Enpä olis uskonut silloin reilut neljä vuotta sitten kun Penan ensi kerran näin rempomassa nukkeratsastajaa selästään ja kimpoilemassa liinan päässä, että tulee sellainen päivä kuin eilen. Eilen minun tyttäreni 1 v. 2 kk istui Penan paljaalla selällä ja ratsasti käyntiä puolikkaan kentällisen. Isänsä tukemana ja minun taluttamana, totta kai, mutta kuitenkin.
Olen noin niin kuin periaatteessa pikkulasten (pakko)ratsastuttamista vastaan - olen sanonut, että meidän ipana saa sitten harjailla, silitellä ja ratsastaa kun osaa sitä itse pyytää. Ja jos ei halua pyytää, niin ei ole pakko. En siis kasvattamalla kasvata toisen polven hevosnaista, päinvastoin. Kun tässä nyt katsoo omaa ammattihistoriaa muutaman vuoden taaksepäin niin voisin melko painokkaasti sanoa että toivoisin lapselleni jotain muuta elämänpolkua. Hevoset on kivoja mutta elantoa niistä on liki mahdoton saada ellei satu syntymään kultalusikka sielläniin. Eikä tässä hevosharrastamisessakaan aina tunnu olevan järjen hiventä. Lähipiirin hevos- ja ei-hevosihmiset ovat olleet jopa ällistyneitä, kun olen sanonut ettei lapseni ole vielä edes silitellyt hevosia vaikka on "jo" yksivuotias, ja hevosia on kuitenkin omassa pihassa koko ajan näkyvillä.
Hevoset ja pikkulapsi on vaikea yhtälö. Turvallisuus nousee tietenkin ensimmäisenä mieleen, meillä ei taapero vaapota hevosten jaloissa, ei todellakaan. Ajankäyttö on seuraava, ja tästä syystä blogikin on ollut aika hiljaiselolla viime ajat. Olen nauttinut ihan toisenlaisesta työelämästä kuin mihin olen tottunut, mutta vuorokauteen ei ole tullut lisää tunteja. Hevoset jää väkisinkin kakkoseksi, kun pitää valita, onko vapaa-ajalla lapsen kanssa vai tallissa. Näin se vain menee, nyt ehkä alan ymmärtää mitä ruuhkavuosilla tarkoitetaan! Syyllisyys seuraa koko ajan - jos touhuan lapsen kanssa, ajattelen, että siellä ne Emmi ja Pena vain möllöttää tarhassa kaiket päivät, ja jos menen talliin hevostelemaan, ajattelen, että siellä se lapseni taas on ilman äitiä vaikka juuri oli ilman äitiä työpäiväni ajan.
Näillä mennään nyt. Piti vain tulla raportoimaan, miten ylpeä olen Penasta kun se kuljetti minun aarrettani selässään eikä yhtään hölmöillyt.
Hieno Pena ja hyvää työtä olet tehnyt! Taitaa olla tuo syyllisyys jokaisen pienen lapsen äidin (ja ehkä isänkin?) ongelma, oli hevosia tai ei. Mutta minusta on hyvä, että myös äidillä on joku päännollaustapa.
VastaaPoistaKiitos! Tuskin Penasta tulee lastenponia koskaan (vaikka vitsailenkin että kymmenen vuoden päästä kun Pena on 19 ja tytär 11, olen ponimammana kisakentän laidalla koutsaamassa tätä kaksikkoa) eikä se ole tarkoituskaan, mutta olin silti vilpittömän onnellinen siitä että Penasta on kasvanut ihan tolkun poni johon voi ainakin toisinaan luottaa :)
PoistaJa totta, syyllisyys seuraa vanhempia! Siitä huolimatta vanhempien olisi muistettava hoitaa myös itseään. Toiset mutsit lähtee viihteelle nollaamaan, minä lähden ratsastuskouluun! Väsynyt ja leipääntynyt äiti on huono äiti.