Mun poni on paras

Otsikossa olennainen.

Vähitellen alkaa tuntua siltä että haluan taas tehdä muutakin kuin nukkua. Tänään ratsastin vähäsen. Ollaan aika telakalta palaavan tuntuisia molemmat, poni ja minä, mutta koitan olla kaikessa armollinen. Etenkin itselleni. Käytännössä ratsastamaton poni ei voi olla samassa balanssissa kuin silloin kun sen liikkuminen on ollut säännöllisempää. Vaikka siis tämän vuoden ajan meidän säännöllisyys on ollut monen muun epäsäännöllisyyttä, mutta kuitenkin.

Iloitsen siitä, miten rennoin kasvoin Pena tulee kanssani hommiin, miten se ei piittaa pellolla pauhaavasta puimurista eikä seinärempan myötä muuttuneesta kenttänäkymästä. Miten se pärskii ja tuntuu siltä että liikkuminen tuo senkin kroppaan hyvää oloa. Miten mielellään se tekee. Miten levollinen se on kun hoidan sitä tallissa, miten sen ei ole kiire eikä tarve sohlata mitään ylimääräistä.

Laukka on aika kurjassa jamassa, siinä tekemättömyys paljastuu. Se on vähän kulmikasta ja jotenkin ponnetonta, ja koko kropan läpi tuleva rentous jäi ainakin tänään vain tavoitteeksi. Ei se mitään. Kyllä se sieltä taas löytyy kun jumpataan. Nyt en jaksa olla huolissani, olen vain iloinen siitä että Pena on, ja että sen kanssa tekeminen tuntuu taas kivalta.