Ei tullut kisaraporttia

Penan lauantaiset kisat piti sitten jättää väliin, sillä ratsastaja loukkasi itsensä edeltävänä päivänä. Hiukan meinasi puhelimessa jännittää kun tuli soitto Ei mee ihan putkeen tämä nyt, tulin just röntgenistä... Penalla ei onneksi ollut osaa eikä arpaa tähän vahinkoon, mutta sen liikkumisen aloittaminen viivästyy taas parilla viikolla. Kotiin en sitä kuitenkaan enää raahaa, olkoon siellä missä on.

Kun ei mentykään lauantaina kisoihin, ajelin sitten muuten vaan Penttiä moikkaamaan. Ja siellähän se oli! Tuli korvat ojossa aidanviereen notkumaan kun juttelin parkkipaikalla ihmisten kanssa, ja kun kävelin lähemmäs, sain oikein hartaan tervehdyshörinän. Ei se ole minuu unohtanut! Lähdettiin seuralaisen kanssa noin puolen tunnin talutuslenkille metsään, ja pärjättiin naruriimulla ihan hyvin, vaikka Pena olikin melkoisen pörhäkkäänä kaikesta. Ja itsehän siis vaapotan mahani kanssa kuin ankka, joten jouduin vielä tämän tästä himmailemaan innokkaan ponin vauhtia.

Takaisin tultuamme menin juoksuttamaan Penaa kentälle. Siinä kaikki jännääminen purkautui mahtaviin hidastettuihin levadehyppyihin, pystyynnousuihin ja pukkeihin, mutta kummallista kyllä, Pena ei varsinaisesti reuhtonut mihinkään vaan pysyi hyvin ympyrällä. Tosi kuumana ja pöyhkeänä se oli, mutta kun annoin sen alkuun vain kimpoilla energiaansa ja jännitystään pois, se tasoittui aika pian kuulolle niin että sain äänikäskyillä tehtyä vähän ravi-laukka -siirtymisiä kumpaankin suuntaan. Sitten kun pöhinät oli ohi, mentiin talliin harjaukselle. Sinnekin saatiin toveri mukaan ettei olisi ihan niin jännää uudessa paikassa, ja Pena olikin tosi mallikkaasti (siis Pena-tasolla mallikkaasti, ei hirttynyt riimunnaruun eikä rikkonut paikkoja eikä kamalasti säätänytkään jalkojensa kanssa). Tarkoitukseni oli myös vääntää sille kantahokit, mutta kengissä olikin ihan minipienet hokinreiät, vain kuusimilliset! Eikä meillä ollut niin pieniä hokkeja, jenkatapista puhumattakaan. No, kengityksen aika onkin ihan näinä hetkinä, joten saa sitten vetää kokonaan talvikenkään ja kunnon hokkeihin kaikki koivet.

Palautin Penan hyvillä mielin tarhaan ja lähdin ajelemaan kotiin. Oli kiva nähdä ponia, vaikka tuntuuhan se oudolta kun se on ihan vieraassa ympäristössä. Pena oli kaikkinensa hyvinvoiva, mutta selvästi vielä jännittynyt kaikesta uudesta. Ei se raukka ole elänyt juuri muualla kuin täällä meillä!

Alkavalla viikolla menen kahteen kertaan katsomaan Penaa ja samalla auttamaan Maria tallitöissä, kun hän ei nyt loukkaannuttuaan ole ihan täydessä vedossa. No, enpä minäkään ole kolmenkymmenen raskausviikkoni kanssa ihan sieltä notkeimmasta päästä, mutta hoituu ne hommat vähän hitaammassakin tahdissa. Suunnitelmissa olisi myös retki maneesille irtohyppäämään, katsotaan saadaanko aikataulut mätsäämään.

Hei hei, poni

Sinne se sitten meni, mun Penttini,
tukka kammattuna asteli ensi lähetyksellä koppiin ja matkusti maailmalle

Kylläpä tuntui talli tyhjältä iltaruokkia
tuntui niin tyhjältä ettei edes itkettänyt
ehkä itkettää myöhemmin

Pena on poissa ajan X
ensi kesään asti ainakin, luulisin
Se tuntuu nyt olevan valovuosien päässä
edessä on niin paljon kaikkea uutta ja tuntematonta
mahassa möyrivän pikkuihmisen syntymä ja miten se muuttaa arkea
miten se muuttaa minua
miten olla yrittäjä ja äiti samaan aikaan
milloin ja miten keho palautuu ratsastuskuntoon
mitä on vapaa-aika lapsensaamisen jälkeen

Tavarat pakattuna

Jos minun eloni tästä vain hiljenee ja rauhoittuu, Penalla alkaa vilinä. Se menee heti tulevana lauantaina koulukisoihin ja starttaa siellä kaksi luokkaa, helpon C:n ja helpon B:n. Minä menen tietysti ponimammaksi mukaan kampaamaan ja kannustamaan, joten jalkamiehen kisaraporttia on luvassa!

Kyllä tämä tästä.
Minun ikäväni ja suruni on toissijaista hevosen hyvinvoinnin rinnalla.
Pena tarvitsee liikuntaa ja aktiviteetteja ja jakamatonta huomiota.
Minä en pysty tarjoamaan niitä sille juuri nyt.

Surun ja tyhjyyden tunteen keskellä tunnen myös levollisuutta. Näin on paras.

Kraniosakraalihoito

Penalla kävi eilen kraniosakraalihoitaja.

Lainasin FysioProVitan sivuilta kraniosakraaliterapian määritelmän, lähde tosin puhuu ihmisestä mutta samasta on kyse hevosessakin:

Mitä kraniosakraaliterapia on?

John E. Upledgerin (DO.OMM) kehittämä hoitomenetelmä, jonka juuret on osteopatiassa. Menetelmän lähtökohtana on kraniosakraali -järjestelmän manipulaatio. Mainittu järjestelmä on aivokopan ja selkärangan muodostama toiminnallinen kokonaisuus, jonka tehtävänä on tuottaa, kierrättää ja uudelleen imeyttää aivo-selkäydinnestettä (cerebrospinal fluid). Kraniosakraali –rytmi (fysiologinen rytmi aivan kuten sydämen rytmi ja hengitysrytmi) tapahtuu selkäydinnesteen syntyessä aivoissa sekä sen liikkeestä selkäytimessä. Se on kuin hydraulinen järjestelmä.

Kraniosakraaliterapia menetelmänä

Menetelmän ja hoidon lähtökohtana on kehon ongelmakohtien löytäminen kraniosakraali -järjestelmän toimintaa havainnoimalla. Mikäli kehossa on traumoja, tukkeumia, epätasapainoa, tuntuvat ne kraniosakraali –rytmissä. Kun ne on paikallistettu, jännitys pyritään vapauttamaan hyvin kevyellä manipulaatiotekniikalla.

En tiennyt ennen hoitoa, uskonko tähän menetelmään enkä tiedä, uskonko vieläkään. Näennäisesti hoidossa ei tapahdu mitään - kraniohoitaja pitää käsiään erinäisissä asennoissa hevosen keholla, lähinnä niskassa sekä selkärangan alueella. Hän sanoo etsivänsä tuota kraniosakraali-rytmiä ja lukevansa sen poikkeamia. Tuntuu ihan käsittämättömältä höpöhöpöltä, mutta halusin nähdä ja kokeilla ennen kuin tuomitsen. Lisäksi minuun vaikutti se, että valmentajani Mari, joka ei millään tavoin ole uskomushoitojen kannattaja eikä liioin lankea mihinkään kukkatippapuppuun (anteeksi vaan jos astun jonkun varpaille sanomalla näin), on saanut moniongelmaiselle hevoselleen apua kranioterapiasta. Hän sanoo, ettei todellakaan tiedä eikä ymmärrä, kuinka se toimii, mutta hänen hevoselleen se toimii.

Olin ilahtunut myös siitä, että meillä käynyt kraniohoitaja oli itsekin ollut skeptinen tätä hoitomuotoa kohtaan, mutta koska hänen oma hevosensa oli sillä hoidettu ja saanut apua, oli hän halunnut lähteä opiskelemaan, mistä kraniossa on kyse ja miten se muka voi toimia. Minusta tuntui, että asioin järki-ihmisen kanssa, vaikka en ihan tyystin tajunnutkaan sitä mitä hän tekee, tuntee ja näkee.

Penahan reagoi perinteiseen lihashierontaankin päinvastoin kuin monet muut: se ei vaivu huuli pitkänä -nirvanaan ja antaudu hierojan vietäväksi, vaan päinvastoin se kiihdyttää kaikki sijaistoimintonsa äärimmilleen ja tusaa ja touhuaa minkä ehtii. Yleensä se lopuksi alkaa myös kokeilla, saako hierojaa purra tai potkia, vaikka hieroja ei millään lailla kovakouraisesti sitä käsittelisikään.

Ilmiö oli melko sama myös kraniohoidon aikana, ja myönnän kyllä että olisin voinut vetää samointein kukkahatun päähäni ja julistautua vaihtoehtohoitojen kannattajaksi, jos olisin nähnyt Penan vaipuvan jonkinlaiseen tiedottoman rentouden tilaan käsittelyn aikana.

Mitä Penasta sitten sanottiin? Siitä ei löytynyt mitään erityistä korjattavaa tai suurempia tukoksia. Silminnähden vino se on, se seisoi vasen kylki ja kankku alempana kuin oikea eikä mielellään seissyt takajalat tasan. Sen näkee maallikkokin, ja tiedän tuon vinouden kun olen nyt viime viikot vain katsellut Penan liikkumista maan tasalta. Se kulkee takapuoli vasemmalle työntyneenä aika lailla aina. Selän manipuloinnilla näytti siltä, että vasen kankku olisi hieman lähtenyt kohoamaan, mutta ennen kuin julistan mitään lopullista, haluan taas nähdä Penan ratsastettuna ja kuulla Marin analyysin miltä se tuntuu satulan läpi.

Niskan, atlasnikaman alueelta löytyi jotain, ja sen alueen tuntemukset viittaavat kuulemma lapoihin, etuosaan ja myös suuhun. Kraniosakraalissa löydettävät poikkeamat voivat viitata myös vanhoihin traumoihin, ei välttämättä juuri nyt aktiivisena oleviin, joten sinällään ihan kelpo tulkinta. Hampaat Penalla oli aika järkyt kun ne tuossa reilu kuukausi sitten hoidettiin kuntoon, ja lapojen alue on ollut ongelmallinen ihan aina. Nyt tosin ratsastuksellisestikin Pena on alkanut liikkua vapautuneemmin etuosastaan, ilmeisesti uusi satula on saanut sen vihdoin uskomaan ettei enää mikään kinnaa edestä eikä estä sitä käyttämästä lapojaan.

Oloni hoidon jälkeen oli sanalla sanoen hämmentynyt. Lysti kustansi viisikymppiä joten ihan kamalasti en köyhtynyt vaikka tämä olisikin huuhaata. Tuloksia näkee lähinnä sitten jatkossa, kuulemma kolmisen viikkoa pitäisi vaikutuksen näkyä. Saas kattoo ny.

Mutta sitä en kiellä: paljon on asioita joita en ymmärrä, ja jossain määrin uskon että esim. kiinalainen lääketiede on rutkasti länsimaista edellä. Keho on kokonaisuus, ei pelkkä kuori, ei pelkkä fyysinen koneisto joka joko toimii tai ei. Olen itsekin saanut akupunktiota selän alueen lihasongelmiini, ja vaikka en millään voi käsittää sitä että neula isovarpaassa voi vapauttaa krampin lapaluiden välistä, niin niin siinä kuitenkin kävi. Ja miten hölmö olo voi tulla sellaisen hoidon jälkeen, ihan kuin olisi kehostaan erillään.

Saa kommentoida, millaisia ajatuksia tai kokemuksia teillä on vaihtoehtoisista hoitomuodoista, joko itsellenne tai hevoselle!

Syysvirkeys

Sade, kura ja märkyys vetää vähän mieltä matalaksi, mutta onneksi meillä on hyvä kenttä jonka pohja ei isonkaan sateen jälkeen jää pitkäksi aikaa lilluvaksi vaan kuivaa nopsaan pitäväksi alustaksi. Pena on urheillut irtojuosten yksin sekä seurassa - hurrrrjan hauskaa kaahata häntä tuubina kenttää päästä päähän ja pukitella matkalla. Vartti rallia, loppukävelyt ja poni on silminnähden tyytyväinen oloonsa.

Tällä viikolla ohjelmassa oli myös lastaustreeniä, lähinnä siksi että minulla oli tallissa TET-harjoittelija tutustumassa työhöni ja halusin demota lastaamista. Olin pohjustanut että Pena saattaa olla hankala ja esittää kaikenlaisia kevätjuhlaliikkeitä, mutta turhaan säikyttelin, Pena oli todella mallikkaasti koko ajan! Muutaman kerran mentiin ihan perinteisesti possujonomuodostelmassa kyytiin ja sitten muisteltiin lähettämistä. Se sujuikin tosi hyvin, olin ihan yllättynyt miten hienosti Pena toimi. Ei sitä sitten kauaa viitsinyt hinkata eestaas kun ongelmaa ei kerran ollut, vaihdettiin hevosta ja saatiin tettiläinenkin treenaamaan vähän vakaamman hevoskaverin kanssa.

Tänään juoksutin Penan liinassa ja jopas oli ponissa virkeyttä! Ravaamisesta ei tullut mitään kun jalat vaan veti laukkaa ja pukkihyppyjä. Olen ajatellut että maastakäsin minun on raskaanakin turvallista liikuttaa Penaa, mutta tuleehan siinä aika riuhtaisu omaan keskikehoon kun poni päättää ampaista liinan päässä poispäin ympyrältä. Onneksi olen aika harjaantunut seuraamaan sen liikkeitä, enkä tänäänkään edes yrittänyt saada sen riehumiseen mitään tolkkua ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin, seisoin vain ja annoin toisen kaahata ja loikkia ja yritin myötäillä liinan kanssa perässä. Sitten kun pahin pörinä oli purettu, alkoi käskyt löytää perille ja pystyin vielä tekemään hetken ravia ja laukkaa siihen tahtiin kuin itse halusin. Taas oli kovin itseensä tyytyväinen poni reenin jälkeen!

Pitäisi kaivaa taas kamera komerosta ja koittaa piristää näitä tylsiä raportteja edes muutamalla kuvalla... Meillä vaan tapahtuu aika vähän tätä nykyä, tyhjästä on paha nyhjäistä!

Muuttopuheita

Tänään oli taas vuorossa Marin ja Penan treenit. Vielä mennään kesäkengässä (kantahokin reiät tosin on varmuudeksi mutta ei vielä hokkeja), kentän pohja on tietysti hieman kova mutta sulaa päivällä sen verran että pitoa vielä riittää. Ja huomenna kai saadaan taas runsaasti lämpöasteita ja vesisateita joten ei se talvi sittenkään alkanut vielä, vaikka viikon verrankin onkin ollut kylmempää.

Pena liikkui taas todella kivasti, se on nyt viimeiset viikot ollut oikeastaan aina tosi hyvän näköinen ja saanut Marilta vain kehuja. Penalle taitaa sopia se että sen täytyy tehdä oikeasti töitä vain kerran viikossa... Muut ajat se humppailee vähän mitä sattuu minun kanssani maasta käsin, liinassa tai irtona, tai sitten ihan vaan taitan omaa ikävääni ja harjaan ja kyhnään sen kanssa iltaisin, kun talli on jo hiljennyt asiakkaista.

Tänään taas tuli puheeksi Penan muutto Marin luo, ja nyt sitten alettiin jo puhua päivämääristä. Marraskuun 23. päivä olisi Marin lähellä koulukisat joihin hän suunnitteli Penan vievänsä, joten Penan olisi järkevää muuttaa noin viikko ennen kisoja jotta sitä ehtii vähän aikaa ratsastaa hiukan intensiivisemmin.

Ei tämä nyt todellakaan mikään yllätys ole, kyllähän minä sen tiedän että olen itse halunnut tuon ponin antaa pois siksi aikaa, että saan jakauduttua ja palauduttua taas ratsastuskuntoon. Mutta päivämäärä! Konkretiaa! Apua! Siinä tunnetilat noin äkkiseltään.

Minusta on vain kamalan lohduton ajatus, ettei pikku riesa Pentti ole tässä enää joka päivä (pikku riesa muuten eilen oli ollut sitä mieltä, että hänkin on pieni poni ja oli tunkenut itsensä Mikuponin kanssa Mikuponin pieneen turvatarhaan... Ihan sovussa ne siellä tosin olivat joten ei käynyt vahinkoa. Ja ponikin on nyt ruvennut poistumaan turvatarhasta isojen sekaan ja on pärjännyt siellä hienosti.). Vaikka tiedän että Pena menee hyvään huolenpitoon ja että itse voin ja tulenkin käymään usein sitä katsomassa, niin silti. Antaa nyt oma silmäteränsä pois omien silmien alta. Se on niin konkreettinen merkki siitä, että en tällä hetkellä ole keskivartalopyylevän kroppani kanssa harrastuskuntoinen. Lyhyt aikahan tämä on elämästä eikä kyse ole mistään lopullisesta, ja Penan parhaaksi minä kuitenkin valintani teen. Kaikki vain on tulevaisuudessa niin auki ja niin vierasta, että vähemmästäkin ahdistaa. Olen kontrollifriikki ja minun on vaikea antaa päätäntävaltaa toiselle, vaikka ihan rehellisesti ja täysin sydämin luotankin siihen, että Penaa ymmärretään ja pidetään hyvin myös Marin luona.

Kunhan siis vikisen omaa ikävääni.

Sana laumaelämästä ja laumaeläimistä

Olen ollut sitkeästi sitä mieltä, että laumaeläimet kuuluvat laumaan ja sopeutuvat olemaan liki kaikenlaisissa laumoissa, kun vain resursseja riittää kaikille. Eli mahdollisuus ruokaan, suojaan, juomaan ja omaan tilaan. Olen ollut sitä mieltä, että ajan mittaan hevoset tottuvat ja muodostavat lauman ja laumassa toimivat sosiaaliset suhteet.

Mitä enemmän näen, sitä paremmin ymmärrän ettei oikeastaan ymmärrä vielä mitään.

Hevoslauma on äärimmäisen eriskummallinen yksikkö, ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen arvoiltaan ja laumajärjestykseltään.

On olemassa sopeutujahevosia, jotka todella solahtavat laumaan kuin laumaan ja kaikki on niille ihan okei, viimeistään viikon tai parin päästä. Ne ovat siellä jossain arvojärjestyksen keskivaiheilla eivätkä pyri sieltä oikein mihinkään. Helppoja hevosia. Pena on onnekseni pitkälti tällainen.

Mutta sitten on arkajalkoja. Ja on kiusaajia. Ja kun arkajalka ja kiusaaja päätyvät samaan sakkiin, ei sopeutumista vain tapahdukaan.

Meillä kävi kesällä ikävästi tuon minun 27-vuotiaan pikkuponin kanssa, että se menetti samankokoisen poniystävänsä ja jäi yksin. Se pärjäsi näennäisesti laidunlohkollaan yksinään ihan hyvin, ei huudellut kaverinsa perään ja hengaili tiiviisti lähellä aitaa, jonka toisella puolen oli tamma ja sen varsa. Salakavalasti poni kuitenkin oli päässyt kuivumaan, ja minä onneton tajusin sen vasta kun se makasi ähkyisenä portilla iltaruokinta-aikaan. Ponia elvytettiin klinikalla nesteyttämällä ja letkuttamalla ja pakkosyöttämällä, ja samat rutiinit jatkoin sitten vielä kotona useamman päivän ajan. Vähitellen poni elpyi ja alkoi itse huolia ruokaa ja juomaa. Tiesin että se pitää saada johonkin laumaan, koska yksinäisyys selvästi vei siltä elämänilon - viisas poni tietää, ettei kaveri aidan takana ole sama kuin kaveri aidan sisäpuolella.

Sijoitin ponin isompien ponien laumaan ja alkuun kaikki meni hyvin. Kunnes yhdestä, täysin omassa laumassaan harmittomasta hevosesta kuoriutui kiusaaja. Se rökitti pikkuponini oikein kunnolla, kävi sen päälle siellä hehtaarien laitumella, jossa oli tilaa vaikka millä mitalla syödä ja olla omissa oloissaan. Se jahtasi ja jahtasi, ja minä typerä olin taas pari tuntia myöhässä ennen kuin ymmärsin tilanteen vakavuuden. Valvoin laumaa yhteenlaiton jälkeen toista tuntia ja kaikki oli olevinaan ihan kunnossa.

Vanhassa ponissa meni jotain rikki tuolloin. Siitä tuli arka, ylialistuva epävarma pakenija, joka pelkäsi kaikkia hevosia niin että siltä valui pissat alle kun joku vain käytävällä kurkotti sitä kohti. Poni joka on ikänsä elänyt erilaisissa laumoissa ja porukoissa ja aina pärjännyt hienosti.

Onnekseni tallissa oli myös toinen arkajalkahevonen, joka ei koskaan ottanut kontaktia kehenkään laumassa, vaan pakeni aina, siitä piittaamatta millä aikein toinen hevonen sitä lähestyi. Yhdistin nämä kaksi arkajalkaa. En tiedä, kumpi pelkäsi enemmän kumpaa, mutta muutaman viikon toisiaan väisteltyään laitumella ne alkoivatkin muodostaa oman pienen laumansa. Minun ponini sai rippusen itsevarmuuttaan takaisin ja tuntui siltä, että se jopa alkoi hieman kiintyä tähän kaltaiseensa arkailijaan.

Mutta nyt tilanne muuttui taas - ponini arkajalkakaveri muutti pois. Ja ponini jäi taas yksin. Meillä on kaksi hevoslaumaa tällä hetkellä, toisessa on se hevonen joka rökitti ponin kesällä, ja toinen on minun kolmesta isosta hevosesta muodostuva lauma. Nämä laumat tällaisenaan toimivat, mutta kussakin on sen verran herkät sisäiset suhteet, että jos poimin jonkun hevosen pysyvästi laumasta pois, lakkaa loppulauma toimimasta.

Minun isojen laumassa on siis Pena, Immu ja Emmi (kylmäverityyppinen tilastotamma 7 v.). Näiden keskinäiset suhteet ovat hyyyyvin mielenkiintoiset. Immu ja Pena ovat parhaat ystävät ja liikkuvat yleensä niin että niiden kylkien välissä on max. 10 cm. Emmi siirtelee Penaa mielensä mukaan, mutta väistää Immua. Immu sen sijaan ei ikinä komenna tai siirrä Penaa, vaan päinvastoin sallii Penan hangata ryntäitään itseään vasten ja ennemminkin siirtyilee sinne suuntaan, minne Pena sitä edellään työntää. Minä en edelleenkään erota tästä laumasta "johtajaa", vaan kolmen porukka muodostaa monta minilaumaa, jotka toimivat toisistaan riippumatta.

Tähän sakkiin minun sitten on pakko yrittää sijoittaa tuo arkaileva, ystävänsä menettänyt vanha ponini. Yksin en voi sitä pitää, sen seuraukset olivat liian vakavat. Poni on ollut ongelmitta Immun ja Penan kanssa kolmisin joitain vuosia sitten, mutta silloin sillä oli vielä itseluottamusta. Immun kanssa ne ovat tätä ennen eläneet kahdestaan kymmenen vuotta. Immu on myös sellainen laumaepeli että olen ollut sen kanssa helisemässä monta kertaa. Se ottaa itselleen aina jonkun suosikin, kylkimyyryläisen ja parhaan ystävän, johon se liimaa itsensä kiinni. Nuorempana se vain hyysäsi tätä parasta ystäväänsä (silloin siis Mikua, tätä minun vanhaa pikkuponia) kuin tamma varsaansa, ajoi sitä edellään karkuun muita hevosia eikä antanut kenenkään koskea ystäväänsä. Nyt vanhemmiten siitä on tullut sellainen hapannaama, että kun se päättää ottaa jonkun lempiystäväkseen, se alkaa inhota kaikkia muita. Ja ajaa niitä pois. Tätä se teki tänä kesänäkin kun pikkuhiljaa sen ympärille muodostettiin kuuden hevosen laumaa, tosin tänä kesänä Immulla oli kaksi mielitiettyä, Pena ja toinen lämminverinen. Mutta Immun kohdalla kesälaidun (loppumaton tila ja ruoka) toimii, ajan mittaan se oppii sietämään myös muita samalla lohkolla, ja todella, todella hitaasti se myös väljentää otetttaan omista suosikeistaan niin että joskus niiden välissä saattaa olla jopa 50 cm tyhjää tilaa.

Tällä lailla lähekkäin koko ajan, yhtä lailla liikkeessä kuin paikallaankin

Kokeilin eilen laittaa pikkuponin kanssa yhteen Emmin, tuon minun laumani uusimman tulokkaan. Mutta kas, Emmistä kuoriutui kiusaaja, kun sillä ei ollutkaan samassa tarhassa ketään sen yläpuolelle asettuvaa hevosta (eli Immua). Poni väisteli, liikaakin, ja kun Emmi oli aikansa katsellut ponin väistelyä, se alkoi ihan vain kiusallaan ajattaa sitä ympäri tarhaa. Seisoi koko 600 kiloisella ruhollaan keskellä tarhaa ja irvisti aina sinne suuntaan missä metrinen poni juoksi karkuun. Sen ei ollut mitään järjellä selitettävää tarvetta liikuttaa ponia sillä tavoin ympäri ja ympäri, koska poni oli kaikin tavoin alistunut sille jo, mutta se teki niin koska se pystyi. Se oli kai sen mielestä kivaa.

No, selvää oli että tämä järjestely ei toiminut. Seuraava siirtoni olisi ollut yhdistää myös Pena tähän sakkiin, ja lopulta Immu, mutta tajusin, etten voi antaa Emmille yhtään komennettavaa lisää samoihin aitoihin, siitä tulisi ihan despootti.

Olen repinyt tukkotolkulla tukkaa päästäni miettiessäni, kuinka järjestän nämä porukat. Vanhan ponin pitäisi saada tottua hitaasti uuteen laumaansa, ilman että kukaan pääsee ajamaan sitä takaa ja aiheuttamaan siinä ahdistusta ja pelkoa ja tarvetta olla alati valppaana ja valmiina pakenemaan. Sitten oivalsin kokeilla vielä yhtä konstia: rakensin ponille turvatarhan isojen hevosten tarhan sisään. Eli oman pienehkön yksiön, jossa on vain ylälanka. Metrin korkea poni mahtuu aidan alta, mutta isot hevoset eivät mahdu perässä. Vein ponille sinne omat ruuat ja juomat ja seison sen turvana hyvän aikaa aamulla esittelemässä turvatarhan rajoja ja näyttämässä sille, että vaikka isot hevoset lähestyvät, ne eivät kuitenkaan pääse iholle asti jos poni ei halua.

Tätä kirjoittaessani kello on kaksi iltapäivällä ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Poni seisoo turvatarhassaan ja isot käyvät nurkumassa sen aidalla jos poni tulisi haistelemaan. Ei se tule, mutta ei sen tarvitsekaan. Poni ahdistuu kun sitä lähestytään, mutta pakoreaktiota siinä ei ole vielä ilmennyt. Se ei ole poistunut lankojen alta isojen kanssa samalle puolelle, vielä. Se ei ehkä poistu tänään eikä ehkä vielä huomennakaan, mutta uskon että se vielä poistuu. Sitten vain toivon, että se muistaa mahdollisessa ajotilanteessa mennä takaisin sinne omaan turvaansa ja pysyä siellä.

Pakeneminen laukaisee ajamisen.
Itsevarma hevonen joka väistää ylempiarvoista mutta ei pakene, ei aiheuta ajamista.

Hullunlailla pakeneva hevonen saa koko muun lauman peräänsä, ylimitoitetusti alistuvaa ja väistyvää hevosta muun lauman on jollain lailla pakko ajattaa koko ajan. Näissä tilanteissa kilteistäkin hevosista tulee perkeleitä. Se on hämmentävää katsottavaa se. Sitä jouduin viime talvena todistamaan, kun Immun laumaan yritettiin sopeuttaa uutta hevosta. Uusi hevonen pakeni, Immu ajoi sitä takaa, ja kun takaa-ajoa oli jatkunut jonkin aikaa, alkoi myös silloin laumassa ollut tossukkaruuna hyökätä tämän tulokkaan kimppuun. Se teki sen ihan silmittömästi vailla järkeä, ajoi toisen nurkkaan ja latoi kohti eikä päästänyt sieltä pois. Se vain käytti valtaansa. Kun laumalle jakoi ruuan, ne söivät ihan rauhassa kukin omilla kasoillaan, ja kun ruoka loppui, ralli jatkui entiseen malliin.

(Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että kyseinen uusi hevonen potkaisi ensitöikseen haistelemaan tullutta Penaa ryntäille niin että paukahti, ja tämän jälkeen Pena ei ottanut mitään osaa seuraavien tuntien ajojahtiin ja välienselvittelyyn. Se seisoi vain ja haisteli omia juttujaan maasta kun muut menivät ympäri tarhaa milloin enemmän ja milloin vähemmän lujaa. Kuten alussa sanoin, Pena on hyvä ja harmiton laumaeläjä.)

Uusi hevonen ei sopeutunut tähän laumaan, Immu oli päättänyt vihata sitä eikä viha laantunut yhtään. Uusi hevonen joutui tarhaamaan yksin, vaikka oli sosiaalinen yksilö ja olisi nauttinut seurasta. Tästä syystä nämä kesken talvikauden tapahtuvat laumojenmuokkaamiset ovat niin vaikeita - laitumella sentään periaatteessa pitäisi olla tilanne, että kaikilla on kaikkea tarpeeksi, on varaa valita missä on eikä kenenkään pitäisi kokea menettävänsä mitään, vaikka joku uusi laumaan tulisikin.

Minä en ymmärrä hevosista juuri mitään. Sen tajuan koko ajan vain vahvemmin - mitä enemmän opin ja opiskelen ja näen ja koen, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni.

Laukanvaihdon alkeet

Sellaisia juttuja mun ponini treenailee!

En ole vieläkään sinut sen kanssa, että istun kasvavan mahakumpuni kanssa kentänlaidalla katselemassa, kuinka hienolta ponini näyttää valmentajani alla. Tällä viikolla Penan & Marin treenit olivat tiistaina, ja Pena liikkui tosi kivasti. Se on hieman vetelä ja alkumotivointi vie aikansa, mutta tämä johtuu ihan tekemisen puutteesta ja vähäiseksi jääneestä liikunnasta. Sitten kun päästään hiukan ottamaan laukkaa, poni virkistyy silmissä, alkaa nostella jalkojaan ja esiintyä edukseen.

Laukka onkin ollut tapetilla nyt viime kertoina, ja tiistaina Pena oli siinä tosi hyvä. Se pysyi kauniisti matalana ja oli silti säädeltävissä - niinpä nämä kaksi harjoittelivat volttikahdeksikolla laukanvaihtoja. Vielä tietenkin käyntisiirtymisen kautta, mutta ihan tosi vähillä toistoilla viimeinen "vaihto" oli jo kovin lähellä ihan oikeaa vaihtoa, käytännössä se näytti vain lyhennetyltä laukalta josta tulee puolen askeleen hidastus tai ajatus käynnistä, ja siitä taas uusi laukka. Penalle on niin helppo opettaa temppuja, kun se tykkää kehumisesta ja tietää varsin hyvin, milloin se on ollut oikeasti ratsastajansa mielestä tosi hyvä poika.

Sain kehotuksen pitää silmällä mahdollisia valmennuksia, joihin Mari ja Pena voisivat lähteä. Menen sitten mukaan ponimammaksi ja hoitajaksi! Mietin myös uudestaan ajankohtaa, jolloin Pena muuttaa Marin talliin - turha minun on sitä seisottaa kotona vuodenvaihteeseen, kun en ole itse enää muutamaan viikkoon ollut minkään hevosen selässä (raskausviikkoja kasassa 22), enkä loputtomasti keksi tekemistä maastakäsinkään. Pena tarvitsee ja ansaitsee liikuntaa, ja Mari olisi motivoitunut kerryttämään sille kokemusta talven mittaan seurakisoissa ja valmennuksissa ja muissa kinkereissä, ja sitähän Pena juuri kaipaa.

Maastakäsin olen kuitenkin itse koittanut pitää Penan mielen ja kropan virkeänä. Ollaan opeteltu temppuja, kuten peruuttaminen "rinnakkain" samaan tahtiin, minä siis Penan vierellä lavan kohdalla, ajatuksena että ponin jalat liikkuvat samaan suuntaan ja samaan tahtiin kuin minunkin jalkani. Toinen temppulistalla ollut asia on ollut sidepass (?), eli westernistä apinoitu tosi jyrkkä sivuttaisliike. Me tosin on tehty tätä maastakäsin eikä pohkeenväistönä ratsailta, ja käytetty apuna maapuomia, jonka päästä päähän Penan pitäisi liikkua siten että puomi pysyy koko ajan sen mahan alla etu- ja takajalkojen välissä. Tämä vaatikin yllättävän paljon ajatustyötä niin minulta kuin poniltakin, koska Pena on herkkä kaikenlaiselle paineelle maasta, ja mielellään reagoi liikaa joko eteen tai taakse. Minun piti olla tarkka oman kehoni kanssa, jotta en painostanut etu- tai takaosaa liian voimakkaasti.

Ikäväkseni pitkät ajat seisaallaan tai kävellen alkavat kiristää mahaani, joten mitään taluttelulenkkejä en ole pystynyt Penan kanssa tekemään. Sen kanssa tarvitsisi kuitenkin kyetä olemaan skarppina eikä ole turvallista lyllertää maha kireänä sen perässä missään. Liikunnat on siis rajattu aika lailla kentälle, mutta olen yrittänyt siellä olla monipuolinen ja kekseliäs, ja työstää ponia paljon myös irti. Yhtenä päivänä irtojuoksemisen päätteeksi kokeilin huvikseni, osaisinko juoksuttaa Penaa ympyrällä "liinassa" ilman liinaa tai muitakaan apuvälineitä. Ja vau! Siellähän se pysyi, haluamallani etäisyydellä, kuunteli äänikäskyjä, nosti laukat, siirtyi raviin, muunteli tempoaan... Eihän ne seikat tietenkään liinassakaan aiheudu siitä liinasta, mutta minusta oli silti mahtava tunne, että 60 m pitkällä kentällä pystyin säätelemään irtiolevaa hevosta haluamani kokoiselle ympyrälle ympärilleni ilman mitään varustetta tai fyysistä rajoitinta.

Penan mahaan kuuluu toivottavasti kohtalaisen hyvää - syötin sille 5 päivää magnesiumsulfaattia + psylliumia ja nyt jatketaan pelkällä psylliumilla vielä toivottavasti joitain päiviä, niin että kokonaisuudessaan psylliumia olisi mennyt ainakin 2 viikon ajan. Tosin nyt se alkaa taas vähän tökkiä ja kippoon jää sattumia turhan usein. Pena vaikuttaa nyt virkeämmältä kuin silloin kun kuurin aloitin, mutta oli vielä tiistaina satuloidessa aika hapan. Toisen satsin psylliumia se saa sitten kun maa on kunnolla jäässä ja lumessa. Laitoin Penan tarhaporukalle kokeeksi tarjolle olkeakin, jos ne haluaisivat vaikka mussuttaa sitä aikansa kuluksi, mutta juurien kaivaminen tuntuu kuitenkin olevan paljon hauskempaa ajanvietettä...