Edelleen jatkuu anti-kenttätreenailut. Tänään saatiin maastovarmaa vetoapua joten päästiin ihan kokonaan pois omalta tontilta. Tämä oli nyt Penan toinen maastoreissu tarhakaveri Alexin hännän alla piilossa ja hyvin sujui taas! Nyt suunnattiin radan kautta peltotielle, josta pääsisi kivan kokonaisen lenkin. Koko lenkin päästäkseen tarvitsisi kuitenkin mennä naapurin konehallin pihan poikki ja se on vähän jännä paikka. Päädyttiin käymään vain siellä hallin kulmalla kääntymässä ja palattiin samoja jälkiä takaisinpäin, ja sitten suunnattiin vielä metsään.
Pena oli hiukan enemmän lämpöisenä kuin edellisellä kerralla - näin sillä tuntuu menevän kaikki asiat. Eka kerta menee jokseenkin jännäshokissa, sitten toisella kertaa on jo sen verran itsevarmempi olo että uskaltaa vähän nostaa häntää tötterölle ja töristä ja poukkoilla. Kun sitten metsässä päätettiin kääntyä takaisin kotiin, otettiinkin Penan kanssa kärkipaikka. Kesti ehkä puoli askelta Penan tajuta, että Alexin turvallinen perä on hävinnyt nenän edestä ja nyt ollaan ihan up-yours niinku Matti Nykänen konsanaan. Koitin itse pysyä rentona ja jatkaa vain juttelua niin kuin aikaisemminkin. Pena oli aivan kireänä ja sipsutteli pää pystyssä pikkuaskelin eteenpäin. Yhtä siirtolohkaretta se pelkäsi parin sivuhypyn verran, sitten lauloi lintu väärän nuotin ja taas meni polvet löysäksi, ja luntakin putosi puiden oksilta ja hui ja kauheeta. Koko poni tuntui siltä kuin sen kroppa olisi kiveä ja jalat makaronia. Mutta urheasti Pena johti meidät metsästä pois takaisin tielle, ja siinä vaarallisen ladon kohdalla vaihdettiin taas Alex vetohevoseksi.
Pohdin lenkillä ääneen, että tuskin Pena mihinkään uskaltaa lähteä vaikka pelkääkin, todennäköisesti se vain sinkoaa joitain askeleita johonkin ilmansuuntaan säikähtäessään ja pysähtyy siihen. Pikkuhiljaa etenemällä uskon voivani totuttaa sitä maastossa liikkumiseen, ehkä joskus päästään radalta pois ihan yksinkin. Tänään olin jo tosi tyytyväinen siihen että mentiin hetki ekana eikä maailmanlopun paniikkia tullutkaan!
Pihalla tarhaan viedessä jännitys purkautui kummalliseen superspurttiin ilman mitään näkyvää syytä. Onneksi oli sattumalta suitset vielä päässä, koska olin laiska ja riisuin vain pelkän satulan tallissa ja vein Penan suoraan suitsista tarhaan.
Sitten vähän terveyshavaintoja:
Pena on taas ollut äksy kuntoonlaitossa. Oikeastaan tosi äksy. Irvistelee ja potkii kun laitan mahavyötä, tai harkitsen sen laittamista. Samoin se potkii kun puen sille lapasuojusta, jossa tulee vyö kainaloiden takaa kiinni. Sen sijaan loimen pukeminen ei aiheuta mitään.
Ratsastin joulusta uuteen vuoteen pelkästään Wintecin cair-vyön kanssa, ja sinä aikana kiukuttelua ei juuri esiintynyt. Nyt halusin testata myös toista uutta vyötämme, nahkaista s-mutkavyötä jossa ei ole joustoja, ja olen käyttänyt sitä noin viikon ajan. Voisiko äkäily johtua vyöstä? Tai pikemminkin, voisiko sillä ilmapaneelivyöllä olla näin paljon merkitystä, voiko muka yksi vyö muuttaa käytöstä niin paljon? Nyt otan taas wintec-vyön käyttöön ja katson mitä tapahtuu.
Vai onko siellä mahassa sitten kuitenkin jokin muu pielessä. Vatsahaava on ainut joka tulee mieleen, vaikka mitään muita oireita ei ole kuin tuo mahanalusen arkuus. Harjatessa kiukuttelua ei ole ollut, se liittyy vain satulointiin, eikä edes satulointiin vaan siihen vyön laittoon. Ei edelleenkään kiristämiseen, vaan laittoon.
Onko jollain kokemusta Aloe Vera -geelijuomista hevosille?
Sieltä täältä olen poiminut neuvoja että tällaisesta on ollut mahavaivaisille apua, ja koska kyseessä on kuitenkin luonnontuote jonka ylimäärä poistuu elimistöstä itseksiin, en kokeilulla varmaan häviä muuta kuin rahaa.
keskiviikko 9. tammikuuta 2013
maanantai 7. tammikuuta 2013
Reaktiivinen hevonen
Hevostalli.netissä on keskusteltu otsikolla "säikystä hevosesta ei-säikky?". Olen seurannut keskustelua ahkerasti, sillä aihe luonnollisesti kiinnostaa minua nopean, säpäkän ja säikkyvän hevosen omistajana. Ht.netissä harvemmin jaksan osallistua keskusteluihin, luen vain, mutta kun nyt olen maastoilupäätökseni johdosta jälleen kerran vahvasti kasvokkain tämän säikkymiskysymyksen kanssa, ajattelin pohtia aihetta täällä "ääneen".
Jo tuosta viestiketjusta huomaa, että ihmisillä on todella erilaisia käsityksiä siitä, mikä on säikky hevonen. Vinkit vähentää ruokaa ja lisätä liikuntaa/tarhailua ovat tietysti ihan ok, jos kyseessä on energiansa vuoksi virkeä hevonen, mutta monista vastauksista paistaa läpi se, ettei oikeasti olla oltu tekemisissä todella aidosti "säikyn" eli minun kielessäni reaktiivisen hevosen kanssa. Minun mielestäni tällaiset hevoset eivät ole vain säikkyjä - on olemassa arkoja ja varovaisia hevosia, jotka säpsähtelevät, ja on olemassa säikkyjä jotka eivät sitten kuitenkaan reagoi merkittävästi, niin että sen jokainen voisi huomata. Ja sitten on olemassa reaktiivisia hevosia, kuten Pena. Reaktiiviset hevoset näkevät kaiken ja ennen kaikkea reagoivat kaikkeen. Niille mikään asia ei ole yhdentekevä, koskaan, missään. Eivät ne säiky säikkymisen itsensä takia, vaan ne havainnoivat ja havaitsemiseen liittyy välitön reaktio. Ns. tavallisetkin hevoset havaitsevat asioita, mutta ovat oppineet olemaan reagoimatta sen suuremmin. Minä en usko, että kiihkeännopea reaktiivinen hevonen ikinä lakkaa reagoimasta, vaikka sen kuinka totuttaisi ja siedättäisi. Se ei vain voi itselleen mitään.
Kyseisessä viestiketjussa nimimerkki Zah kirjoittaa kuin minun suullani: ärsykkeille herkästä hevosesta ei tule vähemmän herkkää - eikä pidäkään tulla. Tai voihan ne opittuun avuttomuuteen piiskata, mutta se ei ole tarkoitus. Ja siedättää voi toistuviin asioihin, mutta koko maailmaan siedättäminen ei keneltäkään onnistu.
Hän jatkaa, että hevonen voidaan opettaa reagoimaan turvallisella ja ratsastukselliseen yhteispeliin tähtäävällä tavalla myös niissä tilanteissa, joita hevonen luonnostaan pelkäisi tai joissa se hermostuisi.
Täsmälleen näin. Tämänkaltaiseen oivallukseen viittasin eilisessä kirjoituksessani, kun kirjoitin että epävarmaa hevosta tulee aina ratsastaa eteenpäin, joka hypystä ja hätkähdyksestä. Tällä nimenomaan tarkoitan sitä, että opetan hevosen reagoimaan tietyllä tavalla. Eteenpäin säntääminen on monin verroin turvallisempi vaihtoehto kuin takajalkapiruetti tai pystyyn nouseminen. Eteenpäin suuntautuvaa liikettä ratsastaja pystyy hallitsemaan huomattavasti paremmin kuin taaksepäin, ja yleensä eteenpäinmenemisen kautta päästään rivakammin eroon siitä mikä säikäytti, ja tilanne on nopeammin ohi.
Jos yritän miettiä, miten kuvailisin Penan luonnetta vieraalle, en käyttäisi siitä sanaa säikky. Päinvastoin, Pena on rasittavuuteen saakka utelias ja kiinnostunut kaikesta mikä ympäröi sitä. Pena on puuhakas, sillä on koko ajan jotain meneillään. Sen tuntuu olevan välillä fyysisesti mahdotonta olla paikallaan tekemättä mitään (lukuun ottamatta tietenkin lepoa, kyllä se todistetusti tarhassa ja karsinassa nukkuukin), siksi sen kanssa esimerkiksi käytävällä seisominen on joka päivä toistuva opetushetki. Pena kyllä kuuntelee ja toisinaan uskookin, kun sitä korjaa ja komentaa seisomaan aloillaan, mutta se on ikään kuin ylivilkas lapsi, joka ei sitten kuitenkaan pysty malttamaan mieltään. Pena ei sählää sähläämisen itsensä takia, vaan se aina pyrkii touhuamaan jotain, nuuhkimaan kaltereita, pureskelemaan naruaan, tonkimaan telineissä roikkuvia loimia tai muuten vaan solmimaan itseään naruun jolla on kytkettynä. Se ei ole hermostuneella tavalla levoton, se vain... reagoi.
Ongelmaksi aiheutuu tämänkaltaisen hevosen reagoinnin nopeus. Ennen Penaa olisin voinut röyhistää rintaani ja sanoa, kuulkaas, minulla on ollut 13 vuotta nopea hevonen, tiedän mistä puhun. Immu on aina ehtinyt tehdä kahdeksansataa asiaa ennen kuin kukaan ehtii sanoa stop, mutta siitä huolimatta nyt kun tiedän ja tunnen Penan, voin vain laskea leukaa alemmas ja nöyränä todeta, etten ole tiennyt mitään. Penan kiihkeys ja reaktionopeus on jotain ihan omaa luokkaansa. Penan sukua ei tarvitse kovin pitkälle selata kun jo löytyy selittäviä tekijöitä: siinä on welsh-verta reilut kaksikymmentä prosenttia (eikä welshitkään mitään ponimaailman tossukoita ole), ja emänisä on puhdas täykkäri. Ja kun katsoo 4 sukupolvea taaksepäin, eli sukutaulun sitä saraketta jossa on 16 nimeä näkyvissä, niin näistä kuudestatoista hevosesta kahdeksan on täysiverihevosia, joko englantilaisia täysiverisiä tai arabialaisia täysiverisiä. Täysiverihevosille ominaista on kiihkeys, nopeus, tulisuus. Herkkyys tietysti myös.
Tänään olin taas radalla ratsastamassa (viisi kiekkaa ravia ja alku- ja loppukäyntikiekat), ja sain oikein perusteellisen oppitunnin ärsykeherkän hevosen reagointinopeudesta. Siinä missä Immu säikähtäessään nostaa pään ylös ja tiputtaa selän alas ja ikään kuin tipahtaa ratsastajan alta vähän alas, Pena köyristää selän pyöreäksi, nitkauttaa pään ja kaulan kaarelle, alas ja sivulle, ja saattaa siitä asennosta ampaista ihan mihin vaan, ylös, alas, eteen, taakse, sivuille. Tai vielä tyypillisemmin, johonkin kombinaatioon useammasta näistä, ylös-alas-eteen-sivulle-taakse. Ja tämän reaktion tahti on aivan uskomattoman nopea, vaikka kuinka tietäisi että nyt tuossa kohdassa se ihan varmasti, niin silti se vain pääsee yllättämään. Se on sellainen kiivas räpsähdys kun ykskaks ei enää olekaan hevosta siinä apujen välissä, vaikka sen kuinka olisi koko voimallaan ja taidollaan olevinaan ottanut hallintaan.
Ja se on epämukava tunne.
Voin sanoa, että olen kohtalaisen rohkea ratsastaja. Olen ollut monenlaisen kaahottajan kyydissä enkä pelkää. Tai vaikka pelkäisin, en menetä toimintakykyäni. Olen itsepäinen ja sitkeä ja yleensä vien tahtoni läpi, vaikka se sitten vaatisi hetkellisesti vähän vähemmän oppikirjakaunista ratsastusta.
Mutta tämänkaltaisesta taidosta ja sisukkuudesta ei ole mitään apua Pena-tyyppisen sätkijän kanssa. Tai no, siinä mielessä on että vaikka tänäänkin Pena pelkäsi omaa edelliskierroksen kakkaansa (Ellan ja Aleksin sävelin: Kakkaa lumella, kakkaa lumella!) niin paljon että löi reippaasta ravista jarrut päälle ja pyörähti yhden takajalan varassa ympäri ja karkasi vielä metrin-kaks pää pystyssä kotiinpäinkin, niin minä en säikähdyksestäni huolimatta lakannut toimimasta vaan käänsin ponin takaisin ympäri ja pakotin uudestaan raville ja eteenpäin. Mutta toimintakyvyn säilyttäminen ei poista sitä faktaa, että altakatoava hevonen aiheuttaa todella voimakkaan epämukavuuden ja epävarmuuden tunteen. Kun edes tietäisi, mihin suuntaan se pyrkii.
Reaktiivinen hevonen vaatii kuskiltaan samaan aikaan sekä täydellisen zenimäisen levollisuuden että äärimmilleen viritetyn valmiuden toimia ja reagoida kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. On oltava sekä rento että valpas. On pyrittävä itse näkemään kaikki ja olemaan silti reagoimatta mihinkään, ellei ole aivan pakko ( = ellei hevonen reagoi niin että siihen pitää puuttua).
Eikä reaktiivista hevosta saa lopettamaan reagointiaan juoksuttamalla sitä hengästyksiin. Reaktiot voivat hieman loiventua ja sellainen ylimääräinen kyttääminen ja kekkulointi voi vähentyä, mutta perusluonteeltaan kuuma ja kiihkeä eläin reagoi väsyneenäkin. Toinen esimerkki tältä päivältä: talutin Penaa alkukäynneissä, Pena kulki näennäisen rentona omalla paikallaan oikealla takaviistossa. Sitten syljin purkan suustani (hyi minua), kuului pieni phtui-ääni ja Pena iski jarrut pohjaan ja tempaisi taaksepäin silmät pyörien niin että hauiksessani kirvelee edelleen. Ja olen kyllä kerran jos toisenkin sylkenyt hevosenkarvaa sun muuta suustani Penan läsnäollessa, myös selästä käsin. Matkin sitten sylkemisääntä moneen kertaan säpsähdyksen jälkeenkin, mutta ei niistä enää tullut mitään reaktiota. Hevosta voi siedättää, mutta tämänluonteinen hevonen ei lakkaa koskaan yllättämästä. Sen pakoreaktio kytkeytyy päälle salamannopeudella. Siihen voidaan luottamuksen rakentamisella ja siedättämisellä vaikuttaa, ettei hevonen katoa kokonaan pelipaikalta vaikka pelästyisikin, mutta en jaksa uskoa, että itse pelästymistä saa koskaan kokonaan kuriin. Hevonen ei vain voi sille mitään, se tapahtuu niin äkkiä, niin luonnostaan.
Voidaan myös keskustella siitä, minkäluonteisille hevosille on käyttöä ja tilausta nykyisen harrastajakunnan keskuudessa. Taisi olla ht.netissä tämänkin, kun silmääni osui että arabihevosten kauppa on täysin pysähtynyttä Suomessa, ja joku aika katkeraan sävyyn tilitti, että ei kukaan enää pärjää nopeille, kuumille ja herkille hevosille, vaan halutaan kaikenkestäviä tollukoita jotka eivät oikeastaan ole enää hevosia lainkaan kun eivät mihinkään reagoi. Kärjistetty näkemys toki, mutta totuuden siemenhän siinä on. Kaikken pitäisi voida ratsastaa vaikka pelottaisi kuinka. Halutaan konemaista sataprosenttista luotettavuutta, mikä ei ole hevosten kanssa mahdollista. Hevonen on pakoeläin, aina. Voidaan pyöritellä narua ja väistätellä ja puhua johtajuudesta ja luottamuksesta ja vaikka mistä viikkotolkulla aiheiden ehtymättä, mutta kylmä tosiasia on se, että hevosen vaiston päälle ihminen ei pääse koskaan. Eikä ole mikään tarve päästäkään. Hevosten viehätysvoima perustuu ainakin minulle juuri siihen, etten voi koskaan hallita ja määrätä niitä täysin ja kokonaan. Voin tehdä parhaani, tarjota niille luotettavan johtohahmon ja sitä kautta saada suuren eläimen toimimaan kanssani yhteistyössä. Mutta en ikinä pysty enkä ikinä haluaisikaan pystyä kitkemään hevosesta sen vaistoja!
Ja minun käteeni nyt vain sattuu sopimaan nopeat hevoset. Siedän mieluummin pientä pelkoa ja epämukavuutta siitä etten aina voi olla ihan varma, mitä tapahtuu ja mitä hevoseni milloinkin säikähtää, kuin sitä ettei hevosessani koskaan näkyisi elonmerkkejä. Minulle vaikeimpia hevosia ovat "mykät", sellaiset joihin ei saa mitään eloa. Sellaiset joista tuntuu että niille kaikki on aivan sama, kaikki ihmiset ovat kuin yksi ja sama massa, kaikki paikat, tilanteet. Koittaa sitten herkästi tai kovasti tai miten vaan siltä väliltä saada kontaktia, niin aina on aivan sama, hevonen puskee menemään omaa latuansa, kuuntelee ihmistä jos huvittaa ja jos siitä on välitöntä hyötyä sille. Pärjään näidenkin kanssa, olen täysihoitotallin pitäjä ja asiakaskuntaani on kuulunut ja kuuluu monenlaista hevospersoonaa, mutta jos tarkastelen hevostyyppiä jollaisesta itse eniten pidän ja jollaisia haluaisin itselleni saada, ovat ne nimenomaan näitä nopeita, kiivaita, vaikkakin sitten turhasta hermostuvia ja lämpeäviä, mutta sellaisia joissa on herkkyyttä ja sävyjä kyllästymiseen asti.
Heräsikö ajatuksia? Voiko hevoseen luottaa? Voiko kaikkeen totuttaa? Millainen on sinun kokemuksesi säikystä hevosesta?
Jo tuosta viestiketjusta huomaa, että ihmisillä on todella erilaisia käsityksiä siitä, mikä on säikky hevonen. Vinkit vähentää ruokaa ja lisätä liikuntaa/tarhailua ovat tietysti ihan ok, jos kyseessä on energiansa vuoksi virkeä hevonen, mutta monista vastauksista paistaa läpi se, ettei oikeasti olla oltu tekemisissä todella aidosti "säikyn" eli minun kielessäni reaktiivisen hevosen kanssa. Minun mielestäni tällaiset hevoset eivät ole vain säikkyjä - on olemassa arkoja ja varovaisia hevosia, jotka säpsähtelevät, ja on olemassa säikkyjä jotka eivät sitten kuitenkaan reagoi merkittävästi, niin että sen jokainen voisi huomata. Ja sitten on olemassa reaktiivisia hevosia, kuten Pena. Reaktiiviset hevoset näkevät kaiken ja ennen kaikkea reagoivat kaikkeen. Niille mikään asia ei ole yhdentekevä, koskaan, missään. Eivät ne säiky säikkymisen itsensä takia, vaan ne havainnoivat ja havaitsemiseen liittyy välitön reaktio. Ns. tavallisetkin hevoset havaitsevat asioita, mutta ovat oppineet olemaan reagoimatta sen suuremmin. Minä en usko, että kiihkeännopea reaktiivinen hevonen ikinä lakkaa reagoimasta, vaikka sen kuinka totuttaisi ja siedättäisi. Se ei vain voi itselleen mitään.
Kyseisessä viestiketjussa nimimerkki Zah kirjoittaa kuin minun suullani: ärsykkeille herkästä hevosesta ei tule vähemmän herkkää - eikä pidäkään tulla. Tai voihan ne opittuun avuttomuuteen piiskata, mutta se ei ole tarkoitus. Ja siedättää voi toistuviin asioihin, mutta koko maailmaan siedättäminen ei keneltäkään onnistu.
Hän jatkaa, että hevonen voidaan opettaa reagoimaan turvallisella ja ratsastukselliseen yhteispeliin tähtäävällä tavalla myös niissä tilanteissa, joita hevonen luonnostaan pelkäisi tai joissa se hermostuisi.
Täsmälleen näin. Tämänkaltaiseen oivallukseen viittasin eilisessä kirjoituksessani, kun kirjoitin että epävarmaa hevosta tulee aina ratsastaa eteenpäin, joka hypystä ja hätkähdyksestä. Tällä nimenomaan tarkoitan sitä, että opetan hevosen reagoimaan tietyllä tavalla. Eteenpäin säntääminen on monin verroin turvallisempi vaihtoehto kuin takajalkapiruetti tai pystyyn nouseminen. Eteenpäin suuntautuvaa liikettä ratsastaja pystyy hallitsemaan huomattavasti paremmin kuin taaksepäin, ja yleensä eteenpäinmenemisen kautta päästään rivakammin eroon siitä mikä säikäytti, ja tilanne on nopeammin ohi.
Jos yritän miettiä, miten kuvailisin Penan luonnetta vieraalle, en käyttäisi siitä sanaa säikky. Päinvastoin, Pena on rasittavuuteen saakka utelias ja kiinnostunut kaikesta mikä ympäröi sitä. Pena on puuhakas, sillä on koko ajan jotain meneillään. Sen tuntuu olevan välillä fyysisesti mahdotonta olla paikallaan tekemättä mitään (lukuun ottamatta tietenkin lepoa, kyllä se todistetusti tarhassa ja karsinassa nukkuukin), siksi sen kanssa esimerkiksi käytävällä seisominen on joka päivä toistuva opetushetki. Pena kyllä kuuntelee ja toisinaan uskookin, kun sitä korjaa ja komentaa seisomaan aloillaan, mutta se on ikään kuin ylivilkas lapsi, joka ei sitten kuitenkaan pysty malttamaan mieltään. Pena ei sählää sähläämisen itsensä takia, vaan se aina pyrkii touhuamaan jotain, nuuhkimaan kaltereita, pureskelemaan naruaan, tonkimaan telineissä roikkuvia loimia tai muuten vaan solmimaan itseään naruun jolla on kytkettynä. Se ei ole hermostuneella tavalla levoton, se vain... reagoi.
Ongelmaksi aiheutuu tämänkaltaisen hevosen reagoinnin nopeus. Ennen Penaa olisin voinut röyhistää rintaani ja sanoa, kuulkaas, minulla on ollut 13 vuotta nopea hevonen, tiedän mistä puhun. Immu on aina ehtinyt tehdä kahdeksansataa asiaa ennen kuin kukaan ehtii sanoa stop, mutta siitä huolimatta nyt kun tiedän ja tunnen Penan, voin vain laskea leukaa alemmas ja nöyränä todeta, etten ole tiennyt mitään. Penan kiihkeys ja reaktionopeus on jotain ihan omaa luokkaansa. Penan sukua ei tarvitse kovin pitkälle selata kun jo löytyy selittäviä tekijöitä: siinä on welsh-verta reilut kaksikymmentä prosenttia (eikä welshitkään mitään ponimaailman tossukoita ole), ja emänisä on puhdas täykkäri. Ja kun katsoo 4 sukupolvea taaksepäin, eli sukutaulun sitä saraketta jossa on 16 nimeä näkyvissä, niin näistä kuudestatoista hevosesta kahdeksan on täysiverihevosia, joko englantilaisia täysiverisiä tai arabialaisia täysiverisiä. Täysiverihevosille ominaista on kiihkeys, nopeus, tulisuus. Herkkyys tietysti myös.
Tänään olin taas radalla ratsastamassa (viisi kiekkaa ravia ja alku- ja loppukäyntikiekat), ja sain oikein perusteellisen oppitunnin ärsykeherkän hevosen reagointinopeudesta. Siinä missä Immu säikähtäessään nostaa pään ylös ja tiputtaa selän alas ja ikään kuin tipahtaa ratsastajan alta vähän alas, Pena köyristää selän pyöreäksi, nitkauttaa pään ja kaulan kaarelle, alas ja sivulle, ja saattaa siitä asennosta ampaista ihan mihin vaan, ylös, alas, eteen, taakse, sivuille. Tai vielä tyypillisemmin, johonkin kombinaatioon useammasta näistä, ylös-alas-eteen-sivulle-taakse. Ja tämän reaktion tahti on aivan uskomattoman nopea, vaikka kuinka tietäisi että nyt tuossa kohdassa se ihan varmasti, niin silti se vain pääsee yllättämään. Se on sellainen kiivas räpsähdys kun ykskaks ei enää olekaan hevosta siinä apujen välissä, vaikka sen kuinka olisi koko voimallaan ja taidollaan olevinaan ottanut hallintaan.
Ja se on epämukava tunne.
Voin sanoa, että olen kohtalaisen rohkea ratsastaja. Olen ollut monenlaisen kaahottajan kyydissä enkä pelkää. Tai vaikka pelkäisin, en menetä toimintakykyäni. Olen itsepäinen ja sitkeä ja yleensä vien tahtoni läpi, vaikka se sitten vaatisi hetkellisesti vähän vähemmän oppikirjakaunista ratsastusta.
Mutta tämänkaltaisesta taidosta ja sisukkuudesta ei ole mitään apua Pena-tyyppisen sätkijän kanssa. Tai no, siinä mielessä on että vaikka tänäänkin Pena pelkäsi omaa edelliskierroksen kakkaansa (Ellan ja Aleksin sävelin: Kakkaa lumella, kakkaa lumella!) niin paljon että löi reippaasta ravista jarrut päälle ja pyörähti yhden takajalan varassa ympäri ja karkasi vielä metrin-kaks pää pystyssä kotiinpäinkin, niin minä en säikähdyksestäni huolimatta lakannut toimimasta vaan käänsin ponin takaisin ympäri ja pakotin uudestaan raville ja eteenpäin. Mutta toimintakyvyn säilyttäminen ei poista sitä faktaa, että altakatoava hevonen aiheuttaa todella voimakkaan epämukavuuden ja epävarmuuden tunteen. Kun edes tietäisi, mihin suuntaan se pyrkii.
Reaktiivinen hevonen vaatii kuskiltaan samaan aikaan sekä täydellisen zenimäisen levollisuuden että äärimmilleen viritetyn valmiuden toimia ja reagoida kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. On oltava sekä rento että valpas. On pyrittävä itse näkemään kaikki ja olemaan silti reagoimatta mihinkään, ellei ole aivan pakko ( = ellei hevonen reagoi niin että siihen pitää puuttua).
Eikä reaktiivista hevosta saa lopettamaan reagointiaan juoksuttamalla sitä hengästyksiin. Reaktiot voivat hieman loiventua ja sellainen ylimääräinen kyttääminen ja kekkulointi voi vähentyä, mutta perusluonteeltaan kuuma ja kiihkeä eläin reagoi väsyneenäkin. Toinen esimerkki tältä päivältä: talutin Penaa alkukäynneissä, Pena kulki näennäisen rentona omalla paikallaan oikealla takaviistossa. Sitten syljin purkan suustani (hyi minua), kuului pieni phtui-ääni ja Pena iski jarrut pohjaan ja tempaisi taaksepäin silmät pyörien niin että hauiksessani kirvelee edelleen. Ja olen kyllä kerran jos toisenkin sylkenyt hevosenkarvaa sun muuta suustani Penan läsnäollessa, myös selästä käsin. Matkin sitten sylkemisääntä moneen kertaan säpsähdyksen jälkeenkin, mutta ei niistä enää tullut mitään reaktiota. Hevosta voi siedättää, mutta tämänluonteinen hevonen ei lakkaa koskaan yllättämästä. Sen pakoreaktio kytkeytyy päälle salamannopeudella. Siihen voidaan luottamuksen rakentamisella ja siedättämisellä vaikuttaa, ettei hevonen katoa kokonaan pelipaikalta vaikka pelästyisikin, mutta en jaksa uskoa, että itse pelästymistä saa koskaan kokonaan kuriin. Hevonen ei vain voi sille mitään, se tapahtuu niin äkkiä, niin luonnostaan.
Voidaan myös keskustella siitä, minkäluonteisille hevosille on käyttöä ja tilausta nykyisen harrastajakunnan keskuudessa. Taisi olla ht.netissä tämänkin, kun silmääni osui että arabihevosten kauppa on täysin pysähtynyttä Suomessa, ja joku aika katkeraan sävyyn tilitti, että ei kukaan enää pärjää nopeille, kuumille ja herkille hevosille, vaan halutaan kaikenkestäviä tollukoita jotka eivät oikeastaan ole enää hevosia lainkaan kun eivät mihinkään reagoi. Kärjistetty näkemys toki, mutta totuuden siemenhän siinä on. Kaikken pitäisi voida ratsastaa vaikka pelottaisi kuinka. Halutaan konemaista sataprosenttista luotettavuutta, mikä ei ole hevosten kanssa mahdollista. Hevonen on pakoeläin, aina. Voidaan pyöritellä narua ja väistätellä ja puhua johtajuudesta ja luottamuksesta ja vaikka mistä viikkotolkulla aiheiden ehtymättä, mutta kylmä tosiasia on se, että hevosen vaiston päälle ihminen ei pääse koskaan. Eikä ole mikään tarve päästäkään. Hevosten viehätysvoima perustuu ainakin minulle juuri siihen, etten voi koskaan hallita ja määrätä niitä täysin ja kokonaan. Voin tehdä parhaani, tarjota niille luotettavan johtohahmon ja sitä kautta saada suuren eläimen toimimaan kanssani yhteistyössä. Mutta en ikinä pysty enkä ikinä haluaisikaan pystyä kitkemään hevosesta sen vaistoja!
Ja minun käteeni nyt vain sattuu sopimaan nopeat hevoset. Siedän mieluummin pientä pelkoa ja epämukavuutta siitä etten aina voi olla ihan varma, mitä tapahtuu ja mitä hevoseni milloinkin säikähtää, kuin sitä ettei hevosessani koskaan näkyisi elonmerkkejä. Minulle vaikeimpia hevosia ovat "mykät", sellaiset joihin ei saa mitään eloa. Sellaiset joista tuntuu että niille kaikki on aivan sama, kaikki ihmiset ovat kuin yksi ja sama massa, kaikki paikat, tilanteet. Koittaa sitten herkästi tai kovasti tai miten vaan siltä väliltä saada kontaktia, niin aina on aivan sama, hevonen puskee menemään omaa latuansa, kuuntelee ihmistä jos huvittaa ja jos siitä on välitöntä hyötyä sille. Pärjään näidenkin kanssa, olen täysihoitotallin pitäjä ja asiakaskuntaani on kuulunut ja kuuluu monenlaista hevospersoonaa, mutta jos tarkastelen hevostyyppiä jollaisesta itse eniten pidän ja jollaisia haluaisin itselleni saada, ovat ne nimenomaan näitä nopeita, kiivaita, vaikkakin sitten turhasta hermostuvia ja lämpeäviä, mutta sellaisia joissa on herkkyyttä ja sävyjä kyllästymiseen asti.
Heräsikö ajatuksia? Voiko hevoseen luottaa? Voiko kaikkeen totuttaa? Millainen on sinun kokemuksesi säikystä hevosesta?
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Ajattele laajemmin
Miksi omaa toimintaansa juuttuu katsomaan niin läheltä ettei näe siinä virheitä? Miksi turtuu tapoihinsa? Ja miksi on sitten olevinaan niin pirun viisas kun katsoo vierestä jotakuta muuta joka tekee kenties samalla lailla hölmösti, ja siinä näkee ongelman ytimen heti?
Olen jälleen kerran analysoinut Penan mielenliikkeitä ja sen liikunnansaantia ja -tarvetta.
Ja haloo, montakohan kertaa olen tännekin kirjoittanut, että poni oli nihkeä menemään eteenpäin kentällä, että pohkeella saa pusertaa eikä oikein mitään tapahdu siltikään.
Sitten jokin vaisto ykskaks avaa silmät ihan ilmiselvälle asialle: sillä on tylsää. Pena on nuori hevonen jota on ratsastettu ihan liikaa kentällä - puhtaasti siitä syystä että se on ollut niin saamarin kahjo ettei ole ollut mitään järkeä yrittää tapattaa itseään sen kanssa jossain muualla. Ja tämän ymmärrän, en minäkään vielä vuosi sitten nähnyt tulevaksi näitä hetkiä, että kiipeän Penan selkään jossain muualla kuin kentän aitojen sisäpuolella.
Mutta ei Pena enää ole ihan mahdoton hallita. Ei se missään tapauksessa ole 100-prosenttisen luotettava eikä rehellisesti sanoen pätkääkään maastovarma (mistään moottorimenopeleistä puhumattakaan), mutta ei se myöskään enää työkseen pyri erkaantumaan ratsastajastaan. Ja millä muulla se muka oppii liikkumaan maastossa kuin käymällä maastossa?
Nuorta hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti. Vaihtelevasti. Tehdä erilaisia juttuja niin ettei elämä käy tylsäksi. Totta kai, asia on ihan selvä jos vaikka joku kysyy neuvoa tai mielipidettä. Ja sitten hinkkaan itse päivästä toiseen kentällä tuon henkisesti neljäveen kanssa. Osaapas sitä olla hölmö!
Tämä jokin vaisto vei minut tänään radalle Penan kanssa. Päätin jo eilen huonosti menneen ratsastuksen jälkeen että menen, pysyin kannassani ja toteutin suunnitelman tänään, ja kun palasimme ehjin nahoin takaisin, aloin sulatella kokemaani ja koin tämän valaistumisen. Liikkumisen pitää olla hauskaa, välillä pitää päästä liikkeelle ilman että koko ajan vaaditaan jotain. Hangessa kahlailut oli meille näitä kivoja ja hyviä kertoja, nyt vain suojasää ja uusi pakastuminen vei hanget pois käytöstä. Ja kas kun juurruin taas tahkomaan vain kentällä.
Meillä siis kiertää kesälaitumia hiukan alle kilometrin mittainen ajo/ratsastusrata. Aloitin tänään taluttamalla alkukäynneiksi yhden kierroksen, näytin taas kerran mestat Penalle. Hirveän vaaralliset hiihtäjät meinasivat sotkea suunnitelmia, mutta onneksi ne sivakoivat alkutaluttelujen aikana pois näkyvistä. Vähän Pena koitti heittää etujalkaa jo tässä vaiheessa, mutta en suuremmin reagoinut sen lämpöilyyn vaan kiipesin kierroksen jälkeen selkään. Kävelin ehkä sata metriä, Pena heitti kerran liinat kiinni ja yritti jotain takajalkapiruettia. Horjahdin hiukan kaulalle mutta päättäväisesti jatkettiin eteenpäin ja siirsin Penan raviin. Keväällä totesin sen kanssa että sitä oli helpompi ratsastaa ravissa pelottavassa tilanteessa, ei jää niin paljon aikaa kuikuilla. Tällaisen säpsyn kanssa pitää vain tosi tarkasti päättää etukäteen, että kaikista hypyistä ja hätkähdyksistä ratsastetaan eteen. Koko ajan on oltava itse menossa, yhtään ei saa jäädä ratsastamaan taaksepäin. Ei saa jäädä vetämään, pidättämään tai estämään. Aina vaan eteenpäin.
Ensi alkuun Pena oli odotetusti tosi jännittynyt. Melkein sain sylkeä sen korvia pois suustani ja ohjaspituus oli mallia pitelen kuolainrenkaista. Puksuttelin yhteen menoon kolme kierrosta ravia ja joka kiekalla Pena rentoutui hiukan. Toki sillä on selkeät kohdat jotka on superjänniä, se kohta jossa piti jo aluksi koittaa paeta kotiin (siinä on laitumen puolella vesisäiliö sekä kylpyamme nurinpäin, tosi vaarallista), ihan takimmainen kaarre jossa on latoa ja metsänreunaa (siellä kaikki muutkin hevoset on vähän enempi varuillaan, ehkä sitten äänet kaikuu jotenkin eri lailla tms.) ja toisella pitkällä suoralla oleva laidunkatos on myös tosi jännä. Mutta sivuloikkasaldo jäi siihen yhteen ainokaiseen, ja tästä olen tosi ylpeä! Kolmen ravikierroksen jälkeen tarkoitukseni oli vielä kävellä yksi kierros selästä käsin, mutta hiihtäjät palasivatkin takaisin näköpiiriin. Katseltiin niitä useampaan kertaan pysähdyksestä, ja voi olla että Pena olisi kyennyt jatkamaan kävelyä, mutta en halunnut ottaa riskiä että muuten niin hyvin mennyt lenkki päättyisi sinkoiluun ja uudelleen jännittymiseen. Niinpä tulin alas ja talutin loppukäynnit.
Taas on tosi hyvä mieli! Pena uskalsi, minä uskalsin. Eikä muuten tarvinnut pohkeella kaivella vaan poni meni ihan ite. Tällaisten erilaisten ratsastuksien jälkeen Pena on aina eri tavalla väsynyt ja mietteliäs tallissa. Melkein kuulee kuinka sen aivonystyröissä raksuttaa.
Luulen että yritän pitää pientä taukoa kentällä ratsastamisesta. Toki tässä on oltava pieni turvallisuusvaraus, pimeään en lähde, en hiihtäjien ja mönkijöiden sekaan, enkä jos radalla menee joku muukin. Enkä myöskään jos tuulee ja tuiskuaa hullun lailla, Pena näkee riittävästi mörköjä ihan peruskelilläkin, ei tarvita yhtään lisäpontta sen säikkymiselle tässä vaiheessa kun vielä opetellaan asiallista ja luottavaista käytöstä. Mutta jos vaikka jonkin aikaa pääsisi esim. joka toinen päivä ratsastamaan jonnekin muualle kuin kentälle, se olisi jo paljon se!
Note-to-self: ajattele laajemmin. Katso kokonaisuutta.
Olen jälleen kerran analysoinut Penan mielenliikkeitä ja sen liikunnansaantia ja -tarvetta.
Ja haloo, montakohan kertaa olen tännekin kirjoittanut, että poni oli nihkeä menemään eteenpäin kentällä, että pohkeella saa pusertaa eikä oikein mitään tapahdu siltikään.
Sitten jokin vaisto ykskaks avaa silmät ihan ilmiselvälle asialle: sillä on tylsää. Pena on nuori hevonen jota on ratsastettu ihan liikaa kentällä - puhtaasti siitä syystä että se on ollut niin saamarin kahjo ettei ole ollut mitään järkeä yrittää tapattaa itseään sen kanssa jossain muualla. Ja tämän ymmärrän, en minäkään vielä vuosi sitten nähnyt tulevaksi näitä hetkiä, että kiipeän Penan selkään jossain muualla kuin kentän aitojen sisäpuolella.
Mutta ei Pena enää ole ihan mahdoton hallita. Ei se missään tapauksessa ole 100-prosenttisen luotettava eikä rehellisesti sanoen pätkääkään maastovarma (mistään moottorimenopeleistä puhumattakaan), mutta ei se myöskään enää työkseen pyri erkaantumaan ratsastajastaan. Ja millä muulla se muka oppii liikkumaan maastossa kuin käymällä maastossa?
Nuorta hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti. Vaihtelevasti. Tehdä erilaisia juttuja niin ettei elämä käy tylsäksi. Totta kai, asia on ihan selvä jos vaikka joku kysyy neuvoa tai mielipidettä. Ja sitten hinkkaan itse päivästä toiseen kentällä tuon henkisesti neljäveen kanssa. Osaapas sitä olla hölmö!
Tämä jokin vaisto vei minut tänään radalle Penan kanssa. Päätin jo eilen huonosti menneen ratsastuksen jälkeen että menen, pysyin kannassani ja toteutin suunnitelman tänään, ja kun palasimme ehjin nahoin takaisin, aloin sulatella kokemaani ja koin tämän valaistumisen. Liikkumisen pitää olla hauskaa, välillä pitää päästä liikkeelle ilman että koko ajan vaaditaan jotain. Hangessa kahlailut oli meille näitä kivoja ja hyviä kertoja, nyt vain suojasää ja uusi pakastuminen vei hanget pois käytöstä. Ja kas kun juurruin taas tahkomaan vain kentällä.
Meillä siis kiertää kesälaitumia hiukan alle kilometrin mittainen ajo/ratsastusrata. Aloitin tänään taluttamalla alkukäynneiksi yhden kierroksen, näytin taas kerran mestat Penalle. Hirveän vaaralliset hiihtäjät meinasivat sotkea suunnitelmia, mutta onneksi ne sivakoivat alkutaluttelujen aikana pois näkyvistä. Vähän Pena koitti heittää etujalkaa jo tässä vaiheessa, mutta en suuremmin reagoinut sen lämpöilyyn vaan kiipesin kierroksen jälkeen selkään. Kävelin ehkä sata metriä, Pena heitti kerran liinat kiinni ja yritti jotain takajalkapiruettia. Horjahdin hiukan kaulalle mutta päättäväisesti jatkettiin eteenpäin ja siirsin Penan raviin. Keväällä totesin sen kanssa että sitä oli helpompi ratsastaa ravissa pelottavassa tilanteessa, ei jää niin paljon aikaa kuikuilla. Tällaisen säpsyn kanssa pitää vain tosi tarkasti päättää etukäteen, että kaikista hypyistä ja hätkähdyksistä ratsastetaan eteen. Koko ajan on oltava itse menossa, yhtään ei saa jäädä ratsastamaan taaksepäin. Ei saa jäädä vetämään, pidättämään tai estämään. Aina vaan eteenpäin.
Ensi alkuun Pena oli odotetusti tosi jännittynyt. Melkein sain sylkeä sen korvia pois suustani ja ohjaspituus oli mallia pitelen kuolainrenkaista. Puksuttelin yhteen menoon kolme kierrosta ravia ja joka kiekalla Pena rentoutui hiukan. Toki sillä on selkeät kohdat jotka on superjänniä, se kohta jossa piti jo aluksi koittaa paeta kotiin (siinä on laitumen puolella vesisäiliö sekä kylpyamme nurinpäin, tosi vaarallista), ihan takimmainen kaarre jossa on latoa ja metsänreunaa (siellä kaikki muutkin hevoset on vähän enempi varuillaan, ehkä sitten äänet kaikuu jotenkin eri lailla tms.) ja toisella pitkällä suoralla oleva laidunkatos on myös tosi jännä. Mutta sivuloikkasaldo jäi siihen yhteen ainokaiseen, ja tästä olen tosi ylpeä! Kolmen ravikierroksen jälkeen tarkoitukseni oli vielä kävellä yksi kierros selästä käsin, mutta hiihtäjät palasivatkin takaisin näköpiiriin. Katseltiin niitä useampaan kertaan pysähdyksestä, ja voi olla että Pena olisi kyennyt jatkamaan kävelyä, mutta en halunnut ottaa riskiä että muuten niin hyvin mennyt lenkki päättyisi sinkoiluun ja uudelleen jännittymiseen. Niinpä tulin alas ja talutin loppukäynnit.
Taas on tosi hyvä mieli! Pena uskalsi, minä uskalsin. Eikä muuten tarvinnut pohkeella kaivella vaan poni meni ihan ite. Tällaisten erilaisten ratsastuksien jälkeen Pena on aina eri tavalla väsynyt ja mietteliäs tallissa. Melkein kuulee kuinka sen aivonystyröissä raksuttaa.
Luulen että yritän pitää pientä taukoa kentällä ratsastamisesta. Toki tässä on oltava pieni turvallisuusvaraus, pimeään en lähde, en hiihtäjien ja mönkijöiden sekaan, enkä jos radalla menee joku muukin. Enkä myöskään jos tuulee ja tuiskuaa hullun lailla, Pena näkee riittävästi mörköjä ihan peruskelilläkin, ei tarvita yhtään lisäpontta sen säikkymiselle tässä vaiheessa kun vielä opetellaan asiallista ja luottavaista käytöstä. Mutta jos vaikka jonkin aikaa pääsisi esim. joka toinen päivä ratsastamaan jonnekin muualle kuin kentälle, se olisi jo paljon se!
Note-to-self: ajattele laajemmin. Katso kokonaisuutta.
lauantai 5. tammikuuta 2013
Ratsastus huono, haaste hyvä
Johan se olisi ollut ihme jos kaksi päivää olisi säilynyt muikea fiilis. Eilinen Marin tunti meni tosi kivasti (miinus laukat, ne on niin karseenhirveet), tänään ei sitten oikein mikään ottanut sujuakseen. Pohja oli liukas ja kova ja Pena varovainen ja hidas ja kaatuili sisään eikä tukeutunut ohjaan ja oli lyhyt ja kaikkea. Ja minä olin jännittynyt ja hermostunut ja kärsimätön ja tyytymätön. Ei sitten tehty oikein mitään siitä mitä olin suunnitellut, mutta ei se haittaa, tulee vielä parempiakin päiviä.
Ja koska ratsastuksesta ei ole mitään selostettavaa, vastaan haasteeseen jonka sain jo aikaa sitten kaimahevosen omistajalta Heliltä. Haasteen saapi varastaa jos siltä tuntuu, en nyt haasta ketään erikseen.
1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Päiväkirjaksi. Motivaatioksi. Siksi etten unohtaisi mistä on lähdetty ja mihin päädytään. Ja siksi että kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa ajatella.
2. Oletko kilpaillut/millä tasolla kilpailet?
Melko vähän, joskus kauan sitten ratsastuskouluaikoina kilpailin joitain helppo C ja helppo B -luokkia seuratasolla. Olen ratsastanut raa'alla hevosella lähes koko harrastusaikani ja kilpailutaso on määrittynyt hevosen mukaan.
3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1994 eli tänä vuonna tulee 19 harrastusvuotta täyteen.
4. Koulu vai esteet?
Kouluratsastus. Olen pilkunviilaaja ja nössö! Mutta hyppään myös, siihen liittyy pelkoa ja epävarmuutta mutta kierolla tavalla pidän siitä silti.
5. Valmennus vai kilpailut?
Valmennus. Tykkään tietää mitä teen ja miksi, tykkään kehityskaarista ja jatkuvuudesta. En ole tarpeeksi kilpailuviettinen harrastaakseni pelkän kilpailemisen takia. Kisat ovat tavoitteiden asettamista varten, motivaattoreita, mutta työ tehdään kotona.
6. Poni vai hevonen? Perustele.
En tiedä! Vaisto sanoo että hevonen mutta omistan silti kaksi ponia? Ihailen isoja puoliverisiä ja haluaisin sellaisen vielä joskus. Silti nykyisen elämäni hevospersoonat ovat tuommoista keskikokoa, ja sitten on ihan aito pieni kääpiöponi 97 cm. Pidän näyttävyydestä ja siitä että hevosen katsominen herättää kunnioitusta. Siksi ehkä ennemmin hevonen.
7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Omia hevosia on nyt, niitä ennen on ollut hoitohevosia, joista tärkeimmästä tuli myöhemmin eräänlainen vuokrahevonen ilman vuokranmaksua. Sellainen jonka kanssa sai enemmän vastuuta ja vapautta tehdä niin kuin haluaa.
8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
Olen, ihan maastoesteradallakin joskus 15 vuotta sitten, ja sitten satunnaisia luonnonesteitä normaalin maastoratsastuksen ohessa.
9. Lempihevosrotusi?
Pidän jostain syystä ihan mahdottomasti friisiläisistä. Tuskin tulen koskaan sellaista omistamaan, koska se ei vastaa sitä käyttötarkoitusta johon hevosen haluaisin (tavoitteellisempi kouluratsastus), mutta on ne vaan sykähdyttävän komeita eläimiä.
10. Korkein hyppäämäsi este?
No se ei ole kovin korkea se! Olisinkohan joskus hypännyt 90 cm, en ole tästä ihan varma. Minusta kaikki yli 70 cm näyttää tautisen suurelta ja alkaa jonkun verran ahistaa.
Ja koska ratsastuksesta ei ole mitään selostettavaa, vastaan haasteeseen jonka sain jo aikaa sitten kaimahevosen omistajalta Heliltä. Haasteen saapi varastaa jos siltä tuntuu, en nyt haasta ketään erikseen.
1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Päiväkirjaksi. Motivaatioksi. Siksi etten unohtaisi mistä on lähdetty ja mihin päädytään. Ja siksi että kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa ajatella.
2. Oletko kilpaillut/millä tasolla kilpailet?
Melko vähän, joskus kauan sitten ratsastuskouluaikoina kilpailin joitain helppo C ja helppo B -luokkia seuratasolla. Olen ratsastanut raa'alla hevosella lähes koko harrastusaikani ja kilpailutaso on määrittynyt hevosen mukaan.
3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1994 eli tänä vuonna tulee 19 harrastusvuotta täyteen.
4. Koulu vai esteet?
Kouluratsastus. Olen pilkunviilaaja ja nössö! Mutta hyppään myös, siihen liittyy pelkoa ja epävarmuutta mutta kierolla tavalla pidän siitä silti.
5. Valmennus vai kilpailut?
Valmennus. Tykkään tietää mitä teen ja miksi, tykkään kehityskaarista ja jatkuvuudesta. En ole tarpeeksi kilpailuviettinen harrastaakseni pelkän kilpailemisen takia. Kisat ovat tavoitteiden asettamista varten, motivaattoreita, mutta työ tehdään kotona.
6. Poni vai hevonen? Perustele.
En tiedä! Vaisto sanoo että hevonen mutta omistan silti kaksi ponia? Ihailen isoja puoliverisiä ja haluaisin sellaisen vielä joskus. Silti nykyisen elämäni hevospersoonat ovat tuommoista keskikokoa, ja sitten on ihan aito pieni kääpiöponi 97 cm. Pidän näyttävyydestä ja siitä että hevosen katsominen herättää kunnioitusta. Siksi ehkä ennemmin hevonen.
 |
| Se minun ihan oikee poni-poni! |
7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Omia hevosia on nyt, niitä ennen on ollut hoitohevosia, joista tärkeimmästä tuli myöhemmin eräänlainen vuokrahevonen ilman vuokranmaksua. Sellainen jonka kanssa sai enemmän vastuuta ja vapautta tehdä niin kuin haluaa.
8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
Olen, ihan maastoesteradallakin joskus 15 vuotta sitten, ja sitten satunnaisia luonnonesteitä normaalin maastoratsastuksen ohessa.
9. Lempihevosrotusi?
Pidän jostain syystä ihan mahdottomasti friisiläisistä. Tuskin tulen koskaan sellaista omistamaan, koska se ei vastaa sitä käyttötarkoitusta johon hevosen haluaisin (tavoitteellisempi kouluratsastus), mutta on ne vaan sykähdyttävän komeita eläimiä.
10. Korkein hyppäämäsi este?
No se ei ole kovin korkea se! Olisinkohan joskus hypännyt 90 cm, en ole tästä ihan varma. Minusta kaikki yli 70 cm näyttää tautisen suurelta ja alkaa jonkun verran ahistaa.
 |
| Ekoja hyppyjä Penalla |
perjantai 4. tammikuuta 2013
1/3
Onkohan se pää vai perä vai keskiruumis
tuon verran nyt omistan
Tänään on tehty kauppakirja ja maksoin kauppahinnasta kolmasosan käsirahana
loput lyhentelen pois tässä lopputalven mittaan
Nyt se on todellista
melko lailla vuoden ajan Pena on ollut minulla leasing-sopimuksella ja vaikka kai koko ajan on ollut selvää, etten aio siitä luopua
ollaan nyt kuitenkin ihan todellisen äärellä
Herranjesta, olen ostanut hevosen!
Vaikka mitenkään ei ollut tarkoitus
Olen kovaan ääneen julistanut, että en hanki kolmatta
että seuraavan hevosen vuoro on kun Immusta tai Mikusta aika jättää
ja että seuraava hevonen on varsa, ihan vaikka maitovarsa
ihan oikea iso puoliverinen ratsuhevonen
josta sitten rakennan mieluisen
Ei ihan mennyt nappiin.
Penan olen tuntenut nyt kaksi vuotta
kun tutustuin siihen, se oli nelivuotias raakile jonka kyytiin meni vain ihmiskokoinen Bertta-nukke.
Bertta sidottiin jaloistaan ja käsistään kiinni lännensatulaan Penan selässä ja Bertta-paran tupee lenteli miten sattuu kun Pena koitti kaikin tavoin karistaa sitkeää kuljettajaansa kyydistä
Pikkuhiljaa Bertan saamat kyydit laimenivat, Pena oppi liikkumaan myös liinassa, sitten Mari kiipesi kyytiin, ensin roikkumaan mahalleen, sitten vähitellen istumaan. Minä pidin liinasta kiinni ja olin valmiina koppaamaan jos jotain. Penan on jo silloin pitänyt voida luottaa ihmisiin joiden kanssa se tekee. Hitaasti se alkoi tuntea myös minut, ja päästiin liikkumaan käyntiä taluttaen eteenpäin. Sitten mentiin jo vähän ravia, minä juoksin vieressä, ensin vain suoria pätkiä, sitten myös kaarteita. Jotenkin tässä näen niin selvästi ajan kulumisen: ensin juoksin raskaassa lumihangessa, sitten kevään loskassa kengät märkinä, sitten hiekalla hiki valuen. Tuntui melkein kuin oma lapsi olisi oppinut kävelemään, kun Pena viimein pystyi ravaamaan ratsastaja selässään liinan päässä.
Mitenköhän monta kertaa Mari sanoi silloin, että osta Pena
ja mitenköhän monta kertaa minä sanoin, että enkä osta
Sitten kävi jotenkin niin että ostinkin Penan sijasta koko tilan
ja lupasin pitää Penaa sen aikaa kunnes Mari saa oman tallinsa valmiiksi
ja lupasin myös vähän liikutella sitä jotta se olisi helpompi myydä
Vasta kun Penalla kävi ensimmäinen varsinainen kokeilija, ja seisoin kentänlaidalla katsomassa koeratsastusta, alkoi minusta tuntua että eihän sen nyt näin pitäisi mennä
Sitten tehtiin leasing-sopimus että Pena jää minulle käyttöön
siitä on nyt vuosi
ja nyt ollaan tässä
kauppakirja tehtynä
Mutta mihin se tuosta olisi voinut enää mennä
en minä osaa pitää hevosia niin että ne olisivat vain lainassa, vain käytössä
Minä kiinnyn tuollaisiin rontteihin
tuollaisiin nopeisiin herkkiksiin
niissä on vain sitä jotain
vaikka ne toisinaan meinaavat viedä järjen
Tuolla minun esittelysivullani sanon itsestäni, että törmään elämäni hevosiin oudoilla tavoilla ja jään niihin kiinni
Ehkä Pena sitten on yksi niistä
ei se ollut sellainen jollaista suunnittelin
mutta se on niin Pena
Ilahdun joka kerta yhtä paljon kun huomaan siitä, että en ole sille yhdentekevä
että se luottaa minuun ja tekee minulle ja minun kanssa
semmoinen mahdoton sätkäle mikä se oli
ja nyt se on tuommoinen
ihan jo hetkittäin oikea hevonen
... ja minun!
Minun!
tuon verran nyt omistan
Tänään on tehty kauppakirja ja maksoin kauppahinnasta kolmasosan käsirahana
loput lyhentelen pois tässä lopputalven mittaan
Nyt se on todellista
melko lailla vuoden ajan Pena on ollut minulla leasing-sopimuksella ja vaikka kai koko ajan on ollut selvää, etten aio siitä luopua
ollaan nyt kuitenkin ihan todellisen äärellä
Herranjesta, olen ostanut hevosen!
Vaikka mitenkään ei ollut tarkoitus
Olen kovaan ääneen julistanut, että en hanki kolmatta
että seuraavan hevosen vuoro on kun Immusta tai Mikusta aika jättää
ja että seuraava hevonen on varsa, ihan vaikka maitovarsa
ihan oikea iso puoliverinen ratsuhevonen
josta sitten rakennan mieluisen
Ei ihan mennyt nappiin.
Penan olen tuntenut nyt kaksi vuotta
kun tutustuin siihen, se oli nelivuotias raakile jonka kyytiin meni vain ihmiskokoinen Bertta-nukke.
Bertta sidottiin jaloistaan ja käsistään kiinni lännensatulaan Penan selässä ja Bertta-paran tupee lenteli miten sattuu kun Pena koitti kaikin tavoin karistaa sitkeää kuljettajaansa kyydistä
Pikkuhiljaa Bertan saamat kyydit laimenivat, Pena oppi liikkumaan myös liinassa, sitten Mari kiipesi kyytiin, ensin roikkumaan mahalleen, sitten vähitellen istumaan. Minä pidin liinasta kiinni ja olin valmiina koppaamaan jos jotain. Penan on jo silloin pitänyt voida luottaa ihmisiin joiden kanssa se tekee. Hitaasti se alkoi tuntea myös minut, ja päästiin liikkumaan käyntiä taluttaen eteenpäin. Sitten mentiin jo vähän ravia, minä juoksin vieressä, ensin vain suoria pätkiä, sitten myös kaarteita. Jotenkin tässä näen niin selvästi ajan kulumisen: ensin juoksin raskaassa lumihangessa, sitten kevään loskassa kengät märkinä, sitten hiekalla hiki valuen. Tuntui melkein kuin oma lapsi olisi oppinut kävelemään, kun Pena viimein pystyi ravaamaan ratsastaja selässään liinan päässä.
Mitenköhän monta kertaa Mari sanoi silloin, että osta Pena
ja mitenköhän monta kertaa minä sanoin, että enkä osta
Sitten kävi jotenkin niin että ostinkin Penan sijasta koko tilan
ja lupasin pitää Penaa sen aikaa kunnes Mari saa oman tallinsa valmiiksi
ja lupasin myös vähän liikutella sitä jotta se olisi helpompi myydä
Vasta kun Penalla kävi ensimmäinen varsinainen kokeilija, ja seisoin kentänlaidalla katsomassa koeratsastusta, alkoi minusta tuntua että eihän sen nyt näin pitäisi mennä
Sitten tehtiin leasing-sopimus että Pena jää minulle käyttöön
siitä on nyt vuosi
ja nyt ollaan tässä
kauppakirja tehtynä
Mutta mihin se tuosta olisi voinut enää mennä
en minä osaa pitää hevosia niin että ne olisivat vain lainassa, vain käytössä
Minä kiinnyn tuollaisiin rontteihin
tuollaisiin nopeisiin herkkiksiin
niissä on vain sitä jotain
vaikka ne toisinaan meinaavat viedä järjen
Tuolla minun esittelysivullani sanon itsestäni, että törmään elämäni hevosiin oudoilla tavoilla ja jään niihin kiinni
Ehkä Pena sitten on yksi niistä
ei se ollut sellainen jollaista suunnittelin
mutta se on niin Pena
Ilahdun joka kerta yhtä paljon kun huomaan siitä, että en ole sille yhdentekevä
että se luottaa minuun ja tekee minulle ja minun kanssa
semmoinen mahdoton sätkäle mikä se oli
ja nyt se on tuommoinen
ihan jo hetkittäin oikea hevonen
... ja minun!
Minun!
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Maneesissa
Tänään käytiin naapuritallilla maneesissa. Kerta oli meille yhdessä ensimmäinen enkä tiedä, onko Penaa varsinaisesti koskaan ratsastettu sisätiloissa (tuskin).
Matkaan pääseminen oli tällä erää hankalaa, Penaa ei napannut lastautuminen yhtään ja se änki vain koko ajan sillalta ohi ja hermostuttuaan alkoi pyrkiä pystyyn. Sitten kun se uskaltaa laittaa takajalkansa sillalle, se tulee ilman mutinoita perille saakka. Niin kävi nytkin ja lopulta päästiin matkaan hiukan myöhässä. Lastaamiseen meni ehkä 15 min joka ei nyt varsinaisesti ole kauan, mutta en tykkää siitä että hevosen autoon saaminen on tälla lailla epävarmaa - se tekee aikatauluttamisesta niin hankalaa, kaikkialla ei voi olla tuntia etuajassa ja toisaalta myöhästyminen mistä vaan on ikävää ja epäkohteliasta.
Reissussa mukana meillä oli kirjava pikkuponiystävä joten ihan yksin Pena ei joutunut kohtaamaan jännittävyyksiä. Taluttelin sitä maneesissa hetken ennen selkäännousua, mutta vaikka Pena oli skarppina niin se ei tuntunut siltä että aikoisi singahtaa johonkin. Peileistä piti omaa naamaa tiirailla mennen tullen ja molempiin suuntiin, ja kummasti keskittyneisyys aina herpaantui peilin kohdalla. Aikamoista luksusta semmoiset, itsekin huomasin katselevani itseäni ja hevosen liikkumista vähän turhankin kanssa!
En tehnyt ratsastuksellisesti juuri mitään, kunhan kävelin ja ravailin molempiin suuntiin ja yritin pitää Penan rentona ja hyvällä mielellä. Jännittäminen vei siltä eteenpäinpyrkimyksen lähes kokonaan ja tuntui että sain puskea sitä liikkumaan. Meillä on myös videotodisteita tästä:
Positiivista: Pena pysyy mukavasti melko matalana ja pitkänä, mutta eihän se juuri mihinkään etene, jalat laahaa maata ja tahti on hiiiiiiidaaaaas. Mutta sitten taas, jos tämä on sen ensimmäinen ratsastuskerta (melko pienessä ja matalassa) maneesissa, niin olen tyytyväinen että se kuitenkin meni seinien vieressä eikä saanut kertaakaan paniikkikohtausta mistään.
Laukatkin nostin, mutta niissä etenkin tahmeus korostui. Laukannostot ovat muutenkin taas aika karmealla tolalla mutta nyt ne olivat erityisen rumat. Todisteita tästäkin, ensin oikea:
Kiihdytyksen kautta ja peilin kohdalla menee taas pasmat sekaisin ja tippuu raville. Kuskikaan ei oikein tiedä istuako kevyessä istunnassa vai takapuoli penkissä ja lopputulos on könöttämistä siltä väliltä, hyi minua!
Ja sitten vasen laukka jonka nosto on ihan yhtä nätti ja hallittu, tosin itse laukka taitaa hiukan paremmin pyöriä eteen:
Kivaa on nähdä videolta miltä oma meno näyttää! Pena on hetkittäin ihan kivan näköinen, onneksi! Välillä alkaa epäillä itseään että meneeköhän se oikeasti yhtään sinnepäin kuin miltä se satulan läpi tuntuu.
Kotimatkalle päästiin hiukan sujuvammin kuin tullessa, pari kertaa piti koittaa punkea sillasta ohi mutta sitten kuitenkin päätettiin mennä sisään. Pena oli kovin mietteliään ja rauhallisen oloinen ratsastuksen jälkeen, taas on pienelle ponille hetkeksi ihmeteltävää ja sulateltavaa.
Hyvä reissu, voisin ottaa tänne meillekin maneesin - en niinkään siksi että pääsisi sääsuojaan vaan siksi, että olisi jokin paikka jossa pohja pysyy vakikuntoisena koko ajan. Jos vain pysyisi koko ajan lumi niin meidänkin kentänpohja olisi hyvä, mutta tällainen sulaa - pakastaa - tuiskuttaa - sulaa - pakastaa aiheuttaa hiukan harmaita hiuksia.
Matkaan pääseminen oli tällä erää hankalaa, Penaa ei napannut lastautuminen yhtään ja se änki vain koko ajan sillalta ohi ja hermostuttuaan alkoi pyrkiä pystyyn. Sitten kun se uskaltaa laittaa takajalkansa sillalle, se tulee ilman mutinoita perille saakka. Niin kävi nytkin ja lopulta päästiin matkaan hiukan myöhässä. Lastaamiseen meni ehkä 15 min joka ei nyt varsinaisesti ole kauan, mutta en tykkää siitä että hevosen autoon saaminen on tälla lailla epävarmaa - se tekee aikatauluttamisesta niin hankalaa, kaikkialla ei voi olla tuntia etuajassa ja toisaalta myöhästyminen mistä vaan on ikävää ja epäkohteliasta.
Reissussa mukana meillä oli kirjava pikkuponiystävä joten ihan yksin Pena ei joutunut kohtaamaan jännittävyyksiä. Taluttelin sitä maneesissa hetken ennen selkäännousua, mutta vaikka Pena oli skarppina niin se ei tuntunut siltä että aikoisi singahtaa johonkin. Peileistä piti omaa naamaa tiirailla mennen tullen ja molempiin suuntiin, ja kummasti keskittyneisyys aina herpaantui peilin kohdalla. Aikamoista luksusta semmoiset, itsekin huomasin katselevani itseäni ja hevosen liikkumista vähän turhankin kanssa!
En tehnyt ratsastuksellisesti juuri mitään, kunhan kävelin ja ravailin molempiin suuntiin ja yritin pitää Penan rentona ja hyvällä mielellä. Jännittäminen vei siltä eteenpäinpyrkimyksen lähes kokonaan ja tuntui että sain puskea sitä liikkumaan. Meillä on myös videotodisteita tästä:
Positiivista: Pena pysyy mukavasti melko matalana ja pitkänä, mutta eihän se juuri mihinkään etene, jalat laahaa maata ja tahti on hiiiiiiidaaaaas. Mutta sitten taas, jos tämä on sen ensimmäinen ratsastuskerta (melko pienessä ja matalassa) maneesissa, niin olen tyytyväinen että se kuitenkin meni seinien vieressä eikä saanut kertaakaan paniikkikohtausta mistään.
Laukatkin nostin, mutta niissä etenkin tahmeus korostui. Laukannostot ovat muutenkin taas aika karmealla tolalla mutta nyt ne olivat erityisen rumat. Todisteita tästäkin, ensin oikea:
Kiihdytyksen kautta ja peilin kohdalla menee taas pasmat sekaisin ja tippuu raville. Kuskikaan ei oikein tiedä istuako kevyessä istunnassa vai takapuoli penkissä ja lopputulos on könöttämistä siltä väliltä, hyi minua!
Ja sitten vasen laukka jonka nosto on ihan yhtä nätti ja hallittu, tosin itse laukka taitaa hiukan paremmin pyöriä eteen:
Kivaa on nähdä videolta miltä oma meno näyttää! Pena on hetkittäin ihan kivan näköinen, onneksi! Välillä alkaa epäillä itseään että meneeköhän se oikeasti yhtään sinnepäin kuin miltä se satulan läpi tuntuu.
Kotimatkalle päästiin hiukan sujuvammin kuin tullessa, pari kertaa piti koittaa punkea sillasta ohi mutta sitten kuitenkin päätettiin mennä sisään. Pena oli kovin mietteliään ja rauhallisen oloinen ratsastuksen jälkeen, taas on pienelle ponille hetkeksi ihmeteltävää ja sulateltavaa.
Hyvä reissu, voisin ottaa tänne meillekin maneesin - en niinkään siksi että pääsisi sääsuojaan vaan siksi, että olisi jokin paikka jossa pohja pysyy vakikuntoisena koko ajan. Jos vain pysyisi koko ajan lumi niin meidänkin kentänpohja olisi hyvä, mutta tällainen sulaa - pakastaa - tuiskuttaa - sulaa - pakastaa aiheuttaa hiukan harmaita hiuksia.
tiistai 1. tammikuuta 2013
Syvää keskittymistä
Vesisadetta, loskaa noin puoli metriä tai vaihtoehtoisesti peilijäätä, ja minä lähden silti innoissani ratsastamaan! Olen nyt niin fiiliksissä alkaneesta vuodesta ja siitä että Penan hiekkaongelmasta on päästy ja ratsastamisesta ylipäätään ja kaikesta, etten meinaa nahoissani pysyä.
Olin suunnitellut harjoitukset etukäteen kuten kunnon treenaajat tekevät: ratsastaisin lyhyttä käyntiä ylöspäin ja pitkää käyntiä eteenpäin, venyttäisin ja lyhentäisin hevosen ylälinjaa. Ratsastaisin suoria linjoja hyvässä ravissa ja taivuttelisin kaarteissa. Palaisin siihen mikä oli viime kerralla hankalaa - oikeasta ohjasta irtisaaminen, vasempaan tukeutuminen (note-to-self: hampaat täytyy katsoa, viimeksi pieni piikki oireili näin). Suorana kulkeminen, oikean pohkeen läpisaaminen. Ratsastaisin keskittyen näihin yksinkertaisiin tehtäviin, ratsastaisin rauhassa ja niin kauan että saisin ponin notkeaksi ja kuuliaiseksi.
Kaikki alkoi hyvin, vesisade ropisi, Pena toimi hienosti vaikkakin oli vino, mutta sitä oli oikein ilo työstää kun asenne oli kohdallaan. Kentällä oli loskaa, se ei haitannut, mentiin ja keskityttiin ja koitin istua oikein, ilman että nojaan liikaa taakse (oikea helmasyntini). Suoristus, lysähdys, hidastus, suoristus, asetus, taivutus.
Kunnes sitten tuli tieto että pikkuponien pihattotallissa on tulva, vettä on lattialla kolmekymmentä senttiä ja työntekijän saappaassa on reikä ja hommia ei voi jatkaa. No niin. Sinne meni minun keskittynyt hetkeni. Keventelin hetken päämäärättömästi mutta huomasin vain ajattelevani tulvaa, joten lopetin, palautin hevosen tarhaan, menin vaihtamaan kumpparit jalkaan, soitin miehen virittämään uppopumppua ja aloin itse äyskäröidä.
Illalla pidin kaksi ratsastustuntia ja laitoin oppilaani ratsastamaan niitä tehtäviä, jotka minulla jäivät aamupäivällä kesken. Käyhän se näinkin, hiukan sain syvän keskittymisen iloa minäkin kun oppilaat onnistuivat.
Huomenna luvassa uutta ja jännää - retki maneesiin!
Olin suunnitellut harjoitukset etukäteen kuten kunnon treenaajat tekevät: ratsastaisin lyhyttä käyntiä ylöspäin ja pitkää käyntiä eteenpäin, venyttäisin ja lyhentäisin hevosen ylälinjaa. Ratsastaisin suoria linjoja hyvässä ravissa ja taivuttelisin kaarteissa. Palaisin siihen mikä oli viime kerralla hankalaa - oikeasta ohjasta irtisaaminen, vasempaan tukeutuminen (note-to-self: hampaat täytyy katsoa, viimeksi pieni piikki oireili näin). Suorana kulkeminen, oikean pohkeen läpisaaminen. Ratsastaisin keskittyen näihin yksinkertaisiin tehtäviin, ratsastaisin rauhassa ja niin kauan että saisin ponin notkeaksi ja kuuliaiseksi.
Kaikki alkoi hyvin, vesisade ropisi, Pena toimi hienosti vaikkakin oli vino, mutta sitä oli oikein ilo työstää kun asenne oli kohdallaan. Kentällä oli loskaa, se ei haitannut, mentiin ja keskityttiin ja koitin istua oikein, ilman että nojaan liikaa taakse (oikea helmasyntini). Suoristus, lysähdys, hidastus, suoristus, asetus, taivutus.
Kunnes sitten tuli tieto että pikkuponien pihattotallissa on tulva, vettä on lattialla kolmekymmentä senttiä ja työntekijän saappaassa on reikä ja hommia ei voi jatkaa. No niin. Sinne meni minun keskittynyt hetkeni. Keventelin hetken päämäärättömästi mutta huomasin vain ajattelevani tulvaa, joten lopetin, palautin hevosen tarhaan, menin vaihtamaan kumpparit jalkaan, soitin miehen virittämään uppopumppua ja aloin itse äyskäröidä.
Illalla pidin kaksi ratsastustuntia ja laitoin oppilaani ratsastamaan niitä tehtäviä, jotka minulla jäivät aamupäivällä kesken. Käyhän se näinkin, hiukan sain syvän keskittymisen iloa minäkin kun oppilaat onnistuivat.
Huomenna luvassa uutta ja jännää - retki maneesiin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)