Huilaajan hommia

Keskiviikkona käveltiin Sports Trackerin mukaan karvan vajaa 3 km pellolla ja radalla ja sielläsuntäällä. Penan ilme oli kireähkö kun lähdettiin liikkeelle, jostain varmaan kiristi kropassa (tai korvien välissä). Estetuntireissu otti selvästi edeltänyttä koulutuntireissua kovemmalle, sillä estetunnilla Penan maha veti ihan ruikulille, mitä se ei todellakaan helpolla tee. Sopiva hetki taas hysteerisen hevosenomistajan miettiä, vaadinko siltä liikaa ja veinkö sen liikaa yli mukavuusrajan. No, tehty mikä tehty ja nyt pari päivää omaa huonoa ratsastustani marinoineena päätetty, että mennään joskus uudestaankin, koska opittava on. Ja talvella ei kuitenkaan kotona pääse hyppäämään koska kenttä ja talvi.

Kyllä kiiltää!

Jos poni seisoo paikoillaan niin taluttajan on pakko joogata omiaan...

Torstaina ja perjantaina ei tehty yhtään mitään.

Tänään lauantaina kulutettiin taas sänkkäriä, nyt ratsailta.

Puoli tuntia, 4,5 km

Pena oli fiksusti! Käveltiin, hölkättiin ja otettiin pari vetoa laukkaa. Laukassa sain jo vähän kääntää ympyrälle kun Pena painoi ohjille ja tuntui siltä että lähtisi kuin ohjus jos päästäisin. Teki mieli päästääkin, mutta vauhdin kasvaessa kasvaa myös poukkoilu. Pena pystyy uskomattoman kovasta vauhdista pukittamaan tai tekemään kylkimyyryköyryloikan jossa ei vain kestä mukana. Kunpa keli pysyisi hyvänä ja pelto sängellä niin päästäisiin harjoittelemaan tätäkin asiaa. Todella haluaisin välillä antaa Penan mennä oikein lujaa, mutta en halua päätyä sänkien joukkoon siitä oikein lujasta vauhdista. Nyt Sports Tracker mittasi maksiminopeudeksi 27,6 km/h kun pitelin Penaa koko ajan.

Saa jo jarruttaa!

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Tai ilmeistä päätellen ainakin ratsastajalla...

Sunnuntai menee taas kokonaan vapaalla, maanantaina voisin mennä uudestaan pellolle ja tehdä siinä vaikka hiukan hommiakin ja haistella, joko lepo riittää vai vieläkö höllätään. Nyt Pena ainakin vaikutti tyytyväiseltä kun pääsi liikkeelle mutta ei tarvinnut pingottaa. Tiistaina on vuorossa kengitys, päästään eroon erikoiskengistä.

Vielä kun oppisi ratsastamaan

Tänään siis Penan kanssa ratsastuskoulussa estetunnilla. Penan käytöksessä ei taaskaan moitteita, kuskissa kylläkin. Käsijarrua, käsijarrua ja vielä kerran käsijarrua. Harmittaa oma arkailu - Pena teki parhaat hypyt kun kuvittelin että ratsastan jotain muuta hevosta kuin omaani. Vasta silloin uskalsin edetä. Ja kun ei Pena edes tyhmäillyt! Hyi minua! Miksi olen niin nössö. Pelkään kuvitteellisia loikkia ja köyrimisiä niin paljon että estän hevosta tekemästä niitä hyviäkään asioita.

Ja hienosti tuli taas kuvamateriaalia autonpenkillä lepäävällä, täyteen akkuvirtaan ladatulla kameralla.

No, nyt Pena saa ansaitsemansa breikin. Huomenna käppäillään narun päässä sänkkärillä ja radalla ja ollaan vaan. Urhea heppani sietää kaikenlaisia kotkotuksiani, suussa roikkumisiani ja turhaa jännittämistäni. Se on edelleen kaikki kehunsa ansainnut. Minä sen sijaan voisin viimeinkin opetella ratsastamaan.

Kolme plus yksi = ajatuksia treenistä ja levosta

Pieni yksityiskohta tänään sysäsi isomman ajatuspyörän liikkeelle. Hain Penaa valmennukseen ja se pysähtyi muutaman kerran, kun olin taluttamassa sitä portille. Ei mitään kokovartalojäkitystä, mutta pysähtyi. Ja muistin, että se on tehnyt samoin pari kertaa ennenkin. 

Aloin pohtia treenin ja levon suhdetta ja piti ihan kaivaa vanhat opiskelumateriaalit esiin. Kuvituksena muistiinpanojani Seppo Hyypän vetämältä valmennusfysiologian opintojaksolta, vuosi näytti olleen 2009.

Ei Penan treeni ole millään muotoa kovaa treeniä, jos verrataan vaikka ravureihin tai kilpaileviin ratsuihin. Mutta kuten viimeaikaisista päivityksistänikin on käynyt ilmi, olen nostanut vaatimustasoani Penan treeneissä. Kaikki se mitä on ratsailta tehty, on tehty kunnolla, ja likipitäen joka ratsastuksella on tullut kunnolla hiki (meille molemmille). Olen halunnut, että Pena työskentelee rehdisti koko kropallaan ja olen teettänyt sillä harjoituksia jotka vaativat siltä voimaa ja ponnistelua. 

"Kaikki eivät siedä yhtä paljon rasitusta: fyysinen & psyykkinen"

Nousujohteinen harjoittelu vaatii palautusjaksoja. Yllä olevassa muistiinpanossa olen kirjoittanut että n. joka kolmannen viikon tulisi olla helppo, palauttava viikko, jotta tukikudokset saavat korjautua. Ulkomuistista olisin kuitenkin väittänyt että urheiluhevosvalmennuksessa käytetään monesti rytmiä kolme viikkoa treeniä, yksi viikko palauttavaa (eli eikös tällöin joka neljäs viikko ole palauttava?). Joka tapauksessa, Penan lievä haluttomuus lähteä töihin oli minulle merkki siitä, että olisi aika ottaa vähän höllempi jakso väliin. 

Voi olla että sen väsymys on enemmän psyykkistä kuin fyysistä, mutta yhtä kaikki, tällaisille merkeille on oltava vastaanottavainen. Ja mikäli väsymys on myös fyysistä, alkaa pian liian rankka harjoittelu kääntyä itseään vastaan ("hieman raskas harjoittelu: nykyinen kunto pysyy mutta ei kehitä. Toistuessaan usein johtaa ylirasittumiseen"). 

Rutistetaan nyt vielä sinne tiistain estetunnille ja pidetään sitten reilu viikko kevyempää. Jos nuo meitä ympäröivät pellot tulisi puiduksi niin pääsisi vähän sänkkärille hölkkäilemään, ja yritän taas kunnostautua ja viedä Penaa taluttaen metsään. Ja sitten vaan annan sen öllötellä tarhassa. Vaikka en millään malttaisi, kun ratsastaminen on niin kivaa juuri nyt!

Pena ratsastuskoulussa!

Nyt seuraa luokatonta hehkutusta, mutta minkäs teet kun on vaan niin fiksu poni!

Oltiin tänään Penan kanssa ratsastuskoulussa tunnilla. Tämän hullutuksen funktio on vielä hullumpi: olen ilmoittanut että osallistun seuraavan tiistain hyppytunnilleni omalla hevosellani. Nyt piti käydä vähän näyttämässä Penalle mestoja etukäteen (ja testaamassa, linkoaako se minut maneesin kuituihin jo sileänhommissa).

Ei puhettakaan pöllöilystä tai yleisen kaaoksen aiheuttamisesta tai häpeään saattamisesta (jos ei lasketa sitä että Penalla oli puoli päätä pihkassa ja toisen silmän päälle se onnistui trailerissa raapaisemaan komean vekin), vaan Pena oli todella, todella, todella fiksusti. Hiukan jännittynyt, mutta ei kertaakaan räpsähtänyt mihinkään, kääntynyt, kieltäytynyt liikkumasta tai saanut vedän-häntäni-jalkoväliin-ja-karkaan -kohtausta. Ja olosuhteet eivät todellakaan ole maalaistollolle helpot: jättimäinen maneesi jossa pyörii kaksi tuntia samaan aikaan, toinen näistä esteitä. Peilit, estevarastot, nouseva katsomo, ihmisiä tulossa ja menossa ja hevosiakin jos ei nyt ruuhkaksi asti niin huomattavasti enemmän kuin kotona koskaan. Siellä Pena pötki muiden mukana ja pystyin jopa ratsastamaan sitä, tosin taisin itse suuren osan ajasta sortua matkustamaan ja tekemään puoliteholla. Vasta lopputunnista havahduin että voisinhan minä pyytää enemmänkin kun hevonen kerran toimii.

Monelle nämä ovat varmaan ihan arkipäiväisiä asioita, mutta eivät meille. Meille on hurjan iso juttu lastautua, matkustaa, tulla ulos traikusta, saada kamat niskaan vieraalla pihalla, mennä maneesiin vieraiden hevosten sekaan ja ruveta töihin. Olen niin käsittämättömän ylpeä pikku Penastani ettei sille ole sanoja. Ja totta kai mieltä lämmitti myös opettajan palaute: kivan näköinen hevonen ja ratsastat sitä tosi kauniisti ja eleettömästi, ja se kuuntelee sinua hienosti, kun sanot vain pienesti prrrr niin se jo jarruttaa.

Huippua! Olen niin iloinen! Ihana Pena!

(Tällaisesta tulee laittoman kova kuume ratsastaa useammin maneesin ihanalla äänettömällä joustavalla pohjalla ja päästä valmennuksiin ja ehkäjoskusvieläkisoihin ja ja ja! Niin ja kameran kanssa kävi klassiset, paikan päällä huomasin että akku vilkuttaa punaista. Ei siis todistusaineistoa.)

Aikakuplassa

Viime treenit on tehty vähän enemmän kello kädessä kuin yleensä. Maanantaina klo 15 pähkäilin ehdinkö ratsastaa ennen iltamenoa, ja kun mies ilmoitti että auto lähtee pihasta 16.40 ja jos en ole kyydissä niin jään kyydistä, niin päätin sitten pistää töpinäksi ja ehtiä.

Ponin takkutukka jäi selvittämättä mutta onneksi muu kuontalo oli kohtalaisen siisti joten päästiin kentälle ja hommiin. Alkuverryttelyt ajatuksella matalasta hevosesta (myös laukassa, jossa mataluus jäi haaveeksi mutta tulipahan kuitenkin laukattua), välikäynti ja sitten uran sisäpuolelle suorakaiteelle tekemään kulmia ja siirtymisiä. Ensin siirtymiset käynnin ja ravin välillä, sitten ravin ja laukan välillä ja lopulta vähän kaikkia sekaisin. Laukkaaminen on sen verran työlästä että siinä Pena tarjoaa jäykkyyttä ja jännittymistä, jolloin taipuminen häviää. Pohkeesta se menisi mielellään vain lujempaa eikä voimakkaammin. Pääsin kuitenkin aika kivaan lopputulokseen kun jätin jännittymisen huomiotta, kiitin aina kun tuli hyvä pätkä ja lopulta sain molemmissa kierroksissa kohtalaisen maltillista, pyörivää laukkaa sekä suoralla linjalla että kulman läpi. Meille vaikeaa on laukasta raviin siirtyminen, ja se on ihan oma mokani, olen kiskonut Penaa liikaa ohjalla ja saanut sen jännittämään siirtymistä kun se ei ole saanut minulta tarpeeksi neuvoa siihen mitä oikeasti siltä haluan. Nyt siirtymiset raviin tippuvat tosi rumasti lavoille ja peräänanto häviää. Kokeilin tähän avuksi ratsastaa laukassa loivasti avotaivutusta (tai sellaista alku-avoa pikemminkin) ja siirtyä siitä raviin edelleen avotaivutusajatuksessa, ja näin sain jo tosi potentiaalisia siirtymisiä. Ehkä tästä työkalu jatkoon?

Tiistai meni Penalla levossa ja minä kävin ratsastuskoulussa hyppelehtimässä jättiläishevosella, sillä oli kaulaa yhtä paljon kuin Penalla koko runkoa!

Keskiviikkona eli tänään oli taas liki minuuttiaikataulu. Tavoite oli olla hepan kyydissä klo 10 ja taas valmiina lapsenhoitovuoroon klo 12. Aloitus kyllä venähti puolella tunnilla, koska piti soittaa kissalle eläinlääkäriä, kantaa estetarpeet kentälle ja raapia poni esiin tuuman mutakuoren alta. Tänään hepat jäivät ekaa kertaa tarhaan eli laiduntaminen on nyt kai tältä vuodelta virallisesti ohi, ja sekös nosti kierroksia kun oli taas niiiiiin jännää olla pihapiirissä ja syödä heinää laareista! Ponilla oli siis alkulämpö jo otettuna, ja käytävällä sain pitkästä aikaa ärähtää sille seilaamisesta ja sättäämisestä.

Tiistain ratsastuskoulutunnin estetehtävä oli niin kiva että kopioin sen heti Penalle käyttöön. Loivasti kaarevalla linjalla pitkän sivun suuntaisesti puomi - kuusi laukkaa - kavaletti - kuusi laukkaa - puomi. Harjoitus oli iisipiisi tiistaina kun alla oli fiksu ja kokenut hevonen, Penan kanssa tänään... No, melko paljon vaikeampi! Penaa kun ei haittaa jos kolisee, tippuu raville, tulee tasajalkaloikka tai muuten vaan askel ei sovi. Ja jos askel ei sovi, Pena ei tee mitään korjatakseen tilannetta. Sitten säleet lentää ja matka jatkuu, noin kuvainnollisesti. Minä teen helposti sen virheen että alan auttaa Penaa tuuppimalla sitä näin mitättömille "esteille", vaikka minun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan ja pakottaa näin katsomaan itsekin paikkoja ja etäisyyksiä.

Toistojen kautta saatiin ihan kelpo korjauksia tehtyä ja väleissä alkoi jo olla edes sinnepäin tasamittaiset kuusi laukkaa. Tältä kaarevalta linjalta jatkettiin lävistäjälle jossa oli kavaletti - kaksi laukkaa - este. Toisella lävistäjällä samanlainen setti, eli kuviota pystyi tulemaan molemmista suunnista. Näille lävistäjälinjoille tuli ihan ensiyrittämällä hyvät hypyt, sitten Pena väsyi ja alkoi roiskia ja arvailla, osuisiko askel - ei osunut, eikä sitten vaihtunut enää laukatkaan, joten mentiin aika monta sakkokiekkaa ennen kuin taas onnistui. Loppukäynnit radalla (ratsain!!) ja hikinen poni pesun kautta loimitukseen ja ulos. Ja minä ehdin kuin ehdinkin lentävään hoitovuoronvaihtoon.

Tykkään kun ei ole kiire, mutta joskus napakka aikataulu tuo tekemiseen enemmän suunnitelmallisuutta ja täsmällisyyttä. Ja merkitään muistiin sellainenkin seikka, että olen vihdoin tainnut oikeasti ruveta ratsastamaan Penaa vaikka ei olisi opea kentänlaidalla käskemässä - olen nimittäin nykyisin itsekin suihkun tarpeessa joka ratsastuksen jälkeen.

Huomenna onkin luvassa jotain superjännää, pysykää kuulolla!

Kantapallohaava ja sen paraneminen

Pena polkaisi 10.7. kesäkengällä vasemman etusen kannan halki hyvin vaatimattoman kompuroinnin seurauksena.

Tässä vielä kuvakertaus tuon haavan e-r-i-t-t-ä-i-n hitaasta paranemisprosessista. Mitään takapakkeja ei tullut, Pena söi yhden pönikän Oriprimia ja muuten mentiin paikallishoidolla. Eläinlääkäriä ei konsultoitu.

1 vrk

6 vrk

14 vrk

22 vrk (päällä likaa ja rupea) 

27 vrk, paluu töihin

45 vrk

63 vrk

Ja viimein, 17.9., 70 vrk ja kokonaan ummessa

Haavan umpeutumiseen ilman mitään tulehdusta tai takapakkia meni siis huikeat 70 päivää! Se tarkoittaa liki 2,5 kuukautta.

Alkuun Pena oli pari päivää koppilevossa, sitten pari viikkoa vain yöt ulkona tarhassa yhden kaverin kanssa (kärpästen takia yöt eikä päivät) ja sitten vähitellen yöt laitumella lauman kanssa. Helteiset kelit osuivat haavanparanemisaikaan jolloin joka tapauksessa koko lauma oli päivät sisällä, sinällään päästiin siis aika vähällä puljaamisella.

Aluksi haava oli sidottuna koko ajan, pesin ja puhdistin sen 2 krt/vrk. Sitten hieman myöhemmin se oli sidottuna vain sisälläoloajan, jotta turvetta ei menisi haavaan. Sidoksessa käytin erinomaiseksi osoittautunutta Sorbact-verkkoa (ihmisten tuote apteekista, imee bakteereja ja haavaeritettä) pienen palan suoraan haavan päälle, sitten sidetaitos ja sitten sideharsoa mahdollisimman ohuelti, mutta kuitenkin niin että sidos pysyi ruununrajassa paikallaan. Sideharson päälle pari tarkkaan aseteltua suirua jesaria auttamaan paikallaanpysymistä ja hidastamaan kosteuden nousua maasta/kuivikkeista.

Päivittäisistä pesuista luovuin parin ensimmäisen viikon jälkeen. Pääasiassa pesin vedellä ja lopuksi huuhtelin laimennetulla Betadinella, ja kun haava oli jo jonkin verran umpeutunut (ei enää onkaloita), laitoin siihen Jodopax-geeliä pesun päätteeksi.

Sairaslomaa Pena piti haavan vuoksi 3 viikkoa. Se ei ontunut, mutta syvää haavaa oli mahdoton pitää tarpeeksi puhtaana kentällä ja ohjattu liikunta olisi saattanut tuottaa kipua. Sitten kun taas ruvettiin liikkumaan, oli haavan päällä sidos + bootsi, myöhemmin enää vain bootsi - enkä muuten enää aio ratsastaa ilman bootseja etusissa!

Ruuvi kiristyy, Pentti Etsivä

Miten kauan täytyy jankata itselleen samoja asioita ennen kuin ne alkavat olla selkärangassa?

Minulla on aikuinen, ihan kelpo kykenevä ja hetkittäin jopa osaava hevonen, jolla on potentiaalia tehdä temppuja ja liikkua, jos ei nyt näyttävästi niin ainakin perushyvin. Miksi minä sorrun helposti vain ajelemaan sen kanssa ympäri kenttää? Hyi minua. Nyt loppuu sellainen.

On tosi hyvä ja motivoitunut olo ratsastamisen suhteen nyt. Syksy on minun aikaani! Harmi vaan että vääjäämättä lähestyvä pimeä, märkä ja liukas aika tekee aina stopin hyvälle flow'lle. Mutta siihen saakka lupaan ratsastaa kunnolla.

Pena on ollut oikein kiva ja hyvä. Sitä hieman hämmentää suuremmalla vaihteella töihin joutuminen, mutta kun se pääsee ällistelystään yli, se on tosi hyvä. Yllätyn aina, miten hyvä! Samaa tahtia vaatimustason nousun kanssa lisääntyy kyttääminen ja poukkoilu, koska niillä tempuilla Pena on saanut minun keskittymiseni herpaantumaan. Ei onnistu enää. Ole tarkkaillut itseäni suurennuslasin kanssa ja huomanut, että jään helposti vain matkustelemaan kun Pena jännittyy. Ratsastajalle tässä pitäisi laittaa silmälaput ja korvat kiinni!

Pieniä asioita joista huomaan että olen liikaa vain ajellut ympäriinsä: Pena on hidas. Alkuviikosta oltiin silmän alla koulutreenissä ja tehtiin keskiympyrällä harjoitusta, jossa ympyrän avoimilla sivuilla väistätettiin ravissa pari-kolme askelta takaosaa ulos ja sitten väistöstä suoraan isoon raviin, ja taas ravi kokoon väistöä varten, ja taas eteen. Minä sallin Penalta ihmeellistä valumista kun sen pitäisi lyhetä ja koota. Eilen huomasin saman ilmiön kun ratsastin pituushalkaisijoita. Jyrkkä käännös linjalle ja pois vaatii ravin nostamista ylöspäin, mutta minä helposti tyydyn sellaiseen puolittaiseen "kunhan se nyt kääntyy". Ei näin! Hepan napa ja säkä ylös ja rytmikäs käännös eikä mitään sluibailua! Minkään muun hevosen en antaisi valua yksinkertaista käännöstä sillä tavalla löysänä ja etupainoisena.

Ennen kaikkea pitää saada iskostettua omaan päähän se, että vaatimustason nostaminen ei tarkoita että olisin kova, kurja taikka kohtuuton hevoselle. Pena on nyt todella kivasti näpeissäni ja vastaa kyllä siihen mitä pyydän, kunhan vain uskallan pyytää. Olen pelännyt ja varonut niin paljon muodon jännittymistä ja lyhenemistä, että olen jäänyt sille asteelle että kunhan nyt muoto pysyy oikeana. Se pysyy jo. Nyt ruuvia kireämmälle niin päästään eteenpäin! Ravissa on jo tullut makeita pätkiä kun olen hetkeksi pyytänyt vähän korkeampaa muotoa. Nyt pitää treenata laukkaan ensin vähän väljempi, rento muoto jossa laukkaa pystyy säätämään ilma että rytmi hajoaa, ja ylipäätään vain ratsastaa laukkaa enemmän. Vain siten voin saada laukkaan saman fiiliksen kuin ravissa on nyt.

Joku henkinen lukko on auennut minussa kun olen lukenut blogia jonka kirjoittaja on saanut vietyä kyttäävän ja kyyläävän hevosensa PSG-tasolle. Toki kirjoittaja on ihan huipputaitava ratsastaja ja panostaa treenaamiseen kunnolla ja hevosessa on laatua, mutta minulle on ollut iso juttu huomata että kyttäilijästäkin voi tulla kilpahevonen. Ei sellaisen kanssa joka reissu mene putkeen mutta siihen ei kaadu maailma. Näillä mennään mitä on annettu, miten kevyesti sanottu mutta miten suuri voima sen sisäistämisessä piilee. Minun hevosessani on nämä ominaisuudet, ja minä joko hyväksyn ne ja opin toimimaan niiden kanssa, tai luovutan. Enkä minä aio luovuttaa.