Vajaa neljä viikkoa synnytyksestä ja tämä mama palasi ratsaille. Voi onnea!
En tosin Penan kyytiin vaan Emmin, opetushevoseni, jolla pääsääntöisesti pysyy kaikki neljä jalkaa maassa. Kroppa on ihmeellinen, palautumiskyky on ihmeellinen. Suuria vaurioita en synnytyksessä kärsinyt, mutta silti olen yllättynyt, miten nopeasti olen alkanut tuntea oloni jälleen omaksi itsekseni. Ponikokoon eli Penan selkään kelpaavaksi eli entisiin mittoihini minulla on vielä matkaa sellaiset kahdeksan-kymmenen kiloa, mutta isolla hevosella ratsastaminen ei ole ongelma.
Taito ei ollut kadonnut. Lihaskunto sen sijaan on. Aloin ymmärtää niitä jotka eivät osaa ratsastaa - minulla sentään on ratsastustaito ja tieto siitä, mitä pitäisi tehdä ja miltä minkäkin kuuluisi tuntua, mutta tällä hetkellä lihaskuntoni ja kehonhallintani on varsin vajaa. Miten vaikealta ratsastaminen voikaan tuntua sellaisesta, jolla ei ole taitoa eikä lihaskuntoa?
No mutta tästä on suunta ainoastaan ylöspäin! Pari kertaa viikossa ajattelin ehtiä Emmin selkään jatkossakin, ja ehkä sitten keväämmällä pääsen taas Penan kyytiin.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
keskiviikko 12. helmikuuta 2014
Ja niin hän tuli
Tyttömme syntyi 6.2. klo 00.56
liki 22 tunnin urakan jälkeen
terve, ehjä ja kaunis tyttö
Arki on nyt uudella lailla
ja kroppa on taas uusi, synnyttäneen naisen vartalo
Tästä alkaa jotain uutta.
liki 22 tunnin urakan jälkeen
terve, ehjä ja kaunis tyttö
Arki on nyt uudella lailla
ja kroppa on taas uusi, synnyttäneen naisen vartalo
Tästä alkaa jotain uutta.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Rahalähetys
"Tuotko mulle sieltä keittiön hyllyltä sen viiskymppisen?"
"Mihin sä sitä?"
"Mä lähetän Pentille vähän rahaa. Pentti tarvii hoitoja."
Sinne meni viisikymppinen Marin matkaan, kun hän kävi tässä ratsastamassa yhtä hevosta. Hevosenomistaminen on ikuinen rahareikä vaikka hevonen ei olisi edes omassa käytössä. Penan viisikymppinen käytetään tällä viikolla kraniosakraalihoitoon, koska Pena on vain lisännyt vinouttaan ja punkee kuulemma vasemmalle ihan hurjasti. Muuten poni voi hyvin. Omaa ikävääni en edes ala selittää, en ole nähnyt ponia tämän vuoden puolella lainkaan koska en kykene enää ajamaan autoa pariakymmentä minuuttia pidempään ilman kipua selässä ja kyljissä ja joka puolella. Laskettuun aikaan on viisi päivää, kehoni on pullea kuin muumilla ja kaipaus omaan hoikkaan olomuotoon on melkoinen. Niin on myös kaipaus vauvaan, tulisi jo!
"Mihin sä sitä?"
"Mä lähetän Pentille vähän rahaa. Pentti tarvii hoitoja."
Sinne meni viisikymppinen Marin matkaan, kun hän kävi tässä ratsastamassa yhtä hevosta. Hevosenomistaminen on ikuinen rahareikä vaikka hevonen ei olisi edes omassa käytössä. Penan viisikymppinen käytetään tällä viikolla kraniosakraalihoitoon, koska Pena on vain lisännyt vinouttaan ja punkee kuulemma vasemmalle ihan hurjasti. Muuten poni voi hyvin. Omaa ikävääni en edes ala selittää, en ole nähnyt ponia tämän vuoden puolella lainkaan koska en kykene enää ajamaan autoa pariakymmentä minuuttia pidempään ilman kipua selässä ja kyljissä ja joka puolella. Laskettuun aikaan on viisi päivää, kehoni on pullea kuin muumilla ja kaipaus omaan hoikkaan olomuotoon on melkoinen. Niin on myös kaipaus vauvaan, tulisi jo!
 |
| Elämme jännittäviä aikoja. |
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Mitä tavoittelin, mitä sain
Viime vuodenvaihteessa listasin tavoitteitani vuodelle 2013, ne löytyy täältä.
Täytyy sanoa että ei se ny ihan menny niin kuin suunnittelin.
Halusin saada maastossa liikkumisen osaksi arkea. Halusin ratsastaa säännöllisesti valvovan silmän alla. Halusin reissuttaa Penaa ja hankkia sille itseluottamusta vieraissakin paikoissa. Halusin erinäisiä ratsastuksellisia asioita: laukkaa paremmaksi, keskiaskellajit esiin, lisää kouluratsastustemppuja, hiukan hyppyjä. Halusin ratsastaa tavoitteellisesti ja nousujohteisesti ja nähdä, miten pitkälle päästään kun sitkeästi tehdään töitä.
Alkuvuosi 2013 menikin hyvin ja aika lailla suunnitelmien mukaan. Jossain käytiinkin kevätpuolella, leirillä ja kisoissa ja näyttelyssä. Maastoon päästiin pari kertaa seurassa, mutta keskenämme saatiin jo ihan kivasti onnistumisia omalla radalla. Ei sitä nyt vielä varmaksi voinut sanoa, mutta uskallettiin kuitenkin. Ratsastin säännöllisesti opetuksessa ja siitä oli hyötyä, Pena väläytteli asioita joita en osannut siitä odottaa.
Mutta sitten kesän alussa alkoivat taas satulamurheet, ja kuuden viikon satulanodotus muuttui kolmen kuukauden satulanodotukseksi. Ja siinä välissä minä tulin raskaaksi. Enkä uskaltanut enkä halunnut enkä pahoinvoinnilta oikeastaan olisi edes pystynyt ratsastamaan reaktiivista ja nopeaa Penaa ilman kunnollisia varusteita. Joten Pena vietti lepokesän. Ja sitten kun satula vihdoin tuli, minä en enää mahtunut ratsastushousuihini ja alkoi olla selvää, että tavoitteellinen ratsastaminen oli osaltani hetkeksi siinä. Ja Penan lepokesä vaihtui leposyksyksi. Maastakäsin koitin pitää sitä liikkeessä ja Mari kävi ratsastamassa sitä tässä meillä kerran viikossa, ja yllättävän hyvänä Pena pysyikin.
Itse asiassa tavoitteista kyllä toteutui laukan laadun parantaminen, tosin en tiedä, kuinka suuri osuus oli sillä, että Penan suolistovaivat saatiin vihdoin jonkinlaiseen hallintaan ja sillä, että satula ei enää kinnannut säästä eikä karannut lavoille. Myös käynnin laadussa on tapahtunut muutoksia parempaan ihan tässä loppuvuodesta.
Sitten marraskuussa 2013 Pena muutti Marin luo.
Ja minä kun ajattelin sitä ostaessani, että se ei lähde minulta ikinä mihinkään.
Minun on sitä ihan muodoton ikävä välillä, vaikka nytkin on vain kaksi päivää siitä kun kävin sitä katsomassa. Pena on kokonaisvaltainen otus, se on parhaimmillaan yhden ihmisen kanssa kun sitä voi seurata kaikkina vuorokaudenaikoina ja puuhata sen kanssa paljon muutakin kuin vain ryppyotsaista ratsastamista. Minun on ikävä sen vekkulia ja rasittavaa persoonaa.
Mutta hyvinhän se siellä näyttää pärjäävän, tosin kerää virtaa ihan törkeät määrät kun tarhaa yksin pienessä tarhassa. Se oli saanut Marin jo kerran tippumaan kun oli virtaisana kekkuloinut ja tehnyt bravuurinsa, köyryloikkapukki - pystyyn - 180°:n käännös takajalan varassa - poistu. Ei onneksi ollut käynyt vahinkoa, mutta harmittaahan se kun noin käy. Pena on äkkinäinen ja liukas kuin saippua niin halutessaan. Toisaalta, sitten kun se on saanut pahimman energiapiikin purettua (esim. liinassa ennen ratsastusta), se näyttää tekevän töitä tosi hyvällä moottorilla. Olin yllättynyt myös siitä, miten hyvässä lihaskunnossa se on, vaikka on viimeiset puoli vuotta ollut todella vähäisellä käytöllä. Penasta näkyi hienosti vatsalihasten linja kun se työskenteli Marin alla. Toki osuutta on varmaan siinäkin, että taas on syöty pöntöllinen psylliumia ja epäilemättä ihan tarpeeseen. Sellainen hiekasta kielivä pömpötys on hävinnyt.
Mitä sitten odotan vuodelta 2014?
Ihan ensisijaisesti sitä, että Pena muuttaa taas takaisin kotiin.
Ja heti toiseksi sitä, että pääsisin keväällä taas ratsastamaan.
Oikeastaan hevosrintamalla kaikki muu on avointa. Vauvan syntymä muuttaa arkeani tavalla jota en vielä osaa aavistaakaan, joten mitään tarkkoja suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Laskettuun aikaan on viitisen viikkoa, se tuntuu hurjalta ja pelottavalta. Ja ihanalta myös.
Oikein mukavaa alkanutta vuotta blogin lukijoille!
Täytyy sanoa että ei se ny ihan menny niin kuin suunnittelin.
Halusin saada maastossa liikkumisen osaksi arkea. Halusin ratsastaa säännöllisesti valvovan silmän alla. Halusin reissuttaa Penaa ja hankkia sille itseluottamusta vieraissakin paikoissa. Halusin erinäisiä ratsastuksellisia asioita: laukkaa paremmaksi, keskiaskellajit esiin, lisää kouluratsastustemppuja, hiukan hyppyjä. Halusin ratsastaa tavoitteellisesti ja nousujohteisesti ja nähdä, miten pitkälle päästään kun sitkeästi tehdään töitä.
Alkuvuosi 2013 menikin hyvin ja aika lailla suunnitelmien mukaan. Jossain käytiinkin kevätpuolella, leirillä ja kisoissa ja näyttelyssä. Maastoon päästiin pari kertaa seurassa, mutta keskenämme saatiin jo ihan kivasti onnistumisia omalla radalla. Ei sitä nyt vielä varmaksi voinut sanoa, mutta uskallettiin kuitenkin. Ratsastin säännöllisesti opetuksessa ja siitä oli hyötyä, Pena väläytteli asioita joita en osannut siitä odottaa.
Mutta sitten kesän alussa alkoivat taas satulamurheet, ja kuuden viikon satulanodotus muuttui kolmen kuukauden satulanodotukseksi. Ja siinä välissä minä tulin raskaaksi. Enkä uskaltanut enkä halunnut enkä pahoinvoinnilta oikeastaan olisi edes pystynyt ratsastamaan reaktiivista ja nopeaa Penaa ilman kunnollisia varusteita. Joten Pena vietti lepokesän. Ja sitten kun satula vihdoin tuli, minä en enää mahtunut ratsastushousuihini ja alkoi olla selvää, että tavoitteellinen ratsastaminen oli osaltani hetkeksi siinä. Ja Penan lepokesä vaihtui leposyksyksi. Maastakäsin koitin pitää sitä liikkeessä ja Mari kävi ratsastamassa sitä tässä meillä kerran viikossa, ja yllättävän hyvänä Pena pysyikin.
Itse asiassa tavoitteista kyllä toteutui laukan laadun parantaminen, tosin en tiedä, kuinka suuri osuus oli sillä, että Penan suolistovaivat saatiin vihdoin jonkinlaiseen hallintaan ja sillä, että satula ei enää kinnannut säästä eikä karannut lavoille. Myös käynnin laadussa on tapahtunut muutoksia parempaan ihan tässä loppuvuodesta.
Sitten marraskuussa 2013 Pena muutti Marin luo.
Ja minä kun ajattelin sitä ostaessani, että se ei lähde minulta ikinä mihinkään.
Minun on sitä ihan muodoton ikävä välillä, vaikka nytkin on vain kaksi päivää siitä kun kävin sitä katsomassa. Pena on kokonaisvaltainen otus, se on parhaimmillaan yhden ihmisen kanssa kun sitä voi seurata kaikkina vuorokaudenaikoina ja puuhata sen kanssa paljon muutakin kuin vain ryppyotsaista ratsastamista. Minun on ikävä sen vekkulia ja rasittavaa persoonaa.
Mutta hyvinhän se siellä näyttää pärjäävän, tosin kerää virtaa ihan törkeät määrät kun tarhaa yksin pienessä tarhassa. Se oli saanut Marin jo kerran tippumaan kun oli virtaisana kekkuloinut ja tehnyt bravuurinsa, köyryloikkapukki - pystyyn - 180°:n käännös takajalan varassa - poistu. Ei onneksi ollut käynyt vahinkoa, mutta harmittaahan se kun noin käy. Pena on äkkinäinen ja liukas kuin saippua niin halutessaan. Toisaalta, sitten kun se on saanut pahimman energiapiikin purettua (esim. liinassa ennen ratsastusta), se näyttää tekevän töitä tosi hyvällä moottorilla. Olin yllättynyt myös siitä, miten hyvässä lihaskunnossa se on, vaikka on viimeiset puoli vuotta ollut todella vähäisellä käytöllä. Penasta näkyi hienosti vatsalihasten linja kun se työskenteli Marin alla. Toki osuutta on varmaan siinäkin, että taas on syöty pöntöllinen psylliumia ja epäilemättä ihan tarpeeseen. Sellainen hiekasta kielivä pömpötys on hävinnyt.
Mitä sitten odotan vuodelta 2014?
Ihan ensisijaisesti sitä, että Pena muuttaa taas takaisin kotiin.
Ja heti toiseksi sitä, että pääsisin keväällä taas ratsastamaan.
Oikeastaan hevosrintamalla kaikki muu on avointa. Vauvan syntymä muuttaa arkeani tavalla jota en vielä osaa aavistaakaan, joten mitään tarkkoja suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Laskettuun aikaan on viitisen viikkoa, se tuntuu hurjalta ja pelottavalta. Ja ihanalta myös.
Oikein mukavaa alkanutta vuotta blogin lukijoille!
lauantai 21. joulukuuta 2013
Pena vieraan linssin läpi
Blogituttu Anu oli tänään ollut katsomassa ystävänsä hevosta Marin luona, jossa siis Penakin nyt majailee. Maailma on kovin pieni näin virtuaalisestikin!
Sain sähköpostiini Anulta pari kuvaa Penasta, kiitos näistä!
Ihan itseltään poni siellä näyttää, on näköjään rikkonut riimunsa ja on pitänyt vaihtaa tuo vanha vararähjäke päähän... Mikä siinä on että aina kun hankkii uuden riimun, se menee rikki, ja se ainoa riimu joka kestää kaiken on joku tuollainen vanha ja ruma ja järsitty ruhju?
 |
| (c) Anu |
 |
| (c) Anu |
tiistai 17. joulukuuta 2013
This mama wants to ride
Selaan koneelta Penan kuvia eikä oo itku kaukana. Minun on ikävä sitä pientä riivinrautaa ja haluan tulenpalavasti ratsastamaan.
Haluan ratsastaa Penalla tai oikeastaan millä hevosella vaan - tänäänkin meinasi järki lähteä kun pidin tuntia ja opetushevoseni on keljulla tuulella ja punki vaan vahvana joka suuntaan ratsastajastaan piittaamatta. Piti hakea tallista yksi hevosenomistaja tunnin päätyttyä vähän muistuttamaan sille, kuinka käyttäydytään. Ja ratsastus näytti hyvältä ja siltä että sai tehdä töitä ja että tuli tulosta ja hevonen keveni ja alkoi toimia. Etenkin tämä opetushevoseni kaipaisi säännöllistä tosiratsastamista, ja nyt monien sattumien summana se on ollut kevyemmällä käytöllä useamman viikon, ja se alkaa tässä tammassa näkyä huonolla tavalla. Harmittaa niin vietävästi, etten itse voi ratsastaa. Näen maasta mitä siinä pitäisi korjata ja melkein tunnen sen raajoissani, miltä se tuntuisi jos olisin kyydissä, mutta en vain voi.
33. raskausviikon vatsa alkaa olla jo aika muhkea ja lonkat valittaa jo pelkästä pitkään jatkuvasta seisaallaan olosta. Vatsalihakset ovat erkaantuneet ja siirtyneet kohti kylkiä, selinmakuulta ei vain enää pääse suorilta ylös vaan on pakko pyörähtää kyljen kautta niin kuin hylje. Painan 13 kiloa enemmän kuin ennen raskautta. Kolmetoista! Enkä koe että olisin kasvanut muualta kuin tisseistä ja mahasta.
Koen surua muuttuneesta kehostani, vaikka ymmärrän että raskaudessa vain kuuluu käydä näin. Eikä pidä ymmärtää väärin - olen valtavan onnellinen tulevasta vauvasta ja arkielämässä ihan tykkään tästä uudenlaisesta olomuodostanikin. Lisäksi olen saanut todella kivuttoman ja vaivattoman raskauden. Toisinkin voisi olla. Valitukseni ei nyt perustukaan mihinkään järkevään, tuli vain niin kova tarve päästä hevosen selkään. Ja tottakai mietin sitä, miten tästä palaudutaan ja kuinka nopeasti olen taas omissa mitoissani. Olen tottunut tekemään töitä kehollani ja harrastamaan kehollani ja nyt kun täytyy sopeutua ihan toisenlaiseen kehoon, huomaan hetkittäin olevani vaikeuksissa. Tällainen keskivartalosta pullistunut muumin olomuoto ei ole ratsastajan vartalo. Minä olen, haluan olla ratsastaja.
Pena voi hyvin edelleen. Kävin muutama päivä sitten katsomassa sitä ja vein samalla sille pallon tarhaan ja ämpärillisen psylliumia syötettäväksi. Nyt tosin on taas vain koko ajan plussakeliä joten ajoitukseni maan jäätymisen ja psylliumkuurin kanssa taisi mennä mönkään.
Harjasin Penan reissullani vain enkä tehnyt muuta. Se oli aika sikaporsas käytökseltään, kuopi ja sähläsi kun samaan aikaan haettiin muita hevosia sisään. On kuulemma rakastunut karsina- ja tarhanaapuriinsa (ja viime kesänä meillä Penan laumassa laiduntaneeseen) kirjavaan tammaan ja kiekuu sen perään aamullakin kun tamma viedään ulos ennen Penaa.
Nyt Mari alkaa olla jo paremmassa kunnossa ja Penaa päästään liikuttamaan taas selästä käsin. Töitä sen keho ja mieli tuntuukin kaipaavan, sen verran rauhaton se oli. Tulee vaan niin vahvasti sellainen olo, että mää itte. Antakaa mää itte menen ja ratsastan ja teen.
Haluan ratsastaa Penalla tai oikeastaan millä hevosella vaan - tänäänkin meinasi järki lähteä kun pidin tuntia ja opetushevoseni on keljulla tuulella ja punki vaan vahvana joka suuntaan ratsastajastaan piittaamatta. Piti hakea tallista yksi hevosenomistaja tunnin päätyttyä vähän muistuttamaan sille, kuinka käyttäydytään. Ja ratsastus näytti hyvältä ja siltä että sai tehdä töitä ja että tuli tulosta ja hevonen keveni ja alkoi toimia. Etenkin tämä opetushevoseni kaipaisi säännöllistä tosiratsastamista, ja nyt monien sattumien summana se on ollut kevyemmällä käytöllä useamman viikon, ja se alkaa tässä tammassa näkyä huonolla tavalla. Harmittaa niin vietävästi, etten itse voi ratsastaa. Näen maasta mitä siinä pitäisi korjata ja melkein tunnen sen raajoissani, miltä se tuntuisi jos olisin kyydissä, mutta en vain voi.
33. raskausviikon vatsa alkaa olla jo aika muhkea ja lonkat valittaa jo pelkästä pitkään jatkuvasta seisaallaan olosta. Vatsalihakset ovat erkaantuneet ja siirtyneet kohti kylkiä, selinmakuulta ei vain enää pääse suorilta ylös vaan on pakko pyörähtää kyljen kautta niin kuin hylje. Painan 13 kiloa enemmän kuin ennen raskautta. Kolmetoista! Enkä koe että olisin kasvanut muualta kuin tisseistä ja mahasta.
Koen surua muuttuneesta kehostani, vaikka ymmärrän että raskaudessa vain kuuluu käydä näin. Eikä pidä ymmärtää väärin - olen valtavan onnellinen tulevasta vauvasta ja arkielämässä ihan tykkään tästä uudenlaisesta olomuodostanikin. Lisäksi olen saanut todella kivuttoman ja vaivattoman raskauden. Toisinkin voisi olla. Valitukseni ei nyt perustukaan mihinkään järkevään, tuli vain niin kova tarve päästä hevosen selkään. Ja tottakai mietin sitä, miten tästä palaudutaan ja kuinka nopeasti olen taas omissa mitoissani. Olen tottunut tekemään töitä kehollani ja harrastamaan kehollani ja nyt kun täytyy sopeutua ihan toisenlaiseen kehoon, huomaan hetkittäin olevani vaikeuksissa. Tällainen keskivartalosta pullistunut muumin olomuoto ei ole ratsastajan vartalo. Minä olen, haluan olla ratsastaja.
Pena voi hyvin edelleen. Kävin muutama päivä sitten katsomassa sitä ja vein samalla sille pallon tarhaan ja ämpärillisen psylliumia syötettäväksi. Nyt tosin on taas vain koko ajan plussakeliä joten ajoitukseni maan jäätymisen ja psylliumkuurin kanssa taisi mennä mönkään.
Harjasin Penan reissullani vain enkä tehnyt muuta. Se oli aika sikaporsas käytökseltään, kuopi ja sähläsi kun samaan aikaan haettiin muita hevosia sisään. On kuulemma rakastunut karsina- ja tarhanaapuriinsa (ja viime kesänä meillä Penan laumassa laiduntaneeseen) kirjavaan tammaan ja kiekuu sen perään aamullakin kun tamma viedään ulos ennen Penaa.
Nyt Mari alkaa olla jo paremmassa kunnossa ja Penaa päästään liikuttamaan taas selästä käsin. Töitä sen keho ja mieli tuntuukin kaipaavan, sen verran rauhaton se oli. Tulee vaan niin vahvasti sellainen olo, että mää itte. Antakaa mää itte menen ja ratsastan ja teen.
 |
| mun poni! tuokaa se mulle takaisin! |
torstai 28. marraskuuta 2013
Kekkuliponi
Voi Pena, Pena!
Olin tänään taas tervehtimässä ponia ja vähän puuhaamassa sen kanssa, ettei aika kävisi niin pitkäksi. Näkee kyllä, ettei Pena ole tottunut yksintarhaamiseen pienessä hiekkatarhassa - alkaa virtaa kertyä siihen malliin että töihin tarttis päästä! Puin Penalle taas naruriimun ja aloitin alkutaluttelulla kentällä, muualle ei uskalla lähteä kun tiet on jäällä huurrettuja ja Pena saa hokit vasta alkuviikosta.
Nyt sitten jo alkukäynneissä oli aika täpäkkä meno, metsänlaita kentän toisessa päässä pelotti ja kun vielä viereisessä tarhassa hevonen spurttaili omiaan, Pena alkoi keventyä edestä ja poukkoilla kahdella jalalla. Ei se nyt tietenkään millään muotoa ole hyväksyttävää käytöstä, mutta ihan hirveän rankasti en siihen puuttunutkaan kun missään vaiheessa ei tullut oloa että se koittaa a) ottaa hatkat tai b) lähestyä minua siinä asennossa. Olin laittanut meille valmiiksi puomeja toiseen päähän kenttää, mutta juoksutin ensin hetken ilman puomeja koska epäilin Penan tekevän vain tulitikkuja puomeista alkuinnostuksessaan. Yllättävän vähällä loikkimisella kuitenkin selvittiin ja sitten siirryinkin juoksuttamaan puomien yli. Yksi puomi oli toisesta päästään korotettu kavaletiksi, ja sitten oli pienenä viuhkana kaksi puomia ympyrän toisella laidalla. Tällainen jalkoihinkeskittymisharjoitus oli ihan hyvästä kekkuliponin mielentilalle, vaikka kyllähän se muutaman kerran kompuroi jalkoihinsa/puomeihin ja suuttui siitä ja aloitti taas rodeoloikat, vuoroin etupäätä ja vuoroin takapäätä ilmaan. Kun sitkeästi vaan käskin sitä aina jatkamaan eteenpäin, alkoi se vähitellen keskittyä tehtävään ja suoriutuikin ihan kivasti.
Vaihdoin vielä kaikki puomit ympyrän samalla syrjälle niin että sain pienen laukkainnarin: puomi, kavaletti, puomi. Tämä olikin haastavaa kun piti tuijottaa ihan älyttömästi ulos ympyrältä juuri ennen puomeja, eikä laukka tahtonut säilyä ja sitten tuli kompurointia ja kiukuttelua. Toiseen suuntaan sujui paremmin eikä enää laukkakaan vaihtunut joka puomin päällä vaan pysyi myötälaukkana koko tehtävän läpi. Siihen oli hyvä lopettaa. Taluttelin loppukäynnit ja nyt poni pysyi siivosti neljällä jalalla, ja malttoi käyttäytyä ihan yksin tallissakin tosi nätisti, kun käytiin vielä kampaamassa tukka suoraksi.
Pena on kuitenkin hyväntuulisen oloinen, vaikka energiaa näkyy kertyvän. Viikko on tietysti lyhyt aika tottua mihinkään uuteen joten ehkä se tuosta vielä tasaantuu. Saattaa toisaalta olla hyväksikin että sen kanssa aloitetaan tavallaan vähän "alusta" uudessa paikassa, eli maasta käsin työstämällä, ja että selkään mennään vasta sitten kun poni on oikeasti kotiutunut. Ainakin ensi viikko menee vielä ilman ratsastajaa, sitten on toiveita että Mari pääsisi taas ratsaille. Ihan hirveästi tekisi itse mieli ratsastaa!
Huomenna menen heti uudestaan käymään, katsotaan jos pakkaisin ohjasajovälineet mukaan ja koittaisin sillä lailla vähän hakea keskittymistä ja mielenhallintaa kekkuliponiin.
Olin tänään taas tervehtimässä ponia ja vähän puuhaamassa sen kanssa, ettei aika kävisi niin pitkäksi. Näkee kyllä, ettei Pena ole tottunut yksintarhaamiseen pienessä hiekkatarhassa - alkaa virtaa kertyä siihen malliin että töihin tarttis päästä! Puin Penalle taas naruriimun ja aloitin alkutaluttelulla kentällä, muualle ei uskalla lähteä kun tiet on jäällä huurrettuja ja Pena saa hokit vasta alkuviikosta.
Nyt sitten jo alkukäynneissä oli aika täpäkkä meno, metsänlaita kentän toisessa päässä pelotti ja kun vielä viereisessä tarhassa hevonen spurttaili omiaan, Pena alkoi keventyä edestä ja poukkoilla kahdella jalalla. Ei se nyt tietenkään millään muotoa ole hyväksyttävää käytöstä, mutta ihan hirveän rankasti en siihen puuttunutkaan kun missään vaiheessa ei tullut oloa että se koittaa a) ottaa hatkat tai b) lähestyä minua siinä asennossa. Olin laittanut meille valmiiksi puomeja toiseen päähän kenttää, mutta juoksutin ensin hetken ilman puomeja koska epäilin Penan tekevän vain tulitikkuja puomeista alkuinnostuksessaan. Yllättävän vähällä loikkimisella kuitenkin selvittiin ja sitten siirryinkin juoksuttamaan puomien yli. Yksi puomi oli toisesta päästään korotettu kavaletiksi, ja sitten oli pienenä viuhkana kaksi puomia ympyrän toisella laidalla. Tällainen jalkoihinkeskittymisharjoitus oli ihan hyvästä kekkuliponin mielentilalle, vaikka kyllähän se muutaman kerran kompuroi jalkoihinsa/puomeihin ja suuttui siitä ja aloitti taas rodeoloikat, vuoroin etupäätä ja vuoroin takapäätä ilmaan. Kun sitkeästi vaan käskin sitä aina jatkamaan eteenpäin, alkoi se vähitellen keskittyä tehtävään ja suoriutuikin ihan kivasti.
Vaihdoin vielä kaikki puomit ympyrän samalla syrjälle niin että sain pienen laukkainnarin: puomi, kavaletti, puomi. Tämä olikin haastavaa kun piti tuijottaa ihan älyttömästi ulos ympyrältä juuri ennen puomeja, eikä laukka tahtonut säilyä ja sitten tuli kompurointia ja kiukuttelua. Toiseen suuntaan sujui paremmin eikä enää laukkakaan vaihtunut joka puomin päällä vaan pysyi myötälaukkana koko tehtävän läpi. Siihen oli hyvä lopettaa. Taluttelin loppukäynnit ja nyt poni pysyi siivosti neljällä jalalla, ja malttoi käyttäytyä ihan yksin tallissakin tosi nätisti, kun käytiin vielä kampaamassa tukka suoraksi.
Pena on kuitenkin hyväntuulisen oloinen, vaikka energiaa näkyy kertyvän. Viikko on tietysti lyhyt aika tottua mihinkään uuteen joten ehkä se tuosta vielä tasaantuu. Saattaa toisaalta olla hyväksikin että sen kanssa aloitetaan tavallaan vähän "alusta" uudessa paikassa, eli maasta käsin työstämällä, ja että selkään mennään vasta sitten kun poni on oikeasti kotiutunut. Ainakin ensi viikko menee vielä ilman ratsastajaa, sitten on toiveita että Mari pääsisi taas ratsaille. Ihan hirveästi tekisi itse mieli ratsastaa!
Huomenna menen heti uudestaan käymään, katsotaan jos pakkaisin ohjasajovälineet mukaan ja koittaisin sillä lailla vähän hakea keskittymistä ja mielenhallintaa kekkuliponiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)