Huinahaina, älä ole onneton

Täällä ollaan! Ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa vaikka lähes koko kesä on humahtanut ilman blogimerkintöjä. Nyt lyhyt vilkaisu siihen missä mennään.

"Mutsi. Oikeesti?!"

Joku innokas stalkkaaja on saattanut jo saada selville, että meidän talo ja tallitilukset ovat myynnissä. Ovat olleet jo jonkin aikaa (joten jos olet ihastuttavaa hevostilaa vailla Lounais-Hämeestä niin tässä elämäsi tilaisuus!), ja siksi jo jonkin aikaa elämämme on ollut sit ku -painotteista. Myyntiin ei liity suurta draamaa, vaikka täältä irtautuminen on vaatinut ja vaatii edelleen surutyötä. Olemme jo parin vuoden ajan pikkuhiljaa taustalla valmistautuneet muuttoon - minun sukutilani synnyinseudullani jäi v. 2017 yllättäen tyhjilleen, aiemmin kuin ajateltiin niin käyvän. Ja kun tila on ollut omalla suvulla useiden sukupolvien ajan, ei sitä noin vain voi laittaa myyntiin.

Kyseessä on (ainakin) 125-vuotta nykysijoillaan seissyt hirsitalo, joka tosin vaati melko massiivista remontointia. Kulunut kesä onkin seilattu nykykodin ja työmaan väliä, yritetty tehdä töitä hiukan joka välissä, vähän koitettu pitää lomaakin, hoidettu kesälaidunvieraita... Ja sen sellaista. En tiedä koska muutamme, ehkä sitten kun talossa esimerkiksi on taas lattiat. Ja sähköt sekä vesi. Pikkujuttuja.

Levyjen, tapettien ja pinkopahvien alta löytyi hirrestä Turun Lehti v. 1894

Toistaiseksi pääpaino on ollut itse päärakennuksen remontissa, mutta nyt kun sieltä on purettu käytännössä kaikki pois mikä purkaa voidaan, ovat seuraavat työvaiheet ammattilaisten heiniä. Me olemme siis hieman voineet kurkistaa myös hevosten tulevaan lukaaliin, joka tosin ei vielä tunnu lukaalilta lainkaan. Tilalla on iso kivinavetta, jonka viimeiset eläinasukkaat olivat sikoja (ja hallitsematon kissalauma ja kissojen hallintaan saannin jälkeen rottalauma). Pidin melko todennäköisenä vaihtoehtona sitä, että jahka muuton aika joskus koittaa, asettuvat hevoset siirtotalliin ainakin ensimmäiseksi talveksi/mikä-ikinä-vuodenaika-silloin-onkaan, ja navettaa laitellaan kuntoon vähitellen. Mutta nyt kun olen muutaman viikonlopun viettänyt raivaten navettaa romusta, en ehkä pidäkään niin mahdottomana skenaariona sitä että saisin hevoset suoraan tulevaan talliinsa.

Aihio

Olisiko siinä tarpeeksi syitä blogihiljaisuudelle? No, pannaan vielä vähän pökköä pesään ja kerrotaan, että kun asuinpaikkaa ollaan vaihtamassa, niin samaan syssyyn mies vaihtaa ammattia eli alotti opiskelun uuteen ammattiin, ja minullakin työkuviot menevät syksyn aikana uusiksi. Ala sentään pysyy samana, mutta sen sijaan että käyn siellä täällä ja tuolla ratsastuskoulussa pitämässä yrittäjänä tunteja, saan vakituisen paikan yhteen ja samaan kouluun. Vastuu ja työnkuva laajenee, ja tarkoitus olisi myös mahdollistaa minun kouluttautumiseni eteenpäin, ratsastuksenopettajaksi. Siis mikäli minut otetaan kouluun.

Viime aikojen kevyt aivosumu selittynee näillä.

Huonosti näkyy, mutta siinä Pena ja Sulo rapsuttavat toisiaan

Kotosalla olen ratsastanut Penaa sen minkä olen ehtinyt, ja pääasiassa aina on ollut hyvä mieli. Hellejakso oli hieman haasteellinen, kun Pena ei siedä ötököitä eikä suostu kävelemään jos ympärillä lentelee paarmoja. Siispä teimme 25-minuuttisia ravi- ja laukkatreenejä, ja livahdimme talliin suojaan. Jossain vaiheessa tarvitsisi ottaa Penalle taas kiropraktikko, sillä sen vasemmassa takasessa tuntuu jotain - palaute on nyt tullut muutaman kerran kengittäjältä, joka ei myöskään osaa eritellä sen tarkemmin, mikä se jokin on, mutta vasen takanen tuntuu erilaiselta. Se on myös ainut jalka jonka laittamisessa Pena vääntelehtii, ja nimenomaan kun naulataan. Lyönti tietysti kulkee luita pitkin vaikka kuinka ylös, joten se jokin voi olla lähes missä vaan. Kengittäjän mukaan se jokin tuntuu myös ihan siinä, miten Pena antaa jalan pideltäväksi, ei pelkästään naulatessa. Nyt olen itsekin taas havainnut oikean laukan noston olevan työläs, eikä kokoaminen oikein tahdo pysyä läpi noston. Takaosa tahtoo olla vasemmalla vähän koko ajan, eli vasen takanen ei viihdy rungon alla. Tätä vinoutta kiropraktikko on saanut aina aiemmin hyvin korjattua, ja ajattelin luottaa hänen taikanäppeihinsä nytkin, ainakin analyysinä ennen kuin näytetään jalalle röntgeniä.

Meillä on kesän aikana käynyt laidunvieraita: ensin oli pieni lauma tuntihevosia yhdestä minun työpaikastani, sitten tuli tamma ja tämänkesäinen tammavarsa (ja ovat meillä edelleen), ja sitten tuli huligaanilauma 1- ja 2-vuotiaita varsoja (ovat edelleen). Penan ja Sulon olen pitänyt koko ajan kaksin, kun tuntuu että ne ovat nyt löytäneet toisensa. En halua sotkea niiden suhdetta satunnaisilla vierailijoilla, joten kesävieraita on treffattu vain aidan yli.

Sulon ajolleoppimisprosessi on ollut yksi tämän kesän työllistäjä, ja siitä aion kirjoittaa joskus tarkemmin. Lyhyesti: ensin meni aika hyvin, sitten ei. Nyt ollaan peruutettu opettelussa niin paljon taaksepäin että ollaan ihan perä lähtöpisteessä kiinni. Hevosen aito siedättäminen on hidasta, ja päivät eivät todellakaan ole edellisten kopioita, ja ahnehtia ei saa. Olen oppinut aika tavalla itsestäni ja Sulosta, heitellyt tuhkaa päälleni ämpärikaupalla, kiroillut ja iloinnut, ja nyt yritän taas tehdä järkevämmin. Maalliset aikarajat olen heittänyt romukoppaan, tästä tulee valmista sitten kun tulee.

Olen ihana ja viisas, anna karkki

Semmoista meidän kesään!

Kun kaikki on kohdallaan

Kun kaikki on kohdallaan, on Pena niin hyvä ratsastaa. Kun se on keskittynyt, rento ja läsnä. Kun löytyy hyvä flow. Silloin ei oikeastaan tarvitse edes tehdä mitään, riittää kuin vain ajattelee. Nouse vähän ylös rintakehästä, mene vähän enemmän, odota pikkuisen. 

Kun Pena on pohkeen edessä ja tuntumalla, tuntuu siltä että kaikki on mahdollista. Myönnän että usein päädyn siinä superfiiliksessä vain ajelemaan helppoja reittejä ja nauttimaan tunteesta, sen sijaan että alkaisin oikein "harjoitella" jotain. Viimeisin supertunne on maanantailta, jolloin sentään tein ravi-laukka-ravi -siirtymisiä.





Minä näen videolla tahdikkaan, rennon ja kuuliaisen hevosen, joka ei näytä prässätyltä tai painostetulta, mutta joka silti työskentelee.

(Jottei kaikki olisi pelkkää sateenkaarien kakkimista, oli tänään keskiviikkona edellispäivän flow poissa kummaltakin. En saanut Penaa rehdisti pohkeen eteen ja sitä kiinnosti enemmän etsiä puskissa vaanivia naakkoja kuin liikkua minun apujeni välissä. Ja kun se sitten otti jonkun pyrähdyksen, läjähti satulan takakaari takamukseeni niin että viikko sitten tällin saanut häntäluu alkoi taas jomottaa. Mutta maanantainen flow ja hyvä mieli kantaa vielä, joten kyllä se tästä taas!)

Hanuri hellänä hammaslääkäriin

Tänään oli taas puolivuotistarkastuksen aika, eli apinat autoon ja klinikalle. Ihan pakko joka ikisen traileria vaativan reissun kohdalla hehkuttaa, miten ääreest helppoa näiden hevosteni kanssa on toimia! Niihin ei liity mitään jännitysmomenttia, menevätkö ne autoon, melskaavatko ne siellä tai pärjäänkö niiden kanssa ilman apukäsiä - kaikki hoituu eikä kellään ole stressi. Ei tämä mikään luojan ihme ole, vaan etenkin Penan kohdalla ihan työstetty asia. Haluan myös ajatella, että sujuva lastautuminen kertoo paitsi siitä että autokyydit ovat sujuneet tasaisesti ja hevosten makuun turvallisesti, myös luottamuksesta minun ja hevosteni välillä. Sinne mennään mihin mama käskee, koska mama ei käske mihinkään pahaan paikkaan.

Reilu puoli vuotta sitten jännitin miltä Penan kariekset näyttävät ja aika listahan siellä niitä muutoshampaita oli. Tilanne oli tällä hetkellä kohtalaisen ennallaan. Paikkauskynnyksen ylittäviä infundibulaarisen kariksen hampaita on edelleen 3 kpl, ja kaikkien luokitus on edelleen 2. Luokituksista olen kirjoittanut tuossa marraskuisessa tekstissä tarkemmin. Ensikatsomalta eläinlääkäri sanoi yhdestä hampaasta, että nyt ollaan kolmosluokassa, mutta tarkempi tutkinta palautti luokituksen kakkoseen. Reiät ovat myös hieman syventyneet edellisestä, yksi pysynyt ennallaan ja syvin onkalo joka marraskuussa oli 8 mm syvä, on nyt 10 mm syvä. Eli odotetusti karies siellä etenee, mutta ei järisyttävää vauhtia.

Reikien paikkaustarveharkinta jää edelleen minulle - kiire ei vieläkään ole, mutta sitä kohti todennäköisesti mennään. Vielä kun kukkaro leviäisi ylimääräisellä parilla tonnilla niin saisi Pena heti paikkansa...

Positiivista molempien ponien suissa oli se, että loppuvuoden tsekkauksessa molempia vaivannut perifeerinen karies oli mystisesti lähes kadonnut tai ainakin loiventunut. Marraskuussa Pena sai takimmista hampaistaan leiman 1.2 ja yhdestä jopa levinneen PCH 2.2, mutta nyt perifeeristä kariesta oli vain toisella puolella suuta ja asteiltaan lievintä kastia eli 1.1. Sulolla PCH-hampaita oli marraskuussa samaten muutama, nyt ei ainuttakaan.

Hevosia tutki ja hoisi sama lääkäri&hoitaja-kombo kuin viimeksikin, joten mistään tulkinta- tai kirjauserosta tuskin on kyse. Eläinlääkäri kysyikin, olenko muuttanut jotain ruokinnassa, kun suut ovat perifeerisen karieksen osalta näin paljon paremmassa jamassa, ja piti oikein miettiä, olenko. Heinän sokeri oli talvikauden 180, hitusen korkeampi kuin toissatalvena joten se ei selitä. Heinän kuiva-aine on huidellut samoissa +/- 80 lukemissa viime- ja toissatalvena, joten sekään ei selitä. Heinä tosin on eri tuottajalta ja säilöntäaine ja paalaustapa on toisenlainen, joten löytyisikö sieltä syy? Sulon kohdalla ei tietenkään ole tällaista tarkkaa historiaa tiedossa siitä mitä se on syönyt ennen minulle tuloaan, mutta Penan kanssa voin arvailla muuttujia. Ainakin olen luopunut melassivedestä treenidrinkkinä, se on kenties se ainokainen tietoinen muutos. Niin ja Sulon laihiksen myötä heinäannokset on pyritty pitämään pieninä ja niiden tarjoilu tiuhana, mutta aika ahkerasti olen heinää tarjoillut aiemminkin.

Ja mitä hanuriin tulee, niin otin ns. peräsin edellä maakosketusta Penan selästä eilen, päivää ennen klinikkareissua. Laukkailin iloista verryttelylaukkaa estetamineissa kentällä, hiukan taisin olla kevyessä istunnassakin, ja sitten ladon nurkan takaa pilkistikin ykskaks yllättäen armas aviopuolisoni. Ehdin sanoa whoaaaa ja sitten Pena otti ritolat, se klassinen, Penan bravuuri: piruetti yhden takajalan ympäri ja pooooois, melkoisen ripeästi. Onnistuin törmäämään maahan takapuoli edellä ja täräys kyllä salpasi hengen toviksi jos toiseksikin. Keräilin itseäni hiekasta ja mies keräili Penaa, joka ei onneksi poistunut kentältä vaikka portti olikin auki. Sitten menin takaisin selkään ja jatkoin kavalettitreeniä 20 minuuttia, kunnes loputkin adrenaliinit olivat hälvenneet ja tajusin että takalistoon koskee ihan napakasti. Mutta kavalettitehtävän laukanvaihtoharjoitukset sujuivat oikein hyvin!

Yllättävän vähän takapuoleen on koskenut enää tänään, joten taisin jälleen selvitä moukan tuurilla tästäkin rysähdyksestä. Kai minulle on sen verran siunaantunut tasapainoa ja kehonhallintaa että saan ainakin hidastettua putoamisiani hiukan, kun *kopkop* harvoin loukkaan oikeasti kunnolla. Nyt tietty kun menin leveilemään niin...

Kesän vyöry

Toukokuu on aina tällainen. Kesä jotenkin roihahtaa niin ettei meinaa ehtiä mukaan. Meillä laidunnetaan jo melko kokopäiväisesti - portti vihreälle aukeaa puoleen päivään mennessä ja yöksi tullaan sisään.

30.4. ekat maistiaiset

Vaikka laiduntaminen on ihanaa ja parasta, ei se huoletonta ole. Sulo lihoaa ja kerää taas "vaarallista ihraa" ihan silmissä. Lapojen taakse ja hännäntyveen on ilmestynyt ihramollukat, ja vielä hetki sitten tuntuneet kylkiluut ovat hävinneet. Oma vika - kevättalvella tuntui että Sulo alkoi olla aika lähellä normaalipainoa ja hiukan hölläsin dieettiä. Laiskuuttani jätin yöheinistä oljen pois ja aloin antaa yöksi pelkkää heinää entisen 50:50 -seoksen sijaan. Ja ehkä siinä ne tarhaan jaettavat satsitkin vähän suurenivat. Ja sitten olikin jo tämä aika kun piti aloittaa vihreään totuttamista, jo valmiiksi vähän lihavalla ponilla. Voi minua minkä tein!

Nyt on ahmatinkoppa taas tilattu. Ihanaa olisi antaa Sulonkin laiduntaa vapaasti, mutta kun se ei vain ole sille turvallista, niin sitten mennään rajoittimella. Ja toinen produktio läskinhallintaan valmistunee tuotapikaa, nimittäin kärryt vaunut (valjakkomenopeliä ei kuulemma sovi sanoa kärryiksi)!

Itte teen ja säästän! Tai ainakin huudan tahtia kun mieheni tekee...

Pienen ponin hikiliikuttaminen on jalkaisin aika työlästä: ohjasajaminen ja juoksuttaminen ovat ihan kelpo konsteja, mutta niin kauan kuin ihminen on jalkaisin, joutuu poni väkisinkin pyörimään aika pienellä alalla ja kääntymään lähes koko ajan, mikä rasittaa niveliä turhan paljon. Olen ottanut polkupyöräilyn Sulon kanssa takaisin ohjelmistoon ja siinä saadaan sykettä ihan hyvin ylös. Huomaan kuitenkin taas saman kuin viime keväänäkin Sulon muuttaessa meille: sen aineenvaihdunta menee jotenkin tukkoon laitumesta eikä hiki irtoa kunnolla. Viime kesänä tämä tasaantui kun ruoho hieman vanheni ja buustasin kivennäisruokintaa. Toivottavasti nytkin.

Läskin lisäksi päänvaivaa tuottaa kutina. Pena hankaa harjaansa ja Sulo häntäänsä, kumpikin vain yhtä kohtaa. Oletan että tämäkin liittyy uuteen ja valkuaisrikkaaseen laidunruohoon, mutta ärsyttää silti. Penalla on 15 cm mittainen, likimain kalju kohta harjamarrossaan ja Sulon häntä on pöllähtänyt vappuhuiskan näköiseksi. Solhedsin seerumi vie kutinan pariksi päiväksi joten ei tässä nyt mistään kesäihottumakutinasta puhuta, mutta voisivathan nuo olla kutisemattakin. Jouhikatoon liittyy myös esteettinen puoli. Jouhet saa poikki varsin vikkelästi, mutta niiden takaisin kasvattaminen...

Mr. Pälvikalju

Mr. Vappuhuiska

Jos jotain ratsastuskuulumisia pitäisi listailla, niin voisinpa sanoa että aika kivasti kulkee! Mitään ihmeellistä ei todellakaan olla tehty, ihan perusvoimistelua, mutta useimmiten treenin jälkeen on tosi hyvä mieli. Kevät tosin tekee Penasta vähän laiskanpulskean ja hitaan, ja herkkäsieluiseen tapaansa se tahtoo pahastua jos sitä herättelee sieltä laahustusmoodista nopeammaksi. Tarkoitan, että pohkeeseen se reagoi ehkä, kohta, vähän sinnepäin ja sittenkun, mutta kun kosken raipalla, alkaa silmienpyörittely, sinkoilu ja draamailu. Kaipaisin myös sivuttaisliikkeisiin lisää kantovoimaa, koska niissä Pena mielellään tiputtaa rintakehän alas ja "luikkii" sivulle, sen sijaan että etenisi kantaen, ryhdissä ja rauhassa.

Hypännyt olen viimeksi eilen, ja ai vitsi kun tuntuu että v-i-h-d-o-i-n alkaa jotenkin sujua. Tein 4 esteen tehtävää, ja ihan viimeisessä (okserin!) lähestymisessä tuli välähdys: vaikka Pena kuumenneena kiihdyttää kohti estettä, uskon että se hyppää. Ja tässä yksinkertaisessa oivalluksessa on rohkeuden siemen. Vauhti itsessään ei ole minulle ongelma, vaan se, jos ensin on vauhtia ja sitten tulee äkkipysähdys tai suunnanvaihto. Koska kaikki tietää, kuinka siinä käy ratsastajalle.

Minkäänlaisia tavoitteita en ole ratsastukselle asettanut tälle kesälle. Teen sen minkä teen. Jos tulee joku innostus lähteä pikkukisoihin niin lähden, ja jos ei tule, niin en ota paineita.

Kiiltää kuin kuparikolikko

Varsin onnellisen kavioliiton vuosipäivä

Vuosi sitten jymy-yllätin esikoisemme.

Kuva: Minna Alaspää

Kerroin hänelle että lähden töihin, mutta meninkin lainaamaan trailerin ja tulin pari tuntia myöhemmin takaisin kotiin Sulo-ponin kanssa. Esikoisemme oli tuolloin 4-vuotias ja jutellut, että sitten kun hän saa ponin, sen pitää olla keltainen.

Olin kevään mittaan katsellut enemmän ja vähemmän tosissani myyntiponeja ja todennut, että kriteereihini sopivia putkahteli kyllä myyntiin tasaisin väliajoin, mutta useimmat olivat budjettini tavoittamattomissa. Halusin ponin, joka sopisi sekä Penalle seuralaiseksi että lapsille harrastuskaveriksi. Ponin tulisi olla ruuna, kohtuullisessa iässä (sen verran vanha että lapsen ei tarvitsisi vuosia odottaa ennen kuin voisi ponin kanssa puuhata, mutta sen verran nuori ettei iän takia tarvitsisi heti hautajaisiakaan viettää), ns. laadukas eli sellainen että jos lapsen/lapsien ratsastusinto kasvaisi satunnaisköpöttelyä suuremmaksi, ei ponin rakenne tai kapasiteetti välittömästi tulisi harrastamisen esteeksi. Lisäksi ponin tulisi olla sen kokoinen ja rakenteinen, ettei jäisi heti pieneksi, mutta ei olisi liian jytky lapsen käsitellä tai ratsastaa. Se ei saisi olla niin pieni että sen läpiratsastajaa tarvitsisi metsästää kissojen ja koirien kera, vaan että voisin itse käydä selässä satunnaisesti kuria pitämässä. Niin ja tietenkin ponin tulisi olla jokseenkin hyväluonteinen ja terve: elämää haittaaviksi vioiksi luokittelin kaviokuumeen, kesäihottuman ja puhkurin/pölyallergian, muiden kanssa kykenisin tulemaan toimeen. Eikä poni saisi maksaa tietenkään mitään, kolmosella alkava luku olisi jo liikaa. Tavoittelin siis aivan mahdottomia ja tiesin sen. Siispä pääasiassa ikkunashoppailin ja haaveilin.

Meille meinasi jo säälistä muuttaa yli kaksikymppinen welshtamma jota myytiin 500 eurolla, mutta koska myyjää kiinnosti lähinnä saada rahat välittömästi, hävisin nopeuskilpailun. Nyt mietin, että onneksi - sääli ei kuitenkaan ole paras kimmoke hevoshankinnalle, eikä tuossa kaupassa olisi oikeasti ollut minun kannaltani mitään järkeä. Mutta säälin tunnetta ruokki vielä pitkään jälkeenpäinkin tieto siitä että poni päätyi tietämättömiin käsiin aivan liian suurelle ratsastajalle, joka alkoi heti raskaasti "treenata" ja hypyttää iäkästä ponia.

Asioilla on kuitenkin metka tapa järjestyä. Sain vuosi sitten huhtikuussa viestin, että Sulo olisi nyt myynnissä. Olin ilmaissut kiinnostukseni siihen jo muutama vuosi aiemmin, mutta silloin sen hintalappu oli ulottumattomissani, ja sen silloinen ratsastuskoulukoti ei kokenut sen äkäistä käytöstä syyksi poistaa sitä kalustosta. Mutta olihan Sulo aika hankala ratsastuskouluponi: se ei antanut karsinasta kiinni, käänsi takapuolensa enkä epäillyt etteikö se olisi potkaissutkin. Se piti varustaa pesukarsinassa kahden puolen kiinni ja sinne sen toimitti henkilökunta. Muistan että en itsekään kiertänyt sen takaa kuntoonlaittotilanteissa, koska en luottanut siihen. Sen taluttajiksi talutustunneille ei ollut kauheasti jonoa, koska se puri tilaisuuden tullen. Ja onhan tuommoinen hieman tuhma pieni poni aika rajatun käyttäjäkunnan ratsu. Mutta kun viesti tuli, että olenko vielä kiinnostunut, en epäröinyt hetkeäkään. Vaistoni sanoi, että tässä on true match. Enkä ollut väärässä.

Epäluuloisesta äkäpussista on kuoriutunut valloittava yhden perheen poni. Vuodessa ei ole tullut vastaan yhtäkään asiaa jossa olisin ajatellut "ei onnistu Sulon kanssa". Okei, jos sitä kysyttäisiin talutusratsastustapahtumaan, sanoisin ei, sillä hälinä ja runsaat ihmiskontaktit ovat Sulon kipupisteet. Uskon, että olen jo luonut siihen sellaisen luottamussuhteen, että se selviytyisi, mutta en halua laittaa sitä tilanteisiin jossa sen täytyy selviytyä.

Vuodet ratsastuskoulussa ja varsin laitosmaisissa olosuhteissa ovat jättäneet Suloon jälkensä. Se ei edelleenkään pidä siitä että sitä lääpitään karsinassa. Siinä missä Pena pyrkii karsinassakin kontaktiin ihmisen kanssa ja arvostaa esim. irtokarvanraaputtelutuokioita iltaruokinnan yhteydessä, liimaa Sulo korvat niskaan ja väistelee, jos sitä yrittää hoitaa karsinassa. Sen sijaan tarhassa vapaana ollessaan se hakeutuu heti ihmisen luokse eikä sitä tarvitse ottaa kiinni harjaamista varten. Myös "totinen talutusratsastus" aiheuttaa flashbackin menneisiin vuosiin, ja etenkin ravatessa Sulo alkaa purra ja taklata taluttajaa. Tämä tapahtuu nimenomaan silloin kun selässä on sellainen ratsastaja joka jo vähän vaikuttaa itsekin, mutta on vielä niin tasapainoton että taluttaja ei siinä hetkessä voi ponia ojentaa huonosta käytöksestä. Aivan pienet tiitiäiset Sulo kantaa keskittyneesti eikä pyri taluttajankaan iholle. Ilman ratsastajaa sekä minä että mieheni olemme lenkkeilleet Sulon kanssa eikä sillä ole silloin aikomustakaan uhitella ihmiselle, joten tämä liittyy selkeästi vain tuohon tietynlaiseen talutusratsastuttamiseen.

Sulolla on vilkas luonne, ja tuon hienoisen epäluuloisuuden vuoksi se ei vielä ole käsiteltävyydeltään täydellinen lastenponi. Se ei varsinaisesti nauti siitä että lapset harjaavat sitä, ja parhaimmillaan se on silloin kun olen sen kanssa kaksin. Ei vaadi kovin suurta hälyä talliin kun se jo jännittyy - ei tee mitään älytöntä, mutta saattaa kuopia kun sitä harjaa tai huiskaista hännällä naamalle. Toisaalta se myös kasvattaa sitä käsittelevää lasta siihen, ettei parane olla liian huoleton, ja että hevosta tulee käsitellä rauhallisen jämäkästi ja kunnioittavasti.

Ratsastettuna Sulo on... mahtava. Se vain on mahtava. Se laittaa otsan ryppyyn ja keskittyy. Se ei kimpoile, ei kyttäile, se pysähtyy aina, se kulkee sitä vauhtia kun sen pikkuratsastaja pyytää, se noudattaa äänikomentoja. Sillä on laadukkaat liikkeet ja se on kaunis kuin karamelli. Mitä muuta lastenponilta voi toivoa?

No lastenponille voisi tietysti toivoa sopivan satulan jotta lapsi pääsisi treeneissään eteenpäin, mutta se onkin sitten aika paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sulon selkä on kaareva, leveä ja lyhyt, eli aivan painajaismainen. Meninpä kuitenkin lupaamaan esikoiselle, että tänä kesänä käydään jossain pikkuisissa puomikisoissa Sulon kanssa, ja edes niihin ei taida saada osallistua kahvavyön kanssa. Mutsi joutuu siis satulakaupoille, jahuu.

Selkä

Meillä on siis takana varsin onnellinen ensimmäinen vuosi. Voin vain ällistellä, miten mainio, mutkaton poni Sulo on, ja miten se tuntuu istuvan käteeni kuin hansikas. Tuntuu siltä, että se kuuluu kalustoon. Siinä natsasi kaikki mitä ponilta toivoin, vaikka toivoin lähes kohtuuttomia. Sain sen naurettavan edullisesti, ja mikäli Sulo joskus olisi uudestaan kaupan, saisin ainakin tuplata ellen peräti triplata sen hintalapun ja se olisi edelleen ihan relevantti hinta tällaisesta monitoimiponista. En nimittäin epäile hetkeäkään, etteikö siitä tule vielä oikein hyvä ajoponikin, kunhan vain saan sen vaunut kasaan. Mutta ei tällaista ponia enää myydä vaan siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain.

Välillä harmittelen sitä, että Sulo on ruuna. Se oli orina jalostukseen hyväksytty, ja minun silmääni sillä olisi ihan voinut olla annettavaakin welsh-kasvatuksessa. Mutta toisaalta, mikäli se olisi pidetty orina, olisi sen polku ollut ihan toisenlainen enkä minä olisi koskaan saanut sitä käsiini. Joten näin on oikein hyvä.

Kuva: Minna Alaspää

Kadonneet vatsalihakset ja 60-prosenttiset pidätteet

Meinasi mennä tämä huhtikuukin vähäisillä blogimerkinnöillä, mutta päätin sen verran ryhdistäytyä että laitan pari asiaa muistiin.

Ensiksi tunnustan: olen ratsastanut koko talven kevyttä ravia. Siis valehtelematta koko talven. Eilen tämän tajusin ja istuin hetkeksi harjoitusraviin - tänään en meinannut sängystä päästä kun poltteli kyljissä ja vatsalihaksissa niin. Oho. Tarttis varmaan tehdä jotain jos ponin ravi saa kropan näin kipeäksi.

Ja kun kevät taas yllätti talventallaajan ja kenttä suli ja kuivui alta aikayksikön, oli aika kaivaa esteet talviteloilta. Ihan kamalasti jännitti ylittää sitä ihan ensimmäistä ristikkoa ihan ensimmäistä kertaa talvitauon jälkeen, mutta onnistuin jotenkin vakuuttamaan itselleni, että on ok olla nössö ja hypätä sillä tasolla, kun hyvältä tuntuu. Ja Pena! Sehän oli todella kiva. Ei tietoakaan rodeoista eikä kaasutan-jarrutan-kiihdytän-kiemurran -lähestymisistä. Ekalla kerralla lopetin äkkiä kun kerran hyvin meni.

Pääsiäisen alla sitten heti uusi yritys. Totesinkin miehelleni, että enemmän minua jännittää hypätä Penalla kuin minulla ratsutuksessa olevalla hevosella, joka ei ole koskaan hypännyt maapuomia kummempaa ja tuli minulle nyt alkeisestetreeniin. Mutta se onkin suomenhevonen ja menee suoraviivaisesti sinne minne ratsastaja näyttää, vaikkakin vähän kovaa ja holtittomasti, mutta sen kaikki mahdolliset muuvit ovat niin hitaita ja ennalta arvattavia ettei vaarantunnetta synny.

Tosin kävi niin että sätin taas Penaa ihan turhaan. Se oli kevään toisellakin hyppykerralla iloisesti menossa, eteni hyvin eikä sooloillut. Okei, jarru toimi ehkä 60-prosenttisesti ja ponnistuspaikat olivat sitä sun tätä, mutta väliäkös sillä kun kerran yli mentiin. Se on jännä juttu, minua aina jännittää kamalasti aloittaa Penalla, mutta sitten kun saan tatsin siihen miltä se sinä päivänä tuntuu, ei esteiden korottaminen enää tunnukaan niin pahalta ajatukselta.







Luulen että merkittävä tekijä epämukavuuteeni hypätä Penalla liittyy siihen, että rentona ollessaan se haluaa lähestyä esteitä pää melko matalalla. Lisäksi sillä on (kai?) ihan asiallinen hyppykaari silloin kun en estele sitä, ja se vapaana hypätessään käyttää paljon kaulaa, eli painaa päänsä melko pitkälle eteen ja alas ja nostaa säkäänsä hypyssä. Tämmöiselle nössölle hyppääjälle, joka haluaa käsillään hallita, on todella epämukava tunne antaa hevoselle edestä tilaa. Etenkin kun Pena on sitten hypyn jälkeen varsin nopea hyödyntämään sitä saamaansa tilaa, ja turpa tahtoo jäädä sinne alas ja samalla sekunnilla perä lentää ylös. Minulla olisi paljon mukavampi olo lähestyä esteitä ohjat oikein lyhyellä ja hevosen pää kunnolla ylhäällä, mutta jos yritän ratsastaa Penaa siten, se hyppää selättömästi tai todennäköisimmin ei enää suostu hyppäämään lainkaan. Ja sitten tietty se helmasyntini setälaukkaaminen, josta sain ohjaajakoulussa niin paljon noottia että vieläkin korvat punoittaa.

Yllä olevilla videoilla sentään esiintyy laukkaa, sellaista kunnollista etenevää laukkaa. Voisin vieläkin antaa Penalle enemmän vapautta ja lakata säätämästä käsilläni niin paljon, mutta aion ottaa tämän kesän tavoitteeksi - uskaltaa jättää ne kädet sinne oman onnensa nojaan ja ratsastaa jalasta eteenpäin.

Seuraava merkkitapahtuma on minun ja Sulon ensimmäinen vuosipäivä. Palataan niissä merkeissä pian!

Meni maaliskuu

Kokonainen maaliskuu kului eikä blogiin tullut yhtään merkintää. Tämä taitaa olla blogin 7-vuotisen historian ensimmäinen kuukausi jolloin en ole saanut aikaiseksi riviäkään. Kuluneen maaliskuun voi summata aika lailla yhteen sanaan ja se sana on migreeni. Vaikka se ei nyt heppajuttuihin liitykään, niin käsiin räjähtänyt migreeni päänsärkyineen ja oheisoireineen on tehnyt minusta tänä keväänä todella vajaakuntoisen ja kaikki voimat on pitänyt keskittää arjesta selviytymiseen. Siis siihen, että pystyisi käymään töissä, jotta saisi rahaa käydä kaupassa ja maksaa laskut, ja jaksaisi hoitaa lapset ja edes auttavasti itsensä. Maaliskuussa mieheni on varmasti tehnyt meistä enemmän tallitöitä ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Ponit on ollut vajaalla liikutuksella ja huomiolla, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Jotain pientä kuitenkin: kirjoitin ennen vuodenvaihdetta Penan suusta ja kuolainvalinnoista useampaankin otteeseen, ja nyt tuntuu että olen oikeasti löytänyt sille kuolaimen jonka kanssa sen rauhaton suu onkin tasainen ja levollinen. Ja todella ironista on, että se kuolain on nivel. Olen 8 vuotta puljannut Penan suun kanssa ja ollut niin fiksoitunut siihen että kolmipala asettuu suuhun parhaiten ja on varmasti miellyttävin, etten ole edes kokeillut niveltä. Ja kun odottelin tätä nykyistä kuolainta (jonka toimitus kesti 3 kuukautta...), käytin tilapäisesti aivan tavallista ohutta nivelkuolainta ja Pena oli senkin kanssa oikein hyvä. Virheistä oppii ja kokemusta karttuu...

Kuolain, jota Pena nyt käyttää, on oikea nimihirviö: Bombers eggbut loose ring snaffle ultra comfy lock up. Se on siis nivelkuolain, jonka suuosa lukkiutuu sekä eteen- että ylöspäin, jolloin pähkinänsärkijäefektiä ei pääse muodostumaan hammaslomaan, eikä kuolain myöskään voi tökätä hevosta kitalakeen. Kuolainrengas on oliivin ja liikkuvan renkaan risteytys, liikkuva rengas "suojaputkessa". Hirviömäisestä nimestään huolimatta hyvinkin yksinkertainen kuolain.

Ostin myös paljon kehutun Neue Schule Turtle Top -kolmipalan, mutta en ollut vakuuttunut. Ei Pena silläkään huono ollut, mutta tavallisella nivelellä se oli tyytyväisempi. Ja sitten kun tämä Bombers lopulta saapui, on se ollut tämän kanssa niin kiva kädelle etten ole halunnut muuta käyttää. Vaikka vaihtelu olisi kuolaimissakin hyvä.

Maaliskuussa kenttä alkoi sulaa ja nyt huhtikuulle käännyttyä se on jo kokonaan hiekalla ja aika lailla myös kuiva. Mitä enemmän hiekkaa esillä, sitä villimmät pörinät:





Ja Sulo pääsi maaliskuussa tositoimiin työajojuttujen suhteen, kun räjäytin pihalta pari pensasta:




Olin niin ylpeä Sulosta! Tunnin verran urakoimme oksia pihasta polttopaikalle, ja vaikka pari ensimmäistä kierrosta mentiin vähän turhan kevyin askelin, säilyi ponin mielenmaltti koko ajan ja sen työnteko vain parani loppua kohden. Mieletön poni!