tiistai 13. marraskuuta 2018

Riittämättömyys

Onko se tämä marraskuun matala vai miten tuntuu niin takkuiselta. Kun tuntuu että koko ajan tekee ja menee ja silti ei riitä. Oikein mihinkään. Omat hevoset seisoo viikon, seisoo toisen, kun ei vain ehdi. Tuntuu että elämä on eteisessä, olen koko ajan menossa, lapsilta tirahtaa itku kun taas äiti sanoo heihei. Yritän olla reipas, ei ole vaihtoehtoja. Kun viimeiseen kahteen vuoteen on mahtunut vuosi opiskelijana ja siitä startti uudemman kerran yrittäjyyteen ja melkein heti perään äitiysloma, niin talous on niin kertakaikkisen kuralla että jokaiselle työtarjoukselle on sanottava joo. Olen sanonut joo niin kiihkeästi, että olen päätynyt myös opettamaan paikkaan jonka hevosenpidosta en ole ollenkaan yhtä mieltä, ja viimeistään nyt marraskuun matalissa huomaan, kuinka paljon sellainen syö naista. Ja kuinka paljon vaaditaan ylimääräistä pinnistelyä saada muutettua omaa työkalenteria, ja kuinka paljon surettaa, välillä ihan vaan kaikki.

Minulla on yrittäjän vapaus ja yrittäjän kammottava paine tehdätehdätehdä, että saisin laskut maksettua. Vaikka migreeni ajaisi puoli-invalidiksi tai ääni hädintuskin pihisisi kurkusta ulos, on lähdettävä koleisiin maneeseihin vetämään junnaavia alkeisjatkotunteja, katsomaan kevennyksiä ja kertaamaan ulko-ohja sisäpohje, koska ei ole sellaista asiaa kuin sairausloman palkka. Eikä pidä tulkita väärin - minä saan työstäni paljon iloa ja pääsääntöisesti lähden hyvillä mielin töihin, tai ellen lähde niin ainakin palaan kotiin hyvillä mielin. Koska on ihanaa kun oppilas uskaltaa hypätä sen okserin, tai jonkun äiti tulee sanomaan että sä olet niin kivasti läsnä kun sä opetat. Tai kun tajuaa, miten mutkattomasti hetki sitten niin aranoloinen lapsi nostaa ryhmän mukana laukan.

Olen myös tosi kiitollinen siitä, että olen saanut toisinaan ratsutettavia hevosia tähän kotiin, vaikken ole juuri itseäni siihen hommaan markkinoinutkaan. Mutta fakta on se, että tavallisena arkipäivänä minulla riittää aika hoitaa ja ratsastaa tasan se hevonen josta maksetaan (tai käydä pitämässä yksityinen tunti josta maksetaan), ja sitten on jo kiidettävä laittamaan ruokaa lapsille. Jos ratsutettavia olisi kerrallaan enemmän kuin yksi, tarvitsisin tähän apukädet laittamaan kuntoon, kävelyttämään, loimittamaan ja juottamaan, koska niihin vain uppoaa todella paljon (kallista) aikaa.

Omien hevosten kohdalla valitsen joka päivä, teenkö arkiset tallinhoitotyöt vai yritänkö ehtiä liikuttamaan jomman kumman. Ellei minulla olisi miestä joka suostuu siivoamaan tallia, en varmaan ratsastaisi koskaan. Tai sitten säännönmukaisesti siivoaisin karsinoita, lanaisin kenttää ja säätäisin heiniä ja vesiä klo 23 aikaan. Mutta jos jotain olen elämässä oppinut niin sen, että ihmisen on myös levättävä ja nukuttava tai se menee kertakaikkisen rikki. Vaikka kotitalli tuottaa käsittämättömän määrän pientä työnsälää siellä täällä ripoteltuna pitkin vuorokautta ja vuodenkiertoa, on se kenties kuitenkin (hyvän puolison lisäksi) tärkein minun harrastamiseni mahdollistava tekijä.

Koska olemme kahden pienen lapsen vanhempia ja teemme molemmat säännöllisen epäsäännöllistä iltatyötä, on elämämme yhtä aikataulukaaosta. Silloin kun minä en ole iltojani ratsastuskouluilla opettamassa, olen lasten kanssa kotona ja mies on töissä. Ja kun minä olen iltani ratsastuskouluissa, on kotona joko mies tai mummo tai mamma, tai sitten meillä on läpsystä vaihto -aikataulu. Meillä ei ole koskaan yhteistä vapaata, siihen ei vain juuri nyt ole varaa. Yritän suhtautua niin että se on nyt tätä laatua, ruuhkavuosia, mutta on sanottava, että joskus olisi kiva nähdä puolisoaan muutenkin kuin auton ikkunasta ohimennen.

Lapsettomana en todellakaan tajunnut, kuinka paljon pikkulapset vievät aikaa. Koko arki pyörii niiden päivärutiinien ympärillä. En tajunnut, miten tolkuttoman paljon tunteja menee viikossa tiski-, pyykki- ja ruokahuoltoon, aamu- ja iltapaloihin. Nyt tuntuu, että koko ajan tingin jostain - ajasta lasten kanssa, käynneistä yksityisten asiakkaiden luona, omasta harrastamisesta. Omien hevosten hyvinvoinnistakin, jossain määrin. Niiden tulisi liikkua merkittävästi enemmän, säännöllisemmin. Etenkin nyt kun näen, että ne kaivelevat maata koko ajan, on marraskuun loputtoman harmaat sateentuhnuiset päivät, tarha kurainen. Ei niitä huvita käveleksiä märällä pohjalla. Pelkään hullun lailla ähkyjä, yritän juottaa, yritän löytää aikaa käydä kävelyttämässä, edes kierros radalla, tai laskea kentälle vapaaksi, kai sekin jotenkin liikkumiseksi lasketaan kun juoksevat hännät tuubina edestakaisin ja törisevät mennessään. Mutta riittämättömyys on silti läsnä joka päivä - ei minusta riitä tarpeeksi työhön, kotiin ja harrastukseen. Minun pitäisi ratsastaa säntillisesti valmennuksessa, jotta olisin koko ajan kehittyvä opettaja, mutta minulla ei ole aikaa tai varaa. Jos teen niin paljon duunia, että olisi varaa, ei ole enää aikaa. Tai jos raivaan aikaa, ei olekaan enää varaa. Ei ole ihan halpaa lystiä saada ketään tänne mörönperseeseen yhden ratsastajan vuoksi, ja tässä aikakuplassa on vaan mahdotonta käyttää säännöllisesti reilua kolmea tuntia yhden valmennuskeikan mahdollistamiseen: trailerin haku, siirtyminen valmentajan luo, valmennus, siirtyminen kotiin, trailerin palautus. Siispä tingin. Siitäkin.

Olen kiinnittänyt huomiota, että harvalukuisempia ovat ne tosihevosammattilaiset, joilla on lapsia. Ja kuinka paljon on meitä pikkuammattilaisia, joiden oma harrastus hiipuu ja näivettyy, kun kaikki aika menee siihen että yrittää raapia elantoa kasaan ja tasapainoilla työn ja perheen välillä. Valinnat ovat raastavia ja raadollisia - tämä ala ottaa kaiken minkä sille antaa, ja on silti vielä käsi ojossa vaatimassa lisää. Minä yritän selvitä perheen ja hevosten ristipaineessa, mutta kannan tätä riittämättömyyden painolastia mukanani joka ikinen päivä. Mutta kun olen koko aikuisikäni tehnyt hevostöitä niin en oikein osaa muutakaan, enkä ihan rehellisesti usko että saisin samaa tyydytystä mistään muusta työstä kuin mitä saan opettamisesta ja hevosten kouluttamisesta. Se ei silti poista sitä, miten rikkipoikkiloppu olen välillä, ja miten paljon haluaisin ehtiä panostaa myös itseeni ja omiin hevosiini.

Noin. Jos sinulla on vain ikävää sanottavaa, jätä se sanomatta. En kaipaa moraalisaarnaa tuntemattomilta. Piti vain saada oksentaa tämä päässäni vellova ajatussotku johonkin, ja tänne se nyt tuli.

23 kommenttia:

  1. Minusta tuntuu, että tuo konsepti, jossa ajat tulojesi perässä on se isoin haaste monella muullakin yrittäjällä. Pitäisi itsekkäästi keskittää tuntien pitämiset samalle suunnalle ja myydä ei oota sinne kylän toiselle laidalle tai sitten todella uskaltaa rahastaa se aika mikä menee paikasta toiseen siirtymiseen - sehän se on mikä ne omat tunnit vuorokaudesta syö ja mitkä estäävät tienaamasta enemmän. Mitä vähemmän liikettä ja mitä enemmän työtunteja, sen parempi aika palautumiselle (ja perheelle!)

    Joskus laskeskelin, että elättääkseni tämän oman elämäni kompleksin minun pitäisi tehdä tunteja/ratsutuksia noin 200-250€/päivä edestä 5x viikossa, jotta yrittäjyys kannattaisi ja omatkin hepat saisi vielä liikuntaa. Käytännössä laskin, että maksimissaan kolmessa paikassa pitäisi suostua ajamaan,mielummin niin, että vain kahteen ajetaan ja siellä missä omat on hoidetaan mahdolliset ratsutukset. Työpäivän pituudeksi tuli karekealla laskennallakin vähintään 8 h jollen tingi viikonloppuvapaasta ja siirrä sinne jotain arkipäiviltä. Ja tämä yhtälö oli siis laskettu perheestä, jossa lapsia ei ole, eli tavallaan tunteja "voisi" halutessaan käyttää enemmänkin, mutta omat hevoset tulee tähän päälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot Laura ihan asian ytimessä. Sinällään tämä ajaminen on nyt ok kun teen 4 päivää viikossa ratsastuskouluissa, eli pääsen ns. yhteen paikkaan tekemään koko sen päivän työt. Mutta "kauas on pitkä matka" eli yksikään duunipaikka ei ole lähellä kotia. Nekin autossa vietetyt tunnit voisi olla kotona, ratsastaa itse, tai jotain.

      Poista
  2. Hyvin ymmärrän tekstisi pienyrittäjänä. Senkin, miten paljon vaatii jo pienen tallin pyörittäminen, aikataulutus ja yrittäjänä on otettava ne työt vastaan, mitä saa. Ei aina ole mahdollista valikoida. Se etu tosin itselläni on, että aikatauluhini voin vaikuttaa, mutta kun on taas kiire päällä, niin jaksamista se vaatii, stressinsietokykyä, mikä aina ei ole parhain. Mutta yrittäjän paras puoli on itsenäisyys. Huonoin puoli se, että tekemälleen työlleen ei saa riittävää tulosta. Kukapa menisi palkkatyöhön, missä tuntipalkka olisi alle 2€ / h? Pienyrittäjänä ei voi lähteä laskemaan työlleen tuntipalkkaa, sillä sitä ei ole tai sitten todellisuus on aika karua. Toiset voivat väittää, että hinnoittelussa vikaa...

    Lasten kasvaessa arki helpottuu, tällä hetkellä sinulla on vielä kovin pienet ja vaativat enemmän käsityötä, mutta jos jotain helpotusta, niin jälkikäteen sitä kuitenkin muistelee niitä raskaita aikoja lämmöllä. Kun tulee se aika, että lapset ovat murrosikäisä, onkin jo ihan toiset huolet, vaikka muutoin hoitamisen määrä vähenee. Vaikka ihan omakohtaisena kokemuksena todellisuus on sitä, että pienten lasten aikaan koti oli siisti ja kun lapsista kasvoi teini-ikäisiä koti on täynnä kaaosta ja sotkua. Nykyisin on vain yksi teini-ikäinen, pari on jo saavuttanut aikuisiän, vanhin asuu omillaan, poika armeijassa ja teini-ikäinen työharjoittelussa Maltalla joulukuuhun asti. Siltikin tuntuu, että kaaos vain pahenee kotioloissa.

    Tsemppiä, kevät saapuu ja sen myötä ehkä hieman helpottaa. Ja vuoden päästä voi muistella, että selvittiin kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kirsi kommentistasi ja tsempeistä! Olen juuri siinä ammatillisessa elämänvaiheessa, että en pysty valikoimaan töitäni niin paljon kuin ehkä haluaisin. Tarvitsen lisää kilometrejä ja kokemusta ja meriittejä alle, ennen kuin koen että minulla olisi kanttia sanoa jostain, että en tee, en tuolla liksalla, en noissa olosuhteissa. Että en jaksa alkeisjatkoa alkeisjatkon perään, että minulla olisi enemmän annettavaa edistyneempien ratsastajien kanssa. Niinhän se isompien ratsastuskoulujen hierarkiassa menee, että mitä pätevämpi, rutinoituneempi ja meritoituneempi ope on, sitä enemmän hän voi valita ryhmiä joita tahtoo opettaa. Eikä siinä kai ole mitään pahaa, jokainen tietää omassa ammatissaan sen, mitkä osat työnkuvasta ovat mieluisimpia ja mitkä sitten sitä tasapaksua puurtamista.

      Pienyrittäjänä tuntuu siltä että heti kun vähänkin tilipussiin alkaa kertyä jotain, verottaja kahmaisee jättimäisellä kädellä kaiken. Varsinkin kun ala on palveluntuottamista eikä vähennettäviä kuluja juuri ole, niin verohyötyä on aika mahdoton rakentaa.

      Jos meidän kodin sotku tästä vielä lisääntyy niin voi apua :D Juuri katsoin valokuvia ajalta jolloin oli vain esikoinen, ja oho kuin meillä oli siistiä!

      Poista
  3. Hei nyt ihan hirveän paljon tsemppiä! Ei olis kyllä tullut mieleenkään mitään palauteoksennusta tuosta antaa. olen itse koko lailla samassa tilanteessa. Sillä erolla, että työskentelen ihan muulla alalla, mutta elantoa saa sielläkin raapia kokoon sieltä, täältä ja tuolta. Ja samaan aikaan teitpä minkä valinnan hyvänsä, aina se on jostain pois. Meillä on tulossa vuodenvaihteessa pieni helpotus lasten päivähoidon muodossa. Pitkään kipuilin tuon nuoremman suhteen että se on liian pieni, mutta vauvat kehittyy niin vauhdilla, että olen nyt päättänyt, että ei se ole liian pieni.

    Itse lohduttaudun sillä ajatuksella, että tämä tilanne ei ole ikuinen. Ja hevoset... no, suru ja syyllisyys taitaa olla niitä asioita jotka seuraa hevosenomistajaa, varsinkin perheellistä sellaista, siinä missä ilo ja ylpeyskin. Se, missä voi itse kukin kehittyä, on kai vain se, miten ne ottaa vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoititpa viisaasti! Pikkuisen meilläkin tuo helpotusta se että esikoinen on muutaman lyhyen päivän viikossa päiväkodissa. Silloin on edes teoriassa mahdollista ratsastaa, kun nuorempi lapsi nukkuu vielä aamupäivisin n. tunnin unet, niin ei ihan koko aikaa ole huono omatunto. Työntekoon meillä päivähoito ei auta, kun ollaan molemmat iltapainoitteisessa työssä eikä vuoropäiväkoti tunnu kohtuulliselta näin pienille lapsille (+ sen sijainti on ihan väärä). Siispä koitetaan limittää työt niin että voidaan pääsääntöisesti hoitaa lapset kotona. Valintoja, valintoja. Ei helppoja.

      Poista
  4. Tsemppiä! Rohkeasti kirjoitit tärkeästä aiheesta. Olen joskus miettinytkin, miten ihmiset, joilla on vielä lapsiakin, selviytyvät kotitallista ja työstä.

    Minulla ei ole edes lapsia tai kotitallia (mutta ei täyshoitoakaan), mutta arjen pyörittäminen ponien sairastellessa on alkanut tuntua aika raskaalta ja rahastressi puristaa kovasti päätä. Käyn kuitenkin kokopäivätyössä ja koirastakin pitäisi huolehtia, joten en vaan ehdi nukkua ja levätä tarpeeksi enkä ehdi tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaisin. Kuten ratsastaa. Tunneillakin haluaisin käydä, mutta siihen taas ei ole nyt varaakaan. Niin että vähän kohtalotoverina täällä tsemppaan, vaikka en lapsiperheen arjesta mitään tiedäkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua kierolla tavalla lohduttaa että muillakin on arjen murheensa ja etten ole ainut joka meinaa välillä uuvahtaa ihan vaan siihen normaaliin elämäänsä. Vaikka en tietenkään toivo kenellekään rahahuolia ja riittämättömyyden tunnetta. Mutta kun nekin tunteet jakaa ääneen, tajuaa ettei ehkä olekaan niin poikkeuksellisen surkea yksilö ja ypöyksin kokemustensa ja ajatustensa kanssa.

      Poista
  5. Huh, aika rankalta kuulostaa kyllä. Mun on todella vaikea edes kuvitella, miten tuohon pystyy. Aikoinani kolmen pienen lapsen äitinä meni kaikki aika sen karusellin pyörittämiseen, ja olin vielä kotona lasten kanssa monta vuotta. Hevosharrastusta en olisi siihen pystynyt edes kuvittelemaan. Sitten lapset kasvoivat ja aloitin heppailut uudestaan ja nyt ovat jo isoja, mutta silti tuntuu että pelkästään kokopäivätyö, hevonen ja koiranpentu on aikamoinen ruljanssi! Nyt opettelen kovasti sitä, että ihan joka päivä ei tarvitsi sinne tallille mennä....
    Osittain varmasti tämä pimeä vuodenaika vaikuttaa myös, kaikki tuntuu niin raskaalta tässä pimeydessä. Kauhiasti tsemppiä ja jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pikkulapsiaika on kumma juttu, kun se imaisee niin sisäänsä. Mietin välillä, mitä hittoa me tehtiin miehen kanssa kaksistaan silloin kun lapsia ei vielä ollut. Ehdittiinkö me jutellakin?! Ja kun mies teki jo silloin iltaduuneja niin mullahan oli täällä kaikki illat aikaa ratsastella menemään ja luuhata tallissa, kun kukaan ei ikävöinyt.

      Kotitalli säästää aikaa siinä että sinne ei sillä tavalla tarvitse lähteä kuin vuokrapaikalle. Ja hommat voi pilkkoa pitkin päivää, eli siivota puolikkaan karsinan ja lähteä ratkomaan akuuttia hiekkalaatikkoprobleemaa ja sitten laitella heiniä valmiiksi melkein koko päiväksi ja taas liueta vastaamaan lapsen kutsuun. Ja viimeistellä hommat sitten silloin klo 23 :D Mutta ratsastusaikaa on vaikea löytää. Käytän esikoiseen Ruuhkavuosiratsastajan lanseeraamaa lausetta "Äiti ratsastaa nyt", ja aika monesti saankin sillä muutaman minuutin hiljaisuutta. Niin ja meillä on siis hiekkalaatikko sijoitettu taktisesti kentän välittömään läheisyyteen...

      Poista
  6. Mun on vaikea kuvitella, että kukaan haluaisi sinulle mitään moraalisaarnaa pitää. Vaikkei minulla lapsia olekaan, elelen täällä tällä hetkellä kahden tallin välillä ja työpaikan, missä minun työaikani ovat mitä ovat. Jaksaminen on aika kortilla, vaikka kotona odottelee "vain" koira. Monesti tämän kaaoksen keskellä, kun en jaksa siivota, tehdä ruokaa, syödä tai edes käydä kaupassa, sitä mietin, että oikeastaan on ihan hyvä, että elelen yksin, niin ei kenenkään muun tarvitse roikkua tässä mukana. Mutta tosiasiassa sitä kaipaa kyllä sitä oikeaa ihmistä, kuka ymmärtäisi, miksi tätä ylipäätään tehdään.
    Ole onnellinen siitä, että sinulla on rakastava perhe ympärilläsi. Miehesi pakostakin arvostaa ja ymmärtää tekemisiäsi, sillä eihän muuten mitään tallihommia tekisi. Laittakaa lapset mummulaan, hevoset pärjää kyllä ilman ihmisiäkin hetken, ja varastakaa vaikka toisillenne se lyhyt hetki aikaa yhdessä. <3
    ps. muutaman vuoden päästä sulla on jo tosi helppoa, kun on tallityöntekijät omasta takaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä vähän odottelen jotain besserwisseriä sanomaan, että ei kenenkään ole pakko lapsia tehdä jos ei niitä välitä hoitaa, tai että lopeta sitten duunisi jos niin rankkaa on opettaa. Asiat voi lukea niin monella tavalla...

      Mun mies on paras (ja se käy tämän kumminkin täältä lukemassa). Sen verran sitovaa tämä kotonansa hevostelu on että hankalaa olisi olla jos toinen piutpaut välittäisi ja välttelisi kaikkea osallistumista kuin ruttoa. Hevosten kulut ja niihin liittyvät päätökset ovat minun murheeni, mutta arkisen perushuollon osalta niihin suhtaudutaan niin kuin koiriinkin, yhteisinä perheenjäseninä. Ei pidetä kirjaa kumpi vei kuselle tai kippasi ruokaa eteen viimeksi - minä tosin välillä rähisen että haluan siivota karsinat itse jotta tiedän mitä elukkani paskovat :D

      Poista
    2. Yrittäjyys on aina kunnioitettava asia, eikä yrittäjän arjesta valittaminen voi tehdä ihmistä "huonoksi" vaikka se kuinka omaan valintaan perustuisi. Yrittäjät työllistävät itse itsensä, kantavat todellakin veroäyrinsä yhteisen hyvän eteen saamatta juuri muuta kuin näennäistä valinnanvapautta ainakin näin yrittäjyyden alkuvuosina.

      p.s. En ole yhdenkään lapsiperheen - ovatpa yrittäjiä tai työntekijöitä - kuullut kehuvan, kuinka helppoa on kuskailla lapsia päiväkotiin, harrastuksiin, bongailla heitä pois näistä kun sairastuvat ja yrittäen vielä palvella sitä omaa työnantajaa.. tulevaisuuden veronmaksajien kasvattaminen vaatii vähän muutakin kuin hyvää tahtoa.

      Poista
  7. Hyvää kommentointia ja keskustelua täällä! Ja hyvä teksti taas. Voin rehellisesti sanoa etten selviäis varmaan viikkoakaan sun saappaissasi! Välillä tuntuu ettei jaksaisi omaakaan elämää vaikka mun arki on ihan lastenleikkiä sun rumbaan verrattuna. Tsemppiä ja voimia, muuta en osaa sanoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos kertarytinällä vaihtaisi rooleja niin fiilis voisi olla aika ryytynyt :D Mutta onneksi tämmöiseen ruuhkaan ajautuu pikkuhiljaa niin ehtii tottua...

      Poista
  8. Olen josku miettinyt, että ei tähän kuvioon kyllä enää saisi lasta sovitettua. Että sitten pitäisi kyllä hevosesta luopua. Eikä vähiten taloudellisista syistä..

    Olen tosin sen verran itsekäskin, etten ole oikeastaan koskaan haaveillut lapsista tai halunnut niitä. Haluan istua välille sohvalle ja kaikessa rauhassa löhötä siinä jos siltä tuntuu. Ja minua kauhistuttaisi olla vastuussa jostakin muusta, kun itsestäni niin konkreettisesti 24/7. Vitsillä olen myös joskus todennut, että tällä eläinten lääkärihistorialla en taida uskaltaa edes ajatella sitä lasta.. :D

    Mulle riittää tämäkin rumba, jossa työajat on välillä huonoja (esim. 10.30-18.30 eli matkoineen 10-19) ja sen päälle koetan hoitaa hevosen jommassa kummassa päässä työpäivää (joka ei enää asua niin lähellä kotia, mutta nyt ei ole aukioloaikoja), pestä pyykkiä ihmisten aikaan (asutaan rivitalossa), tehdä ruokaa ja hoitaa parisuhdetta ja niitä sataa muuta pikkuasiaa.
    Ja raha - no se on kokoajan lopussa. ;)

    Tää marraskuu on kyllä ankeinta ikinä. Huomaa, että sitä on tavallista synkempi ajatuksiltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä oliko mullakaan kovin aikaisessa vaiheessa lapset haaveena. Mutta sitten rupesi 30 v kolkuttelemaan ja tikitys kuulua :D Ja tuntuu muuten siltä että tikitys pahenee vaan kun biologisesti otollisimmat lapsentekovuodet vähenevät. Aika ihmeellistä.

      Poista
  9. Marraskuu on otollinen ponnahduslauta kaikenlaisille harmaille mietinnöille. Hurjasti tsemppejä ja toivottavasti työtilanne ja etenkin työpäivien sisältämä ajelu helpottaisi ajan mittaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Autoilussa on puolensa nyt kun olen löytänyt äänikirjat, olen yllättäen saanut aikaa "lukea" monta tuntia viikossa, mutta pimeys ja märkyys tekee siitä ajamisestakin aika mälsää pidemmän päälle.

      Poista
  10. Kirjoitiksää mun elämästä? Omastasi vissiin, mutta mää olen ihan melkein kuin sää. Kuten tiedätkin...

    Mulla blogikin taas hyytyi, ei vaan ehdi eikä jaksa. :( Kello lähestyy nytkin kahta ja ajattelin kyllä skipata päivän (yön?) viimeisen homman että pääsen nyt nukkumaan. Ipanat herännee seiskan aikaan ja sitten sirkus alkaa taas. Olen joskus miettinyt että kauanko kestää palautua näistä vuosista? Riittääkö vuosikymmen?

    Toivotan ihan valtavasti tsemppiä ja jaksamista arkeen ja sen syyllisyydentunteen kantamiseen. Muista pitää välillä huolta myös itsestäsi (ja siitä sun miehestä!)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen onnekseni nopea kirjoittaja ja tämä on mulle semmoinen ajatustenselvitysväylä. Yhtään en ota siitä ressiä että "pitäisi tuottaa sisältöä", kilinmarjat, mää kirjoitan päiväkirjaani/heppakalenteriani kun siltä tuntuu :D Aika usein kuitenkin tuntuu. Ja onneksi voi aina tallentaa luonnoksen kun joku huutaa pyyhkimään/selvittämään välejä/auttamaan pois suihkukaapista ja jatkaa sitten kun ne huutajat on hetken tyytyväisiä jossain touhuissaan (kuten eilen: "Äiti, me ollaan täällä pöydän alla syömässä kuivettuneita herkkuja!" Aha.)

      Rahapulassa on vaikea sanoa ei, vaikka tarttis, jotta voisi levätä ja palautua ja nähdä puolisoa. Mutta yritän.

      Jaksamista myös sinne, ja samat sanat huolenpitämisestä <3

      Poista
  11. Tsemppiä! Lohdutuksena, että se helpottaa, kun lapset kasvaa. Meillä isot hoitaa jo pienempää ja tarvittaessa heittävät heinää ja ovat muuten avuksi.

    Kaiken kiireen ja ruuhkavuosien keskellä, pitäkää parisuhde kunnossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sissi. On lohdullista, että meitä on muitakin. Ja omassa tallissa on onneksi oma lupa ja joutuu vastaamaan vain itselleen siitä, jos asiat on joskus vähän juosten kustu. Mutta elämä on semmoista välillä.

      Hyvä parisuhde on äärimmäisen arvokas asia ja sen hoitamiseen pitäisi todella panostaa enemmän. Meillä on onneksi rakkautta (ja tahtoa!) riittänyt, ja menimme kymmenen yhteisen vuoden jälkeen naimisiin tuossa reilu vuosi sitten. Vaikka se ei yhteisten lasten ja lainojen ja talon jne. ohella varsinaisesti muuttanut mitään, niin tuntuu kuitenkin että tällainenkin sitoutuminen on lujittanut suhdetta entisestään. Mulla on ihan paras mies <3

      Poista