Strömsö-harmoniasta ei tietoakaan, kun kiipesin tänään kahden ja puolen viikon tauon jälkeen ensimmäistä kertaa Penan selkään. Kaksi edellistä päivää on mennyt maastakäsin työskentelyssä ja juoksuttamisessa, joten arvelin että energian määrä olisi laskenut jo kohtalaiselle tasolle.
Olin väärässä. Ehdin olla selässä ehkä kolme minuuttia kun totesin että tämä on itsemurhaa, joten tulin alas, laitoin Penan liinaan ja vauhtiin. Reipasta ravia ja laukkaa molempiin suuntiin niin että tuli pikkuhiki, ja sitten uusi yritys. Nyt sujui jo paremmin, vaikka jokainen ripsahdus sai Penan kimpoamaan kuin se olisi jousitettu. Ja ripsahduksiahan riitti, tuuli kävi niin että tupee meinasi irrota, vettä vihmoi ja puskat suhisivat. Liikuttiin vain isolla pääty-ympyrällä reippaasti eteenpäin ravia, ja kun säikkyminen hiukan väheni, otin laukkaakin. Sama kuvio toiseen suuntaan ilman välikäyntejä, ja kun Pena vähän henkäisi, piteni ja rentoutui, siirryin käyntiin.
Mutta siinähän se riemu sitten alkoikin. Pena oli aivan varma, että kentän päätyyn heinikkoon oli piiloutunut monsteri, ja joka kerta kun lähestyttiin päätyä, Pena jähmettyi, sinkosi alta, hyppi pystyyn ja pukitti. Tulin taas alas, otin liinaan ja juoksutin siinä kammopäädyssä niin kauan, että päädyn pystyi ohittamaan ilman kaatumiskiihdytystä. Silti kun palasin selkään, oli meno ennallaan. Aika monta kertaa hyppäsin selkään ja pois, talutin, juoksutin, ratsastin, ja aina vaan paska lensi ja Pena sinkoili. Lopulta tyydyin siihen että Pena pystyi paskanjäykkänä, mutta käynnissä liikkumaan kohtalaisen läheltä päätyä ohi, ja lopetin siihen.
Oma olo on jokseenkin lannistunut. En tiedä, kuinka jaksan työstää tuollaista hermokimppua, joka ei vain kerta kaikkiaan tunnu tottuvan muuttuviin olosuhteisiin. On hienoa ja mahtavaa kun se joskus toimii, mutta minäkin haluaisin harrastaa ja kehittyä muutenkin kuin liimaperseenä joka pysyy penkissä vaikka mitä kävisi. Haluaisin päästä maastoon ilman että täytyy pelätä henkensä puolesta. Olen tietenkin iloinen Penan edistymisestä, mutta onhan sen kanssa välillä aika raskasta. Ja kun en tiedä, millainen palkinto joskus odottaa, vai odottaako. Onko sen kanssa hävitty jo liikaa kun se on päässyt niin vanhaksi ilman mitään oppia ja käsittelyä. Jollain muulla luonteella tilanne voisi olla toinen, mutta Pena on Pena. Tänään mietin, onko siitä minulle harrastuskaveriksi, vai taonko vain päätäni seinään turhan tähden.
Eniten harmittaa, kun maastakäsin kaikki sujuu hyvin. Pena kunnioittaa ihmisen omaa tilaa, luottaa ja uskaltaa ylittää itsensä vaikka pelkäisikin. Mutta kun olen selässä, on tilanne sille aina aivan uusi. En tiedä, millaisilla harjoituksilla voisin vahvistaa tätä siirtymää. Tänäänkin Pena ylitti aidon pelkonsa kun talutin, mutta selästä käsin se vain heittäytyi omaan paniikkiinsa ja unohti kaikki ohjeet.
Nyt Penalle tulee taas pakosta kaksi vapaapäivää, joten torstaina aloitetaan varmaan ihan todella pohjalta. Suunnitelmani on tehdä pikakertaus Penan koulutusprosessista noin viikossa: aina ensin irti kentälle varusteet päällä, sitten ravi ja laukka liinassa, sitten selkään, hiukan käyntiä ja rentoutumisesta heti pois. Siihen pikkuhiljaa pientä ravipätkää, ja aina onnistumisesta lopetus. Ei se mitään kuntotreeniä ole, mutta kokeillaan näinkin. Jos minä putoan ja loukkaan itseni, menee minulta harrastuksen lisäksi työ, ja sitä riskiä en ihan hevillä tahdo ottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti