Kun traktori huomioni vei

Laidun! Vielä kovin köyhä, mutta kuitenkin. Iso vihreä ala jonne pääsee joka päivä (ja jonne myös naru piukalla koitetaan vetää joko etu- tai takaperin ja aina tulee käytösmuikkari). Aloitin laitumeen totuttelun viime viikolla - olen suosinut tyyliä viedä hevoset iltapäiväheinäaikaan peltoon ja hakea yöksi talliin. Näin ensilaidunnus kestää 4-5 tuntia ensimmäiset päivät ja edelleen vuorokauteen mahtuu kolme normaalia kuivaheinäsatsia. Samalla voi tsekkailla pysyykö kakat palleroina eikä tule viileiden aamujen sokeririskiä. Tältä sokerivouhotukselta tosin ruokintamaestro Markku Saastamoinen katkaisi melko yksiselitteisesti siivet viime valmentajakoulutuksen ruokintaluennolla:

"Sokeripitoisuus sinällään on harvoin ongelma, hevoset pystyvät pilkkomaan ohutsuolessaan hyvin sokereita. N. 20 % sokeriosuus on vielä ok (tarkoittaa 200 g/kg ka sokeria). Ongelmat syntyvät kun suuri määrä sokeria tulee kerralla tai sokeripitoisuudet vaihtelevat runsaasti vuorokauden aikana. Vrt. aamulla tarhaan koko päivän heinäsatsi -> hevonen saattaa kahdessa tunnissa syödä koko vuorokauden sokerit. Jos saman määrän jakaa 6-10 annokseen, tulee sokeri tasaisesti elimistöön ja ohutsuoli pystyy pilkkomaan sokerin. Ihminen aiheuttaa sokeriongelman! Hevosen luonnollisin ravinto eli laidunruoho sisältää 15-20 % sokeria. Laiduntamalla sokerin saanti on tasaista."

Nyt olen pidentänyt laidunaikaa niin että hevoset syövät aamuheinät tarhassa ja menevät laitumelle puoliltapäivin ja tulevat taas yöksi sisään heinille. Tänä aamuna hevosia tarhannut mieheni tosin raportoi että oli jo liirausta havaittavissa laitumen suuntaan eikä suinkaan tarhaa kohti. Eikä niitä paljon tarvinnut tarhan portilla odotella kun aamupäivästä hain Penaa liikutukseen. Molemmat olisivat työntäneet päänsä samaan riimuun jos olisi onnistunut. Kyllä laiduntava hevonen on vaan onnellinen, siitä ei pääse mihinkään. Ja laidunnuksen katselu on parasta mindfullnessia omistajalle.

Kentällä tein Penan kanssa siirtymisiä askellajin sisällä ja askellajien välillä. Se oli aika kesselillä tuulella, kaikenlainen sekoilu ja venkoilu olisi puhutellut paljon enemmän kuin asiallinen kouluratsastelu. Oltiin kättä vasten ja pohkeen takana ja korvat kuikuili ihan muihin suuntiin kuin minuun. Kun alkoi löytyä jonkinlaista harmoniaa ja keskittymistä, tuli kentän viereen traktori kevättöihin ja sinnehän se meidän harmonia sitten hujahti. Lopetin kompromissiin ja vein hevoset laitumelle. Pena ei malttanut edes melassivettä juoda tallissa kun piti töllöttää sitä traktoria.

Laitumeen pääsyyn ajoitin myös kevään toisen psyllium-kuurin, nyt kun hevosilla on muutakin puuhaa kuin kaivella juuria tarhasta. Hyvin putoaa toistaiseksi. Jauhemaisella psylliumilla mennään, annos n. tuplat mitä purkin kylki sanoo (eli syötän n. 80 g jauhetta / vrk). Turvotan pari kourallista viherpellettiä ja neljä desiä mashia, sekoitan siihen kivennäiset ja täysrehunappulan ja psylliumjauheen, jatkan ämpärin täyteen vettä armottomasti vatkaten ja kaadan tarjolle. Kuppi kiiltää aamulla!

Sunnuntaina saapuu hieroja kertomaan, mitä hänen näppinsä Penasta tuntevat. Vasen puoli ei ole hyvä, ja saman allekirjoitti Roosakin. Vasemmalta ei ratsastaessa meinaa saada mitään, jotenkin ei löydy koko vasenta kylkeä ja vasen suupieli jää tyhjäksi jos ei koko ajan jalalla rummuta sitä kylkeä liikkeelle. Katselin Penaa maasta kun Roosa ratsasti yhtenä päivänä, ja minusta vasen kankku jäi alemmaksi kuin oikea. Täytyy kysyä hierojan mielipidettä ja alkaa sitten harkita järeämpiä aseita ongelman selvittämiseen. Kiropraktikon näkemys Penasta kiinnostaisi joskus kuulla, mutta olen kuullut kiropraktikoista myös paljon huonoja kokemuksia jos ei olekaan asiantunteva kaveri kyseessä. Jos lukijoilla on vinkata nimiä tai ylipäätään kertoa kokemuksia kiropraktikoiden palveluista, kuulen mielelläni!

Pena hyppää, minä en

Kukapa olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että minä haikailisin hyppäämisen perään? Niin kuitenkin on. Apukuski Roosa kävi tänään aloittamassa hyppykauden Penan kanssa. Kavalettityötä on tehty pari kertaa aiemminkin ja nyt oli aika rakentaa tämän kevään ensimmäiset esteet.

Kuvat on videolta kaapattu, ei jäänyt aikaa kovin perusteelliseen taltiointiin kun samalla koitin hallita hiekkalinnoja rakentavaa lastani ja seurata kuinka pieni ponipässinpääni selviytyy tästä jännittävästä koitoksesta.

Roosan oma hyppääminen on samoissa kantimissa kuin minunkin - valmistuimme viisi kuukautta sitten ja sen jälkeen ei ole hypätty. Tatsi katoaa nopeasti ja tulee taas kummallista korkeusvääristymää silmään: viime viikon valmentajakoulutuksessa rakensin yhteen harjoitukseen metrisen okserin ja se näytti valtavalta. Vaikka vielä viisi kuukautta sitten silmäni mielestä 90 cm oli sellainen ihan okei korkeus, ja kaikki alle 80 cm näyttivät aika hullunkurisilta. Ei saisi päästää itseään tähän jamaan, mutta minkäs teet. Vaikka ratsastankin raskauden aikana, niin hyppäämiseen vedän rajan. Varsinkin tämän kyseisen poniarmaan kanssa.

Aloitimme siis hyvin pehmeästi. Estekorkeus ei noussut yli 60 cm, esteitä oli kolme yksittäistä, ristikoita ja pystyjä. Pena oli positiivinen yllätys! Pohjustin apukuskia että luultavasti Pena kieltää ensimmäiselle esteelle, sitten uusintayrityksellä ryntää, tai ryntää JA kieltää. Mutta ihka ensimmäinen hyppy oli terävä, hyvästä paikasta eikä esteen jälkeen seurannut villiä kevätjuhlatanssia. Hieno Pena!

Kieltoja ei tullut ainuttakaan ja pudotuksiakin vain yksi. Tosin kun toistoja tehtiin ja Penan kierrosluvut kasvoivat, se esitti kyllä ryntäämisbravuurinsa Roosalle. Penan reaktionopeus ja -voimakkuus on ällistyttävä: Roosa erehtyi kerran maiskuttamaan kun lähestyessä laukka meinasi jäädä paikalleen, ja Penahan totesi että selvä pyy, meitsi menee kun käsketään.

Pomppii, pomppii

Maiskautuksesta turpa ylös ja menoks

Hieman siis hienosäätöä vielä, mitä ja kuinka paljon selässä saa ja täytyy tehdä. Olen kuitenkin ihan superiloinen siitä että Pena saa hypätä ja että se käyttäytyi näin asiallisesti! Ensi viikolla treenit jatkuu.

Alkutoukokuun sekalaiset

Vaihtui toukokuuksi mutta oikea kevät antaa vielä odottaa itseään. Meille ei kuulu mitään kovin kummallista, mikä on varmasti varsin hyvä asia. Tasainen, tavallinen arki sopii oikein hyvin!

Kävin valmentajakoulutuksen viimeisen lähijakson ja nyt pitäisi vielä antaa valmennusnäyttö. Sitten anon SRL:lta valmentajalisenssiä ja kas, on taas yksi uusi nimike cv:ssä. Mikäköhän olisi seuraava etappi...? Opekouluun hakeminen ei ihan vielä ole ajankohtaista, koska a) vatsa ja b) suorittavan hevosen puute. Mutta kun oppimisen makuun on päässyt, täytyy pitää virettä yllä!

Penan kanssa ollaan puuhattu hajanaisesti sitä ja tätä. Roosa kävi viime viikolla kertaalleen yksinään ratsastamassa ja oli kuulemma sujunut hyvin. Minä olen käyttänyt Penaa metsässä kävelemässä, juoksuttanut ja ratsastanut. Juoksutuksen suhteen olen joutunut venyttämään periaatettani välttää liinassa pyörittelyä. Lisäksi olen hankkinut apuohjat! Sain tutulta sivuohjat ja niihin olen nyt Penaa opettanut. Vieläkään en tahdo kiinnittää liinaa kuolaimeen, joten olen pukenut Penalle suitset, juoksutusvyön ja sivuohjat siihen kiinni, mutta liinaa varten laittanut suitsien päälle naruriimun ja juoksuttanut siitä. Kapsonin ostaminen on harkinnassa, mutta naruriimukin tuntuu toimivan. Sivuohjiin oli pakko turvautua jotta juoksuttamiseen saisi edes ripauksen työskentelyn tuntua: muuten Pena juoksee kyljet pökkelöinä sisäänpäin kantaten, jolloin koen että järkevämpää on päästää se juoksemaan irti kuin rassata jalkoja huonolla juoksutusasennolla.

Ekalla sivuohjakerralla Pena hoksasi käynnissä tosi hyvin venyttämisen kohti kuolaintuntumaa. Ravissa ja laukassa sivuohjien säädöt oli liian löperöt jotta niistä olisi oikeasti ollut tukea, mutta vedin sen kerran kokeilun piikkiin. Ainakaan Pena ei rullannut lyhyeksi edestä, mikä on se asia jota viimeiseen saakka haluan välttää. Kaulan esiinsaamiseen ja tasaisen, luottavaisen tuntuman eteen on tehty niin paljon töitä etten aio heittää niitä hukkaan. Tarkalleen ottaen siitä on nyt kolme vuotta, kun Pena palasi kotiin edellisen vatsankasvatuslomani jäljiltä, ja minulla alkoi raksutus siitä ettei tämän kuulu tuntua tältä ja että haluan tehdä Penan liikkumistapaan radikaalin muutoksen. Se oli ratsastettu niin erilaisella kädellä kuin oma käteni on ja tuntui, etten löydä siihen mitään kontaktia, millään avulla. Se oli haluton, jännittynyt ja järkyttävän vino. Vinouden aiheuttaja taisi loppuviimein olla lainakodissa vituralleen hoidettu kengitys, ja aika monta kiveä olen saanut kääntää tässä kuluneiden vuosien aikana jotta olen saanut hevoseni tähän nykyiseen hyvinvointitilaan.

Tänään ratsastin kentällä hyvänmielen harjoituksen. Oma vatsanseutuni alkaa olla sen verran pömppö että ajattelen joka ratsastuksella tekeväni vain sen verran kun tuntuu hyvältä. Sitten huomaan tehneeni liki tunnin ja ihan normaalisti ilman mitään murheita. Onni ja autuus! Esikoista odottaessani lopetin ratsastuksen jo jossain viikon 17 tuntumassa, kun selästä laskeutumisen jälkeen alkoi tulla kurjia tuntemuksia löystyneisiin lonkkiin. Nyt olen monta viikkoa pidemmällä ja ainoa murheeni on se, että ratsastushousut eivät mene millään mittapuulla lähellekään kiinni. Onneksi olen sekä tyylitajuton että luova:

Ostin olkaimet

Tarha-arjen Pena jakaa kiimahirviöpuuman kanssa. Sisse 21 v. kuuluu niihin tammoihin jotka näyttävät kiimaa läpi vuoden, ja keväällä tilanne räjähtää käsiin. Sisse kiljuu, vinkuu, painaa itseään puita ja seiniä vasten, kulkee Penassa kiinni, tyrkyttää takapäätään koko ajan Penan eteen, lirkkii ja vilkuttaa niin että on lihaksistaankin jo ihan krampissa. Ja se antaa Penan tehdä itselleen ihan mitä vaan. Onneksi Penalla ei välähdä astumispuuhien suhteen (viime kesänä Sisse vikitteli kesävierasruunan kanssaan sellaisiinkin leikkeihin...), mutta se todella ottaa ilon irti kun saa pureskella ja nuoleskella Sisseä. Oma kiva vinkulelu! Pena oikein järsii Sisseä ja Sisse vinkuu, hypähtelee ja kusee. Onpahan puuhaa molemmilla...

Odotan laidunaikaa malttamattomana. Aion syöttää psyllium-kuurin uudestaan kunhan saan hevoset päiväksi laitumeen. Jos siinä vaiheessa uskaltaisin luottaa siihen että suolistoon ei päädy koko ajan uutta tavaraa lisää. Nyt on taas merkkejä ilmassa siitä ettei suolisto ole ihan puhdas.

Vappuaattona

Tänään vappuaattona kuorin hevoseni kahden (2) loimen alta, raappasin siitä furminaattorilla irtokarvaa aika kasan, ja sitten lähdettiin kymmensenttiseen nuoskalumihankeen vappukävelylle. Kesäkengissä ja ilman tilsakumeja, koska oli kevät kunnes ei enää ollutkaan.

Tuli tilsoja ja heliumpalloni oli taatusti kulmakunnan komein poukkoillessaan narun päässä. Minulla oli välihousut, tuulihousut, kaksi pitkähihaista paitaa, toppatakki, pipo ja kumisaappaat. Satoi märkää räntää ja vitutti niin etten pystynyt edes ottamaan valokuvaa valkoisesta maisemasta. Ja huomenna on toukokuu!

Vuosi sitten laitoin hevoset äitienpäivänä laitumelle ensimmäistä kertaa totuttelemaan. Villi veikkaus että tänä vuonna menee joku tovi pidempään.

Ei ihan koko totuus

Edellisessä painokeskustelussa en kertonut ihan koko tämänhetkistä totuutta:

Houston, we have a problem

Jep. Siellä on jotain muutakin kuin karkkia ja pullaa. Pikeurit eivät ole menneet kiinni enää moneen viikkoon, eikä paino ole tällä hetkellä 68-69 kg, vaan pari kiloa enemmän. Ja suunta on ylöspäin!

Nyt kun tämä pötsin paisuminen on paljastettu, voin laittaa näytille myös tuoreita ratsastuskuvia. Ratsastan siis edelleen, omaani ja asiakkaiden hevosia, mutta uusia ratsastettavia en ole enää uskaltanut ottaa. Kovin montaa viikkoa tuskin on enää jäljellä tehokasta ratsastusaikaa, mutta sen aikaa jatkan kun ei ole ratsastusta estäviä tai haittaavia tuntemuksia. Toistaiseksi kaikki hyvin.

Penan asiat olen saanut järjesteltyä - Pena on ja pysyy kotona, ja sille on lupautunut varakuskiksi kanssani samaan aikaan ratsastuksenohjaajaksi opiskellut luokkakaverini. Roosa ja Pena ovat jo muutaman kerran tutustuneet toisiinsa, ja nyt alkuun mennään niin että Roosa käy kerran viikossa puomeilemassa ja hyppäämässä Penan kanssa, ja sitten kun minä luovun ratsastuksesta kokonaan, alkaa Roosa käydä myös toisen kerran viikossa. Minä teen maasta niin paljon kuin voin - in-hand -työskentelyä, juoksutusta ja maastoja taluttaen. Sen verran koitetaan pitää Pena liikkeessä ettei se ajaudu ihan hunningolle, mutta en aio hermoilla jos katkoja tulee. Se kesti niitä koko opiskeluvuoteni, uskon että kestää nytkin.

Penan do-it-yourself -vinkki: Varmista maksimaalinen liikkumavapaus lavoille! Molemmilla puolilla samanlaiset.

Verryttelyväistöä

On ihan ok ratsastaa toppatakki päällä vielä huhtikuun viimeisellä viikolla

Huh, välikäynneillä piti kuitenkin luopua takista

Aika kiva muoto!! (puhun hevosesta)

Laukkaa

Oho vastalaukkaakin! Oli muuten työlästä pitkän tauon jälkeen

Havaittavissa sateen uhkaa

Harjoitusravia en juuri enää istu, mutta muuten kyllä tehdään ihan kunnon treenejä. Pena on vasemmasta kyljestään jotenkin tosi laiska, koko ajan täytyy muistuttaa että myös siltä puolen kuuluisi liikkua. Rehellisten asetusten läpisaamiseen menee tovi jos toinenkin, mutta kun asettaminen sujuu, alkaa se vasen kylkikin pysyä mukana.

Tänään oli taas sellainen päivä kun kaikki muu kiinnosti enemmän kuin minun asiani, ja keskittyminen lipesi vähän väliä kentän laitojen ulkopuolelle. Kuin saippuapalaa ratsastaisi, ensin ollaan niin hitaita ja pohkeen takana, ja sitten kun vähän prässää, tulee vaihde kun kipitellään alta pois. Lehmänhermoja, paljon jalkaa, kääntämistä, vaihtuvia tehtäviä niin lopulta keskittyminen alkaa suuntautua ratsastajaan. Täydellistä flow-tilaa ei saavutettu, mutta kuvista katsoen olen aika iloinen Penan muodosta. Turpa alkaa tulla eteenpäin ja kaula olla auki. Hyvä niin, muodon kanssa on tehty töitäkin!

Ja koska olen tehnyt paljon töitä sen suhteen, miten Pena liikkuu, oli aika stressi miettiä, kenestä saisin Penalle vararatsastajan kun kupuni alkoi kasvaa. Ponikokoinen, pitkäpinnainen, rohkea, osaava, hyväkätinen monitoimiratsastaja jonka kanssa Pena pääsisi myös hyppäämään säännöllisesti. Selvää oli, etten lähtisi millekään julkiselle hakulinjalle, se olisi kuin neulan etsimistä heinäsuovasta (tai irtokengän laitumesta, heh). Iso osa opiskelukavereistanikin oli alunperin muualta Suomesta ja jo siirtyneet työn perässä kuka minnekin. Olen onnellinen siitä että Roosa lupautui tähän pestiin, ja että heillä on synkannut Penan kanssa niin kivasti!

Loppuun vähän näitä lapsenvahtihommia vielä, tuumii Pena

Paljonko ratsastaja saa painaa?

Lähettäjä: ö 
Päivämäärä:   14.4.17 17:42:50

Kyllä mun mielestä 44 kokoiinen on ihan maksimi ratsastamaan. Pitää ajatella hevosen selkää.ei hevosta ole luotu kantamaan ratsastajaa.

Lähettäjä: €€€ 
Päivämäärä:   16.4.17 11:18:08

Juurikaan ei yli 80 kiloisella ihmisellä pitäisi olla mitään asiaa hevosen selkään. Olkoot vaikka mikä hevonen niin painon tuoma kuormitus selälle on aivan tolkuton. miettikää paljon tulee painoa satulan paneeleille.. siinä kun on himppasen epäsopiva satula niin huh huh. 

Itse olen sitä mieltä, että jos tahtoo ratsastaa, tahtoo myös laihduttaa.

Pari melko mehevää kommenttia koskien ratsastajien painoa, kopioitu hevostalli.netistä. 

Minusta on huippujuttu, että ratsastajien painosta puhutaan. Ylipaino on suomalaisten riesa, niin nuorilla kuin aikuisillakin. Jo moni lapsi on ylipainoinen ja painonsa vuoksi kömpelö, tasapainoton ja jaksamaton harjoittelemaan esim. ratsastustunnilla annettuja tehtäviä. 

Tässä vielä pari lainausta Ylen artikkelista v. 2014, josta varmaan tämä yleinen painokeskustelu alkoi: 

Onko ratsastajan enimmäispaino 60, 100 vai 180 kiloa?

Yleisimmin vallalla tuntuu olevan käsitys, että hevonen voisi ongelmitta kantaa korkeintaan 15-20 prosenttia omasta painostaan. Kattavaa tutkimusta hevosen kantokyvystä ei kuitenkaan ole, ja muutamien ulkomailla tehtyjen tutkimusten tulokset vaihtelevat.

Ruotsalainen Ridsport lehti vertasi taannoin brittiläistä, japanilaista ja amerikkalaista tutkimusta. Brittitutkimuksen perusteella hevosen selässä ei saisi olla enempää kuin 10 prosenttia sen omasta painosta, satulan paino pois lukien. Jos hevonen siis painaisi 500-600kg voisi ratsastaja painavimmillaan olla vain 60 kiloinen. Tutkimuksessa todettiin, että vain viisi prosenttia tutkimukseen osallistuneista ratsastajista oli riittävän kevyitä hevoselleen.

Japanilaistutkimus sen sijaan väittää, että hevonen voisi kantaa kolmanneksen omasta painostaan, siis 500-600 kiloisella hevosella voisi olla jopa 180 kiloinen taakka kannettavanaan. Japanilaiset tekivät hevosille biomekaanisia mittauksia, jotka osoittivat taakan vaikutuksen hevosen käyntiin ja raviin.

Amerikkalaistutkimus puolestaan tuli lopputulemaan, että hevonen voi kantaa 20 prosenttia painostaan. Tutkimuksessa huomattiin, että hevosten lihakset kipeytyivät kun ne kantoivat 25-30 prosenttia omasta painostaan, mutta alle 20 prosentin paino ei aiheuttanut hevosille ongelmia.

On myös tutkimuksia, joiden perusteella hevosen oman painon sijaan tärkeää sen kantokyvyn kannalta on sääriluiden paksuus ja selän leveys. Massiivisemmat hevoset kantavat siroja hevosia suurempia taakkoja.

*

Kaija Borup ei usko tarkkoihin kilomääritelmiin.

– Sitä ei ainakaan voi määritellä senttien ja kilojen kautta vaan on monta muuta asiaa mitkä vaikuttavat hevosen kantokykyyn. Ratsastus perustuu siihen, että ratsastaja mukautuu hevosen liikkeisiin ja jos sitä ei tapahdu, niin silloin pienikin paino on hevoselle epämukavaa ja ratsastajallekin.

Borup pitää kuitenkin kiinni siitä, ettei ratsastus ole laihdutuslaji siinä mielessä, että reilusti ylipainoisen ihmisen ei kannata hänen mukaansa kannata aloittaa ratsastusta.

– Jos on koko ikänsä ratsastanut ja sitten iän myötä on paino noussut, niin ei se ole niin kamalaa, koska kehon hallinta on kunnossa. Ylipainoiselle aloittelijalle en sen sijaan ratsastusta suosittele.

*

Artikkelissa ollaan asian ytimessä. Sen sijaan aihetta hipovissa keskusteluissa tuntuu menevän pointti aika monelta ohi korkealta ja kovaa. Kilot itsessään eivät välttämättä ole paras mittari arvioimaan, onko ratsastaja liian painava. Ratsukko voi olla sopusuhtainen vaikka vaa'an numerot olisivatkin suuret. Myös painava ratsastaja voi olla taitava, ja sitä myöden miellyttävämpi taakka hevoselle, kun holtiton, mutta painokiloiltaan kevyt ratsastaja. 

Keskustelupalstoilla on myös helppo huutaa, että yli 75-kiloinen tai yli 42-housukoon ratsastaja on auttamatta lihava. Olen myös ihan ratsastuskoulun seinällä törmännyt painorajoitukseen, jossa 175-senttiselle puoliveriselle on ilmoitettu ratsastajan maksimipainoksi 65 kg. Kuitenkin shetlanninponin selkään sai mennä 55 kg painava henkilö. Välillä tuntuu, että kansalaisilta on hukkunut käsitys siitä, mitä aikuinen (nainen) painaa. 

En missään nimessä ole sen kannalla, että ratsastus pitäisi julistaa laihdutuslajiksi ja että pitäisi tuoda markkinoille ylilihaville ratsastusvaatteita, jotta kaikki saisivat ratsastaa. Mutta minusta on myös melko naurettava ajatus, ettei suuren, parhaassa työiässä olevan, koulutetun puoliverisen selkään saisi mennä yli 65-kiloinen ihminen. Tai että jos painaa 85 kiloa, voi ratsastaa vain käyntiä. Kilojen tuijottamisen sijaan siteeraan erästä opekolleegaani: "Mun mielestä tallin edessä pitäisi vaa'an sijasta olla tasapainorata määrittämään, kuka voi tulla ratsastustunnille." 

Painon lisäksi olisi mielenkiintoista vertailla myös eri vartalotyyppejä ja vartalon mittasuhteita. Onko hevosen mukavampi kantaa laihaa, pitkäraajaista ratsastajaa vai tanakkaa, jolla on lyhyet raajat? Oletettavasti molemmat voivat painaa saman verran. Ja kummalle ratsastus on helpompaa? Myönnän että välillä raavin opena päätäni kun yritän löytää tosi lyhytkätiselle ratsastajalle oikeaa käden paikkaa ja ohjaspituutta. Jos kyynärpäässä on kulma, on nyrkki liian korkealla ja ohjaa on päästettävä pidemmäksi jotta käsi sopii olemaan ns. oikealla paikalla. Hallinnan vuoksi taas lyhyempi ohjaspituus olisi toimivampi, mutta silloin käsi suoristuu liikaa ja tulee kovaksi. Eivätkä ihan helppoja ohjattavia ole 50-kiloiset, puolessa vuodessa 175 cm pitkiksi venähtäneet nuoret tytötkään, joiden reisi ei vielä hahmota yhtään mitä nilkka tekee, ja joiden lempiratsukin on vain 140 cm korkea... Painon puolesta kaikki ok, mutta mutta.

Ja nyt loppuun laitan oman pääni vadille. Pahoittelen että esimerkkikuvani eivät ole aivan viime viikolta. 

Kesä 2016, ratsun säkäkorkeus 150 cm

Kesä 2016, ratsun säkäkorkeus n. 160 cm. Vertailun vuoksi kuva minusta myös jonkun muun kuin Penan selässä.

Joulukuu 2016, ratsun säkäkorkeus 150 cm

Arvaa, mitä minä painan? Olenko liian suuri omalle ratsulleni? 

Olen 165 cm pitkä. Alimmassa kuvassa päälläni oleva takki on kokoa 40. Pikeurin ratsastushousuissa käytän kokoa 38, joka vastaa varmaan muissa merkeissä kokoa 40. En taida omistaa juuri yhtään S-kokoista vaatekappaletta. Yleisin kokomerkintä lienee M, numerokoossa 38 tai 40. Paljonko kiloja?

Oikeasti läpi

Meidän ratsastelut on ollut sellaista puolivillaista humputtelua viime ajat. Ollaan tehty hiukan ja sinnepäin ja siihen se on jäänyt. Hyi minua. Enkä ole edes itse tajunnut omaa lepsuiluani ennen kuin vasta tänään, kun satuloin Penaa tallissa ja mietin, mitä tekisin kun kentälle pääsisin. Sitten syttyi lamppu päässäni: pitäisikö ratsastaa niin että hevonen tulisi oikeasti läpi asti?

Noin niin kuin periaatetasolla en tykkää puhua läpiratsastamisesta, koska siinä on mielestäni sellainen väkisin runttaamisen kaiku. Kyse ei kuitenkaan ole hevosen "kesyttämisestä" tai pakottamisesta jotenkin ratsastajan tahtoon, vaan (ainakin minulle!) läpiratsastaminen tarkoittaa perustsekkausta että hevonen tulee rehellisesti ratsastajan jalan eteen ja tuntumalle, kantaa molemmista kyljistä, kääntyy, taipuu. Ja tekee nämä asiat nimenomaan rehdisti koko kropallaan, ei niin että nojaa ratsastajan apuihin ja vastaa hieman viiveellä. Minulle läpiratsastaminen on hevosen koko kehon voimistelua ja ratsukon välisen yhteyden "avaamista". Yleensä se ei kata temppuja, vaan erilaiset liikkeet palvelevat tarkoitusta. Hienosäädön paikka on muulloin.

Penan kanssa löysin puolieroja ja aika härskiä vasemmalle pohkeelle nojaamista ja sitä kautta työlästä vasenta suupieltä. Joko se oli täysin tyhjä tai sitten sitkeästi kiinni ohjassa. Noora kirjoitti hetki sitten blogissaan tästä aiheesta; ongelma ei ole siellä suussa, ei pidä ratsastaa hevosta "irti kuolaimesta" millään pään vemputtamisella, vaan jalkaa, jalkaa, jalkaa. Huomasinkin, miten oikeasti vasen reiteni alkoi vähän tutista kun jouduin käyttämään kunnolla vasenta pohjetta, monta kertaa pienellä taputuksella yhden voltinkin aikana. Ulkopohkeena vasen sanoo käänny etuosasta ja sisäpohkeena sanoo ei saa nojata, kanna itse.

Simppeliä ympyrä - suoraan - ympyrä - suoraan -kuviota kaikissa askellajeissa. Ravissa ja laukassa otin suorille mukaan myös reilut avotaivutukset jotta sain sisäkyljen ylös ja etuosan hallintaani. Avotaivutuksissa etenkin huomasin miten vaatimattomasti olen viime aikoina hevostani ratsastanut. Nyt kun se todella alkoi kantaa ja liikkua kunnolla, se pystyi tekemään paljon jyrkemmät taivutukset kuin mitä yleensä edes "raaskin" pyytää, ja oma fiilikseni oli se että sain todella ratsastaa sitä jalasta! Penan kanssa huomio kiinnittyy tosi helposti vain siihen käteen kun se on mielellään tyhjä edestä, ja pohkeen käyttö herkästi tekee tahdin kiireiseksi. Ei näin! Vaan työskennellään hevonen niin että se antaa koskea jalalla itseensä ja ottaa oman kantokykynsä käyttöön. Lopputulos: kevyt hevonen tasaisella tuntumalla molemmin puolin, ei tyhjänä. Perstuntuma sellainen että ratsastaa leveää, isoa hevosta. Tahti on kuin kaappikellolla, tasainen ja rikkumaton. Pohjetta sai ja piti käyttää paljon, ja ai että miten kauniita voltteja pystyinkään ratsastamaan kun hevoseni oikeasti kantoi ja taipui! Ei mitään kiireisiä kantattuja kananmunia vaan pyöreitä, säännöllisiä voltteja joilla takajalat polkivat hyvin rungon alle.

Jännä havainto jälkeenpäin: Pena hikosi enemmän sieltä vasemmasta kyljestä josta jouduin enemmän huomauttamaan jalalla. Hyvä vai huono vai vaan sattumaa?

Meillä molemmilla oli hyvä mieli ihan läpi treenin, ja jälkeenpäin olo että on tehtykin kunnolla töitä. Ja aikaa meni silti vain se ihan normaali 45 min + loppukäynnit radalla. Tunti tallistalähdön jälkeen oltiin jo takaisin käytävällä ja kamat pois.

Note to self: Ratsasta!! Ei tekosyitä!!