Periksi antamisesta

Jos jotain olen Penalta ehtinyt näinä vähäisinä yhteisinä vuosina oppia, niin se on se että toisinaan pitää antaa periksi.

Eikä se oikeastaan ole mitenkään pieni juttu.

Huutakoon hep se joka on saanut hevosoppiensa mukana mentaliteetin, että irti ei pääsetä eikä periksi anneta. Hep!

Tämänpäiväisen periksi antamisen kokemuksen minulle toi kengitys. Se on Penan kanssa aina pieni jännitysmomentti, kuinka se käyttäytyy ja saadaanko hommat hoidettua nätisti ja järkevässä aikataulussa. Ei Penalla itse kengittämistä vastaan ole mitään, se antaa vuolla ja nostaa jalat (no okein joskus se kuopii ja potkii vähän ensin) eikä naulaaminenkaan aiheuta siinä mitään reaktiota. Se on se perhanan paikallaan seisominen. Kun se ei vaan jaksa seistä tekemättä mitään. Ja kun sitä ei uskalla vetopaniikin pelossa hirttää kiinnikään niin tiukasti, että häälyminen ja touhuaminen estyisi. Ja vetosolmut on pakko olla, mutta kun se osaa avata itse kaiken. Ja jos sen pää on vapaasti, se ei saa vetopaniikkia, mutta sitten se repii kaikki loimet telineistä, hamuaa kaltereita ja seiniä ja omaa jalkaansa ja lopulta vetää taukoamatta kengittäjää housunkauluksesta tai essunhelmasta. Sitä on vaikea selittää niin että paikallaan seisovien hevosten ihmisetkin ymmärtäisivät, mistä on kyse. Pena tekee jotain koko ajan. Aivan koko ajan. Se näkee ja kokee ja fokusoi koko ajan, se ei vain voi olla ja riiputtaa päätään. Ja jos se ei saa tehdä mitään, se hyvin nopeasti alkaa kiukutella kengittäjää vastaan, nyppiä jalkojaan ja loppuviimein tempoa pystyyn. Ja siinä on sitten vaaranpaikka jos se onkin tiukasti kiinni.

Viimeksi koitin palkita sitä porkkanalla aina kun se malttoi seistä hyvin. Ei hyvä, lisäsi mahdotonta nypeltämistä ja venymistä minun taskujani kohti ja touhu meni entistä levottomammaksi.

Tänään ykskaks tuli mieleeni kokeilla heinää.
Hain ison saavin ja sinne heinää ja kannattelin saavia Penan edessä syömäkorkeudella. Ja avot. Kengittäjä sai tehdä työnsä, nyppiminen väheni, edestakaisin ei seilattu, ketään tai mitään ei heinän lisäksi purtu.

Miksi se sitten tuntuu periksi antamiselta?
Hevosenhan "kuuluu" osata seistä paikallaan. Kyllä ne kaikki muutkin osaavat seistä kahta puolen ketjuissa ja riiputtaa päätään ja antaa kengittäjän nakutella. Ja jos ei, niin ne täytyy rauhoittaa.

Olen ajatellut, että se on yliherkkien täti-ihmisten haihattelua syöttää hevosta kengityksen ajan, jotta homma hoituu. Että kyllä ne nyt osaa seistä ilmankin. Penan kanssa olen tässäkin asiassa joutunut nöyrtymään. Jos minä annan periksi omista periaatteistani, Penan on mukavampi olla ja kengittäjän on helpompaa ja turvallisempaa työskennellä. Enkä nyt tuomitse niitäkään jotka rauhoittavat hevosensa kengitykseen, joskus se todella on se stressittömin vaihtoehto, mutta itse pidän sitä ihan viime hädän ratkaisuna (vaikkakin lääkekaapissamme on aina Domosedan-pastaa varmuuden varalta). Haluaisin, että hevonen voisi itse valita seistä rauhassa. Mutta kun ei se aina mene niin, aina ne eivät valitse. Joten minä annan hiukan periksi, teen asioista hevoselleni hiukan helpompaa.