Mä katon tän loppuun asti

Heippa sit, vuosi 2018.

Olit ihan hyvä vuosi. Vuonna 2018 minua on puhututtanut blogissa ainakin hevosen karies, arkielämän ehtiminen ja jaksaminen, Penan fiksuuntuminen maastoilun ja jotenkin vähän kaiken muunkin suhteen, laumanlisäys Sulo joka muutti meille vappuna, hevosen laihduttaminen, lisäravinteet, varustevalinnat ja ajolle opettaminen.

Olin asettanut tavoitteeksi laihtua raskauden ja imetyksen jäljiltä takaisin omiin mittoihini (FAIL, vielä roikkuu sinnikkäät 4 ylikiloa mukana), käydä Penalla yksin maastossa (CHECK!) ja startata Penalla heA (CHECK, jos harkkakisat lasketaan). Ikuisuustavoitteena oli tänäkin vuonna hyppäämiseen lisää varmuutta ja ratsastettavuutta esteille, ja vaikka hyppykausi näin maneesittomana on aika lyhyt, koen että hyppäämisen suhteen on hyvä mieli nyt.

Nyt joulukuussa oli sellainen merkkipäivä että minulla napsahti 19 vuotta hevosenomistajuutta plakkariin. Ensi vuonna juhlitaan siis pyöreitä. Jos muistetaan.

Minulla taitaa olla taipumus katsoa loppuun saakka kääntämäni kortit näissä hevoshommeleissa. Kun sitoudun, sitoudun. Nyt tuntuu siltä, että tämä hevoskattaus on sellainen, jonka kanssa mennään rinta rinnan niin kauan kuin elon päiviä riittää. Ihan niin kuin mentiin Immun ja Mikunkin kanssa aikanaan, toisen kanssa yhteisiä päiviä riitti 15 vuoden ajan ja toisenkin kanssa yli 13 vuoden ajan. Olen siis omistanut hevosia 19 vuoden ajan ja myynyt niitä 0 kpl. Ylläpidossa minulla on ollut kaksi hevosta ja niihin olen suhtautunut niin kuin ylläpitohevoseen minusta on turvallista suhtautua: ne ovat lainassa vain. Enkä tarkoita että myymisessä olisi mitään pahaa: on parempi vanheta sellaisessa seurassa jossa viihtyy, ja joskus vain elämä heittelee niin ettei ole valinnanvaraa.

Olen onnellinen näiden nimenomaisten hevosteni kanssa ja haluan kerryttää yhteisiä vuosia. Monta, monta, toivottavasti.

Näin vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin koostaa pienen videokollaasin siitä, miten Pena on ratsun taipaleellaan kehittynyt. Kun aloin selata vanhoja videoita, silmämunani kärvistyivät kuoppiinsa ja tajusin, että se mikä tässä kelkassa on kehittynyt, on minun ratsastustaitoni. Penassa on ollut koko ajan ihan kaikki se (rajallinen) potentiaali mikä siinä on, minä vain olen... Joo. Ja tässä kohtaa en tunne niin suurta arvostusta omaa kehitystäni kohtaan, vaan lähinnä häpeää siitä miten köppöisesti olen vaikkapa vielä 6 vuotta sitten ratsastanut. Vai mitä sanotte tästä kökötyksestä, ihan justsilleensä 6 vuotta sitten:




Eikä se nyt niin kummoisesti suju tässäkään:



Sivuhuomautuksena mainittakoon, että näissä ylläolevissa videoissa olen nykyistä olomuotoani liki 10 kg kevyempi. Toppavaatteet eivät anna kovin hyvää vertailupohjaa, mutta ehkä voidaan todeta Penan miehistyneen ja täyttyneen lihaksistoltaan melkoisesti näiden 6 v aikana, koska eivät meidän keskinäiset mittasuhteet nyt merkittävästi ole huonommaksi menneet. Vaikka aina toivonkin, että Pena voisi kasvaa vielä ihan vaikkapa 10 cm eikä olisi yhtään liian suuri.

Tältä näytti meidän ravailu nykyhetkessä 29.12.2018:



Vuoden viimeisenä työpäivänä sain hieman kyseenalaisen kunnian ratsastaa Penan veljellä, koska se oli tuhma ja nakkasi pikkuratsastajansa kaaressa ketoon. Taitaa olla sukuvika ettei suksi aina luista, niin on samanoloinen tuo miniPena. Tuntui kuin olisi kotiinsa mennyt. Luulen että Pena olisi täsmälleen samanlainen jos sitä yritettäisiin ratsastuskoulukäyttöön: se oppisi hyvin äkkiä, miten saa karistettua kuljettajan kyydistään jos ja kun ei huvita suorittaa annettuja tehtäviä. Kuulemma tämä miniPena olisi jo Black Fridayn aikaan lähtenyt tarjoushinnalla minun talliini. Harmi että nyt on tuhmien ponien kiintiö täynnä!

Uusi alkava vuosi tuo mukanaan monenlaista muutosta ja myllerrystä elämään, ainakin toivottavasti! Kovin suureellisia tavoitteita en uskalla asettaa, kun vuorokaudessa on oletettavasti myös v. 2019 vain 24 tuntia, ja ne tuntuvat näissä ruuhkavuosissa olevan aika usein liian vähän. Haluaisin panostaa omaan kehitykseeni ratsastajana ja opettajana entistä enemmän, mutta vielä en ole onnistunut ratkaisemaan ajan- ja rahankäytön yhtälöä joka mahdollistaisi valmentautumisen ja kurssittautumisen. Sulon ajo-opetuksen haluaisin valmiiksi niin että ensi vuonna tähän aikaan minulla olisi kärrykelpoinen pikkuponi. Ja Penan kanssa minulla on ollut jo jonkin aikaa salainen haave opettaa sille laukanvaihdot, joten kehtaisiko vaihdot julistaa Penan ensi vuoden tavoitteeksi...? Itselleni laitan tavoitteeksi kirjata hevosiini liittyvät kulut ylös ensi vuodelta ja julkistaa laskelman vuoden päätteeksi.

Minun ylläpitämiseni ainakin on ihan ilmaista, ettäs tiedät! Pelkkää iloa ja plussaa! Enkä muuten ole yhtään karvainen, ite oot!

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille, toivottavasti jaksette pysyä matkassa ja kommentoida ahkerasti myös ensi vuonna!

Missä mennään Sulon ajo-opetuksessa?

Kaiken arkihulinan lomassa on myös Sulon ajolle opettaminen edistynyt hissuksiin, en vain ole tästä ehtinyt/jaksanut/muistanut blogiin päivitellä. Viimeisin maininta blogissa ajo-opiskeluhommista on lokakuulta, jolloin kerron kiskoneeni itse kolisevaa härveliä perässäni samalla kun Sulo oli ajo-ohjissa.

"Koliseva härveli"

Seuraava askel tästä oli se, että kytkin Sulon valjaisiin "vetoliinat", eli alkuharjoitteluvaiheessa köydet, jotka saivat vain roikkua mukana kun ajoin Suloa takaa. Liinojen kanssa tein aika ronskilla otteella siedättämistä, eli heilutin liinoja Sulon jalkoja vasten, kieputtelin niitä takajalkojen ympäri ja sivelin jalkoja joka puolelta. Kiristin liinoja jalkoja ja kylkiä vasten, ja välillä keräsin liinat omiin käsiini ja tein niihin painetta vetämällä niitä taaksepäin. Kun kaikki tällainen oli useammalla harjoituskerralla Sulolle ihan ok, lisäsin liinojen päähän harjoitteluvetokartun, eli yksinkertaisesti pyöreän puunpätkän, jonka molempiin päihin on veistetty lovi johon vetoliina kiinnittyy. Ja sitten taas ajettiin rinkiä siellä sekä täällä niin että pelkkä karttu kolisi perässä, liinat koski jalkoihin, minä roikuin kartussa jotta Sulo saisi fiiliksen miltä vedon tuoma paine kropassa tuntuu, ja niin edelleen. Kun pelkkä karttu oli ok, lisäsin karttuun kiinni aiemmin mainitsemani kolisevan härvelin, ja taas mentiin.




Kaikki nämä pykälät toteutetaan siis omina harjoituskertoinaan ja toistetaan muuttumattomina niin monta kertaa, että hevonen on täysin rento. Olen pitänyt ohjenuoranani sitä, että vähintään kolme harjoituskertaa pitää sujua tylsästi ja sen oloisesti että kaikki mitä tehdään, on hevoselle tuttua ja turvallista. Vasta sitten alan lisätä tai muuttaa vedossa olevia härveleitä tai muuta varustusta.

Kun kartun ja kolinakoneen vetäminen oli tuttu juttu, oli aika lisätä panoksia ja laittaa vedettäväksi hiukan painoa. Hommaan valikoitui autonrengas. Itse renkaanveto ei ollut Sulolle juurikaan "tyhjää vedettävää" kummempi homma, mutta silti ensimmäisellä renkaanvetoharjoituksella tuli mokattua. Jotenkin ajattelin, että sama se on missä vetää rengasta ensi kertaa, ja valitsin kentän sijasta sänkkärin. Virhe! En huomioinut, että vaikka Sulo on yleensä pikkusormella pideltävissä, tuo sänkipellon avaruus siihen kuitenkin lisää virtaa. Renkaan vetäminen ei ollut ongelman ydin, mutta kun halusin harjoitella pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, tuli paikallaan seisomisesta ongelma. Ja kun perässä on vetoliinat ja rengas, eikä poni seiso paikallaan ja alkaa pyöriä, niin lopputulos on solmu. Ja kun tulee solmu liinojen ja renkaan kanssa, kytkeytyy pakovietti päälle.

Onneksi, onneksi Sulo ei kuitenkaan päässyt irti, ja onneksi olin tehnyt varmuuden vuoksi renkaan ja kartun kytkentöihin paalinarusta turvalenkin, joka katkesi kun Sulo kieputti itsensä pyörimällä solmuun liinojen ja ohjien kanssa. Rengas siis jäi matkasta aikaisessa vaiheessa. Tällä harjoituskerralla ajauduttiin solmukriisiin muutamaankin otteeseen, ja hetkellisesti Sulo alkoi ahdistua kun liinat koskivat sen kylkiä ja jalkoja. Itse solmuunmenosta ei ole videota, mutta alla olevalla videolla näkyy pysähtymisen ja paikallaan seisomisen ongelmat, jotka pian videon jälkeen kulminoituivat todelliseen remmeihin sotkeutumiseen ja paikalta poistumisen yritykseen.



Tämän jälkeen otettiin sitten takapakkia harjoitteluun, ja aloin entistä tarkemmin vaatia Sulolta sitä että "seis!" on todellakin seis, eikä yhtään mitään muuta. Eikä paikallaan pysymisen harjoittelu rajoitu vain työntekoon, vaan Sulo on hyvin tarkasti harjoitellut seis-käskyä ihan kaikkialla, tallin käytävästä alkaen. Kun sanotaan "seis", on kaikkien jalkojen pysyttävä niillä sijoillaan. Ajolle oppimisen tärkein pykälä onkin siis sataprosenttisen varma paikallaan seisominen, niin nurinkuriselta kuin se tuntuukin. Se on kuitenkin ainoa turvakeino jos haaveilee edes pienimuotoisesta työajosta.

Minä myös valjastan Sulon aika monesti irrallaan, pihalla tai käytävällä. Varsinkin kaikki peräänkytkeminen tehdään irrallaan pysähdyksessä, ja siinä kuuluu seistä vaikka minä seilaan ympäriinsä, heittelen remmejä ja kilistelen lukkoja.




Pelkäsin mokanneeni tyystin kun Sulo joutui solmuun vetoliinojensa kanssa ja panikoitui, mutta onnekseni olin väärässä. Toki se hetkellisesti taantui oppimisessaan ja alkoi jännittää asioita jotka eivät sitä aiemmin jännittäneet, mutta harjoittelua jatkamalla on päästy jännityksestä taas eroon. Otin mokaamisesta opikseni, ja mietin nyt entistä tarkemmin, mitä kulloinkin harjoitutan ja miten se kannattaisi toteuttaa. Tärkeää on onnistua, ja mieluummin jättää harjoitus "liian lyhyeksi" kuin tahkoa pikkuisen vielä, jolloin riski epäonnistumiseen kasvaa.

Joulunpyhinä harpattiin taas pikkuaskel eteenpäin, kun Sulo pääsi vetämään pulkkaa. Ensin tyhjää pulkkaa ja sitten esikoiseni pääsi kyytiin. Lapsella on kypärä päässä ja aikuinen kävelee vieressä varmistuksena ensi alkuun. Näin kun kyydissä on lapsi, en harjoittele mitään missä olisi epäonnistumisen riski, kuten niitä pysähdyksiä. Ajan ensin kentällä jotta kääntymiset tulee taas kerrattua, ja kun lähden kentältä pois, on reitti etukäteen suunniteltu ja se pötkytetään eteenpäin junan lailla, jotta lapsi on turvassa. Ja hienostihan tämä pulkanveto sujui! Seuraavana ostoslistalla on kunnollinen ahkio, johon mahtuu istumaan pulkkaa paremmin.



Talvi vedettäneen pulkkaa tai ahkiota, ja seuraava opetteluetappi on irtoaisojen lisääminen. Ne eivät anna kyljissä myöden samalla lailla kuin vetoliinat, ja kääntyminen aisojen välissä on ihan eri juttu kuin pelkkien liinojen välissä.

Ja sitten kun aisat on ok, on meillä ladossa odottamassa tällainen aihio:

Vaativat melkoisen kunnostamisen ja kaunistamisen, mutta huonostakin aihiosta on helpompi lähteä loihtimaan kärryjä kuin tyhjästä. Nämä on ostettu jo loppukesästä mentaliteetilla "kun halvalla sain".


Loppuun muutama linkki Rouskutellen -blogiin, jossa on ansiokkaasti esitelty työajolle opettamisen eri vaiheita:
http://jauhokuono.blogspot.com/2015/03/yksi-euroopan-tehokkaimmista.html
http://jauhokuono.blogspot.com/2015/03/teoriasta-kaytantoon-nemon-ajokoulu.html

Joulutervehdys

Kohtauksia eräästä kavioliitosta

Sulon sitkeä väsytystaistelu alkaa tuottaa tulosta: Pena on vähitellen ruvennut leikkimään sen kanssa. Voi olla että jossain vaiheessa vielä manaan tätä hetkeä kun iloitsen nujuavista ja painivista hevosistani, mutta juuri nyt pidän tätä vain ja ainoastaan positiivisena ilmiönä. Pena eli monta vuotta totisten tammojen kanssa (ensin Emmin, sitten Sissen) ja siitä itsestäänkin tuli jotenkin epätyypillisen vakava. Se on luontaisesti sellainen lähellä olija ja lähelle tulija, mutta pomotammat pitivät sen aina tarkasti etäämmällä, eivätkä to-del-la-kaan edes harkinneet mitään leikkejä. Nyt Pena on vähitellen ruvennut vastaamaan Sulon leikkiinkutsuihin. Minun läsnäoloni selvästi häiritsee leikkiä, ja parhaimmat painit olen nähnytkin ollessani itse etäämmällä.

Toki olen iloinen myös siitä että Sulo leikkii - se on tarhattu yksin edellisessä kodissa viimeiset kolme vuotta, ja sitä ennen se on ollut ori ja oletettavasti silloinkin ollut yksinään, varsa-aikoja lukuunottamatta. Tunnen iloa siitä että sosiaalinen poni löytää kaverin jonka kanssa voi toteuttaa kanssakäymisen tarpeitaan. Meillä on kestänyt reilun puoli vuotta että nämä ruunat ovat päässeet pääsemässä samalle aaltopituudelle. Toimeen ne ovat tulleet koko ajan, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä että ne hitsaantuvat yhteen.

Tämä joulukuu on ollut harmautta, töiden puskemista ja joulubreikin odottelua. Kohta on talvipäivänseisaus ja sitten alkaa taas valo voittaa. Jaksaa jaksaa!

Suu ja pää, kerran vielä

Kuolaimen istuvuutta ja suun kuntoa olen nyt jaaritellut useamman postauksen verran, ja yhden tekstin aion vielä kirjoittaa aiheen tiimoilta. Vaihdoin nimittäin Penan suitset muutama viikko sitten kauan kuumottelemiini "unelmasuitsiin", PS of Swedenin Pioneereihin. Vieläkään en raaskinut ostaa niitä uutena, kun ovh on n. 250 e, mutta kun tuli oikean kokoiset käytettynä vastaan, en voinut enää kulkea onneni ohi. Ja onneksi en kulkenut, sillä nyt on ruvennut kulkemaan. Nimittäin Pena.

Siinä ne nyt ovat

Olen ollut tosi hämmästynyt tästä enkä vieläkään ihan uskalla hehkutella, että olisin löytänyt varusteilla ratkaisun Penan levottomuuteen taipuvaiseen suuhun/kuolaintuntumaan/päähän/muotoon. Mutta hyvä buugi on jatkunut nyt jo niin monen ratsastuskerran ajan, että jotain taikaa suitsien (tai kuolaimen) vaihdossa on ollut. Pena, joka ei ole automaattisesti tasainen tai tukeudu kauniisti kuolaimeen, on nyt ollut hämmästyttävän... tasainen. Ja tyytyväinen.

Mikä näissä Pioneereissa sitten on niin erikoista? Ei kai oikein mikään. Näissä (kuten muissakin PS of Swedenin suitsissa) on todella leveä ja muotoiltu niskahihna, joka jakaa suitsien paineen niskaan tasaisesti ja jättää herkille korville tilaa pyöriä propellin lailla. Minua miellyttää myös tuo turpahihnan muotoilu, joka on jotain hannoverilaisen ja englantilaisen turpahihnan väliltä. Penan pään mittasuhteisiin ei oikein hannoverilainen turpahihna istu, mutta sen kanssa se on kuitenkin ollut paras ratsastaa. Sinällään turpahihnalla ei kai ole kovin suurta merkitystä, kun se on meillä säädetty kaikkien normien mukaisesti eli löysälle, eikä sen funktio ole sulkea hevosen suuta. Jotenkin turpahihnan olemassaolo kuitenkin vakauttaa suitsia niin että ne pysyvät päässä - ratsastin Penaa pitkään kokonaan ilman turpahihnaa, mutta kun sillä putosi suitset kahdesti päästä kesken ratsastuksen ravistelun yhteydessä, totesin että turpahihna saattaa sittenkin olla osaltaan turvavaruste. Siitä lähtien olen paininut tämän turpahihnadilemman kanssa, kun olen halunnut sellaisen hihnan joka jättää 1. poskihampaan kohdan ilman puristusta, mutta istuisi Penalle paremmin kuin hannoverilainen turpahihna.

Menisi läpi turpahihnan tiukkuuden pistokokeista (vähintään kaksi aikuisen sormea tulee mahtua tuohon nenäluun ja turpahihnan väliin)

Turpahihnan anatomisuutta on tänä syksynä pohdittu mm. Berliinissä kansainvälisessä Fascia Research Congressissa, jossa suomalaiset fysioterapeutit Tuulia Luomala ja Mika Pihlman esittelivät tutkimustaan turpahihnan vaikutuksesta hevosen pään hermoihin ja faskioihin. Kiinnostava summaus tästä löytyy englanniksi esim. tämän linkin takaa, kannattaa käydä lukaisemassa.

Lyhyesti: sillä on merkitystä missä kohdassa turpahihna hevosen naamassa kulkee. On myös merkitystä, millä tiukkuudella remmi on. Ja otsapannan tulee olla tarpeeksi pitkä, jotta se ei vedä niskahihnaa kiinni korviin (tätä muuten näkee yllättävän paljon! Voi olla blingii mutta mittasuhteet viturallaan). Toki jossain määrin on varmasti yksilöllisiä eroja siinä, minkälaisen säädön mikäkin hevonen kokee miellyttäväksi tai epämiellyttäväksi - minusta esimerkiksi turpahihnan löysyyden kanssa ei kannata mennä liiallisuuksiin. Vauhdissa naamaan läpyttävä ylilöysä remmi ei varmasti ole sen mukavampi kuin hampaat irvessä tiukkaan kiristettykään!

Pioneer-suitsista vielä muutama huomio: näissä on poskihihnan kuolainpäässä sellainen ylimääräinen kuminauha, jonka varaan kuolain ripustetaan. PS of Swedenin sivuilla niistä sanotaan näin:
The cheek pieces have our patented and selectable elastic Cradles™, which allows the bit to suspend in the horse’s mouth. This also helps to evenly the pressure across the neck. Our elastic Cradles™ are designed so you can easily hook them on and off.

Miinusta tulee hieman oudosta mitoituksesta turpahihnassa. Ylemmässä turpahihnassa on pikalukko, jonka saisi myös pois, jolloin kokonaisuus miellyttäisi esteettistä silmääni enemmän. Mutta hihna on niin armottoman lyhyt, että pikalukon kanssakin remmi on Penalla nyt löysimmilleen säädettynä. Jos ottaisin pikalukon pois, ei olisi toivoakaan saada hihnaa kiinni niin että se täyttäisi löysyyskriteerin. Penan suitset ovat kokoa cob. Remmin voi toki korvata jollain muulla, riittävän pitkällä nahkaremmillä, mutta periaatteen vuoksi nyppii metsästää varaosia hävyttömän hintaisiin suitsiin. 

Näihin saa leukahihnan, ja leukahihnan kanssa näillä saa FEI:n sääntöjen mukaan kilpailla koulukisoissa. Yllätyksekseni en ole kaipaillut leukahihnaa lainkaan! Näiden muotoilu on niin kiva, että ne tuntuvat asettuvan päähän oikein hyvin ilmankin. Ainoastaan oma käsi haroo joka kerta tyhjää näitä pukiessa kun tavoittelen leuan alta olematonta hihnaa kiinnitettäväksi. 

Jokin taika näissä suitsissa tuntuu olevan, sillä Pena on näiden kanssa ollut todella kiva. Ratsastin sitä myös vanhoilla suitsilla kuolainmuutoksen jälkeen ja silloin se oli enemmän oma itsensä, vähän ylikevyt. Näillä suitsilla se hakeutuu levollisesti tasaiseen muotoon ja kestää tasaisena huomattavasti entistä paremmin. Olen ihmeissäni. Ja tyytyväinen. Joten ehkä ei ole tarpeen analysoida enempää. Näillä mennään, hevosta kuunnellen. 

Suun mittasuhteet ja kuolaimen sovitus

Lupailin parin viikon takaisen klinikkareissun jälkimainingeissa palata erikseen suun mittasuhde- ja kuolainasioihin, ja tässä niitä nyt tulee.

Sekä Penan että Sulon suu mitattiin hammashuollon yhteydessä, ja varsinkin Penan osalta mittaaminen oli hyvin avartava kokemus ja aiheutti ajatusryöpyn sekä ihan konkreettisia muutoksia suitsitukseen ja kuolaimeen. Kuolaimen sovittamisesta ja mittaamisesta on kerrottu kattavasti esimerkiksi Bombers-kuolaimia myyvän Kotieläintarvikkeen sivuilla TÄÄLLÄ. Koska kyseisellä sivustolla on hyvä ja perusteellinen selvitys aiheesta sekä havainnollistavat kuvat, en ala selittää samoja juttuja uudestaan. Suosittelen lämpimästi perehtymään näihin ja myös muihin kuolaimen sovittamista käsitteleviin sivustoihin!

Lyhyesti summattuna: Kun halutaan sovittaa hevoselle sopiva kuolain, on huomioitava

• kuolaimen pituus eli hevosen suun leveysmitta
• kuolaimen paksuus eli hevosen hammasloman korkeus
• kuolaimen sopiva malli eli hevosen kitalaen kaarevuus, hevosen alaleuan leveys, hammasloman pinnat, hevosen huulien paksuus, hevosen kieli
• kuolaimen kiinnityskorkeus eli hevosen etu- ja poskihampaiden välinen etäisyys ja suupielet

Minä olen käyttänyt Penalla 12,5 cm pitkiä kuolaimia, koska... No, koska joskus silloin nelivuotiaana sillä oli sen kokoiset kuolaimet ja mielestäni ne ovat mahtuneet sen suuhun ihan hyvin. Enkä oikeastaan ole kyseenalaistanut tätä asiaa missään kohtaa. En, vaikka tein jokunen vuosi sitten kuolainmuutoksen, koska Pena ei enää tuntunut hyvältä Sprengerin RS Dynamic-kolmipalalla, jossa on normaali liikkuva rengas. Vaihdoin kuolaimeksi hieman paksumman, edelleen kolmipalan, mutta ns. 2-type-kuolaimen, jossa on liikkuva rengas mutta rengas on ikään kuin suojan sisällä pyörimässä.

Ylempänä RS Dynamic, alempana 2-type

Tuon 2-typen kanssa Pena oli ok. Vaikka kuolain oli edeltäjäänsä paksumpi, se hyväksyi sen ihan hyvin. Mutta Penalla on "aina" ollut hankala suu, se aloittaa olemalla liian kevyt, käpertymällä kuolaintuntumaa karkuun, ja suu on turhankin elävä ja epätasainen. Rehellinen, tasainen tukeutuminen ja "imu" kuolaimeen on joka kerta ratsastettava erikseen. Lisäksi se toisinaan, etenkin esteillä, kovemmasta pidätteestä räjähtää ylöspäin, pois kuolaimen ulottuvilta.

Nyt kun Penan suu mitattiin, oli suun leveysmitta 12,8 cm. Rauhoituksessa mittaaminen toki tekee poskiin aika paljon löysää ihoa, mutta tämä poikkeava löysyys koitettiin mahdollisimman tarkasti laskea pois mitasta.
Minä olen siis käyttänyt sillä liian lyhyttä kuolainta. Vuosia!

Opin myös, että liikkuvarenkaisen kuolaimen tulisi olla 1,0-1,5 cm pidempi kuin suun leveys, eli jos haluan käyttää Penalla liikkuvarenkaista kuolainta, tulisi kuolaimen pituuden olla 13,5 tai jopa 14 cm! Tällöin suupielien nipistysriski pienenee. Kiinteärenkaisessa kuolaimessa (jollaiseksi tässä tapauksessa tuo 2-type lasketaan, vaikka toimintamekanismiltaan se on samanlainen kuin liikkuvarenkainen) riittää 0,5-1,0 cm suun leveyttä pidempi kuolain, eli Penalla 13 cm on siellä rajoilla ja 13,5 cm turvallinen pituus.
(Tässä muuten tuo Kotieläintarvikkeen kuolaimensovitusartikkeli antaa vähän erilaisia lukuja, tsekkaa sieltä.)

RS Dynamic kuolain (vuosi taitaa olla 2014?), tuon verran se tuli ulos suupielistä

Tämä havainto selittänee sen, miksi tuo kokonaan liikkuvarenkainen ei ole ollut niin hyvä. Se on luultavasti nipistänyt Penaa suupielistä. Sittemmin kun vaihdoin 2-typeen jossa ei ole nipistysriskiä, on Pena ollut tyynempi ja tyytyväisempi. Mutta edelleen ne tukeutumisongelmat, liiallinen keveys ja toisinaan ärhäkät reaktiot ovat pysyneet. Pysyneet niin sitkeästi että olen ajatellut niiden olevan tämän hevosen ominaisuus. Ja kenties ovatkin, en vielä ole varma, mutta olen nyt ottanut asiakseni selvittää sen.

2-type (vuosi ehkäpä 2015 tai 2016)

Noissa vanhojen kuolainten kuvissa minä en näe varsinaisesti liian lyhyeltä näyttävää kuolainta. Siksi varmaankin olen olettanut, että 12,5 cm on tälle hevoselle riittävä pituus. Olen kyllä ajatellut montaa muuta kysymystä, miksi Penan suu on työläs, mutta en oikeastaan ole kyseenalaistanut että minulla olisi sillä väärän mittainen kuolain.

Toinen seikka joka suuta mittaamalla selvisi ja selvensi asioita, oli Penan alaleuan leveys eli alaleukaluun harjanteiden välinen etäisyys. Se oli 3,5 cm, mikä on kuulemma hyvin yleinen tulos. Se on myös yleisin kolmipalakuolainten keskiosan pituus.

Kuva Kotieläintarvikkeen, punaisella piirretty jana minun lisäämäni. Jana esittää alaleukaluun harjanteiden väliä.

Nuo alaleukaluun harjanteet ovat siis luiset osat hevosen suussa, eikä niiden päällä ole mitään muuta kuin limakalvoa. Kieli sitten asettuu niiden päälle. Jos nyt tuohon kohtaan kuvittelee kolmipalakuolaimen, jonka keskipala on tismalleen saman mittainen kuin harjanteiden väli, niin mihin osuvat nivelet? Juuri harjanteiden huipulle.

Ja näinhän meillä juuri oli, eli kolmipalan keskiosa juuri saman mittainen kuin tuo harjanteiden väli, jolloin nivelkohdista tulee pistemäistä kuormitusta juuri sille alueelle suussa, joka on suojattomin. Metalli luuta vasten. Luultavasti kielellä on koko ajan kova homma suojata noita harjanteita kuolaimen kolahduksilta. Ja luultavasti nämä ylöspäin räjähdykset ovat juurikin niitä hetkiä kun kovemmin pidättäessä nivelkohta satuttaa luista harjannetta.

Kolmipalakuolain itsessään on ok, kunhan keskipala olisi joko selkeästi lyhyempi tai selkeästi pidempi kuin hevosen leukaluun harjanteiden väli, jolloin painepisteet asettuisivat kielelle. Lisäksi opin, että useimmissa kolmipalakuolaimissa nivelosat ovat ns. väärinpäin hevosen suun anatomiaan nähden (ja huom. tässä ei auta vaikka kuolainta kuinka myytäisiin "anatomisena". Näköjään anatomisuus tarkoittaa kuolainkaupoissa vain jonkinsortin kaarevaa muotoilua). Niiden tulisi olla siten, että nivelkohta asettuisi litteästi hevosen kieltä ja hammaslomaa vasten. Kuvat havainnollistaa:

Ei näin (kuva Horze)

Vaan näin (kuva Hööks)

Toistaiseksi tämä nivelen suunta ei näytä korreloivan millään lailla kuolaimen myyntihinnan kanssa. Asia tulee luultavasti muuttumaan kunhan tämä kuolaimen sovituksen todellinen anatomisuus pikkuhiljaa ylettyy kuolainvalmistajiin saakka.

Jos ja kun hävetti ja suretti ja suututtikin se, että olen pitänyt hevosellani sekä liian lyhyttä että mittasuhteiltaan vääränlaista kuolainta, niin yksi asia sentään oli ihan lohdullinen: Penan suussa on hyvin tilaa kuolaimelle korkeussuunnassa, eli käyttämäni kuolain ei ollut liian paksu. Penan ylä- ja alaleuan väli hammasloman kohdalta oli 3,5 cm, ja kun kielelle pitää laskea vähintään 1 cm tilaa, niin sinne mahtuu melkein minkä paksuinen kuolain vaan. Periaatteessa. Oikeastihan kieli täyttää koko tuon tilan. Ei hevosen suussa todellisuudessa ole mitään tilaa kuolaimelle, kuolain on hevosen suussa yhtä ylimääräinen kuin koiran tai ihmisen suussa.

Sen lisäksi, että olen pohtinut kuolaimen sovittamiseen ja anatomisuuteen liittyviä tekijöitä pää höyryten, olen miettinyt myös sitä, mikä oikeus minulla on laittaa hevoseni suuhun yhtään mitään. Aiheuttaa sille sinne painetta olematta edes varma, onko sen fyysisesti mahdollista sietää sitä. Tämä ajatusketju on aina sellainen, jossa lopputulema on se että voisinhan minä sitten vain pitää noita eläimiäni laitumella ja katsella niitä enkä häiritä lainkaan millään ratsastushöpinöillä, koska kaikki sellainenhan on loppuviimein minun mielihalujeni täyttämistä. Eli aika ankea, loputon suo.

Nyt kun olen viisaampi Penan suun mittasuhteista, menee meidän kuolainrepertuaari uusiksi. Ensiavuksi kaivoin Immuvainaan vanhan 13,5 cm tavallisen nivelkuolaimen (ja laitoin yo. kuolaimeni myyntiin, vink vink). Tässä kohdassa on tapahtunut se suurin ajatusnyrjähdys tai -nitkahdus. Olen aina ajatellut, että kolmipala on hyvä ja nivel on paha. Noin karrikoidusti. Nyt kun eläinlääkäri sanoi minulle, että tänne Penan suuhun kävisi ihan tavallinen yksinivelinen nivelkuolain, koin valaistumisen. Miksei? Ja varsinkin, kun kaikenlaisten kuolainten kohdalla avainsanana on vaihtelu, jotta paine ei aina kuormittaisi samoja kohtia suussa, niin miksi ihmeessä olen niin fiksoitunut siihen kolmipalaan?

Niinpä tilasin meille uuden kuolaimen, jonka saapumista tosin odottelen edelleen. Siihen saakka ratsastelen ihan vanhanaikaisella ohuella liikkuvarenkaisella nivelkuolaimella, jolla Pena on yllätyksekseni ollut aika kiva. Meillä tosin meni suitsetkin uusiksi, mutta muutos on vielä niin tuore etten uskalla tämän enempää sitä hommaa hehkutella, palaan tähän myöhemmin.

Tällaista odotan postikustilta. Tämä on joku Bombersin nimihirviökuolain, mutta siis 2-type/eggbut-loose ring -yhdistelmä. Nivel, jonka suuosa on muotoiltu suuhun sopivaksi ja joka lukkiutuu sekä eteen-taakse että ylös-alas -suunnassa, jolloin ei pitäisi syntyä ns. pähkinänsärkijäefektiä

Lisäksi haluaisin meille sen kolmipalankin, jotta voisin vaihdella näiden kuolainten välillä. Vahva kandidaatti on Neue Schule Turtle Top, mutta tästä pitäisi vielä saada varmistettua keskipalan pituus. Mahtaisikohan joku lukija voida auttaa?

Kuinka pitkä on NS Turtle Topin keskipala nivelten korkeimmasta kohdasta toiseen mitattuna?

Ja joskus vielä aion kokeilla myös kokonaan suoraa, lötköä kuolainta, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Suora kuolain toimii suussa eri lailla kuin nivelletyt kumppaninsa, ja siihen tottumiseen menee hevoseltakin jonkin verran aikaa. Siiretään osioon "ehkä joskus".

Kuinka ironista, että se oli nimenomaan Pena jonka kuolainvalinnat oli enemmän pielessä. Sen kohdalla olen näitä kuolainasioita olevinaan ajatellut ja kyseenalaistanut. Sen tuntumansiedon kanssa olen paininut monta vuotta. Kun taas Sulolla, jolle ostin sokkona jotkut vaan kuolaimet ponin muuttaessa meille, olikin ihan hienosti suuhun sopivat pelit käytössä. Sulon suun leveys oli 11 cm ja sillä on käytössä 11,5 cm oliivipäinen kuolain, eli ihan passeli. Ja aika yllättäen, vaikka Sulolla on tosi pienen ja kapean näköinen naama, oli sillä alaleukaluiden väli 3 cm, samoin kuin ylä- ja alaleuan väli. Olin varautunut, että sillä olisi kovin ahdas suu ja että se tarvitsisi tosi pikkuisen kuolaimen. Mittojen puolesta ei, mutta oma ihanteeni on mieluummin vähän ohut kuin yhtään liian paksu kuolain, koska en halua että hevosen nieleminen vaikeutuu tai sille tulee tunnetta tukehtumisesta. Tuurilla seilaten oli myös keskipalan leveys Sulon suuhun ok, tosin tuo nivelien suunta on siinäkin nurinkurin.

Tieto todella lisää tuskaa. Ja mitä enemmän tietää, sitä tarkemmin tajuaa ettei tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Mietin vain, kuinka paljon tyytyväisempiä hevosia meillä voisi olla, jos ne saisivat tehdä työnsä oikein sovitetuin varustein? Satuloiden suhteen aletaan kenties jo olla paremmalla tolalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, ja vähitellen turparemmien kireyksienkin, ja ratsastuspohjien ja kengityksen, mutta entä suitsitus, hampaat, kuolaimet? Minun kenttäotantani (työnkuvan puolesta melko laaja, toim. huom.) kertoo, että tuolla on valtavasti hevosia, jotka ovat aina tehneet näin ja noin, eikä kukaan oikeastaan mieti, miksi.

Lisää aiheesta:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154459/Miettinen%20Mirjami.pdf?sequence=1 Mirjami Miettisen lisensiaattitutkielma Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosen suun terveydelle
https://www.youtube.com/watch?v=ratOjBWM9EY Kuolainten sovitus videolla (28 min)

-17

Otsikko ei sentään ole aamun pakkaslukema, vaikka aika rapsakalta tuntuvatkin äkilliset -8°C aamut näin marraskuusa. Mutta ihan kelpo luku tuo miinus seitsemäntoista silti on - se on nimittäin senttimäärä joka on kadonnut Sulon vatsanympäryksestä (viimeisen kylkikuun kohdalta mitattuna) välillä kesäkuu-marraskuu.

Sulon lihavuus on painottunut vatsanympärykseen ja takapuoleen. Liikkeessä siitä näkee että pehmeyttä ja hyllyvyyttä on vielä selvästi liikaa myös lavoissa ja kyljissä, mutta paikallaan seistessä se saattaa jopa näyttää melko normaalipainoiselta. Sitä se ei vieläkään ole, mutta oikeaan suuntaan!

Marraskuussa painomittanauha näytti taas pikkuisen pienempää lukemaa: 308 kg. Hyvä niin, sillä lokakuun mittauksessa painoa oli painomitan mukaan tullut vähän lisää syyskuun lukuun nähden. Hammaslääkärikäynnillä puhuin eläinlääkärin kanssa painon mittaamisesta mittanauhalla, ja hän sanoi että tuloksia voidaan pitää ihan relevantteina kun mittauksen suorittaa aina sama ihminen, ns. mittaamisen käsiala pysyy samana. Sillä ei loppuviimein ole niin väliä, ovatko itse kilot juuri sitä mitä mittanauha sanoo, kunhan näkee että vähenemistä tapahtuu. Tai lisääntymistä, riippuu tietty siitä missä tarkoituksessa hevostaan mittailee. Olen ajatellut, että Sulon painotavoite olisi jotain kakkosella alkavaa, ja se on varmaankin ihan järkevä tavoiteluku. Tällaisena melko tarkkaan kolmesataakiloisena se on vielä liian paksu.

Kaula Sulolla pysyy näköjään samankokoisena koko ajan, ja se on ihan ok, sillä sillä ei ole merkittävää ihraniskaa enkä pidä kaulaa sen ongelma-alueena. Yksi poikkeama kaulan tyven mitassa on luultavasti mittavirhe. Takapuolen laihtumista pitää arvioida vain käsikopelolla, ja se on aika hankalaa kun omat silmät ja kädet tottuvat niin nopeasti näkemäänsä ja tuntemaansa.

Näin marraskuussa kuva ei kerro enemmän kuin tuhat sanaa, sillä mitään asianmukaista laihtumiskuvaa en ole saanut aikaiseksi. Mutta laitetaan nyt joku sivuprofiilikuva kuitenkin:

16.11.

Vertailukuvia löytyy kun valitsee tunnisteeksi laihdutus.

Loka-marraskuussa muutoksia Sulon ruokavaliossa tai liikunnassa ei juuri ole tapahtunut. Se on liikkunut vähemmän kuin tavoittelen, koska ei vaan pysty. Se ei juuri ole hikoillut, vaikka hikitreeniä se kaipaisi. Edelleenkään se ei ole kitudieetillä, mutta rajatulla heinällä, ja öisin syö ehkä 2/3 olkea ja 1/3 heinää verkotettuna. Pienen, n. puolen kilon heinänöttösen laitan sille aina vapaasti saataville ja loput sitten verkkoon. Ulkona se saa heinää neljästi, n. klo 8, 11, 14 ja 18, ja sitten iltaruuille sisään 21-22. Ulkona syömistä säätelee Pena, joka päättää mistä kasasta syö ja kuinka pitkään, ja Sulo tyytyy sitten siihen mitä vapaaksi jää. Psylliumia se on syönyt loka-marraskuussa kahteen otteeseen reilun viikon kuurin.