Älä oleta

Taas on masisteltu kokonainen viikko - vesisade vei edes semikelvon kentänpohjan pois, teki siitä vedessä lilluvan luistinradan, johon sitten roimi viikonlopun aikana loskaa päälle, joka taas jähmettyi oudoksi epätasaiseksi rapeaksi möykyksi. Ai että.

Pena on möllöttänyt tarhassa tekemättä mitään. Kaveri kysyi maastoon, sanoin että tulen sitten kun pystyn edes yhtenä päivänä vähän juoksuttamaan Penaa ja näkemään, onko se villi vai supervilli. No eilen oli se juoksutuspäivä, Pena oli laiska, tänään piti mennä maastoon mutta kaveri tulikin kipeäksi. Sillä lailla, on taas harrastamisen riemu ollut kukkeimmillaan.

Olin juuri vetänyt ratsastushousut jalkaan kun tuo maastonperuuntumispuhelu tuli, joten päätin että kokeilen kuitenkin voiko kentällä tehdä jotain. Olin varma että Pena on sanalla sanoen sysipaska, poukkoileva ja vino ja holtiton, ja huonolla pohjalla en pysty tekemään asialle mitään, ja että koko ratsastuksesta jää vain kurja mieli.

Ei siis kovin hääppöisistä asetelmista lähdetty ratsaille.
Vaan kauanko tätä lajia pitää harrastaa, että oppii ettei kannata olettaa ennakkoon mitään, ei hyvää ei pahaa.

Pena oli hyvä. Se oli kärsivällinen ja tuntui siltä että se nautti kun pääsi töihin. Siis hevonen jota jatkuvasti moitin työmoottorin puutteesta. Pystyin käyttämään kentästä tosi typerästi yhtä kolmasosaa pituussuunnassa (...) joten käyttämämme reitit olivat aika mielikuvituksellisia. Mutta niinpä vaan sain hyvän pienen treenin suoruuden, odottamisen, rehellisen rauhallisen taipumisen ja seis-käynti-ravi -siirtymisten parissa. Vähiten huono pohja oli sen pahamaineisen puupenkin kohdalla, jota Pena normaalisti kyttää silmämunat pullottaen, vaan nyt ei mitään. Pelkkää keskittynyttä työntekoa. Olin ällistynyt. Ja iloinen!

Mutta en silti pistäisi pahakseni aikaista kevättä, tämä tällainen epätalvi nollakeleineen saisi jo riittää.