Rasti seinään

Minä pelkuri, rimakauhuinen koulupiipertäjä, hyppäsin tänään tunnilla 110 cm korkeita esteitä. Enkä vain selvinnyt niistä, vaan nautin hyppäämisestä. Eikä minun pasmojani sekoittanut edes se että hyppyvuorossa minua edeltäneellä ratsukolla tuli kommunikaatiokatkos, mistä seurasi kielto ja ratsastajan putoaminen ja esteen hajoaminen. Ei. Minulla oli niin hienohienohieno hevonen, sellainen oikea kone, upea tarkka taitava kokenut tamma jonka sydän sykki hyppäämiselle ja joka vei minut tehtävistä läpi varmuudella kunhan minä tein osuuteni kaarteissa ja itse esteille käännettäessä jäin vain odottamaan. 

Tuli sitten kertarysäyksellä 30 cm lisää korkeimpaan hyppäämääni esteeseen. 80 cm on ollut se maaginen raja, "jättiläinen", ja kun tänään luulin hypänneeni 80 cm mutta se olikin 90 cm, kävi rimakauhurajalleni jotain. Se ohentui ja hälveni ja hävisi. Sitten seuraavalle kierrokselle tuli vielä lisää korkeutta ja minä ajattelin: no, ei tuo opettaja olisi nostanut jos ei uskoisi että selviän. Ja sitten annoin hevosen tehdä oman työnsä ja menin itse mukana.

En tiedä kuinka tätä hehkuttaisin jotta iloni välittyisi tarpeeksi. Olen niin onnellinen näistä tunneista, olen onnellinen siitä että meillä on hyvä ope joka myös nostaa estekorkeutta - koska millä muulla oppii hyppäämään yhtään isompaa kuin hyppäämällä isompaa? Olen iloinen siitä että viimeinkin alan olla siinä hollilla etten pelkää. Vatsanpohjassa vähän nipistelee mutta ei liikaa, ehdin ajatella, ehdin hengittää, ehdin nähdä paikkoja, ehdin jopa vähän ratsastaa esteväleissä. Olen saamassa pelostani niskalenkkiä ja se jos mikä on arvokasta. 

Tämä onnistumisen ja uskaltamisen ilo vie minua eteenpäin vielä monta päivää. 

Mitäs tänne

Ei oikeastaan mitään.

Blogiväsymystä. Ja vähän ihan rehellisesti sanottuna hevosväsymystäkin. Heppailuni ovat viime viikkoina olleet aamulla ulos - illalla sisään -tyyppistä supertarkkaa hoitoa. Ei ratsastamista, ei harjaamista, silittelyäkin tosi vähän. Sellaista rutiinia vain, haavanhoitoa kun haava löytyi, mutta ei muuta.

Elämä on ollut monta vuotta pelkkiä hevosia, ehkä pieni tauko intensiivisestä hevostelusta on tarpeellinen. Tai ansaittu tai jotain, en tiedä, en ole jaksanut oikein ajatellakaan. Ei vain ole huvittanut tehdä minuuttiaikatauluja jotta ehtisi selkään, joten en sitten ole tehnyt.

Vieraiden hevosten lähdettyä olen saanut lisää vapautta hoitaa hevoseni juuri niin kuin itse katson parhaaksi, ja olenkin tehnyt joitain elämää helpottavia ratkaisuja. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa näistä erikseen mutta en tiedä saanko koskaan aikaiseksi. Olen yhdistänyt kaksi tarhaa joten Emmillä ja Penalla on nyt entistä enemmän tilaa. Ruokin ne tosi levälleen jotta kävelyä tulisi mahdollisimman paljon, lisäksi tarhassa on heinäverkkoa, reilusti kuusenhavuja ja mahdollisuuksien mukaan muitakin virikkeitä. Ja jos iskee sadekausi ja tarhanpohjat menee mutaisiksi, yhdistän tarhan vielä kujan kautta kenttään, jotta hevoset saavat olla kentänpohjalla kuivin jaloin. Myös kevään ensimmäiset vihreät on jo nypitty kentän aitojen alta, ja tarkoitus olisi kohta jo päästää hevosia käyskentelemään kesälaitumelle...

Uskon siis että hevosillani on ihan hyvä hevosenelämä vaikka en olekaan niitä juuri liikutellut. Eilen raaputin niistä irtokarvaa pois oikein antautumuksella ja sellainen paineeton hevosen kanssa oleilu tuntui hyvältä. Rentouttavalta. Ehkä tämä tästä taas lähtee uuteen nousuun.



Lievästä hevosväsymyksestäni huolimatta olen käynyt ratsastuskoulutunneilla aina kun vain olen päässyt. Viime tiistaina sain niin mahtavia fiiliksiä, ratsunani oli uusi tuttavuus, suomitamma nimeltä Turnipsi, ja sen kanssa synkkasi ihan mahdottoman kivasti. Hieman epävarma mutta aivan umpirehellinen hevonen, herkkä, reilu. Sellainen hevonen, joka tekee kyllä kun ratsastaja vain on sataprosenttisen varma siitä, että näin tehdään, eikä kyykytä ratsuaan, vaan neuvottelee ja pyytää. Olen pikkuhiljaa oppinut siihen, miltä kropassani tuntuu kun pääni on oikeasti menossa esteelle, ja se on varmasti avainkysymys esteitseluottamuksen löytämiseksi. Muut tuntilaiset harjoittelivat kisoihin ja tehtävinä oli erikoisesteitä ja estekorkeutta hinattiin normaalia korkeammaksi. Ja minä, vellihousujen kuningatar, selvisin radasta jossa oli 80 cm korkea okseri!! Hemmetti että pelotti, mutta pelotti juuri sillä lailla sopivasti että tiesin kuitenkin selviäväni, ja sitten kun kävi juuri niin, niin fiilis oli uskomaton. Vau!

Tunnin päätteeksi käveltiin pieni maastolenkki, kirkkaassa kevätillassa, ja olin niin onnellinen että itketti.

Ei pidä ymmärtää väärin, Pena on ihana ja paras, mutta olen aika monta vuotta kamppaillut sen sätkyilyn ja epävarmuuden kanssa. Sitten kun pääsee sellaisen hevosen selkään joka ei saa paskahalvausta joka asiasta, joka tallustelee jonon jatkona ohja löysällä ja jos hätkähtääkin, niin palautuu ja toipuu nopeasti normaalitilaan, niin... Niin. Sitä alkaa ajatella, että voisihan sitä näinkin harrastaa. En ole ollut mikään suomenhevosfani vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni olenkin pelkästään suomenhevosilla ratsastanut, mutta nyt olen useamman kerran yllättänyt itseni ajattelemasta, että ehkä meille sopisi joku maltillinen, rehti suomalainen puksuttaja joukon jatkoksi. Sellainen kunnon tädinkuljetin jonka kanssa voisi vain puskea läpi risukoista ja pusikoista. Ajan- ja rahanpuutteessa en ole kolmatta hevosta hankkimassa, mutta ajatusleikkinä tämä on miellyttänyt minua kovasti.

Enpä olis uskonut

Enpä olis uskonut silloin reilut neljä vuotta sitten kun Penan ensi kerran näin rempomassa nukkeratsastajaa selästään ja kimpoilemassa liinan päässä, että tulee sellainen päivä kuin eilen. Eilen minun tyttäreni 1 v. 2 kk istui Penan paljaalla selällä ja ratsasti käyntiä puolikkaan kentällisen. Isänsä tukemana ja minun taluttamana, totta kai, mutta kuitenkin.

Olen noin niin kuin periaatteessa pikkulasten (pakko)ratsastuttamista vastaan - olen sanonut, että meidän ipana saa sitten harjailla, silitellä ja ratsastaa kun osaa sitä itse pyytää. Ja jos ei halua pyytää, niin ei ole pakko. En siis kasvattamalla kasvata toisen polven hevosnaista, päinvastoin. Kun tässä nyt katsoo omaa ammattihistoriaa muutaman vuoden taaksepäin niin voisin melko painokkaasti sanoa että toivoisin lapselleni jotain muuta elämänpolkua. Hevoset on kivoja mutta elantoa niistä on liki mahdoton saada ellei satu syntymään kultalusikka sielläniin. Eikä tässä hevosharrastamisessakaan aina tunnu olevan järjen hiventä. Lähipiirin hevos- ja ei-hevosihmiset ovat olleet jopa ällistyneitä, kun olen sanonut ettei lapseni ole vielä edes silitellyt hevosia vaikka on "jo" yksivuotias, ja hevosia on kuitenkin omassa pihassa koko ajan näkyvillä.

Hevoset ja pikkulapsi on vaikea yhtälö. Turvallisuus nousee tietenkin ensimmäisenä mieleen, meillä ei taapero vaapota hevosten jaloissa, ei todellakaan. Ajankäyttö on seuraava, ja tästä syystä blogikin on ollut aika hiljaiselolla viime ajat. Olen nauttinut ihan toisenlaisesta työelämästä kuin mihin olen tottunut, mutta vuorokauteen ei ole tullut lisää tunteja. Hevoset jää väkisinkin kakkoseksi, kun pitää valita, onko vapaa-ajalla lapsen kanssa vai tallissa. Näin se vain menee, nyt ehkä alan ymmärtää mitä ruuhkavuosilla tarkoitetaan! Syyllisyys seuraa koko ajan - jos touhuan lapsen kanssa, ajattelen, että siellä ne Emmi ja Pena vain möllöttää tarhassa kaiket päivät, ja jos menen talliin hevostelemaan, ajattelen, että siellä se lapseni taas on ilman äitiä vaikka juuri oli ilman äitiä työpäiväni ajan.

Näillä mennään nyt. Piti vain tulla raportoimaan, miten ylpeä olen Penasta kun se kuljetti minun aarrettani selässään eikä yhtään hölmöillyt.

Räntää ja hyppyjumppaa

Niin tyypillistä tuuria: kenttä oli ihana ja kuiva ja keli hyvä, aina siihen saakka että sain esteet kasaan ja hevosen valmiiksi. Sitten keli olikin tämä:

Vaan treenattiin silti.

Yksi 40 cm tasaokseri ja yksi puomi - pikkupysty - puomi -linja. Pena ei ollut lainkaan hassumpi, vaikka alkuverryttelyssä sillä pyörikin hepulitutka pään päällä. Saatiin ihan kivoja, rentoja ja pyöreitä hyppyjä muutama, ja toki myös muutama aivan liian pohjasta lähtenyt loikka, muutama linjaan ryntääminen sekä pari tämänkaltaista balettiesitystä:

Lopuksi kuitenkin sain onnistumiset molempiin tehtäviin ja tyytyväisin mielin pääsin lopettamaan. Pena tarvitsee voimaa jotta laukkaan tulee lisää säädeltävyyttä, ja se tarvitsee esteillekin sitä samaa kuin sileälle: sen on oltava avuilla ja kuunneltava ohjeet, se ei selviä yhtään isommista esteistä jos se roiskii miten sattuu.


Tässä sarja räntäsateen sotkemia kuvia, osa on kaapattu videolta:

Harmillisesti jäänyt epätarkaksi, mutta tykkään tämän kuvan "esteverkkamuodosta"!

Wroooooomm

Ihan pätevältä näyttää!

Videolla eka hyppy on hyvä. Innarilinja on jäykkä mutta kontrollissa, tämä on korjaussarja kun Pena oli kaksi kertaa rykäissyt linjaan sisään ja poukkoillut sen läpi kuten tuolla alussa ollut ballerinakuva näytti. Sen jälkeen käänsin kerran sivuun ennen ensimmäistä puomia ja lopulta päästiin tähän suoritukseen jonka laitoin videolle. Viimeinen hyppy okserille on tyyppiesimerkki minun mokastani - pidän ja pidän ja hyppy tulee juuresta ja puolikkaasta askeleesta. Videoinnista on iso apu kun paikantaa näitä omia virheitään - kun katson suorituksen jälkeenpäin, näen ihan selvästi että minun olisi pitänyt antaa Penan edetä ja hypätä sen sijaan että olisin nykinyt sen ihan esteeseen kiinni. Ehkä opin vielä.

Sydänsydänsydän

Rokotusten ja raspausten jälkeinen huoltokatko venyi aikataulusyistä puoleentoista viikkoon, mutta tänään kiipesin vihdoin takaisin selkään. Pena-parka oli ihan resuisen näköinenkin kun en ole edes harjannut sitä (hyvän hevosenomistajan pisteet nousee niin että kohisee) tänä aikana... Hiukan jännitti, millä mallilla se selästä käsin on, ja kaiken lisäksi oli vielä hemmetinmoinen tuuli ja Emmi rallitti tarhassa vieressä. 

Mutta ei taida olla tarpeeksi ylisanoja kuvaamaan fiilistä. Joo kankeita oltiin molemmat, kiikkeriä ja jäykkiä, mutta Penan asenne oli täysi kymppi. Se yritti, toteutti, oli vastaanottavainen, rauhallinen, tasainen suusta. Ei kytännyt, ei säpsyillyt, ei mitään ylimääräistä. Upeeta mahtavaa! Työskentelin vain isolla kahdeksikolla askellajit läpi, välillä tein kahdeksikon sisään pienemmän voltin, ja hain tasaista tahtia sekä joustoa ja kestoa askellukseen. En tiedä onko hyvä vai huono asia, mutta nyt Pena oli hetkittäin jopa "raskas" kädelle. Aina ennen ongelma on ollut päinvastainen, ohja on ollut helposti ihan tyhjä. Etupainoisuus on seurausta voiman puutteesta, toivottavasti tähän saadaan muutos nyt kun kenttä on sula ja siltä osin treeniolosuhteet kunnossa. 

Pieniä ilonaiheita

Pena ja Lohikärmes sopivat samalle heinäverkolle!

Verkko oli testi, sillä pähkäilen edelleen heinäruokinnan ja maan tonkimisen ja ajankäytön ja ruokailurytmin kanssa, kun tässä nyt on näitä elämänmuutoksia osunut väylälle useampia. Halusin kokeilla, a) pysyykö verkko puussa, b) kuinka paljon aikaa sen tyhjenemiseen menee nyt kun se heiluu vapaana ja c) tarvitaanko verkkoja miljoona että sopu säilyy. Kokoaikaiseen verkkoruokintaan en ole siirtymässä, mutta jos jonkinlaisen osittaisen balanssin saisi rakennettua niin hyvä.

Olin valtavan iloinen siitä että tuo häijyläistamma päästi Penan osingoille. Ei niiden tarvitse sydänystäviä olla, jo tämä helpottaa ruokintadilemman ratkaisua.

Nenäkkäin omien virheiden kanssa

Ratsastuskoulupäivä taas takana. Nyt sain hyppykaveriksi uuden tuttavuuden, suomenhevosruunan, jonka kanssa alkuun kaikki sujuikin oikein mallikkaasti, oli hyvä rytmi verryttelykavaleteilla ja hevosella sellainen suokkimaisen suoraviivainen tapa tehdä ja edetä. Ensimmäisen "isomman" tehtävän ensimmäisessä hypyssä jäin itse ihan tökerösti jälkeen, olisin tuupannut mielelläni siihen vielä yhden askeleen jolloin olisi tultu ihan liian pohjaan ja hyppy olisi ollut vielä huonompi kuin nyt. Tästä vielä keräsin itseni, mutta jotenkin se rentous sitten vain karkasi.

Ja kun minä en ollut sataprosenttisesti menossa, hevonen alkoi kieltää. Ja joka kiellon jälkeen ratsastin yhä vain huonommin. Kaikki tehtävät me lopulta selvittiin eikä se ehkä muiden silmään näyttänyt niin pahalta rääpimiseltä kuin miltä se tuntui, mutta vähän veti mielen matalaksi.

Nämä on herkkiä asioita. Minä en ole varma hyppääjä, vielä, en tiedä voiko minusta tullakaan. Ja jokainen epäonnistuminen syö jo saavutettua varmuutta pois. En pelkää kieltoa enkä pelkää putoamista, pelkään sitä epämukavuuden tunnetta joka epäonnistuneessa tiikeriloikassa tulee.

Tämänkertainen tunti oli oikea inhorealistinen pläjäys omia virheitäni ja heikkouksiani. Hevonen imi minun epävarmuuteni ja tuli epävarmaksi, ja kun tunsin sen epävarmuuden, olin itse entistä enemmän epävarma. Epävarmuus näkyy minulla siinä etten uskalla antaa hevoselle vapautta. Minusta tulee kova ja jännittynyt, en päästä hevosta rennosti hyppyyn vaan olen hiukan suussa kiinni koko ajan. Jännittynyt keho ei odota hevosta, ei ajattele tehtävien välillä, on hidas reagoimaan ja kun viimein reagoi, reagoi liian voimakkaasti - ottamalla liikaa kiinni tai työntämällä liikaa kohti estettä. Sinällään tämänpäiväinen ratsuni teki ihan oikein kun jätti hyppäämättä, jos toin sen esteelle epävarmasti enkä ollut rentona sen tukena ja ympärillä. Ja kun palkinnoksi siitä jos se kuitenkin hyppäsi, olin sen suussa kiinni.

Hyppäsinpä sitten loput tehtävät harjasta kiinni pitäen, niin kuin vasta-alkaja. Yli päästiin ja kehujakin tuli siitä että loppurata meni jo paljon paremmin kuin sen takkuinen alku. Käsi hevosen jouhissa ei voi vetää ohjasta taaksepäin vaan käsi on vakaa ja hevoselle reilu. Minä en vain ole ihan valmis vielä antamaan hallinnantunnetta pois, siksi harjasta ottaminen oli kova paikka. Silloinhan en nimenomaan voi vetää taaksepäin vaikka tekisi mieli. Viimeisen radanpätkän jälkeen puuskutin ja oli vähän huono olo, oli hengittäminen unohtunut. Jännityksestä kertoi myös se, että komento loppuverrytellä aiheutti huojennuksen eikä harmistusta siitä että tunti on ohi.

Lisää toistoja, lisää rutiinia. Ja vaikka tämänpäiväinen ratsuni oli supersymppis, minä ehkä tarvitsen varmemman hevosen. Sellaisen joka sietää minun epävarmuuteni paremmin - huonoa ratsastusta ei tarvitse sietää, mutta joka menee siitä huolimatta, että minä en aina ole ihan varma tuleeko mieleni mukana.

Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin että free your mind and the rest will follow...