Muutosten tuulet

Meidän elämä muuttuu pysyvästi vuodenvaihteen jälkeen.
Minusta tulee äiti.

Se on asia jota olen pitänyt salassa koko kesän, ja osasyyllinen siihen, että olen ratsastanut tai ylipäätään hevostellut niin vähän. Pahoinvoivana ja rättipoikkiväsyneenä alkuraskauden riskiviikoilla en ole pitänyt missään määrin järkevänä kiivetä ilman satulaa penatyyppisen hevosen selkään. Nyt lähestytään pikkuhiljaa raskauden puoliväliä ja oloni on taas ihmismäinen, ja harrastusinto nostaa päätään.

Ratsastamisesta raskausaikana ollaan tietenkin monta mieltä. Minun valintani on ratsastaa niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Siinä on riskinsä, mutta niin on kaikessa muussakin. Minun työni talliyrittäjänä on fyysisesti raskasta, hevosten kanssa ei koskaan voi olla varma, mutta en silti aio heittääntyä makaamaan sohvalle telkkaria katsomaan siihen asti, että vauva syntyy. Uskon, että kehoni kertoo kun on aika hidastaa.

Ajatukset ovat myllertäneet ihan hurjasti viimeisten viikkojen aikana. Myönnän ihan rehellisesti kokevani surua ja haikeutta muuttuvasta kehostani, vaikka toisaalta pyöristyvä vauvamaha on myös aika ihana. Pelkään sitä, etten palaa fyysisesti enää ennalleni, ja kuinka paljon se vaikuttaa elämääni raskauden jälkeen. Myönnän senkin, että meinasi itku päästä kun joitain viikkoja sitten totesin, että en enää mahtunut uudenkarheisiin 220 euroa maksaneisiin Pikeurin ratsastushousuihini - vetoketju jäi puoleen väliin eikä napit olleet lähelläkään toisiaan. Ja tämä on vasta alkua.

Luonnollisesti olen huolissani Penasta ja koen haikeutta siitä, että sen hyvään kehitykseen tulee jälleen katko. Pena ei ole sellainen hevonen, jolle voi tuosta vaan ottaa vuokraajan. Pena vaatii oikeanlaista hevosmiestaitoa, jämptiyttä ja herkkyyttä. Ratsastustaitoa, mutta ehkä vielä enemmän taitoa käsitellä nopeaa, herkkää hevosta. Halua tehdä sen kanssa, vaikka välillä tulee takapakkia ja paljon. Ja kaiken lisäksi ratsastajan tarvitsee olla ponikokoinen ja hieman hullu. Ja sen tarttis löytyä aika lailla kertalaakista, kun kovin montaa virhekokelasta en halua päästää sotkemaan Penan päätä. Puitteet meillä on hyvät enkä olisi edes rahallista korvausta vailla, mutta nyt tuntuu kovin työläältä lähteä edes seulomaan, onko tällaisia ihmisiä olemassa.

Päädyin sitten siihen, että ratsastan itse Penaa sen aikaa kuin kykenen, ja meidän valmentaja ja Penan ex-omistaja Mari ratsastaa sitä myös tässä meillä. Vuodenvaihteen jälkeen, kun minun jakautumiseni alkaa olla lähellä, Pena todennäköisesti lähtee Marille joksikin aikaa kokonaan. Mari on tällä hetkellä ainut ihminen, jolle uskallan kyselemättä Penan antaa, Mariltahan minä Penan "sainkin". Mari tuntee tuon hevosen ihan sieltä varsavuosilta saakka ja on tehnyt sen kanssa ison työn (ja todella hyvin!). Olen nyt jo sydän mykkyrällä ikävästä, mutta luulen silti että ratkaisu on siinä kohdassa ainoa oikea.

Tällaisia kuulumisia tänne.