Kuvia ei ole

Kuvia viikonlopulta ei ole mutta kirjataan silti ylös tapahtumat.

Perjantaina siis kouluratsastusta Richard Whiten oppeja muistellen.

Lauantaina estehyppelöitä, nyt vähän paremmalla onnistumisprosentilla kuin viikko sitten jolloin avasimme hyppykauden. Silloin ylipinkeä poni liiraili mihin sattuu, suoriutui verryttelypuomeista ja -hypyistä hyvin, mutta kun pörinä koneesta loppui ja olisikin pitänyt vähän tehdä duunia roiskimisen sijaan, päädyimme pattitilanteeseen sarjavälissä. Siinä seistiin eikä menty eteen eikä taakse, ei hyvällä eikä pahalla, ei edes puomipirkon taluttamana. Vasta kun minä (hermoni menettäneenä, myönnän) tulin alas ja hujautin raipankorvike-koivurisulla ponia persiille, se havahtui jäkityksestään ja osasikin yllättäen kävellä tolppien välistä puomikasan yli pois. Sen jälkeen rakennettiin puomi kerrallaan tehtävä uudestaan ja saatiin lopulta hypyt siihen suuntaan ja siinä tahdissa kuin minä halusin. Outo otus tuo Pena, kerta kaikkiaan!
Mutta tänä lauantaina hyppääminen luonnistui huomattavasti sutjakkaammin vaikka aivan suoraan meneminen onkin ihan älyttömän vaikeaa. Vaan hypättiinpä meidän yhteinen korkeusennätyskin, linjan lopussa okseri 80 cm! Huh huh, eikä se edes tuntunut hurjalta. Minut on vallan aivopesty tähän estehommaan tuolla koulussa, huomaan.
Tässä pieni näyte lauantailta, tuossa okseri ei vielä ole sitä kahdeksaakymppiä vaan olisikos 70 cm.



Sunnuntai aloitettiin kengityksellä kesämonoihin. Pena käyttäytyi superhienosti, aloitettiin takajaloista joista ensimmäinen saatiin kuntoon ilman heinäpussia!! Siis ihan niin kuin normaaleilla hevosilla! Miinus se ettei Pena koskaan missään ole kahdelta puolen kiinni. Ja loput jalat laitettiin sitten heinäpussin kera, mutta niin asiallisesti käyttäytyen että pystyin siivoilemaan tallia siinä samalla eikä koko ajan tarvinnut olla pelastamassa kengittäjän persausta/vaatteita/pakkia/seiniä/kaltereita Penan hampailta ja/tai kavioilta. Toiseen takasäteeseen oli tilsakumi ja hiekka hiertänyt asvaltti-ihottumaa joka alkoi sädettä vuollessa vuotaa verta. Putsattiin ja laitettiin tervaa kuivattamaan, ja toistin tervakäsittelyn vielä illalla kaikkiin säteisiin. Ne ovat olleet poikkeuksellisen pehmoiset tänä keväänä.
Kengityksen jälkeen dressage-moodiin, jota tosin heikensi reippaanpuoleinen vesisade ja napakka tuuli. Pena ehdotteli alkukäyntien ajan josko vain käännettäisiin peffa tuulta ja sadetta vastaan ja jäätäisiin odottelemaan kesää. Ei jääty, vaan jumpattiin avo- ja sulkutaivutuksia, ja uskokaa tai älkää, lopputulemana ratsastin kokonaisia diagonaaleja ravisulkutaivutuksessa! Laukka meinasi olla vähän kulmikasta, varmaan edellisen päivän hypyistä johtuen, mutta kantovoima löytyi vastalaukan kautta. Pitää vain uskaltaa ratsastaa eikä antaa ponin kaahata vastalaukkakaarteita vauhdin avulla läpi. Olin niin superonnellinen Penasta ettei lainkaan haitannut läpimärät vaatteetkaan.

Tänään maanantaina poikkeuksellisen lyhyt koulupäivä sekä miehelläkin vapaa, on yhtä kuin mahdollisuus harrastaa iltapäivällä kuten normaalit ihmiset. Tehtiin kolmen kilometrin metsärundi ja roiskuteltiin pienessä lammessa. Hiukan nähtiin aurinkoa ja linnut lauloi vimmaisesti. On se kevät, todellakin.

Halaa hevonen ylöspäin luoksesi

Eilen sain seurata Richard Whiten kouluratsastusklinikkaa jonka aiheena oli istunta ja vaikuttaminen. Klinikka olisi jatkunut vielä tänään ja tosi paljon houkutti mennä, vaikka minulla olikin viikonlopputöillä ansaittu perjantaivapaa. Piti kuitenkin priorisoida, sillä eräänä aamuna tällä viikolla sanoin lapselleni että äiti lähtee nyt kouluun, ja laps 2 v. lisäsi siihen hieman murheellisella äänellä: "Taas." Tänään siis jäin klinikasta huolimatta kotiin.

On aikamoinen ajatusmyrsky päässä liittyen kouluratsastukseen. Richardin klinikka oli hyvä ja hänen oppinsa arvokkaita, mutta mitä enemmän näen (koulu)ratsastusta ja (koulu)ratsastajia, sitä selkeämmin tajuan että on tosi paljon ammattilaisia joiden kanssa ja joiden tavalla en koskaan halua työskennellä. On paljon sellaista johon ei kukaan puutu vaikka sokeakin näkee otsallaan että ratsastaja on väkivaltainen hevostaan kohtaan, monesti aivan aiheetta. En viittaa tässä nyt Richardiin, vaan puhun osasta ratsastajista joita hän valmensi. Minusta on äärimmäisen murheellista, että kilpa- ja ammattiratsastajista koostuvassa joukossa oli ehkä kaksi tai kolme sellaista ratsastajaa, joiden työskentelyä katsoin ihaillen. Monen työskentelystä ajattelin, että kouluratsastus on väkivaltainen laji. Ja että en ikinä halua ratsastaa noin.

Minut teki surulliseksi myös se, että hetken ajan katsomossa istui yläpuolellani ratsastaja jota ihailin lapsena silmät suurina. Nyt hän kertoi polleana, ettei ole käyttänyt kypärää viiteentoista vuoteen ja kauhisteli, kun oppilaitoksen sääntöjen mukaan hänenkin piti laittaa kypärä päähänsä klinikassa ratsastaessaan. Kuulemma painovoiman laki määrää mikä kohta edellä hän putoaa jos putoaa, ja hän oli sitä mieltä että hän putoaa sitten ahterilleen. Tosin kun näin hänet ratsailla, ajattelin että hukkaan on mennyt kaikki ihailuni. Hevonen ehkä liikkui teknisesti oikein ja näyttävästi, mutta sen ilme oli ahdistunut ja kireäkasvoinen.

No niin. Piti oksentaa näitä ajatuksia julkisuuteen. Nyt voin kertoa siitä kun kävin fiilistelemässä Penan kanssa Richardin istuntaoppeja, ihan keskenämme ihan täällä kotona. Pidin mielessäni kuvaa siitä miten en tahdo ikinä ratsastaa, ja sain siitä rauhaa työskennellä pitkämielisesti ja lempeästi. Ja voi miten hieno Pena oli!

Halaa hevonen jaloillasi ylöspäin luoksesi. Ajattele takareisi painavaksi ja lähelle hevosta, polvi ei saa puristaa vaan polven pitää päästä liukumaan eteenpäin liikkeen rytmissä. Pakita satulassa poispäin kädestäsi - kun hevonen kantaa itsensä, se itse tekee tilaa istuntasi ja kätesi väliin (tämä on muuten niin totta!!). Älä purista lihaksilla kun käytät pohjetta, vaan "taputa luilla". Pohjeapu on tap tap, se on nopea, ja hevosta koskettava kohta on pohje läheltä nilkkaa, ei kantapää, ei kannus, ei polvi. Uskalla välillä pitää kiinni ja odottaa että hevonen tulee takajaloilla istuntasi alle. Älä panikoidu vaikka tulisi rytmirikko. Tunne takapuolessa hevosesi takajalat ja niiden liike. Älä työnnä ja ratsasta satulaa edestakaisin vaan istu liikkeen päällä. Hevonen liikkuu satulan alla ja kuljettaa. 

Harjoiteltiin lyhyissä pätkissä kokoamista, ravissa ja laukassa. Taivutin myös pienempiä voltteja kuin mitä mukavuusrajani sanoo ja rakensin sitä kautta lisää kokoamista. Alkumulkoilujen jälkeen Pena tuli hyvin alleni ja alkoi todella tsempata ja yrittää. Ja kun siinä aherrettiin, tuli pihaan ihminen joka on kesyttänyt Penaa silloin aivan kakarana, ja sanoi että onpa siitä tullut ihan ratsu. Että kylläpä on hevosen ilme ja olemus muuttunut siitä kolmivuotiaasta joka hyppi pystyyn ja kaatoi itseään milloin mistäkin syystä. Että ihan oikeaan paikkaan ja oikealle ihmiselle Pena on lopulta päätynyt. Siitä tuli hyvä ja lämmin olo. 

Merkitään muistiin

Tänään koulussa oli estetunti (niin kuin on joka tiistai ja torstai). Olen taas tempaissut jostain mukaani flunssan eikä tunnista noin niin kuin yleisellä mittakaavalla jäänyt mitään hirveän erikoista kerrottavaa jälkipolville. Paitsi tämä yksi asia: yhden linjan alkuun oli rakennettu pieni pysty, siis sellainen 55-60 cm korkuinen. Opettajamme luonnehti sitä "söpöksi", mutta sanoi, että olkoon nyt noin ekalla kierroksella.

Minä lähestyin linjaa, ratsuni hyppäsi pystyn yli ja ensimmäistä kertaa ajattelin: tuntuipa pieneltä. Ja se oli juuri sen kokoinen este joita olen ennen pitänyt "sopivina". Jotain on tapahtunut sille turvarajalle joka minulla on ollut, kun 60 cm tuntuu pieneltä ja sellainen 70-85 cm sopivalta. Linjojen viimeisenä esteenä ylittyy enemmänkin ilman että puntti kamalasti tutisee, mutta tänään vielä hiukan tuntui vatsanpohjassa kun lähestyttiin piiiiiitkällä, suoralla lähestymisellä yhtä 90 cm korkeaa pystyä, radan viimeisenä esteenä (jolloin siis laukassa alkaa jo olla enemmän imua eteenpäin). Vaan siitäkin mentiin yli hyvällä hypyllä jonka ponnistuspaikan näin ja jota maltoin odottaa. Tämänhetkinen ratsuni on varsin etumatala suomenhevosruuna, jolta vähän tahtoo jarru hukkua esteiden seassa, mutta jonka suoraviivaisesta, hötkyilemättömästä asenteesta tykkään todella paljon. Kyseinen toveri nähtiin myös Tampereen messujen suokkikatrillissa!

Olen saanut myös kakkosratsukseni nelivuotiaan suomenhevostamman ja tuumaillut sen kyydissä, että missäköhän vaiheessa tämä luontainen herkkyys ja yritteliäisyys monesta hevosesta katoaa. Olen ymmärtänyt miten tarkasti tulisi vaalia nuoren hevosen halua tehdä ja herkkyyttä yrittää ymmärtää ratsastajan apuja. On myös ihan virkistävää olla välillä sellaisen hevosen selässä joka vain yksinkertaisesti eksyy reitiltä heti jos sitä lakkaa ohjaamasta. Eräänlaista mindfullnessia sekin.

PS. Pena on seissyt tarhassa ja seissyt tarhassa ja vähän vielä seissyt tarhassa. Jos tämä tautini sallii niin nyt olisi taas kolme päivää aikaa "käydä kotona" eli Penan kyydissä. Ehkä jopa vähän puomitella kuivan kentän kunniaksi?

Tosinopee messupläjäys

4.40 soi kello. Kaksikymmentä minuuttia (no okei puoli tuntia ja lopulta nolot 10 min myöhässä siitä mitä lupasin) ja olen kammannut naamani edes sinnepäin ihmisen näköiseksi ja pukeutunut ja käynyt antamassa hevosille heinää talliin (epäuskoista hörinää ja kolistelua kun kaikki kolme nousevat makuulta) ja raapinut autosta aivanhelvetintiukan jään irti ja startannut kohti koulua. 

5.30 (no okei 5.40, ne nolot 10 min) koululla aamutallihommissa, hevosille heinät eteen ja kiireellä mättämään karsinoita. 

6.30 pakataan 10 letitettyä ja pintelöityä hevosta rekkoihin, koukataan aamupalaa yhden auton peräkontista ja yritetään siinä aamukohmeessa miettiä, tuliko kaikki. 

7.30 ollaan matkalla kohti Tamperetta. 

8.45 on kaksi hevosrekkaa sekä erinäinen määrä henkilöautoja saatu määränpäähän. Käydään tsekkaamassa areena, ripustamassa kulkuluvat rinnuksiin ja siinä sitten ovet avautuvat ja messuväki tulvii sisään. 

9.30 hevosenhoitajan roolissa. Puen kankisuitset hevoselle rekan lastaussillalla killien, otan hevosen ulos, autan ratsastajaa apuvälineinäni jesari, kumilenkit ja kuolapyyhe. 

10.30 showtime! Katrilli marssii areenalle ja meikä siellä jalkamiehenä jonossa kanssa, ihan jonon viimeisenä jos joku oikein tarkasti haluaa paikantaa. 

11 show onnellisesti ohi minun osaltani, tai niin luulin. "Hei Sanna mä ajattelin että sä tulisit nyt mun kanssa tonne keskustelemaan. Kun mä tarviin ihmisen joka osaa keskustella". Sitten olinkin yllättäen pitkän pöydän ääressä nautiskelemassa hienoa pientä ruokaa ja keskustelemassa tärkeiden henkilöiden kanssa otsikolla Hevosalan koulutus tulevaisuudessa - mitä, kenelle ja miten? Tämä meni jotenkin johonkin periskooppi-asiaan ja facebookki ja twitteri ja kaikkee sellaista, hästääg somepyörästä pudonnut kertoo asioista joista ei oikein tajua. Mutta keskustella kyllä tykkään ja taisin sanoa ainakin sen, että aikuispuolen opintomahdollisuuksia tulisi saada kehitettyä niin ettei halu kehittyä ja oppia lisää kaadu siihen pelkoon että opiskelijatoverit ovat samanikäisiä kuin omat lapset, tai siihen ettei ole omasta takaa riittävän taitavaa (lue: kallista) kurssihevosta. Sekä sen, että hevosalan kouluissa tulee voimakkaammin vastuuttaa opiskelijoita huolehtimaan kokonaisuuksista ja opettaa heti alusta saakka realistisia talouslukuja ja taloudellista ajattelua, ihan joka asiassa ja ihan joka päivä. 

12 olen pöllämystynyt kaikesta keskustelemisesta ja etsin ja löydänkin tovereita joiden kanssa menen syömään lounasta. 

13 ollaan taas lavan äärellä, tällä kertaa kuuntelemassa asiaa Tavoitteellisesta ja kokonaisvaltaisesta valmentautumisesta ratsastuksessa. Yleisö oli nihkeää kirjoittamaan kysymyksiä lapuille joten minä sitten kirjoitin kynä sauhuten kysymyksiä aiheista joista ajattelin yleisön haluavan kysyä, muttei syystä X tohdi. 

14 sovitaan paluukyytijuttuja. Aikaa vielä on, joten lähden siilaamaan expoa läpi. 

Näihin varmaan palataan paremmalla ajalla

Tämän kohdalla harkitsin pyörtäväni puheeni siitä että yritän estellä tytärtäni tulemasta hevosihmiseksi

16 matka kotia koulua kohti. 

17.15 vartin välikuolema asuntolan sohvalla. Minulla siis on asuntolapaikka mutta sattuneesta syystä se toimittaa lähinnä penaalin virkaa. On minulla siellä käsipyyhe ja... ei, pelkkä käsipyyhe. 

17.30 iltatallivuoroon. Tarhastahaut, heinät, lakaisut, väkirehut, muut pikkutyöt, maneesin lantasaavien tyhjennys ja jotakuinkin tehokkaan tunnin jälkeen tallimestari käskee meitä poistumaan koteihimme. (Todellisuudessa toikkaroimme yhtä pitkän päivän vetäneen parini kanssa tosi epäammattimaisina edestakaisin, käytiinkö me tuolla käytävällä jo, käytiin me, eiku ei käyty, eiku en mää muista, hei mä käyn tarkistamassa, joo käytiin me)

19.15 kotona. Pena sanoo hörhörhörrrrr ja tulee kentän portille vastaan (se polki edellispäivänä hokinreiän jalkaansa ja on tarhannut kuralta turvassa kentällä). Otan hevoset sisälle ja ruokin ja tunnen huonoa omatuntoa että teen iltatallin näin aikaisin, mutta omat akut alkaa olla tyhjät. 

20 pääsee lapsenvahti (eli mamma) lähtemään kotio, syödään ipanan kanssa iltapalaa, suoritetaan pesut ja pusut ja laps menee unille. 

21 suihkuun ja vähän lisää iltapalaa jäätelöä. 

Nyt kello on 22.20 ja meikä painuu petiin, sillä huomenna vedetään sama ralli uudestaan. Eipäs kun pitääkin olla aamutallissa "vasta" kuudelta ja mukaan Tampereelle lähtee "vain" neljä hevosta. Enkä tietääkseni ole missään keskustelemassa, mutta näköjään koskaan ei voi tietää mistä itsensä löytää. Saa vetää hihasta jos vaikka vahingossa tunnistat. 

Kevyttä kivaa

Ensin 40 minuuttia metsässä (torstaina pystyi vielä seuraamaan lumessa omia jälkiään jos eksyi reitiltä, nyt tiistaina ei ollut poluilla enää kuin peilijäätä tai paljas maa), tässä sitä iloa ja itsevarmuutta josta juuri kirjoitin:



(Voi verrata tähän joulukuun ilmeeseen ja olemukseen. Kehitystä havaittavissa, eikös?)

Ja sitten toisentyyppistä iloa ja itsevarmuutta lenkin jälkeen kentällä:
(varoitus, älä pidä ääniä täysillä, tuuli suhisee melkoisesti!)

Sitten tallissa limppariämpärillinen ja varsin tyytyväisen oloinen poni pääsi ilman loimea auringonottoon. Illalla oli vastassa autuaasti itsensä kurassa pyöritellyt otus. Sallittakoon se.

Valmiina kuin partiopoika

Pääsiäispulinat

Kiirastorstain metsäkävelyä on seurannut neljä tehokasta treenipäivää, joista on jäänyt aika ristiriitaiset tunnelmat. Tavallaan loppujen lopuksi ollaan aina päästy siihen mitä olen hakenut, mutta erimielisyyttäkin on ollut ilmassa. Eikä aina vain vähän.

Ongelma on kokoamisessa. Tai tuntumassa. Tai pohkeessa. Tai siis siinä, kun haluaisin alkaa työskennellä, vetäytyy Pena sykkyrälle eikä siihen saisi yhtään koskea jalalla tai ohjalla. Se ei tule avuille ja silloinhan on aika vähän mitä ratsastaa. Se joko karkaa alta tai jää niin paljon pohkeen taakse etten saa siihen otetta. Sitten me veivaamme 40-50 minuuttia sellaisia juttuja kuin että jalasta reagoidaan eteen kohti ohjaa (ei nosteta korvia kuskin suuhun ja pyrähdetä pika-askelilla karkuun), ja hidastavasta istunnasta hidastetaan ja jäädään odottamaan ohjeita eikä vyörytä holtittomasti sinne minne kulloinkin sattuu lapa osoittamaan. Ja sellaista, että kannetaan itse oma rintakehä eikä roikoteta sitä etujalkojen välissä eikä myöskään minun käsieni varassa. Ja kun pyydän kääntymään, käännytään koko etuosalla eikä vain nenällä (ja edelleen vyörytä lapa edellä sinne vanhaan suuntaan). Yhtään kovasti sitä ei parane käskeä, se menee aivan hysteeriseksi eikä ainakaan toimi.

Kyllä muuten on niska korkeimpana kohtana ja turpa luotiviivan edessä! (tää oli ny sitä sarkasmia)

Viimeiset 15 minuuttia on ollut joka päivä hyvät. Sitten ollaan siinä mistä pitäisi saada aloittaa. Löytyy hevonen ohjalle ja pohkeelle, ja se pysyy siinä levollisena ja kantaa ja kääntyy. Siihen me sitten lopetetaan. Hivenen turhauttavaa, mutta toisaalta osaan jo aika usein tunnistaa, milloin Pena väsyy ja milloin ei enää kannata jatkaa.

Tänään, neljäntenä päivänä, väsymyksen tunsi jo alkukäynnissä. Pena nimittäin aloitti kyttäilyn! Sitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan. Nyt pyöri taas tutka päässä ja skannasi tiellä kävelevän sinipukuisen miehen, loimen portinpielessä ja videokameran jalan nokassa. Arvasin että napakat 3 päivää alla painavat jo jonkun verran lihaksia, joten tarkoitukseni olikin tehdä kevyemmin, ratsastaa hitaita väistöjä joilla saisin Penan odottamaan ja ottamaan takasille painoa, ja antaa sen olla pidempään siinä muodossa jossa se itse haluaa.

Tämänpäiväinen oli onnistunut kompromissi (lue: ei peruutushepuleita tai jumiutumista), lukuunottamatta sitä että huolella asettelemastani kamerasta oli loppunut akku juuri ennen sitä kuuluisaa viimeistä varttia. Jäi siis näkemättä ja jakamatta se lopputulos jonka olisin halunnut nähdä. Sen sijaan sain talteen 45 minuuttia hidasta verkkaa ja lämmittelyä. Jes.

No napsin videolta muutaman kuvan kuitenkin:

Pääni jäi kuvan ulkopuolelle mutta tämä näyttäis nyt niinku laukalta!

Ihan ekasta ravipätkästä, tämä on se muoto jonka Pena valitsee jos siihen ei puutu. Ei se huono ole, mutta saisi kantaa paremmin etuosansa ja olla sitä kautta nopeampi avuille. 

Väistöillä sain mitä halusin: hiukan lisää voimaa, hiukan lisää kantoa askeleeseen

Näin totisesti valmistaudutaan kääntämään takaosakäännöstä...

... joihin lopulta saatiinkin ihan kelpo askeleita

Huomenna ympyrä sulkeutuu ja lähdemme taas tarpomaan metsään. Sitten minä palaan kouluun ja rykäisen yli viikon pätkän ilman vapaita. Koulu kuljettaa minut myös Tampereen hevosmessuille molempina päivinä, saattaapi olla että ihan johonkin esiintymiseen saakka!

Ilolla ja itsevarmuudella

Oivalsin jokin aika sitten, että voin maastoilla Penalla - jalkaisin. Ja että on ajattelun rajoittuneisuutta kuvitella, etteikö talutusmaasto olisi yhtä hyvästä hevoselle kuin ratsastettu maasto. Koska joka tapauksessa askellaji Penan kanssa olisi käynti, vielä hyvän aikaa, niin aivan turhaan uskottelin itselleni ettei me päästä maastoon. Päästään, kun minäkin kävelen.

Tunnin rinksa, 4,5 km, jonain päivänä männä viikolla

50 minuuttia, reilut 3,5 km (sisälsi siksakkia umpipöpelikössä oikeaa metsäkoneenuraa etsien)

Ja sitä me on nyt koitettu tehdä. Maastoilla. En sano "kerran viikossa" tai "kahdesti viikossa", kun tämä meidän liikutuskalenterimme elää nyt ihan muiden vaikuttimien kuin minun haluni mukaan. Sanon vain että on maastoiltu.

Ja taas voin vain ällistyä, miten nopeasti Pena oppii. Tänään oikein havahduin siihen, kun tultiin kotiinpäin ja Penan askel oli iso ja vetävä. Niin iso ja vetävä että se halusi kulkea vähän edelläni. Minulla on maastovermeinä naruriimu ja kolmimetrinen koulutusköysi, joka antaa kivasti vapautta vaikuttaa hevosen paikkaan talutuksessa. Annoin Penan siis kulkea hieman edelläni, ja katsoin siinä sen ilmettä. Sitä millaisella ilolla ja itsevarmuudella se askelsi metsätietä eteenpäin, korvat tanassa, koko keho keinuen hyvää käyntiä. Se uskalsi mennä. Ok, sen ilon ja itsevarmuuden särkee vielä ihan pienetkin asiat, kuten aukeat paikat ja tiellä kulkeminen, mutta ei siitä kauaa ole kun sen ilme metsässäkin oli koko ajan tämä:

Huolestunut, jännittynyt naama

Nyt se on metsässä rento ja tyytyväinen. Sen ei mene pasmat sekaisin vaikka minä vähän joutuisin tekemään tonne eiku tonne -tyyppisiä liikkeitä hakiessani oikeaa polkua. Se ei koko ajan meinaa kompastua tai kävellä päältäni, vaan se pystyy keskittymään siihen miten se jalkansa asettelee. Tänään kävi jopa niin että lumen alta löytyikin jokin kuoppa johon Penan etujalka vajosi puoleen sääreen, mutta se ei saanut paniikkia vaan antooi minun ohjata kroppaansa rauhassa niin että jalka tuli ehjänä ylöskin kuopasta.

Voi siis olla, että joskus tulee vielä sekin päivä kun lähdemme keskenämme maastoon satuloituna ja suitsittuna, ja hyvällä hetkellä nousen kyytiin. Mutta en aio nyt yhtään hosua. Olen oikein onnellinen siitä, että voimme ja saamme käydä kävelemässä yhdessä. Se on oikein mukavaa, uskon että meistä molemmista.