Nyt on lomat lomailtu ja Pena palasi takaisin töihin. Hain järkyttävästi lihonneen, lähes hyllyvän läskin ponin talliin ja aloitin harjaamisen. Kovin kauan en ehtinyt puuhata kun sama rumba alkoi kuin ennen lomailuakin - toivoton kyttääminen, säpsyminen, paskominen ja säätäminen. Juoksutussuunnitelmat vaihtuivat lennosta maastakäsin työskentelyyn naruriimu päässä. Otin jo käytävällä Penan irti ketjuista ja pidin sen narua kädessäni, ja huomautin aina kun sen huomio karkasi minusta.
Kentällä pyörittelin ensin väistöjä joka suuntaan - takaosaa sivulle, etuosaa sivulle, koko hevosta suoraan taakse sekä myös päätä alaspäin, pois paineesta. Alkuun sain olla aika lennokas ja suurieleinen jotta Pena alkoi kunnioittaa minun tilaani. Pikkuhiljaa siirsin Penaa liinanmitan päähän ja annoin sen työskennellä ympyrällä, raviinlähtöjä sekä ravista pysähdyksiä. Jarrussa oli ensin hakemista, mutta kun jokaisesta viivästyneestä reaktiosta seurasi sanktio eli epämukavuutta riimusta sekä lisätöitä peruuttamisen muodossa, alkoi myös "seis"-käsky palautua mieleen. Sitten siirryttiin laukkatyöhön, ja tässä vaiheessa Pena oli jo tosi hienosti kuulolla ja yhteistyöhaluinen. Enää ei tarvinnut isoja apuja eikä muuta painetta kuin äänikäsky, ja siirtymisetkin toimivat hienosti.
Lopulta laskin Penan kokonaan irti kentälle. Meillä on suuri, 60 metriä pitkä kenttä joten yksinään on hiukan hankalaa pitää hevosta koko ajan liikkeessä. Pena oli kuitenkin yllättävän hyvin kuulolla, eikä minun tarvinnut juoksuttaa sitä kovin kauaa kun se alkoi hakeutua ihan itsestään ympyrälle lähelleni ja pysyi siinä minun tuottamani paineen mukaan. Tässä annoin sen hidastaa kävelyksi ja tarjosin mahdollisuutta tulla lähelleni ja saada sitä kautta rauhaa. Loppukäynnit tehtiin pihatiellä ja saatiinkin siinä hyvää häiriötä kun orit juoksivat ja hirnuivat omalla lohkollaan. Hyvin Penan huomio pysyi minussa!
Tallissa oli loppujen lopuksi hyvin eri poni kuin aloitettaessa. Taidan muutaman päivän ajaksi ottaa tämän tavaksi, että käyn ensin kentällä vähän palauttelemassa mieliin käytöstapoja ja sitä, kuka liikuttaa ketäkin. Jos sitä kautta löytyisi taas rauha käytävällä seisomiseen.
En ole intomielinen "narunpyörittäjä", mutta tiedän kuinka hevosta koulutetaan maasta käsin ja hyödynnän tietotaitoani tarpeen mukaan. Uskon, että luonnolliseen hevosmiestaitoon ei aina tarvita tiettyjä leimallisia välineitä (naruriimut, pitkät köydet, pyöröaitaukset jne.), sillä minulle kyse on ensisijaisesti hevosen elekielestä ja ihmisen kyvystä lukea ja tulkita sitä sekä, ehkä tärkeimpänä, reaktionopeudesta. Toki välineillä on paikkansa, mutta pelkkä naruriimu ei tee autuaaksi jos ei ole mitään käsitystä siitä, miten sitä monisataakiloista eläintä siellä riimun päässä hallitaan. Montaa asiaa voi oppia ja opetella, mutta minusta eläinten kanssa toimiessa oikea reaktio tulee selkärangasta niin nopeasti, että sitä ei ehdi edes tiedostaa. Enkä tarkoita tässä vain rankaisua tai oikaisua - samoin käy silloin, kun paineesta luovutaan eli palkitaan hevosta. Jos ajoitus on pielessä, ei oppimista tapahdu. Näin eläimetkin toimivat keskenään, ne eivät ajattele eivätkä spekuloi, ne toimivat. Ihminen herää monesti liian myöhään, ja tilanne on jo mennyt ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti