Sumuisena aamuna

Sumuisena sunnuntaiaamuna harjoittelimme. Hyppäämistä, tällä kertaa tai taas, kuinka sen haluaa ottaa. Tämä oli tällä viikolla jo toinen kerta kun raahasin esteitä kentälle. Hui hurjaa! Puolustaudun sillä että eka kerta oli maanantai ja vika sunnuntai. Sehän on melkein kuin viikko välissä. Vielä on kenttä hyvä, sula, kuiva ja pitävä. Jos aion hypätä, on hypättävä nyt.

Maanantain hyppykerralla ajattelin iloista laukkaa ja kuritin itseäni pikkuristikolla, jolle yritin lähteä hyppyyn juuri siitä paikasta mikä se kulloinkin sattui olemaan, oli se sitten lähellä tai kaukana. Kun Pena ratkaisi oikein ja lähti kauempaa ilman sitä meidän perusvirhettä, pikkutöpöaskelta, minä roikuin suussa. Aaargh!

Mikä ihme minua vaivaa? Miksi jännitän niin että olen aivan krampissa? Mitä minä jännitän?

Tänään koitin korjata tilannetta. Verryttelin niin että sain Penan tuntumaan siltä että se on läsnä. Tein töitä vaikka esteflättäri ja virkeä poni. Kannatti. Tuli hyvä fiilis.

"Minä en sun kontrollipysähdyksistäsi piittaa"

"No okei sitten"

Ja kun oli hyvä fiilis niin hypytkin olivat ihan ok. Ainakaan en roikkunut suussa. Edelleen ajattelin että poni oli villi, mutta koska nyt katsotaan omia virheitä silmästä silmään, otatin videotodisteita. Kilin kellit se mitään villi ole. Minä olen vain nössö.

Tässä on kuulkaa 60 cm okseri...

Ja tässä 70 cm! Aikkauhee! Itte tein ja itte hyppäsin!

Jotta julkinen häpeä tekisi tehtävänsä, jätin videolle näkyviin myös huonon linjan. Kun tullaan vaan miten sattuu ja tulee se töpsöaskel ja tasajalkapomppu ja ristilaukka ja ties mitä. Pena on sitten kiltti kun se menee vaan vaikka minä töröilen kyydissä. Onneksi älysin vähän ryhdistäytyä ja saatiin lopulta linjallekin ihan kelpo suoritus.




Vähän meinasi tulla kommunikaatiokatkoksiakin. Pena ei olisi niin välittänyt että puutun sen tekemisiin (voi olla ettei olisi pitänytkään puuttua) ja sitten se vähän jäi laukkailemaan paikoilleen. Kas näin:

Olenko joskus maininnut että hevoseni vetää itsensä superlyhyeksi jännittyessään ja että silloin tuntuu siltä kuin sen korvat olisivat suussani? Tämä on se tilanne. Ratsasta tuollaista sitten. 

Ei en yritä saada sitä piffaamaan. Yritän saada sitä eteenpäin, ihan missä tahansa askellajissa. 

Olen silti oikein iloinen. Tänään minä yritin ratsastaa hyvin ja hetkittäin onnistuinkin. Olen pitkällä tiellä pois estepelosta enkä aina muista, että kehittyminen on hidasta. Vanhat maneerit palaavat heti kun tulee joku takku matkaan. Sitten taas jännitän seuraavaa hyppykertaa ja oma osaamattomuus alkaa harmittaa. Paljon on kuitenkin jo voitettu! Yritän pitää sen mielessä.

Tässä sitten jo loppuhölkätään

Kyllä Pentti vaan on ykkönen!

Omistan yhden hevosen

Immun lopettamisesta tuli tällä viikolla kuluneeksi vuosi. Ja marraskuussa tulee vuosi Mikun lopettamisesta. Kokonainen vuosi ilman näitä kahta vanhaa jotka olivat olleet "aina". Immun kuoleman vuosipäivänä poltin kynttilää ja mietin ja muistelin. Päällimmäinen tunteeni on, että päivääkään en ole päätöstäni katunut. Päinvastoin, olen tullut tosi herkäksi katsomaan vanhoja ja/tai kipeitä hevosia - ymmärrän ihmisen kiintymyksen, mutta suren sokeutumista oman rakkaan kumppanin vaivaisuudelle.

Vanhat gubbet viimeistä päivää yhdessä

Minä toivoin omilleni arvokasta loppua. Voi olla, että Immun kohdalla olisin voinut tehdä päätöksen jo vuotta aiemmin enkä siltikään olisi sitä katunut. Yhtään pidempään en ainakaan olisi voinut sitä pitää. Jotenkin olen tajunnut sen kirkkaasti nyt, kun omistan enää vain yhden "normaali-ikäisen" hevosen. Vanhuus ei ole sairaus mutta hevonen voi olla liian vanha normaaliin elämään. Ja vanhuus itsessään on hevoselle (ja oikeastaan kaikille muillekin eläimille) luonnotonta. Ei ole ihan normaalia katsoa lemmikkiään ja joka päivä miettiä jollain tasolla, kauankohan se vielä elää ja voi hyvin. Se on pidemmän päälle henkisesti aivan hemmetin kuormittavaakin. Eikä kenenkään nyt kannata saivarrella että haluaisin lopetuttaa kaikki yli viisitoistavuotiaat hevoset jotta ne eivät olisi ihmiselle vaivaksi. Ei. Vaan sanon, että harvempi yli kaksikymppinen hevonen on ihan rehellisesti hyvässä kunnossa vaikka omistaja haluaakin uskotella itselleen muuta.

Olisin halunnut täyttää Mikun kanssa samaan aikaan kolmekymmentä. Meillä oli kuusi päivää ikäeroa. Nyt minä vietän ensi keväänä ne kemut yksinäni. Se on hieman haikeaa, mutta Mikun aika tuli aiemmin. Sellaista on elämä.

Ylipäätään inhoan sellaista myydään se jollekin köpöttelykaveriksi kun ei sen terveys enää riitä muuhun -ajattelutapaa. Sitten se vaivainen köpöttelykaveri kiertää kuitenkin uraa tai pikkukisoja kun joku tomppeli ei näe tai halua nähdä että se on kipeä. Inhoan ajattelutapaa se on aina ollut näin kankea ja köpö alkuun, kyllä se vertyy. On todella vaikea katsoa kriittisesti omaa hevostaan ja omaa tekemistään. Vielä vaikeampaa on katsoa sivusta jonkun muun tekemistä ja miettiä, voinko puuttua tuohon ja jos puutun, miten sen teen.

No. Varsinaisesti minun piti kirjoittaa siitä, miten tyytyväinen olen ollut vain yhden hevosen omistajana. Okei, tallissani on kolme hevosta ja niistä Emmi on minun hallinnassani. Mutta Emmi ei alunperinkään tullut meille minua varten. Se tuli tekemään töitä. Sitten tilanteet muuttuivat ja silti Emmi jäi. Pidän siitä, mutta olen aktiivisesti kieltäytynyt pitämästä sitä omana hevosenani. Tajuan, että jos tiukka paikka tulee, minulla ei riitä resurssit kuin yhteen hevosen (jos siihenkään). Pena on se yksi. Kolmen hevosen omistajana en voinut ajatellakaan, että jos en jaksa pitää omaa tallia, voin viedä vieraalle. Yhden voi viedä, noin teoriassa. Eri asia on, huolisiko kukaan tällaista nipoa asiakkaaksi ja luottaisinko kehenkään niin että antaisin oman hallinnantunteeni pois...

Yksi hevonen on oikein hyvä määrä. Se yksi voi ihan rehdisti olla paras ja ainut silmäterä. Ei tarvitse ajatella, että huomio ja aika jonka annan tälle tänään on joltain muulta pois.

Yhdessä niin myötä- kuin vastalaukassakin

Ratsastus on sitten mielenkiintoinen laji. Koskaan ei voi selkään noustessaan varmaksi tietää, mitä on luvassa ja mikä on fiilis treenin jälkeen. Tämänpäiväiset pohdintoni liittyvät otsikon mukaisesti laukkaan.

Pena täällä, tammat toisaalla

Suunnitelmani oli ratsastaa ravihommat lyhyesti (hyvä päätös jo siitä syystä että ampaisin ratsaille suoraan ruokapöydästä, uh ja äh sitä oloa kun yrittää jyskyttää harjoitusravia täydellä vatsalla) ja keskittyä laukkaan, ja kokeilla pitkästä aikaa vastalaukkaharjoituksia. Pena oli supervastaanottavainen jo alkuverryttelyssä, ja pystyin kerrankin keräämään sitä pikkuhiljaa ylemmäs. Pena siis malttoi ravata alkuhölkät matalana ja pitkänä, mutta silti tahdikkaana ja itse edeten. Tein ravissa kuviota avotaivutus pitkällä sivulla, päätyyn voltti ravia kooten, lävistäjällä keskiravia (toim. huom: Olen kiristänyt ruuvia myös itseni suhteen, en enää ajele vain temponlisäyksiä vaan haluan löytää keskiravia), taas päätyyn voltti ravia kooten ja pitkälle sivulle avoon jne. Ei moitittavaa, paitsi että keskiravissa saan olla tahdin kanssa tarkkana - jos tulen keskiraviin perusistunnassa ja alan keventää kun pyydän eteen, muuttuu tahti helposti kipittäväksi. Kun taas tein koko hässäkkää keventäen, pysyi keskiravinkin tahti vaivattomasti yllä.

Välikäynnin jälkeen sitten laukkaan. Yritän uskotella opettaa itselleni että laukka on askellaji siinä missä käynti ja ravikin, siksi alkuun vain laukkailin. Siis tein laukassa samanlaisia asioita ja kuvioita kun teen ravissakin valmistautuessani varsinaiseen tehtävään. Harvoin "ei-minkään" tekeminen tuntuu näin hyödylliseltä! Keskityin siihen missä ja miten istun, ja siihen etten vedä tai kannattele hevoseni etuosaa. Tuntumamantrassa olen heilahtamassa sinne toiseen äärilaitaan, jossa alan vetää. Haluan että Pena on ohjan päässä, tuntuu siellä, mutta en saa sitä sinne vetämällä, enkä missään nimessä voi kannatella sen etuosaa vaan se työ sen on tehtävä itse.

Oikea laukka oli vuorossa ensin, ja se on Penan heikompi kierros. Nyt kuitenkin kaikki vastalaukkatäyskaarrot onnistuivat ilman mutinoita, ja lopulta laukkasin melkoisen sujuvasti myös lävistäjäkahdeksikkoa koko ajan oikeaa laukkaa. Olin aivan ällistynyt tästä ja positiivisena ajattelin että laukka on vaan niin paljon parantunut että vastalaukasta on tullut helpompaa. No joo... Vasen kierros palautti minut maan pinnalle. Tasapaino ei riittänyt ja tehtiin jatkuvasti rikko, yhden raviaskeleen kautta vaihto myötälaukkaan. Yritin täyskaartoa, jolta jatkaisin pitkän sivun loppuun ja päädyn läpi. Ei sujunut. Lopulta helpotin harjoitusta niin että tein vain pitkille sivuille loivat kiemurat, ja ne Pena kesti vasemmassa laukassa ilman rikkoja.

Mutta fiilis. Se tässä oli nyt olennaista. Pena yritti hermostua kun se ei saanutkaan tehtävää kerrasta oikein. Ja kun se hermostuu, se hukkaa rentouden ja kuuliaisuuden eikä se silloin ainakaan selviä tehtävästä. Se alkaa roiskia ja hosua. Tällä kertaa kuitenkin minä olin varma siitä etten pyydä mahdottomia. Osasin helpottaa tehtävää oikeassa vaiheessa jotta Pena sai onnistumisen kokemuksen ja kehuja. Osasin auttaa hevostani, tulla sitä vähän vastaan. Ja lopuksi jatkoin vain vasenta laukkaa ilman kiemuroita, ja Pena palasi alun rentouteen ja alkoi tarjota matalampaa muotoa ja venytystä eteen, laukassa!

Puikulapää!

Summa summarum. Tehtävä ei onnistunut ihan päivän agendan mukaisesti, mutta silti jäi hyvä fiilis. Pääsimme kiinni johonkin meille yleensä vaikeaan - hermostuneisuuden purkamiseen. Minä ratsastin hyvin. Ja Pena pinnisteli vaikka sillä oli vaikeaa.

Kaikesta kenttähyvästä huolimatta eniten iloinen olen siitä, että loppukäynnit suoritettiin radalla ratsain, ihan kaksistaan, ohjat koko ajan löysinä ja minulla ote niistä vain toisen käden sormenpäillä.

PS. Blogiin on tipahdellut tasaiseen, verkkaiseen tahtiin uusia lukijoita, tervetuloa kaikille! Ei tässä nyt vielä ennätystilastoja hätyytellä, mutta 40 rekisteröitynyttä lukijaa on minulle iso joukko jo. Kommentoikaapa rohkeasti, keitä olette ja mistä tulitte!

Lyhyet mietteet tunnilta

Note-to-self -tyyppiset muistiinpanot tämän päivän opetustuokiolta:

- Se että kentällä seisoo ope ei tarkoita että voi vain ajella ympäriinsä ja odottaa ohjeita. Kummasti alkoi tulla palautetta "hyvä", "nyt näyttää hyvältä siinä", "loppuun asti näin" kun ihan konkreettisesti hiukan ravistelin itseäni hereille ja aloin ottaa vastaan aistihavaintoja siitä miltä ratsuni tuntuu allani enkä tyytynyt korjaamaan vain niitä asioita joista ope ehti huomauttaa. Meneehän Pena ihan pikkunäppärää hölkkää siinä itsekseenkin mutta ei sillä ole mitään tekemistä ratsastamisen kanssa.

- Jos Pena väittää ettei siihen saa vaikuttaa tai koskea, tee toistoja. Älä lisää äläkä vähennä apujen voimakkuutta vaan toista kunnes se päästää luokse.

- Kun Pena on rento, pyydä hiukan enemmän kuin mikä tuntuu itsestä turvalliselta ja tutulta (se kirottu mukavuusalue...).

- Iso ravi on hevosen tekemä työ, ei ratsastajan. Älä kiirehdi kevennystä, älä työnnä äläkä etuile. Hevonen jalasta eteen, tuntumaa kohti, ajattele etuosa ylös ja takajalkojen alta pois. Vauhti ei ole se juttu vaan askellus ja tahti!

- Laukka on askellaji siinä missä muutkin. Älä yliajattele sitä vaan istu ja ratsasta.

- Keskity laukassa siihen missä pylly on (toim. huom. tällä kertaa puhutaan ratsastajan pyllystä). Se pysyy satulan kupissa kun hevonen laukkaa itse eikä laukkaa tarvitse saa puristaa eteenpäin. Nopea irtonainen jalka johon reagoidaan! Loput on hevosen vastuulla.

- Nyt tarkkaan syyniin seuraava: nosta laukka aina hyvästä ravista! Pena on nyt hoksannut ennakoida laukannostoja (kerjää kiitosta) ja ennakoidessaan laskee selän ja juuttuu miniraviin, josta laukannosto helposti jää paikalleen. Innokkuus hyvä, malttamattomuus ei niinkään.

- Usko pois, tulee vielä sekin päivä kun Penan kanssa laukkatyö luonnistuu ravia paremmin. Tänään oltiin hetkittäin aika lähellä sitä fiilistä.




"Kyllä Penasta on vaan tullut aika hieno", sanoi tuntia seurannut ihminen joka on nähnyt Penaa sivusta liki koko Penan elinkaaren, alkuräpistelyistä lähtien.

Ruma ankanpoikaseni kaksivuotiaana

Sama kaveri yhdeksänvuotiaana (videolta kaapattu)

Samaa mieltä.

Hyvä heppa, hyvä mieli

Eilen kengitettiin. Takasia varten hitsattiin ja rälläköitiin taas ihan vain Penaa varten fiksatut rengaskengät, jotka sovitettiin mahdollisimman väljästi. Kehän asento olisi kengittäjän mukaan voinut muuttua enemmänkin oikeaan suuntaan, mutta nyt kun ulkokannat olivat jo niin kuluneet ja Pena tuntui hieman oirehtivan niitä, ei enää jatkettu sillä katkaistulla rengaskengällä vaan laitettiin tukea koko kaviolle. Penan kunniaksi täytyy kyllä nostaa hattua, sen maltti riitti todella hyvin vaikka aikaa sen kengittämiseen kului liki kolme tuntia. Välissä toki Pena oli karsinassa lepäämässä, kun kengittäjä hitsasi ja muotoili sille niitä rengaskenkiä meidän pienessä verstaassa. Jopa kengittäjä itse sanoi, että Penahan on käyttäytynyt hyvin, ja se on aika paljon sanottu se! Pena ei aina tee kengittäjän työtä kovin helpoksi. Heinää Pena saa syödä verkosta koko toimituksen ajan, ja naulaamisen ajan minä vielä pitelen verkkoa koholla ja nyhdän sieltä esiin suuhunsopivia tukkoja, niin kaikki ylimäärinen heiluminen tulee minimoitua. Silti välillä menee hermo ja reuhtominen alkaa.

Tänään käväisin ratsailla totuttamassa Penaa uudentuntuisiin kenkiin. Käveltiin alkukäynnit pellolla (joo-o!) ja vaikka kyttäystutka pyöri niin hepuliloikkia ei tullut. Sitten kentälle hölkkäilemään kahdeksikolle, siinä siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin, ja lopuksi vielä siirtymisiä laukkaan ja laukasta takaisin. Pena tuntui kivalta! En vaatinut hirveästi vaan halusin että se liikkuu rentona ja silti antaa minun vaikuttaa. Intoa ainakin oli, laukannostoapuja ei millään olisi malttanut odottaa. Edelleen tuntui siltä että takapuoli oli enemmän vasemmalla, mutta nyt Pena ei liiraillut alta pois.

Omassa istunnassani huomio: laukassa pyrstöni ei pysy satulan syvimmässä kohdassa vaan siirtyy takakaarelle. Siitä seuraa se että pohje on vähän lepattava. Olen yrittänyt olla puristamatta polvella ja ajatella pohjetta hevosen ympärille. Peltoratsastuksessa toissapäivänä tuntui että sain jalan paremmin lähelle kun Penaa ei tarvinnut yhtään pohkeella pyytää eteen, kentällä huomasin taas killiväni jossain muualla kuin siellä satulan kupissa.

Loppukäynnit "koko köörillä" radalla, eli minä Penan selässä, ipana rattaissa isänsä työntämänä ja koirat vapaana. Niissä pienissä hetkissä on ihan kaikki - Pena on rento, kulkee korvat lerppuen, minä voin istua selässä ohjat vapaina ja vain olla ja ihailla syksyistä aamua.

Jokin mättää

Tarkoitus on siirtyä huiliviikolta taas takaisin normaalihommiin. Eilen irtohypytin (ja siitä sikailusta voisi kirjoittaa oman stoorinsa mutta tyydyn toteamaan, että lopulta mentiin kuitenkin siihen suuntaan ja sitä tahtia kuin minä edellytin) ja tänään olin sänkkärillä tekemässä vähän perusratsastusta. Pyysin miestä ottamaan videolle Penan liikettä - tunnustelin jo viikko sitten, että ravi jotenkin... Ei tuntunut hyvältä. Eikä se tänään näyttänytkään hyvältä.

Uskon ja toivon että tämä johtuu nyt taas sieltä takakavioista. Modifioitujen rengaskenkien takia ulkokannat ovat olleet paljaina ja kuluneet rankasti. Myös säteeseen tulee eri tavalla kuormitusta nyt ja kengittäjän mukaan osa hevosista vaatii tällaisen erikoiskengän kaveriksi pohjalliset suojaamaan säteitä. Penalle niitä ei laitettu koska se ei ole ollut erityisen herkkä säteistään.

Huomenna värkätään ilmeisesti perinteiset rengaskengät tilalle, jos kehä on suoristunut toivotunlaisesti. Pena on aiemminkin reagoinut kavio-ongelmissaan vähän samankaltaisesti kuin nyt - liikkuu vinossa, takapuoli liiraa vasemmalle, takajalkojen liike jää töpöksi, lyhyeksi ja nopeaksi vaikka kuinka koittaisi ratsastaa takaosaa mukaan. Videolta katsoin että takajalat potkii taakse eivätkä tule kovin pitkälle rungon alle. Epäpuhdas Pena ei siis varsinaisesti ole ja laukassa se liikkui tänäänkin ihan ok (ja teki aika komeasti myös keskilaukkaa kun pellolla olosta saatiin luonnollista lisäboostia), mutta jotain sellaista sen raviliikkeessä on mihin en ole tyytyväinen. Oletan että tämä asia tulee kuntoon kun saadaan taas kauttaaltaan tukeva kenkä alle.

Hiukan olen pohtinut myös Penan vasemmassa reidessä olevaa kuhmuraa. Siihen on varmaan jompikumpi tammoista potkaissut ja kuhmura on tuntunut lihaksessa jo hyvän tovin. Ei ole painelulle arka mutta ei ole sulanut poiskaan. Sellainen epämääräinen röpelö siinä tuntuu. Onko sillä mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta ja pitäisikö jotain lihashuollatusta taas harkita? Ja miten osaisin nyt taas loimittaa kun on aurinkoista, mutta viileää. Pitääkö nakuna vai laittaako loimi, miten herkkä tuo nyt taas olikaan. Kesänjälkeisahdistus!

Tämmöisiä mietintöjä täällä. Sen haluan vielä merkitä muistiin että olen huippuiloinen Penan käytöksestä nyt kun en ole kenttää paljon kuluttanut. Me poistutaan pihasta ja palataan pihaan rennosti ratsain ja sekä radalla että pellolla pystyy käyskentelemään löysin ohjin. Maastakäsin tehdyillä lenkeillä ei ole tarvinnut kertaakaan käydä mitään neuvotteluja siitä, kuljetaanko esim. kahdella jalalla tai edetäänkö köyryloikkaa. Ei, Pena kanssa on ollut ilo liikkua. Se on ollut ihan niin kuin normaalit hevoset on!

Huilaajan hommia

Keskiviikkona käveltiin Sports Trackerin mukaan karvan vajaa 3 km pellolla ja radalla ja sielläsuntäällä. Penan ilme oli kireähkö kun lähdettiin liikkeelle, jostain varmaan kiristi kropassa (tai korvien välissä). Estetuntireissu otti selvästi edeltänyttä koulutuntireissua kovemmalle, sillä estetunnilla Penan maha veti ihan ruikulille, mitä se ei todellakaan helpolla tee. Sopiva hetki taas hysteerisen hevosenomistajan miettiä, vaadinko siltä liikaa ja veinkö sen liikaa yli mukavuusrajan. No, tehty mikä tehty ja nyt pari päivää omaa huonoa ratsastustani marinoineena päätetty, että mennään joskus uudestaankin, koska opittava on. Ja talvella ei kuitenkaan kotona pääse hyppäämään koska kenttä ja talvi.

Kyllä kiiltää!

Jos poni seisoo paikoillaan niin taluttajan on pakko joogata omiaan...

Torstaina ja perjantaina ei tehty yhtään mitään.

Tänään lauantaina kulutettiin taas sänkkäriä, nyt ratsailta.

Puoli tuntia, 4,5 km

Pena oli fiksusti! Käveltiin, hölkättiin ja otettiin pari vetoa laukkaa. Laukassa sain jo vähän kääntää ympyrälle kun Pena painoi ohjille ja tuntui siltä että lähtisi kuin ohjus jos päästäisin. Teki mieli päästääkin, mutta vauhdin kasvaessa kasvaa myös poukkoilu. Pena pystyy uskomattoman kovasta vauhdista pukittamaan tai tekemään kylkimyyryköyryloikan jossa ei vain kestä mukana. Kunpa keli pysyisi hyvänä ja pelto sängellä niin päästäisiin harjoittelemaan tätäkin asiaa. Todella haluaisin välillä antaa Penan mennä oikein lujaa, mutta en halua päätyä sänkien joukkoon siitä oikein lujasta vauhdista. Nyt Sports Tracker mittasi maksiminopeudeksi 27,6 km/h kun pitelin Penaa koko ajan.

Saa jo jarruttaa!

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Tai ilmeistä päätellen ainakin ratsastajalla...

Sunnuntai menee taas kokonaan vapaalla, maanantaina voisin mennä uudestaan pellolle ja tehdä siinä vaikka hiukan hommiakin ja haistella, joko lepo riittää vai vieläkö höllätään. Nyt Pena ainakin vaikutti tyytyväiseltä kun pääsi liikkeelle mutta ei tarvinnut pingottaa. Tiistaina on vuorossa kengitys, päästään eroon erikoiskengistä.