Koulusatulan paluu

Luonnoksissa majailee pari pidempää ja asiasisällöltään rikkaampaa tekstiä, mutta koska olen oman blogini keisari, haluan kuuluttaa kaikelle kansalle ilouutisen: koulusatulamme palasi toppaajalta muhkeana, pehmeänä ja ryhdikkäänä, ja tämän aamun valmennuksessa minulla oli taas allani iloisena ja positiivisena työskentelevä poni.

Hetken sain estesatulan jäljiltä järjestellä omia palikoitani, mutta Pena liikkui hienolla draivilla, tuli pyöreäksi ja antoi nostaa itseään sieltä ylöspäin. Tehtiin pieniä jumppaavia avo- ja sulkutaivutuksia uralla ja Penaan sai taas koskea ja vaikuttaa ilman että se jännittyi lavoistaan ja kaulastaan. Minulle perstuntuma satulassa oli pehmeämpi ja mukavampi kuin ennen toppausta - harjoitusravissa tuntui suorastaan kuin istuisin pehmeillä, joustavilla tyynyillä. Viimeistään laukassa huomasin, että nyt oma painoni pysyi päkistämättä siellä missä pitääkin ja sitä myöten jalat asettuivat nätisti lähelle kylkiä. Tuntui siis, että pohjetta oli helppo käyttää nopeana ja kevyenä, kun jalka oli automaattisesti siinä missä pitääkin. Laukka oli hyvää, ravi oli hyvää, ponia pääsi taivuttamaan ja työstämään ilman että se ahdistui tai tulisi tunne ettei se pysty. Enpä voisi tyytyväisempi olla! Money well spent!

Ja koska hyvästä työstä kuuluu antaa kiitos sen tekijöille: Kiitos valjasseppä Anu Kylä-Kaila sekä minua aina ahkerasti palvellut satula.com! (Tämä ei oo maksettu mainos vaan ihan tavallisen pulliaisen aito mielipide.)

Kurkkaus joulukuiden puoliväliin

Varastin idean Vipsun blogista.

Joulukuun puolivälissä vuonna 2014...

... olen narissut keleistä. Manannut sitä että sataa vettä ja seuraavana päivänä jäätyy eikä kentällä voi tehdä mitään. Kertonut että marrasväsymys jatkuu joulukuulle ja sitten vähän pilkauttanut motivaatiotakin. Antanut Penan elellä kevennettyä joulukuuta.

Joulukuun puolivälissä vuonna 2013...

... olen ollut runsaasti raskaana ja kaivannut hevosen selkään! Pena oli tuolloin jo muuttanut valmentajani talliin ja minä taapersin kolkyt-ja-jotain -viikkoa suuren raskausmahani kanssa viimeisiä työpäiviä ennen äitiyslomaani. Murehdin, palautuuko kroppani koskaan enää ratsastuskuntoon ja painanko ikinä enää saman verran kuin ennen raskautta (palautui se ja painan kyllä). Olen ollut moikkaamassa Penaa ja todennut että se käyttäytyy vieraassa tallissa kuin sika, kuopii ja häslää.

Joulukuun puolivälissä vuonna 2012...

... Pena on ollut sillä rankimmalla hiekanpoistokuurillaan, kun sen suolesta oli löydetty 40 cm x 8 cm hiekkapatsas. Poni on ollut kipeä ja olen pähkinyt mahahaavan mahdollisuutta ja sitä, mikä mahakivun aiheuttaa (no, sen aiheutti hiekka ja kun hiekasta tuolloin päästiin eroon, ei sitä ole ollut enää uudestaan ja myös mahahuolet jäivät aika mukavasti taakse, vaikka aikaa se otti). Olen liikuttanut Penaa eläinlääkärin ohjeen mukaan ja surrut, kun poniin sattuu. Pakko oli ottaa myös toinen kuvakaappaus blogipäivityksestä, jossa kerron että 16. joulukuuta on ollut lunta niin paljon että kentällä on pystynyt tekemään hankikahluutreeniä! Oho!

... ja vielä hiukan villimpi

Pieni pakkanen, pikkuisen lunta ja aurinkoa. Eipä ole näin kaunista keliä vielä tänä talvena nähty!

Siispä poni satulaan ja radalle.

Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.

Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.

Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.

Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.

Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.

Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.

Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä. 

Hiukan villi

Hopsista, onpa ollut paatoksellista asiaa viime kirjoitukset! Nyt arkisempiin tunnelmiin.

Missä menee Pena? Penan kanssa ollaan menty laukkaa. Ja laukkaa ja laukkaa. Yritän pysyä positiivisena ja ajatella, että vielä tulee talvi ja jäätikkö ja sitten ei ehkä pysty vähään aikaan tekemään laukkaa. Joten nyt kun pohja on vielä hyvä, niin ollaan keskitytty treeneissä laukan vahvistamiseen. Laukkaa eteen ja laukkaa takaisin, voltteja ja rehellistä taipumista laukassa ja valmennuksessa jopa pientä "laukkaväistöä". Ja kai sekin eräänlainen saavutus on, että tänään, joulukuun kahdestoista, hyppäsin ulkokentällä. Pohja siis oli vain hieman raskas, muuten ihan kelpo miniesteharjoitteluun.

Eipä näistä reeneistä jäänyt kauheasti kerrottavaa jälkipolville. Pena olisi halunnut olla vähän villi ja minä olisin halunnut olla vähän tosikko ja harjoitella laukanvaihtoja suunnanvaihtoesteillä. Penan energia riitti siihen villeilyyn ja kun se pöty loppui, poni meinasi että kyllä kuski hänet kampeaa yli noista nelkytsenttisistä, itte ei tartte mittään. Aika rääppimistä siis.

Ihan eka hyppy hieman villillä ponilla

Jep.

Sitten kun laitoin vähän painetta ja sanoin että nyt ne koivet liikkuu vaikka minä pidänkin pakettia kasassa, Pena suuttui.

Jaa mutta enpäs menekään jos käyt käskemään.

Joo en mene. 

No. Kyllä me lopulta rämmittiin pari ihan kelvollistakin pikkuhyppyä, mutta tähän estehommaan olisi joku napakka intensiivikurssi nyt poikaa. Vaikkapa jossain maneesissa ihanalla pohjalla ilman toppatakkia ja välikalsareita.



Muutoin olen ollut Penaan ihan tyytyväinen. Se on yrittänyt olla treenien alkuun vähän laiska ja kyttäillä ja kipitellä, mutta kun kone on saatu käyntiin, se on tehnyt aika hyvin töitä. Erityisesti siirtymiset laukkaan ja laukasta pois ovat parantuneet eikä niiden ratsastaminen enää tunnu minusta niin työläältä.

Mielestäni nyt Penan liikkumisessa on taas hetkittäin sitä kaipaamaani poweria, tahtia ja voimaa. En tiedä johtuuko se estesatulasta jonka kanssa edelleen ratsastelen vai siitä, että nyt alkaa ruokintaan kuutisen viikkoa sitten lisätyn öljyn + be-vitamiinin vaikutus näkyä. Vai johtuuko kintereistä vai hieronnasta vai taivaankappaleiden asennosta. Positiivista myös se, että nyt on taas hikoiltu. Pena on ollut ennenkin huono hikoilemaan talvisin ja tässä ehti taas olla sellainen kausi kun se oli jotenkin aina tosi kuivakka vaikka mielestäni tein kunnollisen treenin. Olen ollut tarkkana ja lisännyt jokaisen vähänkin hölkkäilyä raskaamaan liikutuskerran jälkeen ruokaan elektrolyytit, ja lisäksi tarjonnut aina liikunnan jälkeen ämpärillisen haaleaa melassivettä. Pena juo itsekseenkin ihan ok, mutta tuskin tehostamisesta on haittaakaan.

Joka tapauksessa on ihan hyvä buugi - ei ihan kirkkainta huippua, mutta enpä tiedä onko kellään täällä joulukuun harmaissa. Perustöitä, perustöitä, jotta sitten kevään alkaessa ollaan täydessä loistossa. Tai jotakin.

Mihin saa puuttua, mitä voi tehdä?

Minä tein tänään eläinsuojeluilmoituksen. Elämäni ensimmäisen. En tiedä hevosten omistajaa edes nimeltä, mutta asutaan samalla seudulla ja olen miettinyt ko. pihan hevosenpitoa niin kauan kun siinä pihassa on hevosia ollut (muutaman vuoden). Ilmeisesti paikassa tavoitellaan jonkinlaista pihattoasumista. Ongelma vaan on siinä, että "pihatto" on aina suljettuna, eikä hevosilla ole minkäänlaista suojaa tai kuivaa makuupaikkaa, vaan ne seisovat samassa kuralillissä vuorokaudet läpeensä, viikosta toiseen ja kuukaudesta seuraavaan. Ja juu, olen ajellut paikasta ohi jos jonkinlaisiin vuorokaudenaikoihin ja koskaan hevosilla ei ole pääsyä suojaan tai kuivaan. Ei myrskyssä eikä helteellä, ei yöllä eikä päivällä.

Miksi on niin vaikea puuttua?
Mikä on tarpeeksi huonoa kohtelua - mikä oikeuttaa puuttumiseen?

Miksi asiasta tulee vielä vaikeampi, kun puuttuminen pitäisi tehdä suoraan kohdehenkilölle eikä viranomaistaholle niin kuin nyt?

Minulla on jäänyt mieleen muutamia valmennuksia, joita olen seurannut ja halunnut nousta katsomosta ylös ja sanoa, että nyt tuo on sopimatonta. Sopimatonta ratsastusta, hevosen kurittamista valmennuksen nimissä. Selvästi läpeensä hermostuneen ja mistään enää mitään ymmärtämättömän hevosen prässäämistä ja tarpeetonta voimankäyttöä. En ole todistanut valmentajan maltinmenettämistä, vaan sellaista... Noh, sopimatonta, epäasiallista, ei-mihinkään johtavaa paineistamista. Hermostunut hevonen ei opi.

Olen myös seurannut hevosten irtojuoksuttamista, niin jalostustapahtumissa kuin kotikentilläkin ja halunnut puuttua. Sanoa, että ei se hevosrukka tiedä yhtään mitä te siltä haluatte kun huidotte noin, olette sen tiellä, ahdistatte ja suljette siltä suunnat. Myös traileriin lastaamisessa on nähty jos jonkinlaista, useimmiten toimimatonta, metodia.

Olenko puuttunut?
En.
Koska mikä minä olen sanomaan. Virallisessa tilaisuudessa. Olen sivullinen. Mikä minä olen nousemaan auktoriteettia (järjestäjää, valmentajaa, ihan vaan hevosen omistajaakaan) vastaan?

Mutta ne muutamat tapaukset ovat palaneet niin kiinni verkkokalvoilleni, että kadun vielä vuosia myöhemminkin etten ole noussut ylös ja sanonut. Olen ollut nössö ja suojannut omaa nahkaani. Hävettää. Jos jossain haluan kasvaa, niin rohkeudessa puuttua. Rohkeudessa olla hevosen puolella.


Eilen ratsastuskoulutunnilla oli vähän samankaltainen tilanne. Minulle tuttu ratsu oli muuttunut karsinakäytökseltään radikaalisti. Ennen kiltti, lempeä ja kiinnostunut hevonen oli kireä, pyöri karkuun, väisti kosketusta ja yritti tosissaan purra ja potkia. Minä laitoin sen ensi kertaa kiinni. Ja mietinmietinmietin. Mitä nyt? Voinko sanoa, etten nouse tämän hevosen selkään? Voinko sanoa, että tämä on kipeä jostain? Koska kipua se hevonen viesti.

Olin jo aiemmin sanonut tällä hevosella ratsastettuani, että sen satula ei ole sille hyvä. Silloin henkilökunta tuli kanssani katsomaan satulaa ja toteamaan saman. Satula oli nyt vaihdettu uuteen mutta hevonen oli kuin tulta syöksevä lohikäärme. Minä en pelännyt sitä, tulin vain surulliseksi. Mutta arvaan, että joku pieni hevostyttö varmasti pelkäsi.

Mitä tein? Menin hevosen selkään. Maneesissa se meni työmoodiin ja teki hommansa ihan hyvin. Tunnin päätteeksi loppupalautteen aikana kerroin, mitä ajattelin ja epäilin. Ratsastuksenopettaja otti asiani todesta, kiitti siitä että kerroin ja sanoi ottavansa tämän nyt selvitykseen.

Silti jäi paha mieli. Olisin voinut olla ratsastamatta. Mennä heti sanomaan, että tämä hevonen ei käyttäydy normaalisti ja en suostu ratsastamaan sillä.

Mitä minä pelkään?

Tämä on se asia jonka on muututtava. On mentävä hevonen edellä näissä asioissa, työnnettävä oma arkuutensa sivuun. On oltava enemmän kuin pyhät puheet. On tehtävä jotain.

Tyyntä myrskyn edellä

Ei mitään kovin dramaattisia uutisia otsikoinnista huolimatta, mutta pari pientä, uutta ja jännää juttua.

Tarkkasilmäisimmät ehkä huomasivat, että tuonne blogin oikeaan reunaan on ilmestynyt tällainen kuvake:

Jalustin.net on yksinkertaisuudessaan uusi, blogeja listaava sivusto. Olen arponut pitkään, haluanko liittää blogiani mukaan esim. blogiportaali Hippolaan tai johonkin vastaavaan, mutta olen toistaiseksi jättänyt sen tekemättä. Toisaalta olen itse käyttänyt juurikin tuota Hippolaa viime aikoina paljon ja seikkaillut sitä kautta uusiin blogeihin, joten koen että tällaisista blogilistaussivustoista on ainakin minulle ollut hyötyä. Jalustin.net tuntui jotenkin sopivan puolueettomalta ja neutraalilta systeemiltä, joten liitin blogini sen listoille. Huikkaa kommenttikenttään jos olet löytänyt blogiini ko. sivuston kautta!

Syyt liittymisen puolesta ja vastaan ovat aika selkeät: lukijakunnan kasvattaminen, hyvässä ja pahassa. Tykkään siitä että juttujani luetaan ja kommentoidaan, ja minusta on tosi mukavaa että olen "tullut tutuksi" monen ahkerasti kommentoivan lukijan kanssa. Virtuaalisen vertaistukiverkoston merkitystä ei voi oikein sanoin kuvailla. Varsinkin kun harrastan pääasiassa yksin, olette te, blogin lukijat ja kommentoijat, minun tallikaveriverkostoni. Näitä hyviä lukijoita voisi vaan olla vielä vähän enemmän! Toisaalta koen, että blogini on rekisteröityneeseen lukijamäärään (tällä hetkellä 43) nähden melko ahkeraan kommentoitu - etusivulla näkyy 7 postausta ja niissä kaikissa on kommentteja, useammassa toistakymmentä (toki näistä osa on myös minun vastakommenttejani). 

Lukijakunnan kasvamiseen liittyy myös se, miksi olen näinkin pitkään pysynyt poissa näistä "oikeista blogikarkeloista". Olen kirjoittanut blogiani avoimesti ja pyrkinyt rehellisyyteen myös silloin kun menee huonosti. Olen tähän asti säästynyt kaikenlaiselta rääpimiseltä ja epäasialliselta kommentoinnilta (lukuun ottamatta yhtä kommenttia silloin kun kerroin, että Mikun lopetukseen tarvittiin useampi laukaus. Joku halusi kommentoida että eikö ampuja osannut asiaansa vai mikä meni pieleen. Ei superasiaton kommentti, mutta hieman tahditon ottaen huomioon sen että olin juuri hetki sitten pidellyt narun päästä kun ystäväni liki kahdenkymmenen vuoden ajalta ammutaan.). Hiukan kauhulla odotan, koska tänne paukkaa joku ilkeämielinen jakamaan pisteliääseen sävyyn kirjoitettuja vinkkejään. Tiedän itseni sen verran hyvin, että pahoitan mieleni melko herkästi ja jään vatvomaan merkityksettömiäkin kommentteja ja niiden sävyä. En kuitenkaan tarkoita, että haluaisin vain hymistelyä ja päänsilittelyä, mutta jokainen on varmasti nähnyt blogikommenteissa sitä tarpeetonta ilkeilyä, josta nyt puhun. 

Toinen "tyyntä myrskyn edellä" -uutinen on hykerryttävä ja minulle tosi mieluisa: sain eilen tietää, että pääsin opiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi. Aloitan aikuisopinnot tammikuussa, ja jos kaikki menee suunnitellusti, valmistun vuoden päästä joulukuussa.

Hiukan kyllä jännittää, miten sumplin perheen, koulunkäynnin, talouden ja oman talliarjen sekä harrastamisen, mutta eikös asioilla ole aina tapana järjestyä. Odotan tosi innolla, että pääsen kehittymään ratsastajana ja ohjaajana, ja saan viimein ihan paperillakin pätevyyden opettaa. Opetushommia olen tehnyt useamman vuoden, mutta aina vähän sillä lailla anteeksipyydellen, että mitä minä näistä muka tiedän kun olen vain harrastaja. 

Ja tämän päivän ratsastuskin osui aikaan kun oli vielä tyyntä myrskyn edellä. Ehdin kentälle vielä kohtuullisessa kelissä ja maltillisessa vesisateessa, ja taivas aukeni vasta kun kierrettiin rataa loppukävelyillä. Nyt sääennuste näyttää koko viikonlopun mittaista myrskyä joten kerrankin oli meikäläisen ajoitus kohdillaan. Penan olisi kovasti tehnyt mieli kytätä ja kipittää ja olla sillä tavoin laiska ja omissa maailmoissaan, mutta lopulta sain kuin sainkin sen keskittymisen voitettua ja poni muuttui pehmeäksi ja miellyttäväksi ratsastaa. Minäkin olen vähän väkisin joutunut nyt tottumaan estesatulaan, kun meidän koulusatulamme on edelleen toppaajan hallussa... Siinä on oikeastaan ihan kivakin istua. 

Hei hei hevosvakuutus

LähiTapiolan asiakkaat ovat saaneet postia, sikäli mikäli vakuutuskauden loppu häämöttää. Penan vakuutuskausi vaihtuu vuodenvaihteessa ja LähiTapiolalta tuli yksipuolinen ilmoitus laskun muodossa, että entistä vakuutustanne ei enää ole, tässä lasku "hieman muuttuneesta" uudesta vakuutuksestasi, ja laskun maksamalla hyväksyt muuttuneet ehdot.

Nyt tarkkana, hevosenomistaja. Lue se kirje ajatuksella.

Penalla on ollut hyvin nuoresta saakka voimassa ratsun eläinlääkärikuluvakuutus, henkivakuutus sekä vastuuvakuutus. Ratsun eläinlääkärikuluvakuutus on ollut "vanhaa mallia" ja  korvannut hienosti kaikki klinikkakäyntimme ja kotieläinlääkärit, joita onneksi on Penan tähänastiseen taipaleeseen mahtunut melko vähän. Ainoastaan kolmen vuoden takaisesta hiekkaepisodista seurasi vakuutuskirjaan klausuuli, että jos hevonen menehtyy hiekkakertymästä aiheutuneeseen ähkyyn, ei henkivakuutuksesta korvata 2000 euron ylittävää osaa.

Kohta 3: Laaja eläinlääkärikuluvakuutus ei korvaa tuki- ja liikuntaelinten sairautta, vammaa tai rasitusvammaa, joka aiheuttaa ontumaa tai muuta liikuntahäiriötä. Myöskään kasvuhäiriöitä, irtopaloja tai sairauksia tai vammoja jänteissä, nivelissä ja nivelsiteissä ei korvata. 

Nyt tarjottava uusi Hevosvakuutus laajimmillaankin tuntuu aivan järjettömältä. Ymmärrän, että vakuutusyhtiö on voittoa tavoitteleva liikelaitos eikä hyväntekeväisyyskonttori joka rahoittaa hevosenomistajien harrastusta, mutta joku roti nyt. Mikä hevosvakuutus se sellainen on, joka jättää korvauksen ulkopuolelle käytännössä kaiken, minkä vuoksi hevonen ylipäätään tarvitsee eläinlääkäriä?

Laajan ell.kuluvakuutuksen ei-korvattavat jatkuu

Lisäksi merkittävä huononnus on tuo, että jatkossa omavastuu on eläinlääkärikäyntikohtainen eikä sairaus-/tapaturmakohtainen. Ennen siis homma toimi siten, että kävit eläinlääkärissä syystä X, maksoit kiinteän omavastuuosuuden + 25 % jäljelle jäävästä summasta, ja kun menit saman vaivan kanssa uudestaan, ei kiinteää omavastuuta enää tarvinnut maksaa. Uudistuksen myötä tuo kiinteä omavastuu menee joka käynnistä.

Ja vielä lisää ei-korvattavia

Herää kysymys, mitä hyötyä vakuutuksesta enää on? Haavan sillä saisi tikattua, ja ähkyä hoidettua, ehkä. Lopetuskulujakaan ei korvata (ei sillä, jos vain mahdollista niin meiltä lähtee vastedeskin kaikki hevoset ampumalla joten eläinlääkärikuluja ei siitä tule). Mutta jos maksan liki 600 euroa vuodessa vakuutuksesta joka korvaa suunnilleen pelkät tikit, niin ei kiitos. Vakuutusmaksun suuruuteen vaikuttaa eläinlääkärikuluvakuutuksen laajuuden lisäksi se, mistä summasta hevonen on henkivakuutettu. Penan summa on 4000 euroa - voi olla että sitä joutaisi hiukan nostaa jotta se vastaisi hevosen markkina-arvoa. Lisäksi tulee hiukan alennusta SRL:n jäsenyydestä.

Suppea eläinlääkärikuluvakuutus ei kuulosta minun korvaani sen fiksummalta, lisäksi käyntikohtainen omavastuu on merkittävästi korkeampi:

Parempaa tulosta tavoitteleva LähiTapiola menettää nyt ainakin yhden asiakkaan. Ja mikäli nettikeskusteluihin on uskominen, taitaa menettää pari muutakin. Huhu kertoo, että samanlainen uudistus on tulossa koiravakuutuksiinkin, joten kun se kirje saapuu, on päätökseni samanlainen kuin nyt. En halua maksaa vakuutuksesta josta en saa hyötyä. Josko yritän perinteistä sukanvarsitaktiikkaa eläinlääkärikulujen varalta ja tsekkaan, saisinko Penalle pelkän henki- ja vastuuvakuutuksen jostain toisesta yhtiöstä.