Ehdinkin jo hyvän tovin olla tyytyväinen. Sen täytyy tietää sitä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas notkahdus.
Se meidän perinteinen. Radan takakaarre ja ylitsepääsemätön pelko. Sellainen, joka valtaa Penan mielen niin ettei se näe eikä kuule. Vannon, että siellä ei ollut mitään pelättävää. Kevätilta, aurinko, lumi sulaa niin että humisee, linnut laulaa, joutsenia lentää välillä yli. Kaikin tavoin kaunista ja ihanaa, oikein rentouttavaa käydä radalla loppukäynnit kenttätyön jälkeen. Ja paskat.
Ensimmäisen kierroksen takakaarre oli tyylikästä tärinäpiaffia ja ryöstöyrityksiä. Toisella kerralla... no. Sinne jäätiin. Olin selässä ja tulin alas, odotin odotin odotin. Kun kerta kaikkiaan missään ei ole mitään pelättävää, ja silti Pena lietsoo itsensä täyteen pakopaniikkiin. Yritin vain seistä sen kanssa hiljaa niin kauan että se oivaltaisi, ettei ole hätää. Mutta ei se vain oivalla.
Olen niin pettynyt.
Pettynyt siihen, että yrityksistäni huolimatta en pystynyt olemaan sellainen luotettava hahmo, johon Pena luottaisi vaikka pelottaa. Pettynyt siihen, että se kerta toisensa jälkeen pystyy kehittämään tyhjästä täyden paniikin ja unohtaa siinä kaiken. Pena koitti rynnätä ohitseni taluttaessani sitä ja onnistuikin muutaman kerran. Olin sille ilmaa, se vain halusi paeta. Tyhjää.
Olisin varmaan viettänyt siellä kaarteessa vieläkin pidempään kuin mitä nyt vietimme, mutta iltatalli alkoi painaa päälle ja minun oli pakko tyytyä jonkinlaiseen kompromissiin. Päästiin lopulta kaarteesta taluttaen kohtalaisen järjestyksessä pois, mutta pettymystäni se ei poistanut. Hyvin vähin äänin hoidin hevosen karsinaansa.
Asian jälkipyykki suoritettiin varsin suomalaiseen tapaan: tein rommipaukun ja menin saunanlauteille vollottamaan omaa surkeuttani. Miten tuntuukin niin paskalta kun yrittää ja yrittää ja sitten kuitenkin tulee jotain tällaista? Miksen minä vain pysty, miksei Pena pysty? Olen laittanut siihen hevoseen niin paljon aikaa, rahaa ja rakkautta. Tällaisina päivinä tuntuu siltä, ettei mitään saa takaisin.
Vaikka ei se hevonen minulle mitään velkaa ole. Itse olen valintani tehnyt.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Laukkaa, laukkaa
Eilen saatiin taas yksityisopetusta kun tuntiseuralaisemme oli estynyt osallistumaan. Ja yksityisopetus tietää aina kunnon treeniä ja vaatimustason hinaamista pikkuisen mukavuusalueen yli monella osa-alueella!
Pena oli kiva! Olen nyt joitain kertoja ratsastanut sitä raipan kanssa ja ollut tyytyväinen. En tykkää siitä että tahmapäivinä joudun potkimaan ja kaivamaan jalalla jatkuvasti, ja ainakin toistaiseksi pieni raipan kosketus on tuonut Penaan sopivasti sähköä ja menohaluja, jolloin sitä pääsee ratsastamaan kevyesti. Eilen tunnilla tehtiin vähän tiukempia kaarroksia kuten pieniä voltteja, ja näillä raippa sisäkädessä kävi vähän ahdistamaan Penaa, mutta toistojen kautta se alkoi huomata, ettei ole syytä sinkoilla ja jännittyä vaikka piiskan näkeekin silmäkulmasta.
Työstettiin väistöjä ensin käynnissä ja sitten myöhemmin ravissa siten, että tulin aina pitkän sivun alusta väistössä pituushalkaisijalle, siellä keskellä ratsastin voltin kohti sitä pitkää sivua josta olin tullut, ja voltin jälkeen palasin taas väistössä samalle pitkälle sivulle. Sitten uralta pituushalkaisijalle, suunnanvaihto ja sama kuvio toiselle pitkälle sivulle. Pituushalkaisijalla tehtiin välillä pientä ravilisäystä ja välillä ravin kokoamista, fokus siinä että Penan takaosa pysyisi etuosan jatkona eikä huitelisi pois linjalta vasemmalle, niin kuin sillä on taipumus tehdä. Tässä raipasta oli hyötyä, sillä pystyin kevyellä kosketuksella siirtämään takaosaa sivulle, jos ja kun pohjeapu ei mennyt läpi.
Tätä kuviota jatkettiin eri variaatioilla myös laukassa. Tulin raviväistössä pituushalkaisijalle, tein voltin ravissa, nostin keskellä kenttää laukan ja laukkasin uralle, jossa siis ennen kulmaa muutama askel tuli vastalaukassa. Olin tehnyt itsekseni paria päivää aiemmin vastalaukkaharjoituksia täyskaartojen avulla ja onnistunut tosi hyvin. Nyt tunnilla Pena oli vähän enemmän kujalla ja pyrki korjaamaan tasapainottomuuttaan vauhtia lisäämällä, ja kun laukka karkasi hallinnastani, se myös tippui raville. Saatiin kuitenkin muutamia onnistumisia, ja sitten lähdettiin varioimaan lisää. Jossain vaiheessa oltiin suuren haasteen edessä: piti tehdä pituushalkaisijalta laukkavoltti, ja vielä pienen vastalaukkaosuuden jälkeen! Ensimmäinen volttiyritelmä meni ihan harakoille, poni livistää mihin sattuu epäaskellajia ja kuski nauraa kyydissä ja huutaa whiiiii! Ei ne nyt missään vaiheessa tyylipuhtaita kymmenenmetrisiä laukkavoltteja olleet, mutta en ehkä kamalasti valehtele jos sanon että viisitoistametrisiä voltteja tehtiin muutama ihan kelvollinen kumpaankin suuntaan ilman että laukka hajosi.
Pena oli kiva! Olen nyt joitain kertoja ratsastanut sitä raipan kanssa ja ollut tyytyväinen. En tykkää siitä että tahmapäivinä joudun potkimaan ja kaivamaan jalalla jatkuvasti, ja ainakin toistaiseksi pieni raipan kosketus on tuonut Penaan sopivasti sähköä ja menohaluja, jolloin sitä pääsee ratsastamaan kevyesti. Eilen tunnilla tehtiin vähän tiukempia kaarroksia kuten pieniä voltteja, ja näillä raippa sisäkädessä kävi vähän ahdistamaan Penaa, mutta toistojen kautta se alkoi huomata, ettei ole syytä sinkoilla ja jännittyä vaikka piiskan näkeekin silmäkulmasta.
Työstettiin väistöjä ensin käynnissä ja sitten myöhemmin ravissa siten, että tulin aina pitkän sivun alusta väistössä pituushalkaisijalle, siellä keskellä ratsastin voltin kohti sitä pitkää sivua josta olin tullut, ja voltin jälkeen palasin taas väistössä samalle pitkälle sivulle. Sitten uralta pituushalkaisijalle, suunnanvaihto ja sama kuvio toiselle pitkälle sivulle. Pituushalkaisijalla tehtiin välillä pientä ravilisäystä ja välillä ravin kokoamista, fokus siinä että Penan takaosa pysyisi etuosan jatkona eikä huitelisi pois linjalta vasemmalle, niin kuin sillä on taipumus tehdä. Tässä raipasta oli hyötyä, sillä pystyin kevyellä kosketuksella siirtämään takaosaa sivulle, jos ja kun pohjeapu ei mennyt läpi.
| Raviväistössä kieli keskellä suuta, väistöissä muoto vielä häviää |
Täytyy kyllä kehua ponia, sen laukka on mennyt huikeasti eteenpäin pienessä ajassa! En malta odottaa, mihin sen kanssa vielä päästään kun kenttä on kokonaan sula eikä laukkaharjoituksia tarvitse himmata liukkauden tai epämääräisen pohjan vuoksi. Omalla asenteenmuutoksellani on myös iso osuus, nyt uskallan ratsastaa sen laukkaa enkä vain matkustele kyydissä ja toivo parasta. Olen myös oppinut rentouttamaan jotain osioita kropassani niin ettei laukkaaminen ihan aina tunnu kamalan hankalalta ja kulmikkaalta. Mutta meillä on molemmilla kuitenkin vielä parannettavaa laukkakestävyydessä: kun Pena väsyy, se näkyy ensimmäisenä laukan hajoamisena, ja kun minä väsyn, alan takertua tarranauhan lailla polvillani satulaan laukassa, ja sitten vaan hukkuu koko tatsi.
Tänään on ollut tosi kalseankylmä vesisadepäivä, mutta kylläpä on saanut lumet ja jäät kyytiä! Tulva uhkaa meillä vähän joka paikkaa ja olenkin viettänyt päivän uppopumpun kanssa edestakaisin kulkien ja äyskäröiden milloin missäkin rakennuksenkulmalla. Iltapäivällä kävin kuitenkin vähän aikaa kävelemässä Penan kanssa kentällä ilman satulaa, tuulipöksyissä ja kumisaappaissa. Hyvin pysyin kyydissä, poni käyttäytyi kovasta tuulesta huolimatta fiksusti!
Se on niin kiva tyyppi. Sanon niin varmaan aika usein. Mutta se vaan on. Siitä tulee vielä hieno.
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Bertta Esiratsastaja
Youtubesta löytyi video Bilbo Duudsonista eli rohkeasta nukkeratsastajasta jolla totutetaan hevosta kuskiin.
Harmittaa ihan vietävästi, etten silloin ihan alkutaipaleellamme tajunnut ottaa edes valokuvia Penasta ja Bertta Esiratsastajasta, joka teki Penan kanssa suuren työn. Silloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että a) joskus päästäisiin Bertasta eroon tai b) olisin itse siellä Bertan paikalla tai c) ostaisin niin hullun elukan jota ratsastaa vain nukke.
Videon Bilbo Duudson on ihan näpsäkän näköinen nukke sekin, mutta väitän että Bertta on vielä vähän jalostuneempi. Bertta oli (ja on varmaan vieläkin) paikallisen hevoskouluttajan luomus, ihmiskokoinen nukke jolla oli naama sukkahoususta, vaaleakiharainen peruukki ja tietenkin asianmukainen ratsastusvaatetus. Bertalla oli ihan normaalimittainen selkä ja normaalimittaiset raajat, ja Bertta myös painoi arviolta 30-40 kiloa, sen verran että sen jaksoi yksikseen puntata hevosen selkään, mutta ei sitä kovin pitkää lenkkiä olisi reppuselässä viitsinyt kantaa. Bertta oli pelottavan aidon näköinen - en ikinä unohda sitä paskahalvausta jonka sain kun ensimmäistä kertaa astuin tallin varustehuoneeseen, jossa mykkä Bertta istua kyyhötti tuolilla.
Bertta ratsasti Penalla vain lännensatulalla, koska sinne sen sai kiinnitettyä niin ettei se missään vaiheessa pudonnut. Bertalla oli nilkoissa remmit joista se kiinnitettiin jalustimiin. Bertan kädet oli ranteista kiinni toisissaan ja niistä lähti lenkki, joka laitettiin lännensatulan nupin ympärille. Lisäksi Bertalla oli vyöstä remmit eteen ja taakse lännensatulan pieniin kiinnityslenkkeihin, eli Bertan istunnan tärkein palikka, lantio, pysyi pystyasennossa ja paikallaan. Yläkroppa oli sen verran napakaksi topattu että Bertan ratsastusasento oli melko hyvä koko ajan. Peruukin liimassa oli toisinaan toivomisen varaa, sillä Pena antoi Bertalle monesti kyytiä josta sanonta "tukka putkella" on varsin kuvaava.
Vaikka videon meno saattaa tottumattoman silmään näyttää hurjalta, niin on ehdottoman tärkeää opettaa katapultin lailla käyttäytyvälle hevoselle, että kuski ei putoa riekkumisella vaan pikemminkin päinvastoin, mitä enemmän hyppii ja loikkii, sitä enemmän "ratsastaja" heiluu ja tuntuu ikävältä. Kun hevonen rauhoittuu, lakkaa myös ylimääräinen hytkyminen. Voimakkaasti reagoivan hevosen selkään ei ole turvallista laittaa oikeaa ihmistä ennen kuin on jonkinlainen varmuus siitä, että hevonen pitää edes suurimmaksi osaksi kaikki neljä jalkaa maassa. Lisäksi nukkeratsastaja ei koskaan ole kiinni ohjassa, eli nykäisyjä suuhun ei tule.
Pena oli jo totutettu Berttaan siinä vaiheessa, kun minä astuin mukaan kuvioihin. Minun tehtäväni oli silloin auttaa Penan varustamisessa ja Bertan kiinnittämisessä satulaan. Sitten Pena laskettiin kentälle irti Bertan kanssa ja väistettiin alta pois... Jotain Penan sitkeydestä kertonee se, että Bertta esiratsasti Penaa useamman kuukauden, kolmisen kertaa viikossa (sen enempää ei nelivuotias hevonen tehnytkään "töitä"). Joka kerta sama kuvio: Bertta selkään, Pena irti, pukkilaukkaloikkia ja häntä tuubina kaahailua - ei peloissaan, ei lainkaan peloissaan. Pena ei missään vaiheessa pelännyt ratsastajaansa, se vain oli sitä mieltä, että villiponien selkään ei kenelläkään ole mitään asiaa. Eikä sinne ollutkaan, oikeilla ihmisillä, sen verran hurja voima tuollaisessa ponissa on.
Sitten kun päivän pahin energiapiikki oli purettu, otettiin Pena liinaan ja juoksutettiin askellajit läpi molempiin suuntiin. Ensialkuun Bertta oli kyydissä, sitten kun edistyttiin ja alun pukkiloikkiminen oli alkanut merkittävästi vähetä, tehtiin juoksutus ilman Berttaa. Sitten minä siirryin liinan päähän, Mari varustautui turvaliivillä ja kypärällä ja aloitettiin normaali ratsukoulutus selkäännousuharjoituksilla. Niihin kuului hevosen läpikäyminen aika reippaasti taputellen, satulansiipien läpsyttelyä, jalustimeen painon varaamista ja siitä pikkuhiljaa selkäännousua. Ensiksi tietysti ratsastukset olivat vain sitä, että ratsastaja nousi jalustimen varassa mahalleen satulan päälle, käveltiin talutuksessa kaksi taikka kolme askelta ja lopetettiin siihen. Tästä vähitellen päästiin etenemään niin, että selkään pystyi istumaan, yläkropan suoristamaan, kävelemään ne kaksi askelta, ja taas kiitos ja pois.
Työ oli alkuun todella, todella hidasta. Harjoitukset koostuivat vain Bertan ratsastuksesta, juoksutuksesta ja sitten muutaman minuutin osiosta, jolloin tehtiin jotain enemmän kuin edellisellä kerralla. Toisaalta tämä korostetun hidas tekeminen ehkä johti siihen, että oikean ratsastajan kanssa Pena ei saanut kertaakaan kunnon hepulia. Joitain sellaisia kertoja tuli, että se ei ymmärtänyt tai halunnut liikkua eteenpäin, ei ratsastajan merkistä eikä minun talutuksestani, ja kun tähän yritettiin löytää ratkaisua, meni Penalla hermot ja se esitti jonkinlaisen loikkapyörähdyksen. Muistan, miten valtavan onnellinen ja ylpeä olin, kun oltiin edetty siihen vaiheeseen että onnistuin talutuksessa jättäytymään hieman taaemmas ja Pena lähti raviin ratsastajan pyynnöstä eikä vain seurannut minua kun lähdin juoksemaan. Tai kun pystyin liinan kanssa jäämään muutaman metrin päähän Penasta ja Pena kiersi ratsastajan kanssa ympärilläni kokonaisen voltin käynnissä, ikään kuin se olisi juoksutuksessa.
Tästä on kaksi vuotta.
Vain kaksi!
Ja nyt minä ratsastan sillä hullulla ponilla vastalaukkoja ja avotaivutuksia ja käyn yksikseni radalla kiihdyttelemässä. Tuntuu aivan ihmeelliseltä, kun tällä lailla pysähtyy ajattelemaan.

tiistai 9. huhtikuuta 2013
Pikkusaavutuksia
Jälleen muutama pieni kehitysaskel eteenpäin
monelle muulle hevoselle ehkä itsestäänselvyyksiä eikä mitään virstanpylväitä
mutta minulle ja Penalle merkittäviä ja tärkeitä
Oltiin tänään radalla hevosseurassa ja mentiin kaikkia askellajeja ilman villiintymisiä
pääasiassahan ollaan liikuttu radalla yksin, joitain kaverin kanssa tehtyjä loppukäyntejä ja muutamaa maastoreissua lukuunottamatta
Nyt saatiin tarhakaveri-Alexista seuraa, Pena meni vetohevosena koko ajan ja puksuteltiin menemään ravissa ja laukassakin ongelmitta. Hiukan Penaa jännitti ja piti kuikuilla, että tuleeko siellä perässä ihan oikeasti joku, mutta mitään joukkohysteriaa ei koettu (vaikka olin siihen vähän varautunut)
Ja toinen pikkusaavutus
päästin tänään luottoystäväni ja talliapulaiseni Suvin käymään Penan selässä
tilanne on pitkään ollut sellainen, ettei kenelläkään ole erityisemmin ollut edes intressejä kokeilla Penaa, joko siitä syystä että olen onnistunut pelottelemaan kaikki ehdokkaat pois, tai ihan siitä syystä ettei Pena vain ole millään muotoa ollut siinä vaiheessa, että uskaltaisin tai haluaisin antaa kenenkään muun ratsastaa sillä
Nytkään ei varsinaisesti ollut kyse ratsastuksesta vaan satulan testaamisesta paikallaan seisten ja pienellä käyntikiekalla kentällä
Mutta meille (minulle) se on jo paljon, koska kukaan "vieras" ei ole Penaa ratsastanut minun hallinta-aikanani. Valmentaja-Mari nyt tietysti, mutta hän on sisäänratsastanutkin Penan ja on siis myös Penan entinen omistaja, joten sitä ei lasketa.
Miksi se onkin niin haastavaa antaa oma silmäteränsä jollekin muulle, edes hetkeksi?
Vaikka hyvin tämäkin meni
Saatesanoilla "se on muuttunut niin paljon"
Niinhän se on
Ehkä minunkin vain pitää ruveta katsomaan Penaa sillä lailla, ettei se enää ole joka tilanteessa kaikkiin ilmansuuntiin sinkoava dynamiittipötkö, vaan ihan hevosiksi käyttäytyvä nuori ratsu

lauantai 6. huhtikuuta 2013
Mielikuvan voima
Kävin tänään tönittävänä Tampereen hevosmessuilla noin miljoonan muun hevosihmisen tapaan. Väkeä riitti tungokseen saakka koko aamupäivän ajan, ja jos johonkin myyntipisteeseen sattui mahtumaan sisään, ei sieltä enää päässyt pois. Olin eniten kiinnostunut aamun aloittaneesta Stella Hagelstamin kouluratsastusklinikka -nimellä kulkeneesta ohjelmanumerosta, joka klinikan sijaan tuntui kuitenkin olevan kouluratsastusesittely. Kahden ratsukon avulla käytiin läpi perusavut joilla hevosiin vaikutetaan: istunta ja painoavut, pohkeet ja kannukset, ohjasotteet, raippa ja ääni.
Pohdin seuralaiseni kanssa tätä dilemmaa: on kiva ja ihana katsoa hienoja, hyvinliikkuvia, oikein koulutettuja ja rakenteellisesti tehtäväänsä sopivia nuoria hevosia, joita ratsastavat sellaiset ihmiset jotka ratsastavat työkseen. On ihana nähdä, miten hevoset liikkuvat vaikeissa olosuhteissa keskittyneinä, kevyin pienin avuin, jotka yleisön silmiin suurennettuinakin ovat edelleen... noh, pieniä ja kevyitä. Mutta ei tarvittu kuin muutama yleisökysymys niin selvisi, että minun lisäkseni myös muuta yleisöä kiinnostaa loppujen lopuksi jokin muu: mitä tehdä kun hevonen on vino ja roikkuu toisella ohjalla? Mitä tehdä jos hevonen on menettänyt halunsa liikkua? Sitten Stella Hagelstam yritti demonstroida näitä asioita hevosellaan, joka ei ollut tippaakaan haluton, tasapainoton tai vino.
Suurin osa Suomen hevoskansasta on harrastajia, joilla on allaan keskihintainen tai edullinen hevonen, jolla on omat puutteensa ja rajoitteensa niin koulutustasonsa kuin fysiikkansakin kautta. Suurin osa ei ikinä tule ratsastamaan niin kuin Stellan oppilaat messuilla tänään, ja suurimmalla osalla ei koskaan tule olemaan senkaltaista hevosta kuin Stellalla itsellään tai hänen oppilaillaan tänään.
Mietinkin, voisiko tällaisen klinikan joskus toteuttaa toisin? Siten että pureuduttaisiin tavallisten ratsukoiden tavallisiin ongelmiin, ilman ylenpalttista kiiltoa ja glamouria? En tarkoita, että messuesityksessä pitäisi antaa alkeisopetusta, mutta minua kiinnostaisi nähdä, mitä ammatti-ihminen tekisi ihan tavallisen ratsuhevosen selässä. Sellaisen hevosen, joka on vino, ehkä vähän turta ja laiskanlainen.
Minä olen ihan täällä internet- ja blogimaailmassakin eniten kiinnostunut tavallisten ratsukoiden ongelmista ja kehittymisestä. Käytän viikossa aika paljon tunteja etsien ja katsoen minulle vieraiden ihmisten videoita valmennuksista. En kestä jos äänet on jätetty pois ja laitettu tilalle joku kiva musiikki, tai jos videoon on leikattu vain onnistuneet ja harmoniset pätkät. Haluan kuulla, mitä opettaja tälle ratsukolle sanoo, mitä hän korostaa ja painottaa, haluan nähdä kuinka ratsastaja pystyy vastaanottamaan ohjeita ja hyödyntämään niitä omassa ratsastuksessaan. Haluan olla mukana valmennuksessa vaikka en oikeasti ole lähimaillakaan.
Olenko yksin ajatusteni kanssa?
No, joka tapauksessa messuilla näkemäni ratsastusdemo jätti jotain mieleeni, sillä kotiin päästyäni halusin mennä ratsastamaan.
Tähän väliin haluan jakaa salaisuuden, jota olen varjellut pitkään. Olen kova kuvittelemaan asioita. Olen vuosikausia ratsastanut lämminverisellä ex-ravurillani maastoissa kuvitellen, että olen kovanluokan kilpahevosen kanssa rennolla palauttelumaastolla. Olen kuvitellut sen liikkuvan niin elastisesti ja joustavasti ja oikein kuin tänään messuilla näkemäni kouluratsut. Ja kyllä, olen tehnyt tätä ihan aikuisiälläkin, ja saanut siitä iloa ja energiaa omaan ratsastukseeni.
Tänään palasin taas mielikuvamaailmaani, nyt Penan kanssa. Kuvittelin olevani Stella Hagelstam. Kuvittelin ratsastavani niin kuin hän, ja kuvittelin hevoseni liikkuvan yhtä joustavasti, tasapainoisesti ja kauniisti kuin hänenkin hevosensa.
Mielikuvilla ja kuvittelulla on uskomaton voima.
Väitän, että Pena liikkui paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka se olikin vasempaan vaikea ja vino, ja vaikka kentänpohja oli raskas ja pettävä. Olin imenyt itseeni hyvän ratsastajan henkeä, sitä tasapainoa, rohkeutta pyytää ja höllätä, sellaista intuitiivista tietämistä. Olin katsonut ja oppinut.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
Harmoniahetki ja Sports Tracker
Tänään oli tunti
ja kaikki meni sillä lailla että tuli voimakkaasti sellainen tunne että on tehnyt jotain oikein
Pena oli hieno ja hyvä
ja meidän Sprengerin kuolaimet olivat kyllä hintansa arvoiset sillä ne toimivat Penalla hyvin ja paremmin, paremmin kuin osasin ajatella
Se ei enää ole ahdistunut kun otan sitä vähän ylemmäs
sen muotoon on tullut uutta säädeltävyyttä kun se on alkanut tottua uuteen kuolaimeen
Toisaalta myös minä uskallan nyt ratsastaa niin että otan hieman enemmän painoa ohjalle, ja Pena vastaa siihen oikein eikä enää vain rullaa ylöspäin kuolainta karkuun
Totuuden nimessä kerron että ratsastin tänään pajunoksa kädessä
koska päätin jo ennen tuntia että tänään en aio potkia ja työntää hevosta eteenpäin vaan sen on mentävä itse
Pajunoksaa ei tarvinnut käyttää juuri lainkaan
riitti että kevyesti hipsautin sillä satulahuovan taakse jos pohjeapuun reagointi viivästyi
ja kas, kun Pena säpsähti eteenpäin, kehuin ja annoin sen mennä, ja näin meillä oli ihan ite liikkuva hevonen joka meni siitä kevyestä pienestä pohjeavusta
Olen sitä mieltä noin yleisesti, että raippa ei varsinaisesti ole pohjeavun "korvaaja", sillä se vaikuttaa niin eri tavalla, eri paikkaan ja aina vähän viiveellä. Mutta tässä tapauksessa, kun Pena hyvin tietää pohkeen merkityksen, mutta vetelällä tuulella ollessaan se ei ikään kuin vaivaudu reagoimaan siihen pieneen ja kevyimpään apuun, koin että raipalla herkistäminen on ihan paikallaan. Normaalioloissa en ratsasta Penaa raipan kanssa, en halua opettaa sitä siihen eikä raipalle yleensä olekaan tarvetta. Nyt vain on ilmennyt senkaltaista ruumiin ja mielen velttoutta että halusin ponin hereille heti alkutunnista. Oikea ratkaisu!
Tarvitsen näitä hetkiä, kun tajuan miten paljon on menty eteenpäin
ja kun poni vastaa apuihin ja toimii ja yrittää
kun tulee hetkeksi sellainen harmonian tunne
siitä saa ihmeesti voimaa
*
Olen myöhäisherännäinen puhelimenkäyttäjä ja hankin vasta äskettäin ensimmäisen älypuhelimeni. Olen pikkuhiljaa opetellut sen käyttöä ja tutustunut sovellusten ihmeelliseen maailmaan, ja nyt olen löytänyt Sports Trackerin ja hiukan jäänyt siihen koukkuun!
Eilinen rataratsastelumme näytti tältä:
Mentiin kuusi ratakierrosta, joka kilometreissä tekee 5,12 km. Lenkin kesto oli nelisenkymmentä minuuttia. Keskinopeutemme oli 7,78 km/h, ja pääasiassa etenimme siis rentoa hölkkää. Hitaimmillaan käynnissä Pena mateli ensimmäisellä kierroksella (jolloin se oli vakuuttunut että laidunkatos syö sen) jopa alle 4 km/h vauhtia, kun taas nopeimmillaan etenimme hitaahkossa maastolaukassa 24,3 km/h. Eilen en pyytänyt enkä päästänyt Penaa kiihdyttämään laukassa, joten Penan oman maksimivauhdin selvittäminen jää toiseen kertaan.
Tykkään siitä, että Sports Tracker piirtää tuollaista nopeuskäyrää, siitä näkee aika hyvin etenkin tasaisissa rataoloissa tehdyn treenin vauhtijaon tosi kätevästi. Olen yllättynyt myös siitä, miten tarkka sateliittikuva on! Kiva vekotin, ja siitä löytyy varmasti muitakin näppäriä ominaisuuksia kunhan pääsen sen kanssa sinuiksi.

Tunnisteet:
hankinnat,
hyvä mieli,
kuolaimet,
radalla,
treeni
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Pääsiäinen lomalla
Pena piti pääsiäislomaa kolme päivää. En edes harjannut sitä kertaakaan, kuskasin vain aamulla tarhaan ja illalla pois. Eilen kun kävin kameran kanssa tarhassa, olin huomattavasti suuremmassa suosiossa kuin vielä torstaina, jolloin sain todella nyrpeän irvistyksen vastaani kun menin hakemaan ponia tunnille. Tämä hapannaamavastaanotto oli taas yksi pieni vinkki siitä, että nyt ponin ei ole hyvä ja kiva. Normaalisti se lähtee mielellään mukaani.
| Todiste siitä ettei ole harjattu! |
| Ponijono |
Tänään oli aika palata kevyesti töihin. Nyt ei ollut hapannaamailusta tietoa vaan sain ihan innokkaan ja ystävällisen ponin mukaan tarhasta. Käytävällä tosin piti sohlata koko ajan edestakaisin, etenkin kun tallissa oli meidän lisäksi muutakin liikennettä.
Menin kentälle ajatuksena tehdä käyntitöitä, sillä kenttä alkaa olla aika epämääräinen pohjaltaan. Ratsastin kaaria ja ympyröitä, joilla väistätin takaosaa ulospäin. Lisäksi halusin kunnolla etenevää ja polkevaa käyntiä suoristuksien aikana. Taas sain käyttää aika lailla energiaa siihen että sain ponin hereille ja rehellisesti liikkeelle.
En tiedä mikä on syy ja mikä on seuraus, mutta nyt kun olen ajatellut syvällisemmin meidän ratsastuksellisia ongelmia, niin löydän kaksi merkittävää tekijää: 1: Pena ei liiku kunnolla eteen. Se jää pohkeen taakse, jolloin sen liike on suppeaa hipsuttelua. Kun ratsastan sitä eteenpäin, päästään osin ongelmaan 2: minä en ota/pidä/vaadi tuntumaa ohjalla, ja eteenratsastus tuo vain vauhtia (hetkellisesti), ei ponnekkuutta ja voimaa.
Tänään pyrin pitämään narut käsissäni ihan kunnolla, silläkin riskillä että muoto rullautuu liian lyhyeksi. Sitä Pena yrittää seuraavaksi, kun se ei pohkeesta saakaan vain siirtyä raville. Jonkun aikaa saatiin keskustella siitä, liikutaanko vai sipsutellaanko, mutta olen siihen tyytyväinen että Penan hermo kestää jo nykyään vähän painokkaampaakin ratsastamista, eikä se heti heittäänny sellaiseen avuttomuustilaan jossa se alkaa tarjota vain pukkeja ja pystyynhyppyjä. Näitäkin se on tehnyt, ennen ihan tosi helpoista asioista kun se ei ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää.
Kun väistätykset alkoi sujua, siirryin etuosakäännöksiin. Taas tavoittelin nopeaa reaktiota pohkeeseen, käännöksissä luonnollisesti sivulle ja käännöksen jälkeen heti hyvää käyntiä eteenpäin. Saan olla tosi tiukkana itseni kanssa etten vain heitä ohjastuntumaa pois kun alan ratsastaa eteen! Lopuksi otin vielä hieman ravia, ja ainakin tuntui siltä että käyntityö tuotti tulosta ja ravikin lähti ihan eri lailla kuin normaalisti. Ravailin hetken kaaria ja ympyröitä, vaadin taas isoa liikettä tuntumaa vasten. Kun tuli hyvä pätkä, siirryin takaisin käyntiin ja kävelin vielä hetken tuntumalla. Tässä huomasin, että vaikka olin ratsastanut ehkä 25 minuuttia, Pena alkoi väsyä ja halusi painua edestä matalaksi ja nyt jopa raskaaksi kädelle. Mutta parempi tämäkin kuin liian ylös kurkottava ylikevyt tuntumaa pakoileva suu! Käytiin vielä loppukäynnit radalla jossa kaikki oli hurjanjännää ja pelottavaa, niin jännää että vähän piti mennä pohkeenväistössä pätkiä jotta keskittyminen säilyi minussa eikä esim. auringon sulattamissa vaarallisissa maalaikuissa hankien keskellä!
| Aiheeseen liittymätön kuva: Penan "hiukan" haja-asentoiset etujalat |
| Tuommoinen ikävä kolhu on osunut kavioon, eipä sille muuta mahda kuin antaa kasvaa pois |
Loppuun pari bonuskuvaa minusta ja maailman parhaasta vanhasta ponista:
| Mikuponi 27 v. ja jokakeväinen sulkasato |
| Tukka hyvin, anna karkki |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)