Oikeasti läpi

Meidän ratsastelut on ollut sellaista puolivillaista humputtelua viime ajat. Ollaan tehty hiukan ja sinnepäin ja siihen se on jäänyt. Hyi minua. Enkä ole edes itse tajunnut omaa lepsuiluani ennen kuin vasta tänään, kun satuloin Penaa tallissa ja mietin, mitä tekisin kun kentälle pääsisin. Sitten syttyi lamppu päässäni: pitäisikö ratsastaa niin että hevonen tulisi oikeasti läpi asti?

Noin niin kuin periaatetasolla en tykkää puhua läpiratsastamisesta, koska siinä on mielestäni sellainen väkisin runttaamisen kaiku. Kyse ei kuitenkaan ole hevosen "kesyttämisestä" tai pakottamisesta jotenkin ratsastajan tahtoon, vaan (ainakin minulle!) läpiratsastaminen tarkoittaa perustsekkausta että hevonen tulee rehellisesti ratsastajan jalan eteen ja tuntumalle, kantaa molemmista kyljistä, kääntyy, taipuu. Ja tekee nämä asiat nimenomaan rehdisti koko kropallaan, ei niin että nojaa ratsastajan apuihin ja vastaa hieman viiveellä. Minulle läpiratsastaminen on hevosen koko kehon voimistelua ja ratsukon välisen yhteyden "avaamista". Yleensä se ei kata temppuja, vaan erilaiset liikkeet palvelevat tarkoitusta. Hienosäädön paikka on muulloin.

Penan kanssa löysin puolieroja ja aika härskiä vasemmalle pohkeelle nojaamista ja sitä kautta työlästä vasenta suupieltä. Joko se oli täysin tyhjä tai sitten sitkeästi kiinni ohjassa. Noora kirjoitti hetki sitten blogissaan tästä aiheesta; ongelma ei ole siellä suussa, ei pidä ratsastaa hevosta "irti kuolaimesta" millään pään vemputtamisella, vaan jalkaa, jalkaa, jalkaa. Huomasinkin, miten oikeasti vasen reiteni alkoi vähän tutista kun jouduin käyttämään kunnolla vasenta pohjetta, monta kertaa pienellä taputuksella yhden voltinkin aikana. Ulkopohkeena vasen sanoo käänny etuosasta ja sisäpohkeena sanoo ei saa nojata, kanna itse.

Simppeliä ympyrä - suoraan - ympyrä - suoraan -kuviota kaikissa askellajeissa. Ravissa ja laukassa otin suorille mukaan myös reilut avotaivutukset jotta sain sisäkyljen ylös ja etuosan hallintaani. Avotaivutuksissa etenkin huomasin miten vaatimattomasti olen viime aikoina hevostani ratsastanut. Nyt kun se todella alkoi kantaa ja liikkua kunnolla, se pystyi tekemään paljon jyrkemmät taivutukset kuin mitä yleensä edes "raaskin" pyytää, ja oma fiilikseni oli se että sain todella ratsastaa sitä jalasta! Penan kanssa huomio kiinnittyy tosi helposti vain siihen käteen kun se on mielellään tyhjä edestä, ja pohkeen käyttö herkästi tekee tahdin kiireiseksi. Ei näin! Vaan työskennellään hevonen niin että se antaa koskea jalalla itseensä ja ottaa oman kantokykynsä käyttöön. Lopputulos: kevyt hevonen tasaisella tuntumalla molemmin puolin, ei tyhjänä. Perstuntuma sellainen että ratsastaa leveää, isoa hevosta. Tahti on kuin kaappikellolla, tasainen ja rikkumaton. Pohjetta sai ja piti käyttää paljon, ja ai että miten kauniita voltteja pystyinkään ratsastamaan kun hevoseni oikeasti kantoi ja taipui! Ei mitään kiireisiä kantattuja kananmunia vaan pyöreitä, säännöllisiä voltteja joilla takajalat polkivat hyvin rungon alle.

Jännä havainto jälkeenpäin: Pena hikosi enemmän sieltä vasemmasta kyljestä josta jouduin enemmän huomauttamaan jalalla. Hyvä vai huono vai vaan sattumaa?

Meillä molemmilla oli hyvä mieli ihan läpi treenin, ja jälkeenpäin olo että on tehtykin kunnolla töitä. Ja aikaa meni silti vain se ihan normaali 45 min + loppukäynnit radalla. Tunti tallistalähdön jälkeen oltiin jo takaisin käytävällä ja kamat pois.

Note to self: Ratsasta!! Ei tekosyitä!!