein yritettiin

Toiseen suuntaan

Hieno tamma! Vaan kuka kertois kuskille ettei hevosen pää putoa vaikka sitä ei koko ajan tuijottaisi...