Olen kärvistellyt kolme pitkää väliviikkoa edellisestä estetunnista ratsastuskoulussa mutta tänään taas pääsin! Ratsuna sama kaveri kuin edellisellä kerralla, kilometrikaulainen Konsta, johon saatoin ehkä löytää hiukan nopeammin säätöjä tänään. Nyt meitä oli tunnilla viisi ratsukkoa, vaan ihan mukavasti päästiin silti tekemään hyppyjä. Tehtävinä oli kavaletti-puomi-kavaletti -innarilinja, kavaletti - lankkupysty -linja kahdella laukalla, ja kavaletti-puomi-kavaletti -innari josta kaksi laukkaa toiselle lankkupystylle, ja lopuksi nämä kaikki kolme tehtävää ratana.
Konsta oli tällä kertaa jo aiemmalla tunnilla, ja vaikka se näennäisesti liikkuikin itse eteenpäin, niin tuntui edelliskertaa vaikeammalta löytää riittävän etenevä laukka. Ehkä se oli vähän väsynyt tai sitten minä vain taas aivan liian arka ratsastamaan. Millä saisi naputettua kontrollifriikin päähän sen että kaarteissa esteiden välissä saa ja pitää ratsastaa eteen, jotta voi sitten odottaa kohti estettä? Kavaletti-innarilinja oli hyvä harjoitus minulle, siinä ikään kuin joutui sellaiseen putkeen tai imuun, jossa rytmi tuli itsestään enkä ehtinyt säätää ja peruuttaa niin paljon esteväleissä. Minua vaivaa käänteinen vauhtisokeus, tuntuu että menen jo ihan hurjan kovaa laukkaa vaikka oikeasti ei edetä mihinkään. Erotan kyllä hyvän rytmin hypyissä kun sellainen sattuu kohdalle, mutta rohkeus tuoda hevonen tehtävään sisään riittävän isossa laukassa vielä puuttuu.
Ehkä opin vielä. Kivaa kuitenkin oli taas, ja nyt pitäisi päästä kahtena seuraavanakin tiistaina tunnille. Ratsastamisen ilon lisäksi olen iloinen siitä että pääsen harrastamaan jonnekin muuallekin kuin omalle tontille. Kun on tehnyt töitä kotona monta vuotta, ja koko ajan harrastanut kotona, ja nyt vielä viettänyt reilun vuoden lapsen kanssa tosi tiiviisti kotona, niin on aivan uskomatonta luksusta lähteä jonnekin pois. Olla poissa ja ajatella omia juttuja ja tehdä sitä mikä tuntuu mielekkäältä. Yhteen ratsastustuntikeikkaan menee minulta liki kolme tuntia aikaa, ja ne kolme omaa tuntia tuntuvat tulevan todella tarpeeseen. Enkä niiden aikana uhraa ajatustakaan sille, miten kotona pärjätään!
tiistai 3. maaliskuuta 2015
maanantai 2. maaliskuuta 2015
Kevät tuli, lumi suli, lumen alta esiin tuli...
No ei tullut Batman vaan hiekkaa.
Sen puolesta olisi saanut talvi jatkua, ettei olisi ihan vielä tähän vuodenaikaan tarvinnut alkaa pähkiä tonkimisvimman kanssa. Mutta näillä mennään, ja nyt siis paljas maa pilkottaa jään alta ja kaivelu on taas alkanut.
Pakko on hiukan vinkua: en vain ymmärrä, missä vika! Miksi Penan pitää koko ajan tonkia, järsiä ja mussuttaa jotain? Miksi se tarve liittyy kevääseen ja syksyyn? Olen nyt seurannut sen puuhia ja todennut, että samaa tahtia sulamisen kanssa se on alkanut enemmän ja enemmän järsiä mm. puiden kaarnaa tarhassaan. Lumiseen talviaikaan järsiminen oli satunnaisempaa, samoin pihattomökin seinät saivat pääpiirteissään olla rauhassa. Nyt niitäkin syödään majavan lailla koko sen ajan, kun ei ole heinää edessä.
Ja kun nyt kerran tuo Emmikin alkaa kuulua blogin kalustoon, on mainittava, että myös se syö maata. Emmi kuopii maahan kuopan ja kaivaa suuhunsa kasvien juuria. Se on älyttömän ahne hevonen, paljon ahneempi kuin Pena, ja paljon ärhäkämpi myös lihoamaan. Jalkavaivaisena sen ei pitäisi lihota lainkaan, joten tässä ollaan todella kiusallisessa pattitilanteessa - onko ainoa ratkaisu hiekansyönnin estämiseksi mättää heinää vapaasti saataville silläkin riskillä, että hevoset paisuvat muodottomiksi ja kärsivät sitten lihavuudestaan suoraan tai välillisesti?
En voi välttyä pyörittelemästä, mitä minä teen väärin näiden kanssa, kun molemmilla on sama vika. Mikä on olosuhteissa pielessä? Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavani sen eteen, että hevoseni voisivat hyvin, että niillä olisi hyvä, virikkeellinen elämä, riittävästi hyvää ruokaa, kunnolla ulkoilua, seuraa ja niin edelleen. Silti ne aloittavat maan nassuttamisen heti kun jää ja lumi sulaa. Kuinka paljon ne matkivat toisiaan? Emmillä on ollut tätä taipumusta jo edellisessä kodissaankin, siellä se tosin on ollut hiekkatarhassa ja keskittynyt lähinnä siilaamaan kaikki heinänkorret napaansa niin tarkasti, että psylliumille on ollut käyttöä. Penalla taas tuntuu olevan pakonomainen tarve tehdä jotain koko ajan. Yksi kääntämätön kortti Penan kohdalla on erilaiset lelut tarhaan, niistä on kokeiltu vasta hevospallo, joka on viihdyttänyt lähinnä koiraa. Meillä ei myöskään ole metsää, josta voisi käydä kaatamassa kunnolla rankoja tarhaan viihdykkeeksi.
Syksyinen heinäverkkokokeilu jäi melko lyhyeksi, sillä systeemistä ei ollut merkittävää apua. Emmi ja Pena tyhjensivät verkoista kahden ruokintakerran heinät muutamassa tunnissa, ja norkoilivat sitten lopun päivää portilla sen näköisinä, että olen unohtanut heidät kokonaan. Palasin vanhaan ja jaoin heinää taas useassa pienessä erässä pitkin päivää enkä verkottanut.
Seuraava siirtoni on todennäköisesti paluu verkkoihin, mutta vähän toisella tapaa. Kun meiltä lähtee viimeisetkin vieraat hevoset pois, ei minun tarvitse enää kamppailla omatuntoni kanssa siinä, pystynkö varmasti tarjoamaan kaikille tallin hevosille samat extrat kuin omilleni. Tämän myötä minulle tulee vapaus kokeilla erilaisia ruokkimissysteemejä ilman että sama täytyy toteuttaa kaikille muillekin hevosille. Olen vastustanut roikkuvia heinäpusseja lähnnä siitä syystä, että syömisasento menee niissä luonnottomaksi. Nyt luultavasti on valittava kahdesta pahasta se pienempi: luonnoton syömisasento muutaman kuukauden ajan keväisin ja syksyisin, versus hevonen luonnottoman täynnä hiekkaa keväisin ja syksyisin. Olen siis ajatellut hankkia lisää pienisilmäisiä verkkoja ja ripustaa niitä puiden väleihin ja laittaa osan laatikoihin kuten syksylläkin. Tavoitteena siis vaikeuttaa ja hidastaa heinän syömistä niin paljon, että sallitun syömiseen menee enemmän aikaa ja ei-sallitun syömiseen jää vähemmän, jos lainkaan, aikaa.
Toki mietin myös, onko hevosillani jokin puutos, joka aiheuttaa maansyömisen. Heinä on samaa läpi sisäruokintakauden enkä vekslaa ruokintoja huvikseni. En tosin myöskään ole tarjonnut lisävitamiineja kausittain, koska käyttämäni kivennäinen on vitaminoitu. En tiedä, miten mahdollista puutosta voisi selvittää - verikokeella? Lisäravinteiden lisääminen sokkona ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta. Vapaasti syötävät kivennäisvadit taitavat olla niin sokeroituja että ahneet hevoset syövät niitä kuin karamelleja konsanaan. Ja onko vika sitten oikeasti fyysinen vika, vai onko tämä tapa, vai muuten vaan henkimaailman hommia? Saa heittää ajatuksia.
Sen puolesta olisi saanut talvi jatkua, ettei olisi ihan vielä tähän vuodenaikaan tarvinnut alkaa pähkiä tonkimisvimman kanssa. Mutta näillä mennään, ja nyt siis paljas maa pilkottaa jään alta ja kaivelu on taas alkanut.
Pakko on hiukan vinkua: en vain ymmärrä, missä vika! Miksi Penan pitää koko ajan tonkia, järsiä ja mussuttaa jotain? Miksi se tarve liittyy kevääseen ja syksyyn? Olen nyt seurannut sen puuhia ja todennut, että samaa tahtia sulamisen kanssa se on alkanut enemmän ja enemmän järsiä mm. puiden kaarnaa tarhassaan. Lumiseen talviaikaan järsiminen oli satunnaisempaa, samoin pihattomökin seinät saivat pääpiirteissään olla rauhassa. Nyt niitäkin syödään majavan lailla koko sen ajan, kun ei ole heinää edessä.
 |
| Penan puutyömaat |
Ja kun nyt kerran tuo Emmikin alkaa kuulua blogin kalustoon, on mainittava, että myös se syö maata. Emmi kuopii maahan kuopan ja kaivaa suuhunsa kasvien juuria. Se on älyttömän ahne hevonen, paljon ahneempi kuin Pena, ja paljon ärhäkämpi myös lihoamaan. Jalkavaivaisena sen ei pitäisi lihota lainkaan, joten tässä ollaan todella kiusallisessa pattitilanteessa - onko ainoa ratkaisu hiekansyönnin estämiseksi mättää heinää vapaasti saataville silläkin riskillä, että hevoset paisuvat muodottomiksi ja kärsivät sitten lihavuudestaan suoraan tai välillisesti?
 |
| Emmin kuopat |
En voi välttyä pyörittelemästä, mitä minä teen väärin näiden kanssa, kun molemmilla on sama vika. Mikä on olosuhteissa pielessä? Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavani sen eteen, että hevoseni voisivat hyvin, että niillä olisi hyvä, virikkeellinen elämä, riittävästi hyvää ruokaa, kunnolla ulkoilua, seuraa ja niin edelleen. Silti ne aloittavat maan nassuttamisen heti kun jää ja lumi sulaa. Kuinka paljon ne matkivat toisiaan? Emmillä on ollut tätä taipumusta jo edellisessä kodissaankin, siellä se tosin on ollut hiekkatarhassa ja keskittynyt lähinnä siilaamaan kaikki heinänkorret napaansa niin tarkasti, että psylliumille on ollut käyttöä. Penalla taas tuntuu olevan pakonomainen tarve tehdä jotain koko ajan. Yksi kääntämätön kortti Penan kohdalla on erilaiset lelut tarhaan, niistä on kokeiltu vasta hevospallo, joka on viihdyttänyt lähinnä koiraa. Meillä ei myöskään ole metsää, josta voisi käydä kaatamassa kunnolla rankoja tarhaan viihdykkeeksi.
Syksyinen heinäverkkokokeilu jäi melko lyhyeksi, sillä systeemistä ei ollut merkittävää apua. Emmi ja Pena tyhjensivät verkoista kahden ruokintakerran heinät muutamassa tunnissa, ja norkoilivat sitten lopun päivää portilla sen näköisinä, että olen unohtanut heidät kokonaan. Palasin vanhaan ja jaoin heinää taas useassa pienessä erässä pitkin päivää enkä verkottanut.
Seuraava siirtoni on todennäköisesti paluu verkkoihin, mutta vähän toisella tapaa. Kun meiltä lähtee viimeisetkin vieraat hevoset pois, ei minun tarvitse enää kamppailla omatuntoni kanssa siinä, pystynkö varmasti tarjoamaan kaikille tallin hevosille samat extrat kuin omilleni. Tämän myötä minulle tulee vapaus kokeilla erilaisia ruokkimissysteemejä ilman että sama täytyy toteuttaa kaikille muillekin hevosille. Olen vastustanut roikkuvia heinäpusseja lähnnä siitä syystä, että syömisasento menee niissä luonnottomaksi. Nyt luultavasti on valittava kahdesta pahasta se pienempi: luonnoton syömisasento muutaman kuukauden ajan keväisin ja syksyisin, versus hevonen luonnottoman täynnä hiekkaa keväisin ja syksyisin. Olen siis ajatellut hankkia lisää pienisilmäisiä verkkoja ja ripustaa niitä puiden väleihin ja laittaa osan laatikoihin kuten syksylläkin. Tavoitteena siis vaikeuttaa ja hidastaa heinän syömistä niin paljon, että sallitun syömiseen menee enemmän aikaa ja ei-sallitun syömiseen jää vähemmän, jos lainkaan, aikaa.
Toki mietin myös, onko hevosillani jokin puutos, joka aiheuttaa maansyömisen. Heinä on samaa läpi sisäruokintakauden enkä vekslaa ruokintoja huvikseni. En tosin myöskään ole tarjonnut lisävitamiineja kausittain, koska käyttämäni kivennäinen on vitaminoitu. En tiedä, miten mahdollista puutosta voisi selvittää - verikokeella? Lisäravinteiden lisääminen sokkona ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta. Vapaasti syötävät kivennäisvadit taitavat olla niin sokeroituja että ahneet hevoset syövät niitä kuin karamelleja konsanaan. Ja onko vika sitten oikeasti fyysinen vika, vai onko tämä tapa, vai muuten vaan henkimaailman hommia? Saa heittää ajatuksia.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Satula myytävänä
Emmiheppa on satulanvaihtoruljanssin pyörteissä ja vanha satula olisi vailla uutta kantajaa. Myynnissä siis:
Albion SL koulusatula, 17,5" istuin, leveys W (on kyllä reilusti wide eli leveään selkään). Runko on suorahko, selkärangantilaa on rutkasti (vähintään neljä sormenleveyttä koko matkalta) ja säkätilakin on leveä. Satula on ammattilaisen tarkistama joulukuussa -14, jolloin vaihdettiin myös uudet vastinhihnat. Hyväkuntoinen, hyvin pidetty laadukas satula, ei kovin täyteen topattu, mahtava istua ja päästää mukavan lähelle hevosta. Hp. 850 e, nopealla kaupalla rohkealle tarjoajalle lähtee edullisemminkin.
 |
| Vastinhihnat vaihdettu joulukuussa -14 |
Jos kiinnostuit, heitä yhteystietoja kommenttikenttään niin palaan asiaan!
lauantai 28. helmikuuta 2015
Kuka sanoi että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento
Minun taipaleeni talliyrittäjänä päättyy, ja siitä seuraa väistämättä joitain muutoksia nykyiseen elämänmenoon. Ratkaisu on muhinut mielessäni jo pidemmän aikaa, mutta päätöstä ei ole ollut helppo tehdä. Voi olla että avaan asiaa enemmänkin täällä blogissa vielä, tai sitten en, katsotaan kunhan saan vähän omia ajatuksiani paremmin järjestykseen.
Meiltä siis lähtee vieraat hevoset ja ihmisasiakkaat kokonaan pois. Jäljelle jää vain Pena ja Penan tarhakaveri Emmi, joka on ollut minulla yritykseni käytössä opetushevosena. Emmi siirtyy kokonaan minun käyttööni - se ei ole minun oma, mutta on pitkäaikaisessa ylläpidossa sillä ajatuksella, että saa olla niin kauan kuin kestää normaalia käyttöä. Emmillä on sanomista nivelissään, toistaiseksi ei vaadi muuta kuin säännöllistä liikkumista ja hiukan tarkempaa hoitamista, mutta vaivat on tiedossa ja niillä mennään mitä on. Tulen luultavasti jatkossa jonkin verran kirjoittamaan myös Emmistä täällä blogissa, ja esittelenkin tamman kunnolla sitten kun sen aika on.
Vielä on kovin sekavat tunnelmat enkä ole osannut vastata, kun läheiset ovat uutisen kuullessaan kysyneet, pitääkö pahoitella vai onnitella. Toivon, että kun yksi ovi sulkeutuu niin jossain toinen avautuu.
Meiltä siis lähtee vieraat hevoset ja ihmisasiakkaat kokonaan pois. Jäljelle jää vain Pena ja Penan tarhakaveri Emmi, joka on ollut minulla yritykseni käytössä opetushevosena. Emmi siirtyy kokonaan minun käyttööni - se ei ole minun oma, mutta on pitkäaikaisessa ylläpidossa sillä ajatuksella, että saa olla niin kauan kuin kestää normaalia käyttöä. Emmillä on sanomista nivelissään, toistaiseksi ei vaadi muuta kuin säännöllistä liikkumista ja hiukan tarkempaa hoitamista, mutta vaivat on tiedossa ja niillä mennään mitä on. Tulen luultavasti jatkossa jonkin verran kirjoittamaan myös Emmistä täällä blogissa, ja esittelenkin tamman kunnolla sitten kun sen aika on.
 |
| Emmin kanssa kisoissa viime keväänä |
Vielä on kovin sekavat tunnelmat enkä ole osannut vastata, kun läheiset ovat uutisen kuullessaan kysyneet, pitääkö pahoitella vai onnitella. Toivon, että kun yksi ovi sulkeutuu niin jossain toinen avautuu.
maanantai 23. helmikuuta 2015
Älä oleta
Taas on masisteltu kokonainen viikko - vesisade vei edes semikelvon kentänpohjan pois, teki siitä vedessä lilluvan luistinradan, johon sitten roimi viikonlopun aikana loskaa päälle, joka taas jähmettyi oudoksi epätasaiseksi rapeaksi möykyksi. Ai että.
Pena on möllöttänyt tarhassa tekemättä mitään. Kaveri kysyi maastoon, sanoin että tulen sitten kun pystyn edes yhtenä päivänä vähän juoksuttamaan Penaa ja näkemään, onko se villi vai supervilli. No eilen oli se juoksutuspäivä, Pena oli laiska, tänään piti mennä maastoon mutta kaveri tulikin kipeäksi. Sillä lailla, on taas harrastamisen riemu ollut kukkeimmillaan.
Olin juuri vetänyt ratsastushousut jalkaan kun tuo maastonperuuntumispuhelu tuli, joten päätin että kokeilen kuitenkin voiko kentällä tehdä jotain. Olin varma että Pena on sanalla sanoen sysipaska, poukkoileva ja vino ja holtiton, ja huonolla pohjalla en pysty tekemään asialle mitään, ja että koko ratsastuksesta jää vain kurja mieli.
Ei siis kovin hääppöisistä asetelmista lähdetty ratsaille.
Vaan kauanko tätä lajia pitää harrastaa, että oppii ettei kannata olettaa ennakkoon mitään, ei hyvää ei pahaa.
Pena oli hyvä. Se oli kärsivällinen ja tuntui siltä että se nautti kun pääsi töihin. Siis hevonen jota jatkuvasti moitin työmoottorin puutteesta. Pystyin käyttämään kentästä tosi typerästi yhtä kolmasosaa pituussuunnassa (...) joten käyttämämme reitit olivat aika mielikuvituksellisia. Mutta niinpä vaan sain hyvän pienen treenin suoruuden, odottamisen, rehellisen rauhallisen taipumisen ja seis-käynti-ravi -siirtymisten parissa. Vähiten huono pohja oli sen pahamaineisen puupenkin kohdalla, jota Pena normaalisti kyttää silmämunat pullottaen, vaan nyt ei mitään. Pelkkää keskittynyttä työntekoa. Olin ällistynyt. Ja iloinen!
Mutta en silti pistäisi pahakseni aikaista kevättä, tämä tällainen epätalvi nollakeleineen saisi jo riittää.
Pena on möllöttänyt tarhassa tekemättä mitään. Kaveri kysyi maastoon, sanoin että tulen sitten kun pystyn edes yhtenä päivänä vähän juoksuttamaan Penaa ja näkemään, onko se villi vai supervilli. No eilen oli se juoksutuspäivä, Pena oli laiska, tänään piti mennä maastoon mutta kaveri tulikin kipeäksi. Sillä lailla, on taas harrastamisen riemu ollut kukkeimmillaan.
Olin juuri vetänyt ratsastushousut jalkaan kun tuo maastonperuuntumispuhelu tuli, joten päätin että kokeilen kuitenkin voiko kentällä tehdä jotain. Olin varma että Pena on sanalla sanoen sysipaska, poukkoileva ja vino ja holtiton, ja huonolla pohjalla en pysty tekemään asialle mitään, ja että koko ratsastuksesta jää vain kurja mieli.
Ei siis kovin hääppöisistä asetelmista lähdetty ratsaille.
Vaan kauanko tätä lajia pitää harrastaa, että oppii ettei kannata olettaa ennakkoon mitään, ei hyvää ei pahaa.
Pena oli hyvä. Se oli kärsivällinen ja tuntui siltä että se nautti kun pääsi töihin. Siis hevonen jota jatkuvasti moitin työmoottorin puutteesta. Pystyin käyttämään kentästä tosi typerästi yhtä kolmasosaa pituussuunnassa (...) joten käyttämämme reitit olivat aika mielikuvituksellisia. Mutta niinpä vaan sain hyvän pienen treenin suoruuden, odottamisen, rehellisen rauhallisen taipumisen ja seis-käynti-ravi -siirtymisten parissa. Vähiten huono pohja oli sen pahamaineisen puupenkin kohdalla, jota Pena normaalisti kyttää silmämunat pullottaen, vaan nyt ei mitään. Pelkkää keskittynyttä työntekoa. Olin ällistynyt. Ja iloinen!
Mutta en silti pistäisi pahakseni aikaista kevättä, tämä tällainen epätalvi nollakeleineen saisi jo riittää.
tiistai 17. helmikuuta 2015
Aurinkolaukat lohikärmeksen kanssa
Eilinen auringonpaiste hyödynnettiin irtolaukkailulla kentällä. Otin Penan kaveriksi tarhakaveri-lohikärmeksen eli Emmin.
En ole juuri irtojuoksuttanut näitä kahta samaan aikaan. Penan ja Emmin välit eivät ole kovin kummoiset, ne tulevat toimeen samassa tarhassa, talutan niitä aina yhtä aikaa ja kyllähän ne toistensa perään huutelevatkin kun toinen lähtee töihin, mutta ei niitä oikein ystäviksi voi kutsua. Emmi on todellinen bitch-tamma ja sen kohelluksensieto on melko pyöreä nolla. Ja Penahan koheltaa... Tarhassa Emmi toisinaan omistaa vähän kaiken, se omistaa heinät ja vesisaavin ja parhaan tähystyspaikan portilla. Ollakseen noinkin raskasrakenteinen, Emmi on nopea lähtijä ja loikkaa hämmentävän isosti. Tämän vuoksi en kovin useasti ota riskiä että molemmat kävisivät kierroksilla samaan aikaan, ettei satu mitään potkuvahinkoa.
Olen seurannut näiden kahden välien muokkautumista uteliaana siitä lähtien, kun ne jäivät Immun, Mikun ja kolmannen hevosen lopetuksen jälkeen lopulta kaksistaan. Immu oli Penan paras ystävä, tuki ja turva, sieti Penan töhellystä ja sitä että Pena halusi olla aivan lähellä ja vielä vähän lähempänä. Emmi ei siedä tällaista ollenkaan - ainoastaan viime kevään kiimapiikissä se tunki itse itsensä aivan Penan iholle (ja tämäkös Penaa hämmensi). Emmi joutui Immun lopetuksen jälkeen ottamaan lauman johtopaikan ja olen edelleen sitä mieltä, ettei se sovi sille. Vielä vähemmän johtajan paikka sopisi Penalle, joten näillä nyt mennään.
Nuo kaksi siis sietävät toisiaan. Rapsutusväleihin en usko niiden ikinä pääsevän, ja ylipäätään Emmi tuntuisi arvostavan enemmän tammaseuraa. Laumasta syksyllä lopetettu asiakkaan tamma oli arvojärjestyksessä aivan pahnanpohjimmainen, mutta silti ainoa, jonka kanssa Emmi rapsutteli. Ehkä tammat vain ymmärtävät toisia tammoja paremmin kuin ruunia, mene ja tiedä.
Pena kaipaisi riehumiskaveria, leikkikaveria, sellaista ei-kovin-tosikkoa ystävää jonka kanssa voisi juosta rinkiä ja hölmöillä. Emmi ei lähde moiseen touhuun mukaan yhtään, korkeintaan sillä palaa käpy ja se ajattaa Penan vihaisesti tarhan ympäri, ja Pena koittaa tästä vähäisestä huomiosta ottaa ilon irti. Ei millään uskoisi että nämä hevoset ovat samanikäisiä, niin eri planeetalta ne ovat aivan kaikessa, koulutuksessa, luonteessa ja käytöksessä.
Eiliset juoksentelut sujuivat kuitenkin sopuisasti eikä perä lentänyt kummallakaan niin että olisi tullut vaaranpaikkoja. Hyvä niin. Kahdestaan kuitenkin saadaan paremmat vauhdit eikä ihmisen tarvitse tehdä muuta kuin huolehtia alku- ja loppukävelyttämisestä.
 |
| Kaapattu videolta |
 |
| On vissiin mahdoton tehtävä saada kahdesta hevosesta yhtä aikaa edustava kuva. Jos toinen näyttää jokseenkin järkevältä niin toinen viimeistään vesittää kokonaisuuden näyttämällä hirven ja laaman risteytykseltä.... |
 |
| Ponnua ravissa! |
Tässä pieni videopätkä menosta:
Pakko laittaa myös esille mahtavasti epäonnistunut kuva! Kameran säädöt ihan missälie ja tuloksena moderni taideteos Jalattomana lentävät hevoset.
Näillä eväillä uuteen viikkoon!
torstai 12. helmikuuta 2015
Enemmän valoa, enemmän virtaa
 |
| Paksukainen puun takana |
Alkuviikolla paistoi aurinko ja oli uhkaavan keväistä. Lisääntynyt valon määrä, kohtuullinen lämpötila ja hyvä lumipohja ovat sallineet venyttää tarhausajan taas sinne 12-13 tuntiin. Voisi ajatella, että enemmän tarhailua olisi vähemmän virtaisa hevonen, mutta Penalla näyttää menevän päinvastoin. Se on ollut tirisevän energinen ja lähtenyt joka aamu tarhan portilta perää heittäen ja juossut kunniakierroksen ennen kuin on malttanut asettua syömään. Annoin sen olla pari lämmintä päivää ihan nakuna ulkona, muuten olen loimitellut läpi talven.
 |
| Paskankeruuapuri |
 |
| Kirahvi! |
Ei se kevät vielä tule eikä pidäkään, mutta ihanaa oli silti nauttia auringosta muutama päivä! Näkyykö lisääntynyt valon määrä teidän hevosten käytöksessä? Hyvässä vai pahassa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)