tiistai 3. helmikuuta 2015

Sitä saa mitä tilaa

Otsikko pahaenteisyydestään huolimatta viittaa tällä kertaa kevyisiin aiheisiin, puhun nimittäin lumesta. Joulukuun (harvat) postaukset valitin lähinnä sitä, ettei ole lunta eikä voi ratsastaa missään. No nyt on lunta, sitä on tullut tasaiseen tahtiin tauotta viimeiset 2,5 vuorokautta. Pääasiassa kevyttä hötylää pakkaslunta, joten jipii!



Tosin jos hieman saisi säiden herralta pyytää hienosäätöä: kentänpinta kaipaisi yhden sateettoman, tuulettoman plussakelipäivän (tässä tuo säiden herra tahtoo yleensä vähän liioitella ja lopputulemana on viikon vesisademyrsky ja kahdeksan lämpöastetta), jotta lumi asettuisi ja painuisi. Sitten sopisi rauhaksiin pakastaa ja vaikka tulla tuollaista pakkashötylää lisääkin, sen saisi mukavasti lingolla kentältä pois ja alla olisi napakka, tasainen, pitävä lumipohja. Nykytilannekin on ihan ratsastuskelpoinen, mutta lumi on paikkapaikoin turhan irtonaista ja alla on liukasta, joten ihan huolettomasti kentällä ei sovi kaahailla menemään.

37 min, 3,65 km, huippunopeus 24,2 km/h


Tänään ei kuitenkaan kenttää hinkattu alkukävelyjä pidempään, vaan lähdettiin oikeasti hankeen. Laidunpellolle! Lunta tuprutti koko ajan lisää niin että oli vaikea nähdä eteensä (hmm, ja hahmottaa missä menee sarkaojat...). Pääasiassa kävelin toiseen suuntaan ja tulin ravilla tai laukalla takaisinpäin. Ihan ensimmäisellä kierroksella pieni männyntaimi meinasi olla liian jännä, mutta kun sain ensimmäisen stopin estettyä, päästiin mokomasta hirvityksestä ison koukkauksen kautta ohi, ja loppuaikana ei sitten löytynytkään mitään säikyttävää.

Miten kivaa!
Kuvat ovat lumisadetuhrua mutta laitan niitä esille silti.

Ravilla tullaan

Hiukan on lunta ponin nenällä ja ratsastajan lipalla...

Kaarros ja uudelleen matkaan

Taputuksia


Loppukäynnit tehtiin radan ympäri, olin selässä vain alkumatkan ja talutin loput. Ollaan nyt kahtena muunakin päivänä kävelty kenttätyöskentelyn päätteeksi kierros radalla, kokonaan ratsailta. Mies on ollut mukana vaunuja työntäen ja koirat ovat juosseet vapaana, ja Pena on ollut tähän keinotekoiseen laumaansa niin tyytyväinen ettei ole sätkinyt mitään ylimääräistä. Pieniä iloja!

Superponi!
PS. Ei tullut hiki hangessa, puuskutusta kyllä, mutta tuntui että Pena olisi mennyt vielä lisääkin. En kuitenkaan uskaltanut tehdä tämän rankemmin, hanki ylsi yli puoleen sääreen kuten kuvista näkyy, ja on tottumattomalle aika rankka vastus.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Hiki vai ei?

Kun nyt olen tätä treenaamistani ja käyttämiäni metodeja pohdiskellut, piti palauttaa mieleen, mitä Eversti Carde sanoikaan hikoilemisesta: 

Ranskassa meillä on sanonta ratsastajille: ”Jos hevosesi on hikinen harjoitusten jälkeen, tiedät tehneesi liian paljon.” Valmennus tulee jakaa pieniin osiin, hevonen täytyy valmistella kaikkeen erittäin huolellisesti ja auttaa hevosta ymmärtämään mitä siltä odotetaan. Työ – palkinto – lepo, nämä kolme vuorottelevat uudestaan ja uudestaan läpi työskentelyn. Vaatimustason täytyy nousta hyvin asteittain.

Hikoileminen ja väsyminen on hyödytöntä, uupunut hevonen ei pysty keskittymään ja suorittamaan tehtäviä oikealla ja hyödyllisellä tavalla. Asioissa täytyy edetä valmistellen ja asteittain, ei nopeasti ja väsyttäen. Kouluhevosen täytyy olla notkea, kimmoisa, taipuisa. Se ei tarvitse äärimmäistä kestävyyskuntoa tai hyödy valtavasta lihasmassasta. Hevosen täytyy työskennellä iloisesti ja innostuneesti. Useimmiten hevosen voimakas hikoaminen liittyy hermostumiseen, tyytymättömyyteen ja stressiin. 


On totta, että olen joskus vetänyt överiksi ja tehnyt Penan kanssa liikaa, niin että se on ollut ihan selvästi jo mielentilassa jossa se ei opi mitään hyödyllistä. Ja se on ollut todella hikinen. Näistä olen ruoskinut itseäni julkisesti täällä blogissakin, eikä niistä ratsastuskerroista ole jäänyt hyvä mieli. On toisaalta totta myös, että olen aikaisempina talvina ollut hieman huolissani siitä, että Pena ei hikoa. Olen mielestäni ratsastanut sen hyvin, mutta se ei ole ollut edes nihkeä. Pena ei ole klipattu, sillä on tosi lyhyt ja ohut karva luonnostaan, ja lisäksi ratsastamme aina ulkona, jolloin hevonen tietenkin on viileässä jo valmiiksi, ja ilmavirta kuivattaa pienen hien ennen kuin ehditään lopettaa. Silti olen ajatellut, että pitäisihän sen nyt joskus hiota? 

Nyt kun olen eri lailla huolehtinut siitä, että saan Penan "läpiratsastettua" (edelleen inhoan tuota termiä), se on muutaman ratsastuskerran jälkeen ollut hieman hikinen. Olenko stressannut sitä liikaa? Onko hikoilu merkki liian kovasta harjoituksesta? Onko hyvää hikoilua olemassa?

Eversti Carden mielestä ei ehkä ole, vai mitä päättelette tästä: 

Haluan kertoa tarinan tähän asiaan liittyen. Valmistautuessani noihin kilpailuihin harjoittelin Ranskan Saumurissa. Koko Ranskan kouluratsastusjoukkue oli koolla ja Saksan kouluratsastuksen päävalmentaja, loistava Willi Schultheis oli saapunut paikalle auttamaan meitä. Minä ratsastin todella huonosti, kaikki tuntui vaikealta. Hevonen oli läpimärkä hiestä. Schultheis katseli aikansa ja kysyi sitten, voisiko hän ratsastaa hetken. Tietysti se sopi minulle. Schultheis otti hevosen ja ratsasti pitkään. Ravia ja laukkaa, kaikkia Grand Prix liikkeitä. Hevonen työskenteli upeasti hänen kanssaan. Ratsastuksen päätteeksi hevonen oli täysin kuiva ja rauhallinen.

Tuolloin sain Schultheisilta opetuksen, hevoseni ei työskennellyt kanssani riittävässä keveydessä.

(Lähde sama kuin yllä)



Mitä mieltä sinä olet?
Hikoileeko hevosesi treeneissänne? Tavoitteletko vai vältteletkö hikeä?


PS. Blogiin on pienessä ajassa tupsahtanut useampi uusi lukija, tervetuloa! Jättäkäähän kommentteja, kiva olisi kuulla keitä näitä läpinöitäni lukee!

perjantai 30. tammikuuta 2015

Eräänlainen luonneanalyysi

Tämänpäiväinen ratsastus innoitti minut jälleen analysoimaan sitä, millainen hevonen Pena oikein on. Se on sanalla sanoen mukavuudenhaluinen, eikä sillä ole kovin korkea työmoraali. Se menisi todella mieluusti juuri siitä mistä aita on matalin, tekisi asiat niin että ne rasittavat sitä mahdollisimman vähän.

Minulla on ollut ihmeellinen henkinen kynnys myöntää itselleni, että hevoseni on laiska. Pena ei ole elottoman laiska, pystyynkuollut, pomminvarma, tuntihevostyyppinen turta, laiska hevonen, ei todellakaan, kaukana sellaisesta. Mutta siinä on tietynlaista mielen velttoutta kaiken säheltämisen ja poukkoilun alla. Pena ei "taistele ratsastajansa puolesta" eikä "anna kaikkea mitä sillä on". Mieluummin se tekisi vain vähän, vähän sinnepäin, ja menisi sitten takaisin puuhailemaan omiaan.

Pena on fiksu, ja herkkä. Mutta se ei ole kovin tarkka. Se kompuroi eikä korjaa virheitään. Sitä ei oikeastaan haittaa, jos vähän kolisee. Ja kun siltä pyytää ja vaatii asioita, kuten vaikka oman kropan kantamista ja omin jaloin eteen liikkumista, se luontaisesti tarjoaa ensin toimintaa, joka olisi sille vaivattominta. Se jännittyy, kipittää, kiihdyttelee, tekee sivuloikkia, kyttää olemattomia mörköjä. Pena on säheltämisellään saanut minut hämääntymään niin, etten ole osannut vaatia sitä olemaan läsnä ja suorittamaan minulle, vaan se on päässyt pois todellisesta työnteosta käyttäytymällä kuin keskenkasvuinen apina. Eikä vain kerran tai kahdesti, vaan monta, monta kertaa kuluneiden vuosien aikana. Ja totta kai fiksu hevonen toistaa oppimiaan asioita joista on sille välitöntä hyötyä.

Syy, miksi näitä pohdin, on yksinkertainen. Hevosellani ei ole suoritushevosen moottoria, ei luontaista draivia työntekoon. Minä kuitenkin haluaisin tehdä sillä muutakin kuin antaa sen hölkätä rentona mukavuusalueellaan. Olen kiinnostunut siitä, miten hevoseni oppii, ja minkälaisilla metodeilla saisin opetettua sitä kohti minun päämäärääni.

Mitattava suoritustaso ei tällä hetkellä ole minulle merkityksellinen, voi hyvin olla että me emme koskaan enää lähde kisakentille jos se kaikki kisapaikan oheissälä pysyy Penalle niin ylivoimaisena ettei se pysty antamaan edes 50 % osaamisestaan. Haluaisin kuitenkin että hevoseni olisi happy athlete, vaikka sitten vain kotona.



Pakottamalla Penasta ei saa irti mitään. Voimankäytön lisääminen tai rankaiseminen ei tuo tuloksia. Se vain ahdistuu ja jännittyy enemmän, jos sitä yrittää vääntää läpi suoritusten. Teknisesti sen ehkä saisikin suorittamaan, mutta kaikki sen vähäinenkin näyttävyys karisee heti pois, jos se tekee pakotettuna. Sen on haluttava itse. Minun on osattava rakentaa sen ratsastaminen niin, että saan sen uskomaan että se haluaa samoja asioita kuin minäkin. On oltava tarkka palkitsemisessa: oikealla tavalla, oikeaan aikaan, aidosti. Minun tehtäväni on tehdä ei-toivotut asiat työläiksi - kyttääminen, pohkeen taakse jääminen, kuolaintuntuman välttely ei johda siihen että ratsastaisin vain vähän, vain kevyesti ja lopettaisin, vaan Pena on laitettava töihin, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että se kirmaa kaarteissa kantaten kipitysravia kymmenen tai kaksikymmentä kierrosta. Fiksuna ja mukavuudenhaluisena otuksena se alkaa pian miettiä, miten tämä työläs ja hikoiluttava aina-eteen-ja-kunnolla -käsky poistuisi ja se saisi rauhan.

Se alkaa ehdottaa. Se ehdottaa ensin laukalle heittämistä, koska töppölaukka on helpompaa kuin iso ravi. Ei käy, liikutaan ravissa. Sitten se saattaa ehdottaa sivuloikkimista, ja tähän ansaan meinasin tänäänkin langeta. Jännityin, aloin vetää taaksepäin. Käskytin itseäni ääneen: kädet rennoksi ja ratsasta eteen. Nojasin kädet Penan kaulaan jotta sain vakaan ohjastuntuman ja jatkoin ravuuttamista eteen. Sitten lopulta tulee oikea ehdotus: hirvenkaula kääntyy oikeinpäin ja raviin tulee kestoa. Tästä palkitsen kehulla, silityksellä ja lakkaan ajamasta eteen. Korjaan kyllä, jos Pena yrittää madella, mutta annan sille mahdollisuuden rauhoittua ravaamaan peräänannossa ilman että siihen kohdistetaan painetta. Uusi mukavuusalue on asetettu, tässä sen on hyvä, tässä se pääsee helpoimmalla. Poikkeamista seuraa jotain työläämpää.


Uh, rankkaa oli. 

On tärkeää kiittää ja kehua, jotta Pena saa tuntea olevansa tähti! Jotta se haluaisi tehdä asioita minulle. Minun on voitettava sen sataprosenttinen keskittyminen puolelleni, jotta pääsen työstämään sitä. Niin kauan kun minulla on yhtään vähemmän, en pääse eteenpäin. Vaan siinä onkin sitten jo oma ongelmansa, kuinka saada yhteys hevoseen, joka havainnoi ihan kaiken mahdollisen, mahdottoman ja etenkin epäoleellisen...?

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Fiilispala

Tiistain lumipyrystä kännykkälaatuinen video, johon raa'asti leikkasin näkyville vain ne hetket joihin olin videolta nähtynäkin tyytyväinen. Ihan maanantain veroiseen lentoon ei päästy, taisi molempia vähän kiristellä kropassa kun tuota tosiratsastustaukoa ehti kertyä melkoisen pitkä tovi, mutta sainpahan edes tästä semikivasta menosta itsekin näkymän pelkän perstuntuman tueksi.

Laukka ei ole kovin kummoista, saisi mennä enemmän eteen ja kaula olla pidempi ja pyöreämpi. Positiivista kuitenkin se että käteni ovat laukassakin noin kolme metriä edempänä kuin missä olen niitä aiemmin pitänyt.

Ravissa alkaa olla paikkapaikoin hyvää joustoa ja väistötkin tuli pääasiassa tästä samasta joustavasta ravista, melko lailla samalla kaulalla. Olen tähän hurjan tyytyväinen, sillä raviväistöt ovat aina olleet meillä sellaista korvat kuskin suussa -töpsöttämistä, työlään tuntuiset ja näköiset.

Oho, ei minun pitänyt selitellä vaan laittaa se video. Tässä se on!





Tänään aikataulukupla palautti taas innokkaan ratsastajan maan pinnalle ja Pena vietti vapaan. Kova tuuli ja vaakatasossa tuleva räntä yllytti ponin tarhakaveri-lohikärmeksen kanssa komeisiin levadeloikkiin ja ristiinpukitussarjoihin, ehkä niiden avulla tuli kroppa avattua ja mieli tyynnytettyä, mene ja tiedä.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Aito kehu!

Liisa kirjoitti blogissaan miten oli löytänyt lainaratsullensa sopivan kiitosmuodon, jolla sai ratsunsa venymään sille vaikeisiin asioihin ja ymmärtämään, mitä siltä halutaan. Jäin mietiskelemään tätä, etenkin kun hetki sitten kirjoitin siitä miten Pena on ruvennut hörisemään minun kehuilleni kun työstän sitä maastakäsin, ja että haluaisin saada siitä irti samanlaisen motivaation myös ratsailta.

Olen ennenkin käyttänyt äänikehuja ratsailta, mutta kun vertaan äänenkäytön määrää ja laatua ratsailta ja maasta, voittaa maastakäsin tulevat kehut ratsailta tulevat ylivoimaisesti. Selästä olen kehunut lähinnä sanomalla hyvä ja tarjoamalla sisäohjaa löysälle ja silittämällä/taputtamalla kaulaa. Maasta kehun vuolaammin, käytän pitkää jaaaaaata ja muutenkin puhun enemmän. Ehkä minuun on iskostunut liian syvälle se että kouluradalla ollaan suu supussa, ei maiskuteta eikä käytetä muitakaan ääniapuja. Meillä ei nyt ole kisakenttiä edessä pitkään, pitkään aikaan (jos lainkaan), joten miksen avaisi sanaista kehuarkkuani myös ratsailta? Lisäksi olen pyrkinyt sisäistämään väitteen, että jokainen ratsastuskerta on hevosen kouluttamista. Ei pelkkää liikuttamista tai vanhojen asioiden toistamista, vaan joka kerta opetamme hevoselle jotain, kun olemme sen kanssa. Joko tietoisesti tai - useimmiten - tiedostamatta.

Tänään pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan kunnolla. Aluksi mentiin taas singerin lailla tikutusravia ympäri kenttää. Olin päättänyt, että vaikka oli tuulista ja hirveenjännää, niin tänään ratsastan eteenpäin enkä vain anna kyttäilylle mahdollisuutta. Onnistuin, ja alkukiihdyttelyn jälkeen Pena tuli hyväksi ja pääsin tekemään suunnittelemaani harjoitusta. Toiseen päätyyn ensin ravissa voltti koottua ravia ja sen perään pääty-ympyrä isoa ravia. Normaalissa ravin tahdissa pitkää sivua puoleen väliin saakka, josta laukannosto. Laukassa toiseen päätyyn samalla lailla ensin voltti koottua laukkaa ja sitten perään pääty-ympyrä iso laukkaa, ja taas normaalissa laukan tahdissa pitkän sivun puoleen väliin, jossa siirtyminen takaisin raviin.

Rento, tyytyväinen poni (jonka tukka kaipaisi saksimista)

Penalle paras palkinto on aito kehu. Sellainen, joka tulee todella sielustani saakka. Kehun ei tarvitse kuulua naapuriin saakka tai sisältää hurjaa läpsytystaputusta, mutta minun täytyy tarkoittaa sitä. Silloin koko kehoni henkii tyytyväisyyttä. Tänään tunsin, miten ratsastajan ja ratsun välille syntyi positiivinen kehä - minä kehuin vuolaasti kun Pena teki hyvin, ja Pena ylpistyi saamistaan kehuista ja yritti vielä vähän enemmän, ja taas pääsin kehumaan sitä.

Miten hyvä mieli voi tulla yksinkertaisista asioista! Harjoitus onnistui hyvin, pysyin suunnitelmassa, uskalsin ratsastaa, uskalsin tehdä myös laukkaa jota ei olla tehty herraties kuinka pitkään aikaan. Ja niitä pieniä ja suurempiakin onnistumisen tunteita - kun laukka rullaa eteenpäin niin ettei yhtään tarvitse puskea tai pyytää, tai edes miettiä, pysyyköhän tämä nyt tässä tahdissa vai hajoaako kaarteeseen. Kun kaikki avut voivat olla aivan pikkuriikkisiä, pohje vain lihaksen jännittäminen saappaan sisällä, pidäte pelkkä alavatsan tiukentaminen ja lonkkien sulkeminen millin verran.

Otan sun pipon tästä


Pena on niin herkkä, niin herkkä. Miten muistaisin sen ihan aina. Etten sortuisi ratsastamaan sitä liian voimakkaasti. Se ei siedä puristamista tai vetoa, se menee niistä rusinaksi lukkoon. Minun pitää ensin saada sen kone lämpimäksi, saada se liikkumaan itse kaikkia askellajeja. Vasta sitten sitä voi säätää. Mutta sitä säätöjen ja vaihteiden määrää! Laukassa tuntui, että voisin hidastaa sitä loputtomiin. Näinä hetkinä tulee mieleen, jos vain pystyisin oikein treenaamaan ja harjoittelemaan, niin tuo poni kykenisi mihin temppuihin tahansa.

Treeninjälkeinen spa-hetki sisälsi jalkojen linimenttihoidon, jota varten häntä kerättiin solmulle

Hieno Pena. Miten paljon se minua opettaakaan. Ja antaa minun vielä luulla, että kuvio on toisinpäin.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Hötöilyä

Tammikuu hujahtaa näköjään ohi yhtä vetelissä merkeissä kuin joulukuukin. Ei ole ollut mitään mistä raportoida, mutta tulin silti ilmoittautumaan, että täällä ollaan yhä.

Pena on liikkunut vähän löperönlaisesti, mistään kunnon treeneistä ei voi puhua. Aika on todella kortilla, tuntuu että kaiken liikenevän ajan opetan muita ja sitten vaihtuu lapsenhoitovuoro, enkä ehdi itse satulaan ollenkaan. Nyt on onneksi satanut sen verran lunta, että kenttä alkaa olla parempi.

Tällä viikolla ratsastin yhtenä päivänä ilman satulaa. Välillä on kausia, jolloin ei tulisi mieleenkään mennä Penan selkään siten, ja nyt sillä taisi olla vapaitakin alla ja silti menin. Hötöiltiin hassuja juttuja, en ottanut ohjia lainkaan tuntumalle vaan ratsastelin siksakkia pelkän painoavun turvin. Lisäksi käänsin muutamia takaosakäännöksiä ja nekin meni yllättävän hienosti ihan vain istunnalla jarruttaen. Ravattiin myös jonkun verran, siirtymiset äänikäskyillä. Minulla oli leipää taskussa ja palkitsin Penaa ahkerasti kun se malttoi olla kiltti ja kuunnella. Pena tykkää tällaisesta ei-lainkaan-ryppyotsaisesta tekemisestä, jossa se joutuu käyttämään aivojaan ja miettimään, mistä palkinto tulee. Mieleni teki kokeilla myös laukkaa ilman ohjaskontaktia, mutta maltoin mieleni, sillä halusin lopettaa onnistumisiin enkä joutua turvautumaan ohjaan.

Tänään irtojuoksutin ja käytiin sen jälkeen taluttaen kävelemässä kierros radan ympäri. On mennyt paljon aikaa edellisestä käynnistä radalla ja Pena oli melko pinkeänä. Kerran tuuppasin sen kävelemään penkan puolelle syvään hankeen, kun auratulla alueella ei meinannut kestää kaikki neljä jalkaa maassa. Hetki tarpomista auttoi ja loppukierros sujui sopuisissa tunnelmissa.


sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Onks pakko jos ei haluu

Joskus on.

Ratsastustaukoa on taas ollut ihan riittävästi, päivät lipuu ohi ja harmittaa, kun en pääse selkään. Ja sitten kun pääsisinkin, on sellainen päivä ettei vain voisi vähempää napata. Tai sataa akkoja ilman alushousuja tai tuulee niin että tupee irtoaa. Mutta tänään keräsin itseni, ponini ja ratsastin.



Oli suunnitelma, jonka toteutuminen meinasi jäädä vaiheeseen. Halusin tehdä yksinkertaisia siirtymisharjoituksia, pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, lyhentämistä ja pidentämistä. Pena ei halunnut. Pena ei halunnut muuta kuin maleksia pohkeen takana, ja pohjeavusta kipsahtaa pieneen kipitysraviin sen sijaan, että olisi kävellyt niillä takajaloillaankin. Pena halusi maata lavoillaan ja mennä kuolaimen taakse piiloon ja pakoon. Se on todella vaikea nostaa sieltä töihin, kun se heittääntyy samaan aikaan kuuroksi ja yliherkäksi. Etenkin kun pyrin ratsastamaan sitä mahdollisimman vähän ohjalla ja välttämään ohjasotteita taaksepäin. Haluaisin vain säilyttää tuntuman ja saada Penan liikkumaan tuntumaa kohti, mutta tänään Pena ei meinannut millään haluta samaa kuin minä. Pohkeeseen se reagoi tiputtamalla entistä enemmän selkää notkolle ja livahtamalla raville ja viemällä päänsä ja kaulansa ihan virkkuukoukkumuotoon. Silloin ohjalla siihen ei saa mitään otetta, tuntuu että ohjan päässä ei ole mitään, ja pohkeesta tulee "väärä" reaktio ja sekin monesti viiveellä. Lisäksi Pena nojaili vasenta jalkaani vasten ja taipumisen sijaan tuntui kippaavan koko poni vasemmalle.

Tein sitkeästi vain käyntiä ympäri kenttää. Hetkittäin hidastin käynnin niin pieneksi kuin suinkin ja pyysin siinä voimakkaampia mutta hitaita askeleita. Heti kun tuli askel joka tuntui kantavan ja nostavan, lakkasin vaikuttamasta. Muutaman kerran käytin raippaa muistutuksena, että pohkeesta on tapahduttava jotain, ja kehuin vuolaasti, kun sitten raippamerkin jälkeen tapahtui. Ja onneksi, onneksi olin sitkeä, suunnitelmallinen ja maltillinen. Sillä sitten tapahtui jotain ja Pena alkoi toimia. Se tuli juuri niin kevyeksi kuin kuuluukin, mutta oli avuilla, oli läsnä. Aiemmin tuntui siltä, että se vain blokkasi minut ulos omasta kuplastaan ja vinkui siellä, ettei haluuuuu.

Pääsin tekemään niitä harjoituksia joita olin suunnitellutkin. Ja ai miten hienosti ne menivät! Kannatti tehdä sitkeästi tuo ikävä pohjatyö ja hakea Pena rehellisesti töihin. Nyt se lopulta oli täysin istunnalla säädeltävissä, ja ravin sisällä tunsin hienosti, miten lonkkia sulkemalla sain ravin kiinni ja kasaan, ja lonkkia avaamalla lähdettiin komeasti kohti keskiravia. Ja ei, edelleenkään ei tarvitse (saa!) käyttää ohjaa - muoto tulee kuin itsestään ja pysyy läpi siirtymisten ilman että teen muuta kuin pidän kevyen tuntuman. En ehkä lakkaa koskaan ihmettelemästä sitä, se tuntuu maagiselta. Täytyy vain sietää hetki (tai pidempi hetki...) epätäydellisyyttä. Ei ole oikotietä. On vain ratsastettava.