Johan on erikoista

Penalla on nyt takajaloissaan tällaiset:

En edes yritä selittää oikeaoppisesti ja juurta jaksaen, miten nämä toimivat, kun en ehkä ihan itsekään tajua. Mutta ideana on korjata kehän vinoutta. Yritin hahmottaa tätä piirtämällä viivoja valokuviin:

Otj (kuva tosin viime kesältä mutta ongelma on taas/edelleen sama). 

Vtj

Vaakaviivat kuvaavat sitä miten kehän tulisi olla. Pystyviivat osoittavat, missä se Penan takaissa on. Jalan ulkosyrjältä kehä siis kohoaa ylemmäs kuin sisäsyrjältä, tai sitten sisäsyrjältä kehä kippaa alaspäin. Oletan että ongelma on ulkosyrjän kohoaminen, sillä Penan paino tulee pistemäisesti sinne kavion ulkosyrjälle ja kuluttaa sieltä kavion pieneksi nysäksi.

Tässä muokatussa rengaskengässä tuo ulkokanta on siis jätetty kokonaan paljaaksi. Siihen ei sitten enää minun fysiikanymmärrykseni riitä, miten tämä operaatio toimii korjaavana tuohon kehän asentoon. Tarkoitus kuitenkin olisi saada kehä suorempaan ja vähentää näin virheellistä kuormitusta jalan nivelissä. Kengittäjä kyllä selitti nämä asiat minulle, mutta vaikka kuinka pinnistelen niin ymmärrys ja muistikapasiteetti ei vain riitä toisintamaan sitä. Nyt katsotaan tällä virityksellä yksi lyhyehkö kengitysväli ja ihmetellaan sitten lisää.

Pena & fanit!

Olipas jännittävää! Penalla kävi eilen vieraita!

Kultainen poni -blogin Noora ja Täti tuuppaa -blogin Liisa kävivät kesäretkellä täällä meillä. Kummallista miten pelkän blogituttuuden perusteella voi olla alusta asti rento ja luonteva olo "vieraiden" ihmisten kanssa. Kamalasti ensin jännitti, että joku tulee meille katsomaan minua ja poniani ja ratsastustani ja kaikkea, mutta jännitys hälveni nopeaan.

Ratsastin ensin Penalla nopeasti kaikki askellajit läpi ja totesin että Pena oli kiltillä ja vastaanottavaisella tuulella. Sitten Noora pääsi kyytiin. Oli tosi omituista katsoa omaa hevostaan jonkun toisen ratsastamana, mutta Nooralla ja Penalla synkkasi todella hienosti. Nooralla on todella siisti tapa ratsastaa ja sehän passaa Penalle oikein hyvin.

Noora ja Pena käynnissä

Käyntiä

Liisan ja Nooran mielestä Pena oli iso ja kaunis. Jälkimmäisen allekirjoitan, isosta en niinkään tiedä... No, ei se ihan taida olla ponimitoissa enää, tarvitsisi saada taas jostain mittakeppi lainaan. Pena käyttäytyi koko ajan superhienosti, ei kyttäillyt eikä pölhöillyt mitään. Onneksi!

Oli todella mukava nähdä Pena jonkun toisen ratsastamana. Ihan hevoselta Pena näytti, ja ilmeisesti tuntuikin, ainakin Noora vaikutti olevan kovin mielissään. Kehui Penaa yritteliääksi ja sellaiseksi että sitä sai kuitenkin ratsastaa. Penalle osui hyvä päivä, se oli ennemmin vähän hidas ja vetelä, ja silloin sen kanssa voikin tehdä töitä ihan oikeasti. Kuulemma jos välimatkaa olisi vähemmän niin Pena saisi Noorasta vakituisen varakuljettajan! Kunpa tuollaisia Nooria ja Liisoja olisi tässäkin kylässä, varakuljettajalle olisi todella käyttöä.

Onnellinen poniratsastaja Noora

Pena ja fanit

Kiva iltapäivä! Kunhan Liisa saa taas ratsastaa niin täytyy ottaa tämä vierailu uusiksi jotta hänkin pääsee kokeilemaan Penaa.

Kuvahaaste

Takaisin lähtöruutuun -blogi haastoi kuvahaasteeseen:

Onnellisuus

kesä 2015

Rauhallisuus

Lauma kesällä 2014

Ystävyys

Kevättalvi 2013

Muistot

Immu, Miku ja minä v. 2003

Yritteliäisyys

Ei taidolla vaan tyylillä... Kesä 2013

Oma sana: Alku

Maaliskuulta 2012, kun oltiin Penan kanssa varsin alkutaipaleella

Jätän haasteen avoimeksi niille jotka eivät sitä vielä ole tehneet (Anu? Taru? SD-team?)

Ei uskalla

Olen viime aikoina kirjoittanut useasti hyppäämisestä ja estepelon voittamisesta. Minulla hyppypelon taltuttamiseen ratkaiseva tekijä oli päätös lähteä ratsastuskouluun opettelemaan hyppäämistä. Olen siis hypännyt ennen näitä tuntejakin, kakarana enemmän ja aikuisena vähän vähemmän, ohjattuna ja itsenäisesti, eli täysin alkeista en lähtenyt. Hyppääminen on kiehtonut ja jännittänyt, mutta jännitys on ollut sen verran merkittävää että toisinaan hyppäämisen ilo on jäänyt kokematta. Etenkin kun esteratsuni ovat olleet edesmennyt Immuni, jonka motto oli vauhti korjaa virheet, ja Pena, joka on... no, Pena.

Eilen olin pitkästä aikaa kotona Penalla hyppytunnilla. Meillä oli toinen ratsukko seurana, ja en tiedä oliko tästä johtuvaa vai muuten vaan kesseli päivä, mutta Pena otti kierroksia aika tavalla. Olin ihan itse halunnut kantaa kentälle porttiesteen, joka on kiinteä ja n. 70 cm korkea. Käytiin sitä ihmettelemässä pitkin tuntia edestä ja takaa, ja Pena oli kovin pörheänä. Tavallisilla puomiesteillä tuli ihan ok hyppyjä, mutta esteiden väleissä oli kaasua, pään polvien väliin vetämistä ja yritystä pukkiloikkiin, ja ulkopuoliset ärsykkeet kuten maapuomin siirtämisestä syntynyt rahina aiheuttivat ampaisemisen suuntaan X. Huomasin oman jännitykseni kasvavan mitä pidemmälle tunti eteni, ja kun ope kysyi, tuleeko Pena porttiesteen, sanoin että ei tule.

Ei uskalla.

Ottaa voimille myöntää, ettei uskalla. Voi olla, että Pena olisi hypännyt tuon portin ihan hienosti. Mutta koska huomasin jossittelevani mielessäni, mitä JOS se loikkaa ihan muodottomasti ja mitä JOS se heti siitä perään vetää pään alas ja tekee levadepukkisarjan, ja mitä JOS minä en pysykään kyydissä. Näissä ajatuksissa en voi lähestyä estettä josta hevonenkin on epävarma.

Harmittaa huomata, ettei pelko olekaan vielä niin kaukana takana kuin olin ajatellut. Ratsastuskoulun varmoilla hevosilla hyppään erikoisesteitäkin, ja siinä missä ennen pelkäsin 70 sentin esteitä, on se nyt sellainen normaali korkeus, ja jännitystä tuntuu vasta kun estekorkeus on metrissä. Pointti onkin siinä, että ratsastuskoulun hevoset pääsääntöisesti menevät sinne minne kuski pyytää eivätkä tee mitään sirkustemppuja väleissä. Vaikka olen viime aikoina ratsastanut hieman vauhdikkaalla ja hieman kyttäävällä suomenhevostammalla, niin se on kuitenkin kaikin tavoin äärimmäisen kesy ja hidas Penaan verrattuna. Kun Pena kerää kierroksia, se on nopea. Se on niin nopea ettei siellä ehdi edes inahtaa kun se on jo mennyt. Eikä siitä tiedä, mihin suuntaan se menee jos se menee.

Harmittaa sekin, että kun jännitän, palaavat kaikki ne vanhat maneerit joista olen opetuksen myötä pääsemässä eroon. Ratsastan jarru päällä, en myötää kunnolla kädellä. Paikat ei osu, tulen ihan juureen. Nyt jo näen ja tiedostan sen, että taas tein väärin, ja silti teen niin. Koska en uskalla relata, antaa laukan rullata, tulla vähän isommin sisään ja sitten odottaa.

Oppiminen on prosessi ja sen hitautta on toisinaan vaikea sietää.

Aikainen lintu

Sitä voi vissiin kutsua ratsastusmotivaation reippaanlaiseksi nousuksi, kun löytää itsensä hevosen selästä sunnuntaiaamuna klo 8.58. Etenkin kun loppupäivää määrittää se että klo 11.30 on ehdottomasti oltava autossa, putipuhtaana ja kolttu ojossa ja tukka kammattuna (myös jälkikasvulta) matkalla ihmisten juhliin.

Huomenta Pentti, lähdetkö töihin? Niin, juuri sinä. 

Okei mä lähden. 

Myöhäiskesän helle teki sen että jo tuohon aikaan sai nakata pitkähihaisen aidalle ennen kuin oli edes kävelty alkukäyntejä. Olen huippuiloinen että menin ratsastamaan, sillä Pena oli aivan superPena. Alkuun sain parit lyhyet hyppykyydit koska oli jotain hurjan jännää siellä ja täällä, mutta sitten energia suuntautui oikeisiin asioihin ja... vau. Vau! Hienoja fiiliksiä!

Muistilistaksi itselle:
- istu! Älä jää kevyeksi könöttämään etukaarelle vaan istu koko persiillä alas alusta asti.
- vaadi! Se että vaadit ei tarkoita että olisit kova tai epäreilu, eikä kääntäen se että et vaadi mitään tarkoita että olisit pehmeä ja kevyt.
- pyydä vähän enemmän kuin mihin olet tottunut Penan kanssa. Se osaa ja pystyy kyllä.

Seurauksena siitä että todella ratsastin (silti herkkänä ja kevyenä), sain Penan niin hienoon muotoon että siirtymiset ja jopa laukannostot oli mahtavia. Todella tunsin, miten se kantoi itsensä läpi siirtymisten. Tämä on meille harvinaista herkkua, ja myönnän auliisti että hyvin pitkälti siitä syystä etten minä vain uskalla ratsastaa Penaa kunnolla siihen moodiin jossa se tänään oli. Varon niin paljon sitä että se kerii itsensä ylilyhyeksi pois ulottuviltani että lopputulemana en oikeastaan tee yhtään mitään. Enkä myöskään saavuta mitään.

Koska rehellinen kantaminen on Penalle vielä raskasta, pidin monta pientä käyntitaukoa, ja se tuntui toimivalta metodilta. Vapaasta kävelystä huolimatta Pena tuli heti takaisin hyväksi kun kokosin ohjat käsiini, ja pystyin jatkamaan siitä mihin jäätiin. Harjoituksena oli ihan vain avotaivutusta pitkät sivut ja päätyihin ympyrät, tätä kaikissa askellajeissa. Ensimmäisessä laukannostossa minulla kirjaimellisesti loksahti leuka auki - tuntui kuin olisin ihan eri hevosen kyydissä kuin yleensä! Hitto kun sen tunteen saisi pulloon ja talteen, siihen pitää aina pyrkiä ja mielellään päästäkin. Osataanhan me mennä laukkaa, ihan kunnollista pyöreää laukkaa peräänannossa, kun vaan tehdään pohjatyö kunnolla.

Ja koska vähemmän on enemmän, jätin Penalta kokonaan turpahihnan suitsista ("koulusuitsista") pois. Tiukkuudeltaan turpahihna on ollutkin lähinnä koristeen virassa, nyt ajattelin antaa Penalle kaiken vapauden mupeltaa kuolainta ja protestoida suullaan jos sillä on siihen tarvetta. Se on sen tyyppinen touho että suu elää varmaan aina jonkun verran, mutta siitä huolimatta en halua puristaa suuta keinotekoisesti kiinni.

Loppuun vielä haavakuvapäivitys, kohta on sekin vaiva enää pelkkä muisto:

Haava 45 vrk

Huomenna aamureippailu jatkuu estetunnin merkeissä!

Multitasking

Hevosten hammaslääkäripäivä.

Helppo nakki? No joo... Yleensä pyrin ajoittamaan tällaiset hevosenhoidolliset extrat niin että mies on kotona lasta vahtimassa, mutta aina ei mene niin kuin suunnittelee. Nyt sujui siinä mielessä hyvin että ipana heräsi päikkäreiltään ajoissa eläinlääkärin tuloon nähden. Tosin joka kolikolla on kääntöpuolensa; unet jäivät normaalia lyhyemmiksi mikä yleensä tietää vaikeutuvaa tuulta iltaa kohti.

Eläinlääkäri oli ajoissa ja pahoitteli kun ei ollut keksinyt enää viivyttävää tekemistä ennen meille tuloa (!!). Superujo 1,5-vuotias käsipuolessani mentiin talliin hevosia katsomaan. Hevoset ovat ipanalle "peppa" ja hyvinkin tuttuja, vieraat ihmiset sen sijaan ehdoton nounou.

Ensimmäinen operaatio: pistämiskammoisen Emmin asteittainen siedätys pistämiseen. Emmiä on joskus varsana epäonnistuneesti jouduttu piikittämään lihakseen monta päivää ja siinä rytäkässä hajosi hevonen, talli, varusteet ja käsittelijä. Sittemmin edellisessä paikassa pistämiset on hoidettu huulipuristimen avulla, mutta minusta huulipuristin on julmuutta ja pistäminen paljon pienempi paha kuin silmiä sumentava kipu ylähuulessa, joten olemme pikkuhiljaa aloittaneet eläinlääkärin kanssa työn Emmin uudelleensiedättämiseen. Metodina on naksutinkoulutus, eläinlääkäri tekee tuttavuutta hevosen kanssa asteittain ja naksauttaa kielellään aina vahvisteen oikeasta käytöksestä sekä palkitsee ruualla/namilla. Emmin pistokammo ilmenee huolestumisena, jännittymisenä, voimakkaana pään ja kaulan ravisteluna (mikä tekee suoneen pistämisestä mahdotonta), väistelynä ja pakoon pyrkimisenä. Tällä kertaa edettiin oikein hienosti ja lopulta rauhoite saatiin suoneen. Emmi pysyi sen verran rauhallisena että rauhoitteen määräksi riitti edelliskertaa pienempi annos - hienoa!

Tässä vaiheessa minulla oli vielä palikat kohtuullisen hyvin kasassa. Lapsi katseli käytävältä kun eläinlääkäri touhusi Emmin kanssa, minä olin varanamikourana ja löyhästi riimunnarun päässä apuna. Sitten kun Emmi oli humaltunut, alettiin asetella hampaanhoitoarsenaalia karsinan ovelle. Tässä vaiheessa eläinlääkäri tarvitsee vähän lisäkäsiä mm. päätelineen tukemisessa. Joten eikös minua ala aivan armottomasti pyörryttää. Hiki nousee iholle ja kädet ja jalat tärisee ja korvissa humisee ja kieli kuivaa kiinni kitalakeen. Ipanaa alkaa jännittää kaikki välineet ja valot ja se haluaisi roikkua lahkeessani kiinni. Minä hoipun käytävälle istumaan ja laitan päätä polviin ja eläinlääkäri vitsailee että kohta saa tukea kahta puolitajuttomana huojuvaa, minua ja hevosta.

Tokenen hiukan, laitan lapselle vettä kahteen astiaan (vedellä läträäminen on yleensä parasta viihdykettä) ja pääsen hetkeksi auttamaan eläinlääkäriä. Emmin hampaat on ok, yleensä vuoden hoitoväli on riittänyt, nyt kuitenkin kokeillaan lyhentää vähän seuraavaa väliä. Kurkkaan välillä lasta ja huomaan että se on kipannut kaiken veden tallin lattialle ja istuu nyt siinä lätäkössä. Hetken se on sen mielestä hauskaa, sitten alkaa tulla kylmä ja märkä olo. Emmi saadaan hoidettua, minä kokeilen lasta ja totean että sen kaikki vaatteet on läpimärkiä. Pahoittelen eläinlääkärille että nyt on pakko mennä vaihtamaan lapsen vaatteet. Pyörryttäminen menee ja tulee aalloissa, mutta sisukkaasti lähden pihan poikki sisälle märkä ipana käsipuolessa. Vaihdan lapsen koko vaatekerran sekä myös lenkkarit ja työnnän kourallisen irtokarkkeja suuhuni, josko pyörryttäminen johtuisi matalasta verensokerista. Lapselle mukaan smoothie ja maissinaksuja ja sitten taas talliin.

Penan rauhoittaminen sujuu ilman kommervenkkejä (enkä voi olla arvostamatta eläinlääkäriämme kun hän siinä karsinan ovella kiireettömästi silittelee Penaa ja juttelee "Hei herkkäsielu"), lapsi imeskelee smoothietaan käytävän puolella ja levittelee maissinaksuja pitkin lattiaa ja syö niitä sieltä. Kas näin huolehditaan siitä ettei lapsesta tule moniallergista... Minä pidän Penasta kiinni sen aikaa että rauhoite vaikuttaa, sitten aletaan hoitaa hampaita. Nyt ei enää pyörrytä mutta lapsella alkaa mennä hermo odotteluun ja syliinkin tarttis päästä kun vähän jännittää. Loppuviimein Penan hampaat huolletaan niin että kannattelen toisella käsivarrella yhtätoista ja puolta kiloa ja toisella kädellä pidän Penan päätä edes jotenkuten päätelineellä, sillä tällä kertaa Penan suussa ei ollut paljon tekemistä (miten ihana asia!!) ja vain kevyt rauhoittaminen riitti. Haittana toki ettei hevonen ollut ihan kanttuvei vaan liikahteli hieman.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Normaalisti en todellakaan toimi näin, en hoida hevosia lapsi sylissä, en ruoki lasta tallin käytävältä, en pyörtyile hoitotoimenpiteissä enkä juokse kesken kaiken sisälle syömään irtokarkkeja. Mutta elämä ei aina ole sitä mitä se normaalisti on.

Kaikki on hetken tässä

Kesäpäivä elokuussa. 

Minun sätkäleeni jonka kanssa olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin niin monta kertaa. Ja sitten on tällainen myöhäiskesän lämmin päivä kun voin suurempia miettimättä kiivetä sen kyytiin ilman satulaa, kuolaimettomilla suitsilla ja hölkätä vartin kentällä ristiin rastiin ilman mitään järkevää suunnitelmaa tai tavoitetta. Ja tulla niin onnelliseksi, niin onnelliseksi. 

Ei se ehkä ole kilpaponi eikä siitä ehkä sellaista tulekaan, mutta onko sen sitten loppuviimein niin väliä. Meillä on jo paljon kilometrejä takana, kaks eteen ja yks taakse -tekniikalla. Nämä pienet molemminpuolisen luottamuksen hetket ovat niitä jolloin tajuan että kaikessa on kuitenkin ollut jokin järki. Minä olen kasvanut hevosihmisenä aimo harppauksen Penan myötä, ja uskon ja toivon että se kasvu on vasta alussa. 

Video jossa on heinäsirkan siritystä ja paljon silittämistä eikä sit juuri muuta.



Joskus vaan vähemmän on enemmän.