Kesän vyöry

Toukokuu on aina tällainen. Kesä jotenkin roihahtaa niin ettei meinaa ehtiä mukaan. Meillä laidunnetaan jo melko kokopäiväisesti - portti vihreälle aukeaa puoleen päivään mennessä ja yöksi tullaan sisään.

30.4. ekat maistiaiset

Vaikka laiduntaminen on ihanaa ja parasta, ei se huoletonta ole. Sulo lihoaa ja kerää taas "vaarallista ihraa" ihan silmissä. Lapojen taakse ja hännäntyveen on ilmestynyt ihramollukat, ja vielä hetki sitten tuntuneet kylkiluut ovat hävinneet. Oma vika - kevättalvella tuntui että Sulo alkoi olla aika lähellä normaalipainoa ja hiukan hölläsin dieettiä. Laiskuuttani jätin yöheinistä oljen pois ja aloin antaa yöksi pelkkää heinää entisen 50:50 -seoksen sijaan. Ja ehkä siinä ne tarhaan jaettavat satsitkin vähän suurenivat. Ja sitten olikin jo tämä aika kun piti aloittaa vihreään totuttamista, jo valmiiksi vähän lihavalla ponilla. Voi minua minkä tein!

Nyt on ahmatinkoppa taas tilattu. Ihanaa olisi antaa Sulonkin laiduntaa vapaasti, mutta kun se ei vain ole sille turvallista, niin sitten mennään rajoittimella. Ja toinen produktio läskinhallintaan valmistunee tuotapikaa, nimittäin kärryt vaunut (valjakkomenopeliä ei kuulemma sovi sanoa kärryiksi)!

Itte teen ja säästän! Tai ainakin huudan tahtia kun mieheni tekee...

Pienen ponin hikiliikuttaminen on jalkaisin aika työlästä: ohjasajaminen ja juoksuttaminen ovat ihan kelpo konsteja, mutta niin kauan kuin ihminen on jalkaisin, joutuu poni väkisinkin pyörimään aika pienellä alalla ja kääntymään lähes koko ajan, mikä rasittaa niveliä turhan paljon. Olen ottanut polkupyöräilyn Sulon kanssa takaisin ohjelmistoon ja siinä saadaan sykettä ihan hyvin ylös. Huomaan kuitenkin taas saman kuin viime keväänäkin Sulon muuttaessa meille: sen aineenvaihdunta menee jotenkin tukkoon laitumesta eikä hiki irtoa kunnolla. Viime kesänä tämä tasaantui kun ruoho hieman vanheni ja buustasin kivennäisruokintaa. Toivottavasti nytkin.

Läskin lisäksi päänvaivaa tuottaa kutina. Pena hankaa harjaansa ja Sulo häntäänsä, kumpikin vain yhtä kohtaa. Oletan että tämäkin liittyy uuteen ja valkuaisrikkaaseen laidunruohoon, mutta ärsyttää silti. Penalla on 15 cm mittainen, likimain kalju kohta harjamarrossaan ja Sulon häntä on pöllähtänyt vappuhuiskan näköiseksi. Solhedsin seerumi vie kutinan pariksi päiväksi joten ei tässä nyt mistään kesäihottumakutinasta puhuta, mutta voisivathan nuo olla kutisemattakin. Jouhikatoon liittyy myös esteettinen puoli. Jouhet saa poikki varsin vikkelästi, mutta niiden takaisin kasvattaminen...

Mr. Pälvikalju

Mr. Vappuhuiska

Jos jotain ratsastuskuulumisia pitäisi listailla, niin voisinpa sanoa että aika kivasti kulkee! Mitään ihmeellistä ei todellakaan olla tehty, ihan perusvoimistelua, mutta useimmiten treenin jälkeen on tosi hyvä mieli. Kevät tosin tekee Penasta vähän laiskanpulskean ja hitaan, ja herkkäsieluiseen tapaansa se tahtoo pahastua jos sitä herättelee sieltä laahustusmoodista nopeammaksi. Tarkoitan, että pohkeeseen se reagoi ehkä, kohta, vähän sinnepäin ja sittenkun, mutta kun kosken raipalla, alkaa silmienpyörittely, sinkoilu ja draamailu. Kaipaisin myös sivuttaisliikkeisiin lisää kantovoimaa, koska niissä Pena mielellään tiputtaa rintakehän alas ja "luikkii" sivulle, sen sijaan että etenisi kantaen, ryhdissä ja rauhassa.

Hypännyt olen viimeksi eilen, ja ai vitsi kun tuntuu että v-i-h-d-o-i-n alkaa jotenkin sujua. Tein 4 esteen tehtävää, ja ihan viimeisessä (okserin!) lähestymisessä tuli välähdys: vaikka Pena kuumenneena kiihdyttää kohti estettä, uskon että se hyppää. Ja tässä yksinkertaisessa oivalluksessa on rohkeuden siemen. Vauhti itsessään ei ole minulle ongelma, vaan se, jos ensin on vauhtia ja sitten tulee äkkipysähdys tai suunnanvaihto. Koska kaikki tietää, kuinka siinä käy ratsastajalle.

Minkäänlaisia tavoitteita en ole ratsastukselle asettanut tälle kesälle. Teen sen minkä teen. Jos tulee joku innostus lähteä pikkukisoihin niin lähden, ja jos ei tule, niin en ota paineita.

Kiiltää kuin kuparikolikko

Kadonneet vatsalihakset ja 60-prosenttiset pidätteet

Meinasi mennä tämä huhtikuukin vähäisillä blogimerkinnöillä, mutta päätin sen verran ryhdistäytyä että laitan pari asiaa muistiin.

Ensiksi tunnustan: olen ratsastanut koko talven kevyttä ravia. Siis valehtelematta koko talven. Eilen tämän tajusin ja istuin hetkeksi harjoitusraviin - tänään en meinannut sängystä päästä kun poltteli kyljissä ja vatsalihaksissa niin. Oho. Tarttis varmaan tehdä jotain jos ponin ravi saa kropan näin kipeäksi.

Ja kun kevät taas yllätti talventallaajan ja kenttä suli ja kuivui alta aikayksikön, oli aika kaivaa esteet talviteloilta. Ihan kamalasti jännitti ylittää sitä ihan ensimmäistä ristikkoa ihan ensimmäistä kertaa talvitauon jälkeen, mutta onnistuin jotenkin vakuuttamaan itselleni, että on ok olla nössö ja hypätä sillä tasolla, kun hyvältä tuntuu. Ja Pena! Sehän oli todella kiva. Ei tietoakaan rodeoista eikä kaasutan-jarrutan-kiihdytän-kiemurran -lähestymisistä. Ekalla kerralla lopetin äkkiä kun kerran hyvin meni.

Pääsiäisen alla sitten heti uusi yritys. Totesinkin miehelleni, että enemmän minua jännittää hypätä Penalla kuin minulla ratsutuksessa olevalla hevosella, joka ei ole koskaan hypännyt maapuomia kummempaa ja tuli minulle nyt alkeisestetreeniin. Mutta se onkin suomenhevonen ja menee suoraviivaisesti sinne minne ratsastaja näyttää, vaikkakin vähän kovaa ja holtittomasti, mutta sen kaikki mahdolliset muuvit ovat niin hitaita ja ennalta arvattavia ettei vaarantunnetta synny.

Tosin kävi niin että sätin taas Penaa ihan turhaan. Se oli kevään toisellakin hyppykerralla iloisesti menossa, eteni hyvin eikä sooloillut. Okei, jarru toimi ehkä 60-prosenttisesti ja ponnistuspaikat olivat sitä sun tätä, mutta väliäkös sillä kun kerran yli mentiin. Se on jännä juttu, minua aina jännittää kamalasti aloittaa Penalla, mutta sitten kun saan tatsin siihen miltä se sinä päivänä tuntuu, ei esteiden korottaminen enää tunnukaan niin pahalta ajatukselta.







Luulen että merkittävä tekijä epämukavuuteeni hypätä Penalla liittyy siihen, että rentona ollessaan se haluaa lähestyä esteitä pää melko matalalla. Lisäksi sillä on (kai?) ihan asiallinen hyppykaari silloin kun en estele sitä, ja se vapaana hypätessään käyttää paljon kaulaa, eli painaa päänsä melko pitkälle eteen ja alas ja nostaa säkäänsä hypyssä. Tämmöiselle nössölle hyppääjälle, joka haluaa käsillään hallita, on todella epämukava tunne antaa hevoselle edestä tilaa. Etenkin kun Pena on sitten hypyn jälkeen varsin nopea hyödyntämään sitä saamaansa tilaa, ja turpa tahtoo jäädä sinne alas ja samalla sekunnilla perä lentää ylös. Minulla olisi paljon mukavampi olo lähestyä esteitä ohjat oikein lyhyellä ja hevosen pää kunnolla ylhäällä, mutta jos yritän ratsastaa Penaa siten, se hyppää selättömästi tai todennäköisimmin ei enää suostu hyppäämään lainkaan. Ja sitten tietty se helmasyntini setälaukkaaminen, josta sain ohjaajakoulussa niin paljon noottia että vieläkin korvat punoittaa.

Yllä olevilla videoilla sentään esiintyy laukkaa, sellaista kunnollista etenevää laukkaa. Voisin vieläkin antaa Penalle enemmän vapautta ja lakata säätämästä käsilläni niin paljon, mutta aion ottaa tämän kesän tavoitteeksi - uskaltaa jättää ne kädet sinne oman onnensa nojaan ja ratsastaa jalasta eteenpäin.

Seuraava merkkitapahtuma on minun ja Sulon ensimmäinen vuosipäivä. Palataan niissä merkeissä pian!

Pena ratsailta

Olen pälissyt blogissa kaikenlaista, mutta Penan kouluratsastuskuulumiset ovat jääneet päivittämättä. Enkä tiedä onko niissä niin varsinaisesti ollut mitään kerrottavaakaan - syksyn läpi raahauduttiin miten kuten ja ratsastin milloin ratsastin ja tein mitä tein, en mitään kovin pitkäjännitteistä tai tavoitteellista ilmeisesti ainakaan. Ratsastuskuvia on ollut esitettäväksi pyöreä nolla (eikä se korjaudu nytkään, sori).

Penan kanssa on kuitenkin jo aika pitkän aikaa ollut hyvä mieli työskennellä. Ehkä se johtuu siitä että varsinaisia tavoitteita ei ole ollut, mutta suuria pettymyksiä tai turhautumista ei ole tullut. Päinvastoin - viikonloppuna olin hankiratsastuksella radalla, ja Pena oli hulvattoman villi, innokas mutta ei kekkuloinut mitään turmiollisia sivuloikkia tai pukkihyppyjä, vaan pisteli menemään korvat tötteröllä. Nauroin ääneen sen innolle, ja sain tuosta puolivallattomasta ratailottelusta niin paljon hyvää mieltä ja energiaa, että siitä riitti monta päivää uuden viikon puolellekin.

Joulun aikaan tuli kokeiltua myös ilman satulaa ratsastamista pimeässä. Tämä ei ollut suinkaan alkuperäinen suunnitelma, vaan tilapäisvaloni oli mysteerisesti pudonnut tolpannokasta ja hajonnut sillä välin kun laitoin Penaa tallissa ratsastuskuntoon. Koska olin jo valmistautunut ratsastamaan, ajattelin mennä siitä huolimatta, että olin liikkeellä ilman satulaa ja päivänvalon aika oli jo ohitettu. Yllätyksekseni Pena oli aika hyvin kuulolla näinkin haastavissa olosuhteissa, ja minun todella piti keskittyä siihen mitä tunnen! Yhden aistin poissulkeminen terästää toisia. Kun en nähnyt juuri mitään eikä ollut satulaa tukemassa, piti käyttää koko keskittymiskapasiteetti siihen että pysyn tasapainossa ja hevoseni kanssa samassa kurssissa. 

Tänään sain miehen videoimaan meitä hetken, jotta näkisin, miltä kentällä työskentely tällä haavaa näyttää. Siinä on monesti iso ero, mitä tuntee selkään ja mitä todellisuudessa tapahtuu. Ihana flow loisti poissaolollaan ja kentän pohja oli epämääräinen, mutta jotta ei mene virheissä rypemiseksi, palaute ja viime aikojen fiilikset tulee koontina perinteisen hampurilaismallin mukaan: 

+ Pena ravaa kivasti nykyään. Sillä on hyvä tahti ja muoto pääsääntöisesti pysyy tasaisena. Ravissa on joustoa siinä määrin kuin Penan kapasiteetti antaa myöden. Olen ehkä myös oppinut ratsastamaan eteenpäin ravia enkä jää enää niin herkästi nysväämään taaksepäin miniaskeleita. 

- Kun Pena ei ole rehellisesti läpi, sen siirtymiset ovat kammottavia. Tuntuu olevan kuun ja tähtien asennosta kiinni, milloin saan sen ratsastettua niin että siirtymisissä paketti ei leviä. Kun Pena on oikeasti avuilla, aktiivinen ja rento, se kantaa siirtymisten läpi. Jos ei täydellisesti, niin riittävän hyvin. Mutta jos en saa sitä rehellisesti pohkeen eteen, se heittääntyy salamannopeasti siirtymisissä altani pois ja karkaa peräänannosta. Minä jään silloin liikaa ratsastamaan kädellä ja unohdan kokonaan pohkeet. Jos teen siirtymiset alaspäin ääniavuilla, Pena pysyy peräänannossa mutta siirtymisten täsmällisyys kärsii. Tosin hra. Christoph Hess opasti klinikassaan kerran, että siirtymiset eteenpäin on tultava heti avusta, ja siirtymiset alaspäin voidaan tehdä ns. slow motionina, jotta rentous ja aktiivisuus voidaan säilyttää. Pitäisi siis varmaankin minun itseni tarkemmin määrittää, miten ratsastan siirtymiset ja mikä kulloinkin riittää. 

+ Olen kenties saanut tarpeeksi välähdyksiä siitä, miltä tuntuu kun Pena on oikeasti kanssani ja saan sen jakamattoman huomion. En tyydy siihen että Pena ehkä kohta viitsii keskittyä tai sitten ei. Uskallan vaatia siltä keskittymistä silloin kun tehdään töitä. Suorituksen ei tarvitse olla täydellinen eikä se usein olekaan, mutta haluan joka ratsastuskerralla tunteen, että Pena on läsnä myös henkisesti. Uskon että pitkälti tämän myötä kyttääminen ja säikkyminen kotikentällä on jäänyt käytännössä kokonaan pois.

Ja sitten jotain ennenkuulumatonta. Koostin tänään kuvatut videoklipit yhteen ja kun muksut katsoivat Pikku Kakkosta, hipsin keittiöön ja nauhoitin videoon ääniraidan! Laita siis äänet päälle niin saatan sinut käsi kädessä videon läpi ja kerron, mitä itse havaitsen hevosessani ja sen suorituksissa. 

Kesäillan valssi

Klo 21.30 on enää "vain" 29 astetta lämmintä ja "vain" 60 000 paarmaa joten on aika pienelle kesäillan valssille.

Helle on turvottanut jalat niin että saappaiden vetoketjua saa hampaat irvessä vetää kiinni, eikä totta puhuakseni ratsastus ole kovinkaan lähellä harmonista valssin keinuntaa. Ennemmin se muistuttaa puolivallatonta polkkaa jossa ei oikein ole selvää kumpi vie ja kumpi vikisee.

Vaan on se kesäilta kaunis, helteestä huolimatta

Kesken laukan lentää ötökkä silmään ja Pena pinkoo hilpeänä ja varsin kevyenä edestä ja takaa. Ja mikäs siinä on pinkoessa kun saa päivät huilia viileässä tallissa ja vain yöt laiduntaa! Puoli tuntia ja ollaan molemmat suihkua vailla. Saappaatkin alkaa sopia jalkaan vähän paremmin ja jalkojen lisäksi on keventynyt mieli. 

Kollektiivinen hiki

Pesujen päälle hörppy 

Klo 22 Pena palautuu lauman luo ja minä mätän karsinoista päivän tuotokset, koska huomenna on taas uusi hellepäivä ja sisähuoltoa vaativat hevoset. Ei oo kylmä, ei oo pimeetä, ei oo märkää. Ei siis parane valittaa, kai, vaikka en minä näiden helteiden suuri ystävä olekaan. 

Pitäkäähän huolta nestetasapainosta ja suojatkaa hevosia paahteelta ja paarmoilta! Muistellaan tätä sitten marraskuussa. 

Uusia kotiläksyjä, unelmia ja talveen varautumista

Tällä viikolla tiistaina olin toista kertaa meidän uuden valmentajan, Eerikan silmän alla. Penaa täytyy ihan ekaksi kehua siitä, että entinen keulin-reuhdon-huudan-hikoan-paskon -tyyppi on tätä nykyä sellainen matkamies, että teen sen kanssa reissut yksinäni luottavaisin mielin. Se menee kyytiin lähettämällä kyselemättä, matkustaa siivosti (no niin se on kyllä aina matkustanut mutta lastautuminen on toisinaan ollut vähän säätöä - aina sen on autoon saanut, mutta välillä hommaan on kuulunut pystyynhyppelyä, vinoonmenoa, pään kolhimista traikun kattoon ja ylipäätään mullittelua sillalla) ja perillä varsinkin käyttäytyy niin, että sen voi varustaa trailerin vieressä ilman että oma kiukkusuoni pullistelee.

Kesäillat!

Tällä kertaa oltiin valmentajan kotikentällä, ja parkkeerasin yhdistelmän n. 500 metrin päähän hiekkaparkkikselle, jossa oli paremmin tilaa operoida kuin Eerikan omassa pihassa. Parkkikselta kulkee metsäpolku pihaan, ja mennessä talutin Penan perille. Itse valmennukseen olen tyytyväinen. Ensimmäisellä kerralla puututtiin vain ja ainoastaan siihen, että Penan on oltava pohkeen edessä koko ajan ja keskityttävä minuun. Myös asentoani rukattiin niin että pääsisin eroon vaivihkaa ilmaantuneesta turvakyyrystä. Näitä juttuja olen harjoitellut vastalihakset armoa anellen nämä reilut pari viikkoa valmennusten välissä, ja hetkellisen epämukavuusalueen jälkeen olen huomannut että tulosta tulee. Ja Eerikalta saatiin samansuuntainen palaute, jahuu! Pena tuntui ihan super paljon paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla - se kyttäsi ja jännitti, mutta reagoi nyt huomattavasti sähäkämmin pohkeeseeni ja palasi pohjeavusta kuulolle eteeni. Askellajien laatu paranee heti kun se pysyy edessäni = kuulolla ja rentona.

Kentänlaidalla oli haastavia pelokkeita kuten paalipiikit ja yksi kanto, joten aika monta toistoa saatiin taas siihen, kun Pena jähmettyy ja meinaa jättäytyä jäykäksi apujeni taakse. Nyt päästiin ratsastamaan kaikki askellajit läpi, pääsin istumaan alas ravissa ja silti vaikuttamaan. Kotiläksyt muistiin itselle:

• vaadi enemmän takajalkoja liikkeeseen mukaan, älä tyydy vähän sinnepäin. Pena kykenee, minä kykenen
• hae fiilistä keinuvasta selästä harjoitusravissa. Jos selkä jäykistyy, koita perusistunnassa vähän keinauttaa selkää taas liikkeelle ja rennoksi. Pena jännittää ensin selän, sitten vasta alkaa silmä pullottaa ja korva killittää väärään suuntaan. Koita päästä vaikuttamaan jo silloin kun selkä jännittyy.
• kädet!! Etenkin vasempaan kierrokseen vasen käteni jää taaemmas. Ongelma tulee selkeiten esiin vasemmassa laukassa, jolloin jään kantamaan Penaa vasemmalla ohjalla. Oli ihan aivohiki kun piti oikeasti työntää vasen käsi eteen, ratsastaa vasen pohje läpi ns. kohti oikeaa ohjaa ja kääntää kunnolla ulkoavuista. Tämä on juuri sitä mitä toitotan omille oppilailleni koko ajan, ja sitten vedän itse siitä sisäohjasta. Hyi häpeä!
• sama ajatus vasemmassa kierroksessa kun Pena pullistuu pois pelottavasta kohteesta: avaa vasen käsivarsi ja ratsasta vasen pohje. Pena ei saa nojata vasempaan jalkaani vaan sen täytyy kantaa itse itsensä
• siirtymiset. Oijoi. Olen tiedostanut hyvän tovin että siirtymisemme ovat retuperällä. Pena vastaa viiveellä ja nousee pois tuntumalta. On korjattava joka ikinen siirtyminen eteen. Hevosen on oltava pohkeen edessä läpi siirtymisen. Etenkin laukannostoissa Pena jännittyy kun alan valmistella, ja lopulta nostaa laukan myöhässä apuun nähden eikä ole enää peräänannossa noston hetkellä. Olen itse auttamatta liian hidas korjaamaan sitä. Näitä aletaan työstää seuraavaksi.

Hikisen valmennuksen päätteeksi ratsastin Penan takaisin autolle. Siis kyllä vaan, maastoilin vieraissa metsissä! Huikeaa.

Videolta kaapattu kuva eräästä kevätillan valssista

Otsikon mukaiseen unelmointiin liittyy tällä kertaa suitset. Olen muutaman vuoden ajan haaveillut Täydellisistä Suitsista jotka täyttäisivät kaikki korkeat vaatimukseni, mutta sellaisia ei ole tullut vastaan. Pena on kulkenut osista kootuissa remonttisuitsissa jotka alkavat olla todella venähtäneet ja kulahtaneet. Haaveideni suitsissa on kunnolla muotoiltu, leveä niskahihna sekä sellainen turpahihna joka jättää posket vapaaksi. Menin pitkään kokonaan ilman turpahihnaa, mutta Pena on topakka ravistelemaan päätään jos on vaikkapa kärpäsiä, ja kun suitset pari kertaa putosivat sen päästä kesken treenin, totesin että joku turpahihna on oltava, vaikka en halua sulkemalla sulkea hevoseni suuta. Käytännössä remonttiturpis on ainoa joka jättää posket vapaaksi, mutta remonttiturpahihnat eivät oikein istu Penan pään ja lyhyen suun anatomiaan. Jotta remonttiturpis kulkisi oikealla kohdalla kuolaimeen nähden, tulee turvan päältä kulkeva hihna liian alas. Ja jos säädän korkeuden turvanpäällishihnan mukaan, tulee leuan alle menevä osuus kuolaimen päältä.

No sitten kävi niin että törmäsin unelmasuitsiini... Ja niiden hintalappuun.

PS of Sweden Pioneer -suitset

PS of Sweden Pioneer -suitset kolahtivat ja kovasti. Remonttiturpiksen kaltainen turpahihna, mutta ei niin alaslaskettu kuin perinteinen versio. Turpahihnan paikassa säätövaraa. Niskahihna sellainen kuin haluan ja posket jää kivasti vapaaksi. Turpahihna ei painu silmän lähelle. Ja kuolainkiinnityksessä on poskihihnojen päissä bonuksena kuminauhaa joka tuo pehmeyttä siihen kuinka kuolain suuhun asettuu. Leukahihnan kanssa nämä ovat myös FEI:n hyväksymät koulukisoissa, josko sillä nyt on meidän tapauksessa mitään merkitystä. Minä haluan!! Mutta nämä mokomat kustantavat 245 euroa, ja näin kun juuri siirtyy äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle joka on sen kolmisen sataa kuussa, niin ei oikein olisi varaa tuonhintaisiin suitsiin. Mutta kun minä haluan! Ja Penakin haluaa! Ja sillä oli synttäritkin! Millä muulla epä-järkisyyllä voin vielä perustella nämä itselleni?

Lilliputtiponi loikkaa

Kun juhannus on ohitettu, voi hyvällä syyllä ruveta valmistautumaan talveen, vai kuinka? Ainakin siltä osin, että heinäntoimittajan kanssa on neuvoteltu tulevasta talvesta ja siitä, pitääkö tässä kehittää heinäpaniikkia vai ei. Kuulemma minun ei vielä kannata, hänellä on luotto toiseen satoon ja että saan siitä tarvitsemani paalit. Tulevana talvena meillä tullaan syömään myös olkea, sikäli mikäli saan hygienistä olkea käyttööni. Olki on uusi musta ja oljesta sekä olkimyyteistä Muuliprojektin Kaisa teki Onnen Rippeiden Elinan avustuksella varsin ansiokkaan selvityksen. Olki tulee ensisijaisesti Sulon laihdutusprojektin tueksi, mutta koska ponit tarhaavat samassa, saa Penakin siitä osansa. Todennäköisesti mennään niin, että öisin Sulo syö enemmän olkea kuin heinää, ja Pena puhtaasti heinää, ja kun ne ovat samassa, on tarjolla jonkinlainen heinän ja oljen kombo. Sulon laihdutusasioista kirjoitan myöhemmin perusteellisemmin, kun ne ovat nyt viime aikoina pyörineet mielessäni stressiin saakka.

Tänään kuitenkin aloitin yhden talveenvalmistautumisprosessin: aloin kuivata kerppuja! Jos onnistun kuivaamaan ja säilömään nämä oksakimput homehtumatta, saavat ponit talvellakin maistella kesän makuja.

Ponipoikien talviherkkuja aitassa kuivumassa

Meillä kävi sattumalta eilen erään asiakkaani matkassa pari ponityttöä, jotka tunsivat Sulon sen ratsastuskouluajoilta. He tuskin tullessaan tiesivät, että Sulo asuu täällä, mutta kun näkivät sen tulevan meitä vastaan laitumella, oli välitön kommentti Voi miten Sulo näyttää niin paljon iloisemmalta kuin ennen! 
Tuli hyvä mieli.

Hyvän mielen ponit

Sulo on kietonut meidän sakin pikku kavioidensa ympärille. Se on vaan niin mainio tyyppi! Siinä missä Penan kanssa on välillä pinna tiukalla kun se härvää, kyttää tai on muuten vaan jotenkin haastava, on Sulon kanssa kaikki mutkatonta. Jos on paha mieli pihalle mennessä, voi ottaa Sulon jumpalle ja paha mieli on poissa. Se on todellinen hyvän mielen poni!

Alla editoimattomia videoita Sulon ohjasajotreenistä. Ollaan molemmat ihan keltanokkia tuossa hommassa, mutta kerta kerralta paremmin. Laukkaosuuksissa huomaa miten Sulolta puuttuu voimaa - se rikkoo useamman kerran raville juuri niissä askeleissa joissa sen tulisi koota ja ponnistaa. Vasen kierros oli kauttaaltaan vaikeampi ko. kerralla.







Enkä minä Penaakaan moiti, vaikka sen perusluonne onkin kovin erilainen kuin Sulon. Sen kanssa tekemisen nautinto on enemmän mallia vaikeuksien kautta voittoon. Olin tänäänkin siitä niin ylpeä, kun se seisoo käytävällä liikahtamatta kun neljävuotias esikoinen harjaa ja laittaa kanssani suojia ja kiinnittää satulavyötä.

Penan treenien suhteen olen ollut aika eksyksissä. Valmennuksen jälkeen olen etsinyt kotitreeneissä tunnetta jolloin Pena olisi rehellisesti pohkeen edessä, ja yrittänyt hakea omaa asentoani pois turvakyyrystä johon olen huomaamattani painunut. Vaikeaa. Kun korjaan Penaa lorvimisesta eteenpäin, tulen helposti ajaneeksi sitä äärilaidasta toiseen: pohkeen takana maleksivasta selkä alhaalla karkuun juoksevaksi. Tänään kuitenkin tuntui siltä että löysin oikean fiiliksen, ja niin se vain on että ratsastus muuttuu merkittävästi helpommaksi kun hevonen tulee apujen eteen. Laukassa etenkin sain vain olla, käsi oikeasti istunnan edessä ja Pena laukkasi ja ponnisti irti maasta eikä vain raahannut itseään eteenpäin.

Murut! Huomioi Penan esittelemä risu

No nyt!

Vihdoinkin ryhtiä tähän meidän ratsasteluun! Hankkiuduin nimittäin kouluvalmentajan silmän alle. Koska arki pikkulapsiperheessä on mitä on, asetin tavoitteeksi päästä valmennukseen kahdesti kuussa. Ja aloitin tänään.

Tässä ihan vaan kerättynä itseä ja omaa muistia varten tämänpäiväisen valmennuksen avainkohdat:

- Hevonen rehellisesti pohkeen eteen. Sieltä voidaan rakentaa kantovoimaa, saadaan selkää liikkeeseen ja sitä kautta rakennettua liikkumisen laatua. Koulukisoissa teknisesti oikein tehdystä liikkeestä saa maks. kutosen, loput täytyy tulla liikkumisen laadusta. Ei-niin-näyttävä hevonenkin voidaan saada liikkumaan laadukkaasti, mutta tie vaan on pidempi.

- Aikuista hevosta voi jo vaatia pitämään huomio ratsastajassa. Kun Pena jää jälkeen, jättäytyy pohkeen taakse, tuijottaa muualle, nousee pois tuntumalta, ratsasta jalasta eteen. Avaa jalat ja kops pohkeella, tai maiskutus, tai kosketus raipalla. Rakennetaan tästä lähtien hyvin mustavalkoiseksi tämä asia: korjataan huomion karkaamista ratsastamalla eteenpäin, jotta hevonen saadaan taas pohkeen eteen.

Alkuun eteenratsastus tuntui siltä että "juoksutan" Penaa hillittömässä ravissa, mutta kun katsoin videolta, ei se mennyt mitenkään liian kovaa. Ja kuten valmentaja lupasi, alkoi tulosta tulla jo tämän yhden tunnin aikana. Huomio kääntyi koko ajan nopeammin minuun kun muistutin pohkeella, ja ravissa kuulemma takajalat tulivat jo kaksi kavionmittaa pidemmälle vatsan alle kuin aloittaessa. Olen vain itse liian hidas korjaamaan ja keho tahtoo reagoida kädellä taaksepäin kun tuntuma häviää. Vaikka se on hevosen tehtävä hakeutua kohti tuntumaa.

Omasta asennostani seuraavat huomiot:

- Pidä hartiat lantion päällä. Kun kevennän alas pystyssä, on hevosen tultava istuntani alle, ns. tuotava satula istuinluideni alle. Jos olen etukenossa ylävartalolla, ei hevonen "pääse" pohkeen eteen. Vatsalihakset joutuu töihin kun ylävartalo on lantion päällä. Kun lähden ylös kevennykseen, pitää sanoa jalalla eteenpäin, jotta hevonen on allani kun istun alas. Säilytä asento kaarteissa! Hevosen tehtävä on kantaa ratsastaja kaarteesta läpi.

- Käsi istunnan edessä. Vie kättä ohjaa pitkin eteenpäin, ns. lyhyemmät ohjat. Älä korjaa ohjalla taakse. Tunne tasaisesta tuntumasta syntyy siitä että ajattelee lapaluut (hartiat) alas ja ojentajat töihin, ei hauikset.


On jotenkin tosi raadollista olla pitkän tauon jälkeen taas vastakkain omien vajaavaisuuksiensa kanssa. Itsekseen kun ratsastaa niin oma asentohan on aina oikein mukava ja mallikas... Sitten kun sitä pitää korjata, ja ai niin taas korjata, ja ai niin taas korjata, tulee hetkittäin tosi turhautunut olo. Miksei mun kroppa pysy siellä missä haluaisin sen olevan? Tai missä luulen sen olevan?

Penalla oli aikamoinen kuolemanpelko päällä kun oltiin uudessa, haastavassa paikassa (autot, traikut, hevosrekat, ravurit, maastoesteradalle tulijat ja menijät, you name it, we had it). Se ei sätkinyt eikä loikkinut mutta tuntui yhtä pehmeältä ja vastaanottavaiselta kuin betoniporsas. Minuakin jännitti. Ei se mitään, tämä on alku. Nyt lähdetään metsästämään Penalle kantovoimaa, sitä tasaista hyvää muotoa ja sitä kautta keskiaskellajeja. Siinä oli ensisijainen toivelistani.

Notkea rotta

Hyppääminen.

Pena kylmäharjoitteli eilen näin:



Tätä semihallittua kierrosta edelsi ekalla irtipäästöllä kujan rallaaminen oikeinpäin-väärinpäin-oikeinpäin-väärinpäin-oikein-päin-väärinpäin x8 sekä kujan päässä odottaneen namuämpärin polkaisu tuhannen murusiksi ennen kuin Herr Pena suostui uudestaan talutettavaksi. Tulkitsen tämän että kivaa oli. Päätin kuitenkin kohottaa vikaa estettä reippahasti jotta joutuu vähän keskittymään.

Kivanpito saisi olla hyppäämisen teema seuraavat viikot, ja seuraavat viikot saisivat sisältää hyppelyhommia vähintään kerta, mieluiten kaksi per periodi. Oma alhoni hyppäämisen kanssa jatkuu: satuin eilen katsomaan loppunäyttöratani ja ensin tuli epätoivo - minähän osasin hypätä, pääni oli mukana, homma oli kivaa, ja mitä on nyt, puolitoista vuotta, yhtä vauvaa ja kymmentä ylikiloa myöhemmin? Hemmetti polvien tutinaa jo pelkästä ajatuksesta hyppäämisestä! Vetämistä taaksepäin ja sitä hiton setälaukkaa!

Mutta sitten päätin lakata heittelemästä tuhkaa päälleni ja ruveta suhtautumaan tuohon videoon lannistamisen sijaan tsemppivideona. Olen pystynyt, olen osannut, joten kerran (aikuisiällä!) saavutettu taso on mahdollista saavuttaa uudestaankin. Tai jos ei tasoa, niin tunne. Sitä kohti.

Tänään hypyt jatkuivat selästä käsin ja ilon kautta. Huomasin jo tallissa että jännitti. Otin jännitykseni mukaan ja päätin että teen juuri sen verran kun on hauskaa. Suunnittelin miten verryttelen jotta tulee tunne että Pena on rehdisti pohkeen edessä mutta irti kädestäni. Eteenratsastuksia ja siirtymisiä joiden jälkeen kunnon hellitys (taputus molemmilla käsillä). Sitten lävistäjillä kavalettia ja 50 cm pystyä. Ja se meni hyvin! Pena oli kuuliainen eikä edes suunnitellut kekkulointia, kieltämistä tai ryntäämistä tai näistä muodostettavia satunnaissekalaisia komboja. Tuli hyvä fiilis. Eikä se ratkaiseva tekijä ehkä ole se estekorkeuskaan, vaan tunne. Tunne että olen puikoissa enkä matkustaja joka saatetaan viedä paikkaan a, b tai c, taikka jättää viemättä, taikka lingota mäkeen. Olen jo sen verran vanha ja nössö, etten tykkää tulla kiikutetuksi.

Nyt siis täytyy hypätä usein ja niin helppoa, ettei minun tarvitse jännittää eikä Penan ottaa kieppiä. Pitää uudestaan opetella laukkaamaan kohti esteitä, pitää saada selkärankaan taas se että kun on laukka, paikat tulevat itsestään eikä ole niin nuukaa jos on vähän kaukana tai vähän lähellä. Pitää löytää yhdessä Penan kanssa tunne siitä että on kivaa.

Estehepan rensselit ja kaikki

-15°C

En antanut rapean pakkasen pelottaa ja hyvä niin! Kenttä saatiin eilen lingottua aika hyväksi, hiukan pelotti ryhtyä mihinkään sen suhteen kun näille leveyspiireille on satanut pääasiassa pakkaslunta jonka alla on sileää jäätä. Pelkäsin että lumen lykkääminen tai linkoaminen tuo vain jään esiin, mutta olin onneksi väärässä ja saatiin pitävä, ei lainkaan kova pinta aikaan. 

Penalla oli pakkasvirtaa joka alkoi pirskoontua pintaan heti kun siirryttiin alkukäynneistä työntekoon. Otin sitten ihan vain hetken ravia jonka jälkeen ryhdyin suoraan työstämään laukkaa. Hyvä ratkaisu! Poni on hyvin pohkeen edessä (välillä melko kaukanakin pohkeen edessä, kröhöm...) ja laukkaaminen oli sen mielestä mukavaa. Suoruusharjoittelu jatkuu eli avotaivutuksia veivataan kaikissa askellajeissa. 

Laukan jälkeen pieni välikäynti ja sitten Pena jo päästikin hyvin istumaan alas raviin. Jos se on kovin jännittynyt ja kiireinen niin ravi on tikittävää eikä alasistuminen tunnu mukavalta. Vasta kun Pena kohottaa rintakehäänsä ja alkaa kantaa kroppaansa rehellisesti, on harjoitusravin ratsastaminen mielekästä. 

Lopuksi otettiin koira mukaan ja lähdettiin loppukäynneille pihatielle. Niin kaunista!

Kaikkeni annoin

Hiksaa pukkaa

Voimajuomalla. Hammaspeikkojen pelossa melassivesi on vaihdettu mashilla maustettuun veteen. Kelpaa. 

Keittiön (varsin likaisen) ikkunan läpi kuvattu puskaan maastoutunut Pentti

 Joskus ei tarvita muuta. Auringonpaiste, tarpeeksi vaatteita, pirteä hevonen. Hyvä mieli taattu koko päiväksi. Tätä lisää.

Mitä ajattelin tänään?

- Jokin on muuttunut, ja parempaan suuntaan, havahduin tajuamaan kun poistuin Penan kanssa pihasta rennosti pitkin ohjin ja tein alkukäynnit pihatiellä koskematta ohjiin sen kummemmin. Tällä lailla me vaan päästään pihasta pois eikä möröt huuda ihan joka oksan takaa.

- Jiii-haaa! kun laskettelin jo aika reipasta laukkaa radalla ihanassa hangessa ja Pena meni pääsääntöisesti enemmän eteen- kuin ylös- tai sivullepäin.

- Hammasrintamalla hetken hengähdystauko. Penan syömiskäytös on raspauksen jälkeen normalisoitunut, enää se ei uita heiniään vesikipossa ja syökin siivommin. Karies ei sieltä mihinkään ole kadonnut, mutta todennäköisesti nämä oudot oireet johtuivat piikkien aiheuttamasta epämukavuudesta eikä niinkään karieksesta. Vielä.

- Pikkuhiljaa taas kohti kehonhallintaa. Tämä talvi on ollut liikkumisen kannalta vähän semmoista vapaampaa, on humputeltu radalla ja pellolla ja treenattu eteenpäin työntäviä lihaksia ja isoja askeleita. Tällä viikolla olen kahdesti ratsastanut kentällä koulua ja palautellut Penan mieliin suoruutta ja rintakorin kantamista. Eka kerta oli aikamoista seilaamista, tänään jo prosessoidumpaa. Kovin tyytyväisenä Pena pärskii jumpan aikana, joten kai se ihan hyvältä tuntuu.

- Kiropraktikko olis pop ja hänpä saapuu maaliskuun lopulla Penaa niksauttamaan. Pena on taas todella banaanina vasempaan, mihin viime kesän kirohoidosta oli merkittävää hyötyä, joten jostain aion nipistää eurot hoitoon.

- Älä vedä, älä purista, mieti missä kroppa menee. Oma mantrani hevosen selässä tällä hetkellä. Pitää toistaa n. kolmen askeleen välein koska ihminen (minä) nyt vaan todella mielellään puristaa ja vetää ja jää ratsastamaan jotenkin liikaa aktiivisilla avuilla ja liian vähän aktiivisella tunteella.

- Pics or it didn't happen. Edes niitä kännykkäkuvia.

Pihatiellä meni lastenvaunut härreguuuuuuuuud

(No en tiedä kaipaako juuri tämmöisiä kännykkäkuvia kukaan.)

Eteen- ja eteenpäin

Tämän talvikauden agenda on ollut ensinnäkin saattaa rouva ratsastaja taas sellaiseen kestävyyskuntoon että ratsastus on mukavaa, ja toiseksi saada rouva ratsastajan raskaudenpaisuttama ahteri kutistumaan niin että vanhat Pikeurit sopisi taas päälle. Sanotaanko niin, että ensimmäinen kohta on näin tammikuulla paremmissa kantimissa kuin jälkimmäinen - en kuulu siihen ihmistyyppiin, jolta kilot karisee imettäessä, päinvastoin. Ihra istuu piukassa vaikka muutoin en ole pullevuuteen taipuvainen. Eihän tämäkään imetyshupi iankaiken kestä, ja onneksi on talvikausi niin voi syyttää kylmää ja vedellä menemään tyynesti tuulihousuissa ja jättää ihonmyötämisemmät vaatekappaleet kaappiin.

Hevosen talvikauden agendaan on kuulunut niin ikään liikkeessä pysyminen. Hetkellisiä kelimasennuksia lukuunottamatta olen onnistunut tässä aika kivasti. Lähinnä nämä masentelut ovat olleet minun korvieni välissä, ja Pena on silti liikkunut, jos ei muuta niin käyntiä. Se ei vaan ole mikään kävelykausihevonen - jäisellä kentällä on esitetty laukkaa poikittain sen sijaan että olisi antauduttu tekemään avotaivutusta käynnissä, ja aamutalliin tulijaa on tervehditty keulimalla karsinassa. Ja koska liukkaalla kentällä en määräänsä enempää viitsi Penaa pyöritellä, ollaan edelleen menty kerran, kaksi viikossa jossain muualla eli radalla tai pellolla.

Penan talviagendaan on ylipäätään liikkumisen lisäksi kuulunut eteenpäin liikkuminen - kun mennään siellä missä voi mennä reippaasti, mennään kunnolla, isosti ja eteenpäin. Raviin on tullut ihan uutta potkua kun ollaan paineltu menemään radalla. Laukka on vielä käsittelyssä. Sitäkin mennään ja kerta kerralta rohkeammin, mutta laukassa on vielä pieni villiintymisvaara olemassa joten ihan surutta en uskalla laukassa päästellä. Tänään kyllä pötkittiin radalla reilut kaksi kilometriä laukkaa yhtä soittoa ja kun kyttäily siinä höyryjen vähetessä laantui, alkoi laukassakin olla liikelaajuutta. Väsymys vaan tulee isossa laukassa nopeaan! Ja juu, myös rouva ratsastajan reisiä tärisytti niin maan perusteellisesti jälkeenpäin...

Pena on aika näpsäkän näköisessä kunnossa tällä hetkellä. Tänä sisäruokintakautena ollaan syöty merkittävästi parempaa heinää (viittaan siis sekä valkuaisen että sokerin määrään) kuin viime vuonna, ja se näkyy Penan vatsanympäryksessä. Ei pömpötä! Valkuaislisää annan lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä laskennallisesti heinän pitäisi täyttää valkuaisentarve kevyessä käytössä. Nyt menee Norran rypsiä (olisiko kauppanimi ollut Pure Protein?) kaksi desiä per vuorokausi. Lisäksi kivennäinen, ADE-vitamiini, suola ja "hyvänmielen mash". Simppeliä ja meille sopivaa.

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!

Kolmen kombo

Sinivalkoinen, satavuotias Suomi jota säiden herrakin juhlisti, ja punainen paholaiseni näin kilttinä! Mikä mahtava itsenäisyyspäivä!


Todentotta, olen videolla ratsailla ja radalla. Kuuden reippahan kierroksen jälkeen voidaan jo kävellä niin että uskallan hetkeksi irrottaa toisen käteni ohjasta...

Aikomukseni on toteuttaa niin kauan kuin kelit sallivat kolmen komboa viikkoliikutuksissa: yksi päivä koulua kentällä, yksi päivä puomeja/esteitä kentällä ja yksi päivä "maastoa" eli radalla. Oletusarvona toki se että pääsen kolmesti viikossa selkään! On melko todennäköistä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas jäätikkökelit jotka pakottavat hipsuttelemaan käyntiä, joten nyt haluan keskittyä kunnolliseen perusliikkumiseen ja rentoon, sujuvaan liikkeeseen. Kokoamista ja temppuja sitten taas keväämmällä.

Pena on ollut oikein mainio. Hiukan villi ja pinkeä, mutta silti mainio. Viime viikolla se hyppäsikin ilman mutinoita, vaikka edellinen estekerta meinasi olla ihan fiasko kieltoineen 40 cm esteelle. Ja radalla se on myös malttanut käyttäytyä. Olen laittanut siltä korvat kiinni ja se tuntuu leikkaavan pienen siivun tuijottelusta.  Ensimmäinen kierros on pikkupiffiä ja pälyilyä, mutta kun saadaan hiukan latua alle ravissa niin ylimääräinen sätkyily jää.

Tosin yksi apinamuuvi esitettiin jokunen viikko sitten, kun meille oli tullut ratsastusseuraa naapurista. Naapurin hevonen oli vielä trailerissa ja Pena kävi kuumana tallin käytävällä, puoliksi varustettuna, satula selässään ja suojat jaloissa. Menimme sitten naapurin kanssa rehuhuoneeseen säätämään naapurin uusia suitsia ulos pakkauksestaan ja jätin Penan siihen käytävälle hetkeksi valvomatta. Kun kuulin kolinoita ja palasin katsomaan, mitä Pena puuhaa, niin eipä ollutkaan koko Penaa missään. Se oli avannut vetosolmunsa (on hyvin hyvin taitava siinä) ja poistunut. Siellä se laukkaili pitkin pihaa, häntä tötteröllä, kahden ja puolen tonnin Amerigo löysällä mahavyöllä selässään, riimunnaru jaloissa lepattaen. Välillä se tallasi narun päälle ja silloin ikävästi nyppäsi nenältä, mutta vauhtia se ei hidastanut lainkaan... Eikä pienintäkään aikomusta antaa kiinni. Lopulta sain sen jaakattua kentän nurkkaan ja ninjahyppyjen ja ärräpäiden avulla pidettyäkin siellä kunnes se lopulta myönsi tappionsa ja antoi ottaa kiinni. Aaargh että nousi savu korvista! Ellei satula olisi ollut niin höllästi kyydissä, olisin antanut lisää vauhtia mokomalle kesselille. Onneksi naapurilla on vähän samanhenkinen punainen ruuna niin sen suuremmin ei tarvinnut hävetä tätä välikohtausta.

Eväillä

Itsenäisiä aikoja itse kullekin!

Kun traktori huomioni vei

Laidun! Vielä kovin köyhä, mutta kuitenkin. Iso vihreä ala jonne pääsee joka päivä (ja jonne myös naru piukalla koitetaan vetää joko etu- tai takaperin ja aina tulee käytösmuikkari). Aloitin laitumeen totuttelun viime viikolla - olen suosinut tyyliä viedä hevoset iltapäiväheinäaikaan peltoon ja hakea yöksi talliin. Näin ensilaidunnus kestää 4-5 tuntia ensimmäiset päivät ja edelleen vuorokauteen mahtuu kolme normaalia kuivaheinäsatsia. Samalla voi tsekkailla pysyykö kakat palleroina eikä tule viileiden aamujen sokeririskiä. Tältä sokerivouhotukselta tosin ruokintamaestro Markku Saastamoinen katkaisi melko yksiselitteisesti siivet viime valmentajakoulutuksen ruokintaluennolla:

"Sokeripitoisuus sinällään on harvoin ongelma, hevoset pystyvät pilkkomaan ohutsuolessaan hyvin sokereita. N. 20 % sokeriosuus on vielä ok (tarkoittaa 200 g/kg ka sokeria). Ongelmat syntyvät kun suuri määrä sokeria tulee kerralla tai sokeripitoisuudet vaihtelevat runsaasti vuorokauden aikana. Vrt. aamulla tarhaan koko päivän heinäsatsi -> hevonen saattaa kahdessa tunnissa syödä koko vuorokauden sokerit. Jos saman määrän jakaa 6-10 annokseen, tulee sokeri tasaisesti elimistöön ja ohutsuoli pystyy pilkkomaan sokerin. Ihminen aiheuttaa sokeriongelman! Hevosen luonnollisin ravinto eli laidunruoho sisältää 15-20 % sokeria. Laiduntamalla sokerin saanti on tasaista."

Nyt olen pidentänyt laidunaikaa niin että hevoset syövät aamuheinät tarhassa ja menevät laitumelle puoliltapäivin ja tulevat taas yöksi sisään heinille. Tänä aamuna hevosia tarhannut mieheni tosin raportoi että oli jo liirausta havaittavissa laitumen suuntaan eikä suinkaan tarhaa kohti. Eikä niitä paljon tarvinnut tarhan portilla odotella kun aamupäivästä hain Penaa liikutukseen. Molemmat olisivat työntäneet päänsä samaan riimuun jos olisi onnistunut. Kyllä laiduntava hevonen on vaan onnellinen, siitä ei pääse mihinkään. Ja laidunnuksen katselu on parasta mindfullnessia omistajalle.

Kentällä tein Penan kanssa siirtymisiä askellajin sisällä ja askellajien välillä. Se oli aika kesselillä tuulella, kaikenlainen sekoilu ja venkoilu olisi puhutellut paljon enemmän kuin asiallinen kouluratsastelu. Oltiin kättä vasten ja pohkeen takana ja korvat kuikuili ihan muihin suuntiin kuin minuun. Kun alkoi löytyä jonkinlaista harmoniaa ja keskittymistä, tuli kentän viereen traktori kevättöihin ja sinnehän se meidän harmonia sitten hujahti. Lopetin kompromissiin ja vein hevoset laitumelle. Pena ei malttanut edes melassivettä juoda tallissa kun piti töllöttää sitä traktoria.

Laitumeen pääsyyn ajoitin myös kevään toisen psyllium-kuurin, nyt kun hevosilla on muutakin puuhaa kuin kaivella juuria tarhasta. Hyvin putoaa toistaiseksi. Jauhemaisella psylliumilla mennään, annos n. tuplat mitä purkin kylki sanoo (eli syötän n. 80 g jauhetta / vrk). Turvotan pari kourallista viherpellettiä ja neljä desiä mashia, sekoitan siihen kivennäiset ja täysrehunappulan ja psylliumjauheen, jatkan ämpärin täyteen vettä armottomasti vatkaten ja kaadan tarjolle. Kuppi kiiltää aamulla!

Sunnuntaina saapuu hieroja kertomaan, mitä hänen näppinsä Penasta tuntevat. Vasen puoli ei ole hyvä, ja saman allekirjoitti Roosakin. Vasemmalta ei ratsastaessa meinaa saada mitään, jotenkin ei löydy koko vasenta kylkeä ja vasen suupieli jää tyhjäksi jos ei koko ajan jalalla rummuta sitä kylkeä liikkeelle. Katselin Penaa maasta kun Roosa ratsasti yhtenä päivänä, ja minusta vasen kankku jäi alemmaksi kuin oikea. Täytyy kysyä hierojan mielipidettä ja alkaa sitten harkita järeämpiä aseita ongelman selvittämiseen. Kiropraktikon näkemys Penasta kiinnostaisi joskus kuulla, mutta olen kuullut kiropraktikoista myös paljon huonoja kokemuksia jos ei olekaan asiantunteva kaveri kyseessä. Jos lukijoilla on vinkata nimiä tai ylipäätään kertoa kokemuksia kiropraktikoiden palveluista, kuulen mielelläni!

Pena hyppää, minä en

Kukapa olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että minä haikailisin hyppäämisen perään? Niin kuitenkin on. Apukuski Roosa kävi tänään aloittamassa hyppykauden Penan kanssa. Kavalettityötä on tehty pari kertaa aiemminkin ja nyt oli aika rakentaa tämän kevään ensimmäiset esteet.

Kuvat on videolta kaapattu, ei jäänyt aikaa kovin perusteelliseen taltiointiin kun samalla koitin hallita hiekkalinnoja rakentavaa lastani ja seurata kuinka pieni ponipässinpääni selviytyy tästä jännittävästä koitoksesta.

Roosan oma hyppääminen on samoissa kantimissa kuin minunkin - valmistuimme viisi kuukautta sitten ja sen jälkeen ei ole hypätty. Tatsi katoaa nopeasti ja tulee taas kummallista korkeusvääristymää silmään: viime viikon valmentajakoulutuksessa rakensin yhteen harjoitukseen metrisen okserin ja se näytti valtavalta. Vaikka vielä viisi kuukautta sitten silmäni mielestä 90 cm oli sellainen ihan okei korkeus, ja kaikki alle 80 cm näyttivät aika hullunkurisilta. Ei saisi päästää itseään tähän jamaan, mutta minkäs teet. Vaikka ratsastankin raskauden aikana, niin hyppäämiseen vedän rajan. Varsinkin tämän kyseisen poniarmaan kanssa.

Aloitimme siis hyvin pehmeästi. Estekorkeus ei noussut yli 60 cm, esteitä oli kolme yksittäistä, ristikoita ja pystyjä. Pena oli positiivinen yllätys! Pohjustin apukuskia että luultavasti Pena kieltää ensimmäiselle esteelle, sitten uusintayrityksellä ryntää, tai ryntää JA kieltää. Mutta ihka ensimmäinen hyppy oli terävä, hyvästä paikasta eikä esteen jälkeen seurannut villiä kevätjuhlatanssia. Hieno Pena!

Kieltoja ei tullut ainuttakaan ja pudotuksiakin vain yksi. Tosin kun toistoja tehtiin ja Penan kierrosluvut kasvoivat, se esitti kyllä ryntäämisbravuurinsa Roosalle. Penan reaktionopeus ja -voimakkuus on ällistyttävä: Roosa erehtyi kerran maiskuttamaan kun lähestyessä laukka meinasi jäädä paikalleen, ja Penahan totesi että selvä pyy, meitsi menee kun käsketään.

Pomppii, pomppii

Maiskautuksesta turpa ylös ja menoks

Hieman siis hienosäätöä vielä, mitä ja kuinka paljon selässä saa ja täytyy tehdä. Olen kuitenkin ihan superiloinen siitä että Pena saa hypätä ja että se käyttäytyi näin asiallisesti! Ensi viikolla treenit jatkuu.

Ei ihan koko totuus

Edellisessä painokeskustelussa en kertonut ihan koko tämänhetkistä totuutta:

Houston, we have a problem

Jep. Siellä on jotain muutakin kuin karkkia ja pullaa. Pikeurit eivät ole menneet kiinni enää moneen viikkoon, eikä paino ole tällä hetkellä 68-69 kg, vaan pari kiloa enemmän. Ja suunta on ylöspäin!

Nyt kun tämä pötsin paisuminen on paljastettu, voin laittaa näytille myös tuoreita ratsastuskuvia. Ratsastan siis edelleen, omaani ja asiakkaiden hevosia, mutta uusia ratsastettavia en ole enää uskaltanut ottaa. Kovin montaa viikkoa tuskin on enää jäljellä tehokasta ratsastusaikaa, mutta sen aikaa jatkan kun ei ole ratsastusta estäviä tai haittaavia tuntemuksia. Toistaiseksi kaikki hyvin.

Penan asiat olen saanut järjesteltyä - Pena on ja pysyy kotona, ja sille on lupautunut varakuskiksi kanssani samaan aikaan ratsastuksenohjaajaksi opiskellut luokkakaverini. Roosa ja Pena ovat jo muutaman kerran tutustuneet toisiinsa, ja nyt alkuun mennään niin että Roosa käy kerran viikossa puomeilemassa ja hyppäämässä Penan kanssa, ja sitten kun minä luovun ratsastuksesta kokonaan, alkaa Roosa käydä myös toisen kerran viikossa. Minä teen maasta niin paljon kuin voin - in-hand -työskentelyä, juoksutusta ja maastoja taluttaen. Sen verran koitetaan pitää Pena liikkeessä ettei se ajaudu ihan hunningolle, mutta en aio hermoilla jos katkoja tulee. Se kesti niitä koko opiskeluvuoteni, uskon että kestää nytkin.

Penan do-it-yourself -vinkki: Varmista maksimaalinen liikkumavapaus lavoille! Molemmilla puolilla samanlaiset.

Verryttelyväistöä

On ihan ok ratsastaa toppatakki päällä vielä huhtikuun viimeisellä viikolla

Huh, välikäynneillä piti kuitenkin luopua takista

Aika kiva muoto!! (puhun hevosesta)

Laukkaa

Oho vastalaukkaakin! Oli muuten työlästä pitkän tauon jälkeen

Havaittavissa sateen uhkaa

Harjoitusravia en juuri enää istu, mutta muuten kyllä tehdään ihan kunnon treenejä. Pena on vasemmasta kyljestään jotenkin tosi laiska, koko ajan täytyy muistuttaa että myös siltä puolen kuuluisi liikkua. Rehellisten asetusten läpisaamiseen menee tovi jos toinenkin, mutta kun asettaminen sujuu, alkaa se vasen kylkikin pysyä mukana.

Tänään oli taas sellainen päivä kun kaikki muu kiinnosti enemmän kuin minun asiani, ja keskittyminen lipesi vähän väliä kentän laitojen ulkopuolelle. Kuin saippuapalaa ratsastaisi, ensin ollaan niin hitaita ja pohkeen takana, ja sitten kun vähän prässää, tulee vaihde kun kipitellään alta pois. Lehmänhermoja, paljon jalkaa, kääntämistä, vaihtuvia tehtäviä niin lopulta keskittyminen alkaa suuntautua ratsastajaan. Täydellistä flow-tilaa ei saavutettu, mutta kuvista katsoen olen aika iloinen Penan muodosta. Turpa alkaa tulla eteenpäin ja kaula olla auki. Hyvä niin, muodon kanssa on tehty töitäkin!

Ja koska olen tehnyt paljon töitä sen suhteen, miten Pena liikkuu, oli aika stressi miettiä, kenestä saisin Penalle vararatsastajan kun kupuni alkoi kasvaa. Ponikokoinen, pitkäpinnainen, rohkea, osaava, hyväkätinen monitoimiratsastaja jonka kanssa Pena pääsisi myös hyppäämään säännöllisesti. Selvää oli, etten lähtisi millekään julkiselle hakulinjalle, se olisi kuin neulan etsimistä heinäsuovasta (tai irtokengän laitumesta, heh). Iso osa opiskelukavereistanikin oli alunperin muualta Suomesta ja jo siirtyneet työn perässä kuka minnekin. Olen onnellinen siitä että Roosa lupautui tähän pestiin, ja että heillä on synkannut Penan kanssa niin kivasti!

Loppuun vähän näitä lapsenvahtihommia vielä, tuumii Pena

Oikeasti läpi

Meidän ratsastelut on ollut sellaista puolivillaista humputtelua viime ajat. Ollaan tehty hiukan ja sinnepäin ja siihen se on jäänyt. Hyi minua. Enkä ole edes itse tajunnut omaa lepsuiluani ennen kuin vasta tänään, kun satuloin Penaa tallissa ja mietin, mitä tekisin kun kentälle pääsisin. Sitten syttyi lamppu päässäni: pitäisikö ratsastaa niin että hevonen tulisi oikeasti läpi asti?

Noin niin kuin periaatetasolla en tykkää puhua läpiratsastamisesta, koska siinä on mielestäni sellainen väkisin runttaamisen kaiku. Kyse ei kuitenkaan ole hevosen "kesyttämisestä" tai pakottamisesta jotenkin ratsastajan tahtoon, vaan (ainakin minulle!) läpiratsastaminen tarkoittaa perustsekkausta että hevonen tulee rehellisesti ratsastajan jalan eteen ja tuntumalle, kantaa molemmista kyljistä, kääntyy, taipuu. Ja tekee nämä asiat nimenomaan rehdisti koko kropallaan, ei niin että nojaa ratsastajan apuihin ja vastaa hieman viiveellä. Minulle läpiratsastaminen on hevosen koko kehon voimistelua ja ratsukon välisen yhteyden "avaamista". Yleensä se ei kata temppuja, vaan erilaiset liikkeet palvelevat tarkoitusta. Hienosäädön paikka on muulloin.

Penan kanssa löysin puolieroja ja aika härskiä vasemmalle pohkeelle nojaamista ja sitä kautta työlästä vasenta suupieltä. Joko se oli täysin tyhjä tai sitten sitkeästi kiinni ohjassa. Noora kirjoitti hetki sitten blogissaan tästä aiheesta; ongelma ei ole siellä suussa, ei pidä ratsastaa hevosta "irti kuolaimesta" millään pään vemputtamisella, vaan jalkaa, jalkaa, jalkaa. Huomasinkin, miten oikeasti vasen reiteni alkoi vähän tutista kun jouduin käyttämään kunnolla vasenta pohjetta, monta kertaa pienellä taputuksella yhden voltinkin aikana. Ulkopohkeena vasen sanoo käänny etuosasta ja sisäpohkeena sanoo ei saa nojata, kanna itse.

Simppeliä ympyrä - suoraan - ympyrä - suoraan -kuviota kaikissa askellajeissa. Ravissa ja laukassa otin suorille mukaan myös reilut avotaivutukset jotta sain sisäkyljen ylös ja etuosan hallintaani. Avotaivutuksissa etenkin huomasin miten vaatimattomasti olen viime aikoina hevostani ratsastanut. Nyt kun se todella alkoi kantaa ja liikkua kunnolla, se pystyi tekemään paljon jyrkemmät taivutukset kuin mitä yleensä edes "raaskin" pyytää, ja oma fiilikseni oli se että sain todella ratsastaa sitä jalasta! Penan kanssa huomio kiinnittyy tosi helposti vain siihen käteen kun se on mielellään tyhjä edestä, ja pohkeen käyttö herkästi tekee tahdin kiireiseksi. Ei näin! Vaan työskennellään hevonen niin että se antaa koskea jalalla itseensä ja ottaa oman kantokykynsä käyttöön. Lopputulos: kevyt hevonen tasaisella tuntumalla molemmin puolin, ei tyhjänä. Perstuntuma sellainen että ratsastaa leveää, isoa hevosta. Tahti on kuin kaappikellolla, tasainen ja rikkumaton. Pohjetta sai ja piti käyttää paljon, ja ai että miten kauniita voltteja pystyinkään ratsastamaan kun hevoseni oikeasti kantoi ja taipui! Ei mitään kiireisiä kantattuja kananmunia vaan pyöreitä, säännöllisiä voltteja joilla takajalat polkivat hyvin rungon alle.

Jännä havainto jälkeenpäin: Pena hikosi enemmän sieltä vasemmasta kyljestä josta jouduin enemmän huomauttamaan jalalla. Hyvä vai huono vai vaan sattumaa?

Meillä molemmilla oli hyvä mieli ihan läpi treenin, ja jälkeenpäin olo että on tehtykin kunnolla töitä. Ja aikaa meni silti vain se ihan normaali 45 min + loppukäynnit radalla. Tunti tallistalähdön jälkeen oltiin jo takaisin käytävällä ja kamat pois.

Note to self: Ratsasta!! Ei tekosyitä!!

Kevään ensimmäiset puomit

Kun harrastetaan taivasalla eivätkä nämä etelän talvet enää tarjoa kunnon lumia, niin talvikauden esteen- ja puominylityssaldoksi tulee pyöreä nolla. Nyt meillä on kuitenkin kenttä kokonaan hiekalla, joten maanantaina kannoin sinne kevään ensimmäiset puomit. Kolmen ravipuomin sarja hiukan viuhkana ympyrän kaarella ja yksi kavaletti, sekin kaarevalla linjalla.

Syksyllä meidän hyppyjen tilanne oli vaihteleva, välillä mentiin aivan vailla kontrollia sekaan vaan mihin tahansa etäisesti estettä muistuttavaan, ja kun aloin ponnekkaammin ratsastaa kontrollia, Pena löi luukut kiinni ja lakkasi menemästä mihinkään. Seistiin sarjaesteen a- ja b-osan välissä eikä tullut pakkia eikä eteenpäin eikä mitään. Sitten keksin kokeilla korvapalloja Penalle ja meno vähän helpottui, mutta ihan yksinkertaisesti rytmin löytäminen oli edelleen hyvin hankalaa.

Joten rytmistä aloitettiin! Jo ravipuomeilla jouduin aluksi aika monta kertaa ratsastamaan Penan pysähdykseen asti puomisarjan jälkeen, kun se vain lähti juoksemaan puomeja kohti, niiden päällä ja niiden jälkeen. Toisaalta näitä ratakiskomallin toistoja tuli paljon vähemmän kuin ennakkoon pelkäsin, ja lopuksi Pena ravasi tosi hyvin puomien yli. Ei painanut kädelle, ei muuttanut tahtia, katsoi jalkojensa paikat itse. Suoruuden ja kääntymisen kanssa on töitä, oli ratsu sitten koulu- tai estesatulassa. Nyt kuitenkin aika kivasti sain Penan molemmille ohjille ja kääntymään etuosastaan myös oikealle. Ilahdun joka kerta, kun ensin sitkeästi suoristumista vastustava hevonen alkaakin sitten pärskiä ja pöristä tyytyväisenä kun ranka suoristuu ja liikkuminen helpottuu.

Laukassa tehtävänä oli ratsastaa suurella soikiolla yhden kavaletin yli. Kavalettikorkeus meidän kalustolla on ehkä 35 cm, mutta kylläpä vaan kuumensi tunteita tämä maasta korotettu puomi. Ensimmäiset ylitykset olivat aika hillittömiä ja hilpeitä ponkaisuja, sitten vähitellen aloin edellyttää Penaltakin pientä vakavoitumista ja aloin ratsastaa sitä laukastakin käyntiin ja/tai pysähdykseen asti kavaletin jälkeen jotta jarru löytyisi. Ja rupesihan se sitten vähitellen löytymään ja viimeisillä toistoilla päästiin jo sinne kavaletille asti ilman että Pena tarrasi käteeni kiinni ja lähti kiikuttamaan. Sinällään ehkä rytmi oli vielä vähän hakusessa, mutta ainakaan minua ei viety ja Pena kuunteli pidätteen ja odotti siihen askeleeseen johon halusin sen viedä.

Kaikin puolin tosi paljon parempi alku kuin osasin odottaakaan! Ja ai että miten mukavaa oli! Minusta on kuoriutunut esteratsastusfani, tykkään ihan hurjasti opettaa hyppäämistä, katsoa hyppäämistä ja janoan päästä itse hyppäämään taas. Yritän nyt saada nämä kavaletit ja puomit mukaan viikko-ohjelmaan, niillä on helppo rakentaa kontrollia ja rytmiä ennen varsinaisia esteitä.

Tekemättömyys tuntuu

Kenttä alkaa kivasti paljastua jäämuhjun alta, tänään siinä oli jo oikein hyvä ratsastaa. Pitkästä aikaa siis ratsastin enkä vain liikuttanut hevosta.

Tuntemukset, no joo... Tuntui siltä ettei vasemman istuinluun alla ole hevosta laisinkaan, ja kas vain kun taas käytiin useampi neuvonpito aiheesta Saako ratsastaja olla ohjan päässä ja kuuluuko pidätteeseen vastata rullaamalla pää ryntäisiin ja vyörymällä eteenpäin, ja kuuluuko ylipäätään apuihin vastata nyt vai vasta kolmen-neljän askeleen jälkeen. Hetken siinä ällistelin, miten nyt onkin näin vaikeaa kunnes aloin kelata taaksepäin kohti sitä edellistä oikeaa ratsastuskertaa. Siitä on viikkoja ja taas viikkoja!

Toisaalta olen ollut tosi otettu siitä että olen pystynyt vain liikuttelemaan Penaa ilman piponkiristystä. Me ollaan menty melko paljon sänkipellolla - ei sielläkään mitenkään urku auki ilman kontrollia, mutta isoja linjoja ja harjoiteltu liikkumista reilusti eteen ilman villiintymisiä. Penan kanssa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys vain humputella menemään, kun useimmiten sen kuuppa tarvitsee aika paljon töitä jotta hallinta muuhunkin kroppaan säilyy.

Ja hyötynä tämän talven humputuksista on ainakin ollut se, että Pena haluaa liikkua! Tosin vähäinen dressage tekee sen ettei se oikein pysy tahdissa eikä tasapainossa kun se haluaisi hampsia paljon isommin kuin mihin oikeastaan tämänhetkinen kapasiteetti riittää. Vähän väliä sain olla muistuttamassa ettei sovi vyöryä vaan pitää kantaa, vaikka kuinka menisikin isoin askelin. Sama ilmiö tuli käyntiväistöissä: tyyppi vaan jatkaisi ja jatkaisi väistämistä vaikka pohje on jo aikaa sitten pyytänyt eteen. Hienosäädössä siis aika paljon töitä, ja taas malttia, kantovoimaa, tasapainoa...