-15°C

En antanut rapean pakkasen pelottaa ja hyvä niin! Kenttä saatiin eilen lingottua aika hyväksi, hiukan pelotti ryhtyä mihinkään sen suhteen kun näille leveyspiireille on satanut pääasiassa pakkaslunta jonka alla on sileää jäätä. Pelkäsin että lumen lykkääminen tai linkoaminen tuo vain jään esiin, mutta olin onneksi väärässä ja saatiin pitävä, ei lainkaan kova pinta aikaan. 

Penalla oli pakkasvirtaa joka alkoi pirskoontua pintaan heti kun siirryttiin alkukäynneistä työntekoon. Otin sitten ihan vain hetken ravia jonka jälkeen ryhdyin suoraan työstämään laukkaa. Hyvä ratkaisu! Poni on hyvin pohkeen edessä (välillä melko kaukanakin pohkeen edessä, kröhöm...) ja laukkaaminen oli sen mielestä mukavaa. Suoruusharjoittelu jatkuu eli avotaivutuksia veivataan kaikissa askellajeissa. 

Laukan jälkeen pieni välikäynti ja sitten Pena jo päästikin hyvin istumaan alas raviin. Jos se on kovin jännittynyt ja kiireinen niin ravi on tikittävää eikä alasistuminen tunnu mukavalta. Vasta kun Pena kohottaa rintakehäänsä ja alkaa kantaa kroppaansa rehellisesti, on harjoitusravin ratsastaminen mielekästä. 

Lopuksi otettiin koira mukaan ja lähdettiin loppukäynneille pihatielle. Niin kaunista!

Kaikkeni annoin

Hiksaa pukkaa

Voimajuomalla. Hammaspeikkojen pelossa melassivesi on vaihdettu mashilla maustettuun veteen. Kelpaa. 

Keittiön (varsin likaisen) ikkunan läpi kuvattu puskaan maastoutunut Pentti

 Joskus ei tarvita muuta. Auringonpaiste, tarpeeksi vaatteita, pirteä hevonen. Hyvä mieli taattu koko päiväksi. Tätä lisää.

Mitä ajattelin tänään?

- Jokin on muuttunut, ja parempaan suuntaan, havahduin tajuamaan kun poistuin Penan kanssa pihasta rennosti pitkin ohjin ja tein alkukäynnit pihatiellä koskematta ohjiin sen kummemmin. Tällä lailla me vaan päästään pihasta pois eikä möröt huuda ihan joka oksan takaa.

- Jiii-haaa! kun laskettelin jo aika reipasta laukkaa radalla ihanassa hangessa ja Pena meni pääsääntöisesti enemmän eteen- kuin ylös- tai sivullepäin.

- Hammasrintamalla hetken hengähdystauko. Penan syömiskäytös on raspauksen jälkeen normalisoitunut, enää se ei uita heiniään vesikipossa ja syökin siivommin. Karies ei sieltä mihinkään ole kadonnut, mutta todennäköisesti nämä oudot oireet johtuivat piikkien aiheuttamasta epämukavuudesta eikä niinkään karieksesta. Vielä.

- Pikkuhiljaa taas kohti kehonhallintaa. Tämä talvi on ollut liikkumisen kannalta vähän semmoista vapaampaa, on humputeltu radalla ja pellolla ja treenattu eteenpäin työntäviä lihaksia ja isoja askeleita. Tällä viikolla olen kahdesti ratsastanut kentällä koulua ja palautellut Penan mieliin suoruutta ja rintakorin kantamista. Eka kerta oli aikamoista seilaamista, tänään jo prosessoidumpaa. Kovin tyytyväisenä Pena pärskii jumpan aikana, joten kai se ihan hyvältä tuntuu.

- Kiropraktikko olis pop ja hänpä saapuu maaliskuun lopulla Penaa niksauttamaan. Pena on taas todella banaanina vasempaan, mihin viime kesän kirohoidosta oli merkittävää hyötyä, joten jostain aion nipistää eurot hoitoon.

- Älä vedä, älä purista, mieti missä kroppa menee. Oma mantrani hevosen selässä tällä hetkellä. Pitää toistaa n. kolmen askeleen välein koska ihminen (minä) nyt vaan todella mielellään puristaa ja vetää ja jää ratsastamaan jotenkin liikaa aktiivisilla avuilla ja liian vähän aktiivisella tunteella.

- Pics or it didn't happen. Edes niitä kännykkäkuvia.

Pihatiellä meni lastenvaunut härreguuuuuuuuud

(No en tiedä kaipaako juuri tämmöisiä kännykkäkuvia kukaan.)

Karies hevosella

Voi ny sikolätti, sanoisinko.

Meillä oli tänään hammashuoltopäivä, ja melko mälsiä kuulumisia oli eläinlääkärillä antaa Penan suusta. Ihan vimpan päälle tarkasti en ulkomuistista asioita muista, mutta voin vaikka palata näihin jahka hammaskartta laskun mukana saapuu. Mutta suuntaviivoja en unohda vaikka haluaisinkin.

Penan (ainakin) yhdestä yläposkihampaasta löytyi kariesmuutoksia. Tämä hevosten hampaiden reikiintyminen/mädäntyminen on verrattaen uutta tietoa ja niiden hoitaminen on jossain määrin vielä vähän alkutekijöissään. Piti ihan guuglailla omaan tietopankkiin lisää viisautta, ja aika kattavat, selkokieliset karies-aiheiset artikkelit löytyvät näiden linkkien takaa: infundbulaarinen karies ja perifeerinen karies.

Karies-hampaan hoitomuotoja ovat paikkaus ja viime kädessä poistaminen, mutta paikkaaminen on vielä melko kokeellista eivätkä paikat välttämättä pysy. Hampaan poisto taas on usein leikkaussalihomma sillä yleensä poisto pitää tehdä avaamalla poskiontelo, ja jälkeenpäin poisto voi aiheuttaa sekundäärisiä ongelmia, joten sekään ei ole autuaaksi tekevä ratkaisu. Hammasoperoinnissa on myös melkoinen taloudellinen riski: kun hampaalle tai hampaille aletaan tehdä korjaustoimenpiteitä, on lasku eläinlääkärimme mukaan kutakuinkin tonni per hammas.

Kariesta ei talliolosuhteissa voi hoitaa eikä edes tutkia riittävällä tarkkuudella, vaan aiheellista olisi ottaa suunta kohti klinikkaa, jossa saadaan röntgenkuvat hampaasta ja sen juurista ja voidaan tähystää hammas kunnolla joka kantiltaan.

Penan suussa tilanne oli nyt sellainen, että sovittiin kotikontrolli puolen vuoden päähän, mutta selvää on että tuo yksi hammas vaatii klinikkatason tutkimisen ennemmin tai myöhemmin. Ennemmin on karieksen etenemisen kannalta parempi vaihtoehto, koska kivampi aina hoitaa vain vähän edenneitä vaurioita kuin laajoja, mutta myös myöhemmin-vaihtoehto saa kannatusta, sillä ihan vielä ei ole selvää, onko kaikki hoitaminen ihan aina tarkoituksenmukaista. Eli siis hyötyjen ja haittojen arviointi ja puntarointi!

Minua huolettaa nyt se, että suu on tuntunut vaivaavan Penaa. Se on tapojensa vastaisesti jättänyt hieman heinää syömättä karsinassa jo jonkin aikaa, ja uutena juttuna on syksyn ja talven mittaan ilmennyt heinän uittaminen juomakupissa. Tämä on usein merkki syömiseen liittyvästä kivusta. Toivon, että tänään tehty perushammashuolto toisi helpotusta ja että heinät häviäisivät karsinasta entiseen malliin, kulkematta juomakupin kautta. Mikäli syömiskäytökseen ei tule muutosta, tarkoittaa se todennäköisesti sitä että karies on edennyt ja tuottaa kipua, ja että klinikkahoito kutsuu aikajänteellä ennemmin. Mikä taas äitiyspäivärahalla kädestä suuhun elelevälle ei ole ihan se ykköshaave...

Ja pohjimmaisena painaa tietenkin se, että karieksen aiheuttajaa ei tiedetä. Altistaviksi tekijöiksi sille arvellaan säilöheinää (hapan pH), sokerisia rehuja, liian vähäistä syljeneritystä syödessä (liian lyhyt syöntiaika tai liian "helppo" rehu), tietty suun bakteerikanta ja, iloisena bonuksena, yksilöllinen taipumus. Pena kääntyi nyt 12-vuotiaaksi ja jos sen hampaat alkavat jo nyt oirehtia ja vaativat tonneja ja taas tonneja tulevina vuosina, niin en tiedä kuinka meidän käy. Minä olen yhden hevosen jo menettänyt hammassairaudelle. En haluaisi menettää toistakin.

Yks haluu yhtä ja toinen toista

Kaunis talvinen aamu ja lähdin Penan kanssa ratsain pellolle. Olisin halunnut tehdä vähän dressagea, mutta sänkipellon pohja ei lumesta huolimatta ollut tarpeeksi hyvä, vaan epäreilusti pettävä sieltä sun täältä. Ajattelin sitten, että hölkötellään hetki ja kävellään kunnolla, mennään vielä radalle lopuksi kävelemään.

Talutuslenkkikuvia viime viikolta

Mutta Pena ei ollut ollenkaan yhtä mieltä näistä kävelyistä ja maisemankatseluista - se halusi mennä räkä roiskuen laukkaa ja sekoilla ympäriinsä. Kun puskassa sitten sopivasti ehkä rapsahti tai ehkä ei, Pena loikkasi sivulle ja jatkoi siitä mullihyppyjä selkä kyyryssä ja huipensi askelsarjansa 180 asteen käännökseen ja ampaisuun laukalle kotiinpäin.

19.1.

Siitä seurasi kevyt konflikti, jonka aikana saatoin mutista muutaman kerran että mene sitten laukkaa sinä s#&%"/&n pässinpää. Yllättäen oman laidunpellon pohja kelpasi laukkavolttisulkeisiin ihan hyvin ja oli riittävän raskaskin jotta Penan tuli kunnolla hiki. Sitten vielä kierros ravia rataa pitkin ja lopuksi saatoimme päästä kierroksen kohtalaista käyntiä - ei ihan niin rentoa ja leppeää kuin haavekuvissani, mutta näkeehän nuo maisemat vähän vatkaavassakin käynnissä, eikös...?

Kavereita silti 💛

Eteen- ja eteenpäin

Tämän talvikauden agenda on ollut ensinnäkin saattaa rouva ratsastaja taas sellaiseen kestävyyskuntoon että ratsastus on mukavaa, ja toiseksi saada rouva ratsastajan raskaudenpaisuttama ahteri kutistumaan niin että vanhat Pikeurit sopisi taas päälle. Sanotaanko niin, että ensimmäinen kohta on näin tammikuulla paremmissa kantimissa kuin jälkimmäinen - en kuulu siihen ihmistyyppiin, jolta kilot karisee imettäessä, päinvastoin. Ihra istuu piukassa vaikka muutoin en ole pullevuuteen taipuvainen. Eihän tämäkään imetyshupi iankaiken kestä, ja onneksi on talvikausi niin voi syyttää kylmää ja vedellä menemään tyynesti tuulihousuissa ja jättää ihonmyötämisemmät vaatekappaleet kaappiin.

Hevosen talvikauden agendaan on kuulunut niin ikään liikkeessä pysyminen. Hetkellisiä kelimasennuksia lukuunottamatta olen onnistunut tässä aika kivasti. Lähinnä nämä masentelut ovat olleet minun korvieni välissä, ja Pena on silti liikkunut, jos ei muuta niin käyntiä. Se ei vaan ole mikään kävelykausihevonen - jäisellä kentällä on esitetty laukkaa poikittain sen sijaan että olisi antauduttu tekemään avotaivutusta käynnissä, ja aamutalliin tulijaa on tervehditty keulimalla karsinassa. Ja koska liukkaalla kentällä en määräänsä enempää viitsi Penaa pyöritellä, ollaan edelleen menty kerran, kaksi viikossa jossain muualla eli radalla tai pellolla.

Penan talviagendaan on ylipäätään liikkumisen lisäksi kuulunut eteenpäin liikkuminen - kun mennään siellä missä voi mennä reippaasti, mennään kunnolla, isosti ja eteenpäin. Raviin on tullut ihan uutta potkua kun ollaan paineltu menemään radalla. Laukka on vielä käsittelyssä. Sitäkin mennään ja kerta kerralta rohkeammin, mutta laukassa on vielä pieni villiintymisvaara olemassa joten ihan surutta en uskalla laukassa päästellä. Tänään kyllä pötkittiin radalla reilut kaksi kilometriä laukkaa yhtä soittoa ja kun kyttäily siinä höyryjen vähetessä laantui, alkoi laukassakin olla liikelaajuutta. Väsymys vaan tulee isossa laukassa nopeaan! Ja juu, myös rouva ratsastajan reisiä tärisytti niin maan perusteellisesti jälkeenpäin...

Pena on aika näpsäkän näköisessä kunnossa tällä hetkellä. Tänä sisäruokintakautena ollaan syöty merkittävästi parempaa heinää (viittaan siis sekä valkuaisen että sokerin määrään) kuin viime vuonna, ja se näkyy Penan vatsanympäryksessä. Ei pömpötä! Valkuaislisää annan lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä laskennallisesti heinän pitäisi täyttää valkuaisentarve kevyessä käytössä. Nyt menee Norran rypsiä (olisiko kauppanimi ollut Pure Protein?) kaksi desiä per vuorokausi. Lisäksi kivennäinen, ADE-vitamiini, suola ja "hyvänmielen mash". Simppeliä ja meille sopivaa.

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!

Kolmen kombo

Sinivalkoinen, satavuotias Suomi jota säiden herrakin juhlisti, ja punainen paholaiseni näin kilttinä! Mikä mahtava itsenäisyyspäivä!


Todentotta, olen videolla ratsailla ja radalla. Kuuden reippahan kierroksen jälkeen voidaan jo kävellä niin että uskallan hetkeksi irrottaa toisen käteni ohjasta...

Aikomukseni on toteuttaa niin kauan kuin kelit sallivat kolmen komboa viikkoliikutuksissa: yksi päivä koulua kentällä, yksi päivä puomeja/esteitä kentällä ja yksi päivä "maastoa" eli radalla. Oletusarvona toki se että pääsen kolmesti viikossa selkään! On melko todennäköistä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas jäätikkökelit jotka pakottavat hipsuttelemaan käyntiä, joten nyt haluan keskittyä kunnolliseen perusliikkumiseen ja rentoon, sujuvaan liikkeeseen. Kokoamista ja temppuja sitten taas keväämmällä.

Pena on ollut oikein mainio. Hiukan villi ja pinkeä, mutta silti mainio. Viime viikolla se hyppäsikin ilman mutinoita, vaikka edellinen estekerta meinasi olla ihan fiasko kieltoineen 40 cm esteelle. Ja radalla se on myös malttanut käyttäytyä. Olen laittanut siltä korvat kiinni ja se tuntuu leikkaavan pienen siivun tuijottelusta.  Ensimmäinen kierros on pikkupiffiä ja pälyilyä, mutta kun saadaan hiukan latua alle ravissa niin ylimääräinen sätkyily jää.

Tosin yksi apinamuuvi esitettiin jokunen viikko sitten, kun meille oli tullut ratsastusseuraa naapurista. Naapurin hevonen oli vielä trailerissa ja Pena kävi kuumana tallin käytävällä, puoliksi varustettuna, satula selässään ja suojat jaloissa. Menimme sitten naapurin kanssa rehuhuoneeseen säätämään naapurin uusia suitsia ulos pakkauksestaan ja jätin Penan siihen käytävälle hetkeksi valvomatta. Kun kuulin kolinoita ja palasin katsomaan, mitä Pena puuhaa, niin eipä ollutkaan koko Penaa missään. Se oli avannut vetosolmunsa (on hyvin hyvin taitava siinä) ja poistunut. Siellä se laukkaili pitkin pihaa, häntä tötteröllä, kahden ja puolen tonnin Amerigo löysällä mahavyöllä selässään, riimunnaru jaloissa lepattaen. Välillä se tallasi narun päälle ja silloin ikävästi nyppäsi nenältä, mutta vauhtia se ei hidastanut lainkaan... Eikä pienintäkään aikomusta antaa kiinni. Lopulta sain sen jaakattua kentän nurkkaan ja ninjahyppyjen ja ärräpäiden avulla pidettyäkin siellä kunnes se lopulta myönsi tappionsa ja antoi ottaa kiinni. Aaargh että nousi savu korvista! Ellei satula olisi ollut niin höllästi kyydissä, olisin antanut lisää vauhtia mokomalle kesselille. Onneksi naapurilla on vähän samanhenkinen punainen ruuna niin sen suuremmin ei tarvinnut hävetä tätä välikohtausta.

Eväillä

Itsenäisiä aikoja itse kullekin!