Kylkiluut!

Sulon tammikuun laihisraportti on lyhyt:

Ponilta on nyt löydettävissä kylkiluut. Se on todellinen saavutus, sillä puoli vuotta taaksepäin ei niitä todellakaan saanut tuntuviin edes ronskisti kaivaen. Kylkiluut eivät vielä näy - en pitäisi pahana sellaista lihavuuskuntoa jossa kylkiluut vilahtavat liikkeessä tai kun hevosen kroppa on venyneenä, mutta totuuden nimessä edes Pena ei ole ihanteellisessa lihavuuskunnossa, vaan senkin kylkiluut ovat tunnettavissa, mutta eivät nähtävissä edes noissa em. tilanteissa. Sulolla on vielä ihraa pyllyllä liikaa, mutta keskivartalo alkaa jo olla aika hyvällä mallilla.

Painomittanauha näytti eilen 20. tammikuuta 303 kg. Senttimitta rinnanympäryksestä, tuosta sään takaa mitattuna, on tämän 8 kuukautta kestäneen elämäntaparemontin aikana pienentynyt 164 cm -> 158 cm. Samassa ajassa isoin muutos on tullut "takavatsan" ympäryksessä, eli suunnilleen viimeisen kylkiluun arvioidun olinpaikan kohdalta mitattuna: 197 cm -> 179 cm. Se on liki 20 senttiä vähemmän laardia!

Läskikuvani vain heikkenevät kuukausi kuukaudelta, mutta ehkä tämä on tyhjää parempi:

Täräytetään tähän verrokiksi kuva heinäkuulta 2018, jolloin Sulo taisi olla lihavimmillaan:

Kirjoittelin laihdutusprojektin alkukuukausina leptiiniresistenssistä, joka tarkoittaa sitä että hevosen aivot eivät tunnista leptiiniä, kylläisyyshormonia. Kehon ylimääräinen rasva varastoi aineita jotka heikentävät entisestään tämän kylläisyyshormonin tunnistamista, mistä aiheutuu se että lihava hevonen on ahne ja syö syömästä päästyäänkin. Ja rasva lisääntyy. Ja kylläisyyden tunnistaminen heikkenee.

Rajun dieettaamisen sijaan pitäisi pyrkiä luonnonmukaistamaan hevosen elinolot niin, että keho voisi tervehtyä tunnistamaan jälleen kylläisyyshormonin. Tämä tarkoittaa toki laihduttamista, mutta siltä kantilta, että mietitään mitä hevonen todella tarvitsee, ja kuinka paljon energiaa se syömästään ravinnosta saa. Kokonaisenergiamäärän hallintaa, siis!

Havahduin oikeastaan vasta kun etsin blogistani jotain ihan muuta asiaa ja luin vanhempia kirjoituksiani - Sulon syömiskäyttäytyminen on todella muuttunut. Se söi alkuun aivan hillittömällä ruokahalulla, ahneesti hotkimalla, oikein imuroi kaiken kitusiinsa. Ja todella nopeasti, eikä sen nälkä tuntunut talttuvan. Se ei selvästikään kokenut itseään kylläiseksi, tai ei luottanut siihen, että ruokaa kyllä tulee uudestaankin (liian pitkät ruokintavälit voivat aiheuttaa tämän, vrt. luonnollisuus siinä miten hevonen luonnossa saisi ravintoa: vähän kerrallaan, lähes koko ajan).

Enää Sulon ei ole ollenkaan samanlainen kiire. Se on toki kiinnostunut ruuasta, mutta se syö levollisesti. Järjestelee heiniään eikä vain kauho niitä suuhunsa. Tarhassa se vaihtaa omaehtoisesti kasalta toiselle eikä ahmi yhtä kasaa loppuun saakka, tai siirry vain siksi että Pena pakottaa. Olisin varovaisen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli ponini on ollut leptiinille resistentti, olisi tilanne nyt korjaantunut.

Läskin alta on kuoriutunut todella, todella innokas poni. Sulo liikkuu kevyesti ja se haluaa mennä. Se haluaa mennä ja tehdä paljon enemmän kuin minä aina pystyn ja jaksan sille tarjota! Ylipäätään sen tapa liikkua on tervehtynyt paljon - katselin alkukesällä kuvaamiani videoita Sulosta liinan päässä, ja olipa se kankea tankero.

Lihavuus ei ole terveellistä. Läski ei ole lihasta eikä ylälinjaa eikä massaa eikä mitään muutakaan ihannoitavaa - läski on läskiä. Muutetaan asioita. Hevonen on ansainnut hyvinvoivan, normaalipainoisen kehon.