Hetkiä

Ratsastuksellisia hetkiä. Sellaisia, kun pienen pienen ajan kaikki on niin kuin pitääkin ja sen vain tuntee. Ei oikein osaa edes sanallistaa, mikä se jokin on ja miltä se sitten oikeastaan tuntuikaan, mutta siinä hetkessä on se tunne, että näin. Tässä ja juuri näin on se mitä minä haluan, ja ennen kaikkea, tässä ja juuri näin on se jokin, mikä tässä hevosessa on hienoa ja mitä koitan kaivella esiin sen kaiken muun häröilyn alta.

Enkä tänään edes tehnyt juuri mitään, ja ehkä juuri siksi tulin tehneeksi paljonkin. Oli vain vähän aikaa ratsastaa, ja pakko oli ehtiä menemään, sillä huomiselle on sovittu tunti ja tässä on taas viikko vierähtänyt vain maastakäsin liikutellen, tai ei ollenkaan liikutellen.

Tein melko pitkään käyntiä, sillä Pena oli tyypilliseen tapaan saippuapalamainen, luikerteli alta pois ja kun pyysin enemmän käyntiä, sain joko kipitystä tai en yhtään mitään. Ja jos en saanut yhtään mitään, aloin itse puristaa (ihan kuin en jo tietäisi, ettei se mitään auta), jolloin Pena ei ainakaan mennyt mihinkään. Käynnissä oli jo hetki, jolloin ajattelin kelloa ja meinasin siirtää raviin, mutta sitten maltoin mieleni. Ajattelin, että on parempi tehdä vaikka koko aika pelkkää käyntiä, kunhan se on hyvää, kuin hosua raviin ja sössiä siten sekä käynti että ravi.

On sellainen olo että ollaan jännän äärellä, ja jokin meissä (minussa?) on muuttumassa ratsastuksen suhteen. Tai metodien. Tai jonkun. En todellakaan osaa vielä sanoa, mitä oikeastaan tarkoitan. On vain sellainen tunne, että olen pääsemässä näiden vuosien jälkeen hiukan jyvälle siitä, miten saisin Penasta irti sen mitä se hienoimmillaan on. Eikä se tule kiireen kautta, ei tehtävien. Se tulee esiin siten kuin se tänään tuli: riittävän hidas, pitkä käyntiverryttely, jossa keskityn siihen että Pena todella tulee avuille. Inhoan termiä "läpi" tai "läpiratsastettu", ne kuulostavat väkivaltaiselta runttaamiselta. Kyse on meillä siitä, että Pena itse antaisi itsensä minun säädeltäväksi. Tänään hain hyvää käyntiä, joka ei sukella alas, ei jää jälkeen, ei kiirehdi. Ensin tuli satunnaisesti yksi tai kaksi hyvää askelta. Muoto pysyi matalana ja pyöreänä, käyntiin tuli tahti, se eteni hyvällä poljennalla mutta askeleessa oli kestoa. Sitten se taas liurahti, selkä tippui, pää nousi, niska jännittyi, suu alkoi elää, askel tikittää. Hain uudestaan. Joustava tuntuma, jalalla eteen mutta ei kiireeksi asti. Oma ruoto suorassa ja kannettuna. Ja sitten tuli taas muutama oikea askel, Pena pärskähteli ja hetken tuntui ettei olla kaksi erillistä vaan että ollaan siinä samassa liikkeessä molemmat. Ja sitten se jäi sellaiseksi. Ykskaks olikin lähes kaikki askeleet sitä hyvää ja vain välillä tuli muutama huono, joita piti korjata.

Vähän jännitti siirtyä raviin, mutta siirryin kuitenkin. Tai no, otin pari yritystä siirtymiseen, sillä siirtymiset ovat meidän heikko kohta, Pena mielellään tekisi ne pää pystyssä ja selkä alhaalla, ilman takajalkojen työntöä. Hain hetken ravissa hevosta avuille, rauhallista tahtia, laajaa askelta. En voi sanoin kuvailla sitä ällistyksen määrää, kun Pena alkoi alkuhaparoinnin jälkeen liikkua. Tuli olo, että nyt se oli ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti peräänannossa, ei vain niska nyökyssä vaan ihan koko kehollaan kantoi itsensä ja minut. Minusta tuntui, että Penan selkä ja rintakehä levenivät monta senttiä. Se oli se konkreettisin erilainen asia, jonka tunsin. Siinä liikkeessä oli voimaa ilman kiirettä. Muoto oli matala mutta ei yhtään etupainoinen, ja mikä mahtavinta, suu oli ihan hiljaa vaikka ratsastin kuolaimella tänään. Tuntuma oli helppo pitää juuri niin kevyenä, että käsissä oli vain ohjan paino. Ei tyhjää, ei yhtään vetoa, ei epätasaisuutta. Vain ohjan paino, ja liike takaa tahdikkaana eteenpäin. Sitä kesti ehkä pari kolme kierrosta molempiin suuntiin, ja sitten piti pysäyttää ja lopettaa siihen.

Olen vieläkin tuon ihmeellisen ravihetken lumoissa. Kunpa oppisin ratsastamaan aina niin, että saisin Penan tuollaiseksi. Kunpa se joskus vielä oppisi laukkaamaankin noin. Kunpa se tuossa muodossa voisi suorittaa temppuja ja liikkeitä. Voi että, sitten se olisi hieno! Penakin oli todella rentoutunut ja tyytyväisen oloinen. Totta kai senkin täytyy tuntea kehossaan, koska se liikkuu oikein. Nyt liike oli niin vaivattoman oloista, etten ole sellaista montaa kertaa kokenut.

Nämä ovat niitä väläyksiä, joiden vuoksi tätä hommaa jaksaa. Olen uinut aika syvissä vesissä harrastusmotivaationi kanssa, kun tuntuu että minä ja hevoseni ei tahdota samoja asioita. Onneksi on näitä hetkiä edes silloin tällöin.