Penaponi

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Kevään ensimmäiset puomit

Kun harrastetaan taivasalla eivätkä nämä etelän talvet enää tarjoa kunnon lumia, niin talvikauden esteen- ja puominylityssaldoksi tulee pyöreä nolla. Nyt meillä on kuitenkin kenttä kokonaan hiekalla, joten maanantaina kannoin sinne kevään ensimmäiset puomit. Kolmen ravipuomin sarja hiukan viuhkana ympyrän kaarella ja yksi kavaletti, sekin kaarevalla linjalla.

Syksyllä meidän hyppyjen tilanne oli vaihteleva, välillä mentiin aivan vailla kontrollia sekaan vaan mihin tahansa etäisesti estettä muistuttavaan, ja kun aloin ponnekkaammin ratsastaa kontrollia, Pena löi luukut kiinni ja lakkasi menemästä mihinkään. Seistiin sarjaesteen a- ja b-osan välissä eikä tullut pakkia eikä eteenpäin eikä mitään. Sitten keksin kokeilla korvapalloja Penalle ja meno vähän helpottui, mutta ihan yksinkertaisesti rytmin löytäminen oli edelleen hyvin hankalaa.

Joten rytmistä aloitettiin! Jo ravipuomeilla jouduin aluksi aika monta kertaa ratsastamaan Penan pysähdykseen asti puomisarjan jälkeen, kun se vain lähti juoksemaan puomeja kohti, niiden päällä ja niiden jälkeen. Toisaalta näitä ratakiskomallin toistoja tuli paljon vähemmän kuin ennakkoon pelkäsin, ja lopuksi Pena ravasi tosi hyvin puomien yli. Ei painanut kädelle, ei muuttanut tahtia, katsoi jalkojensa paikat itse. Suoruuden ja kääntymisen kanssa on töitä, oli ratsu sitten koulu- tai estesatulassa. Nyt kuitenkin aika kivasti sain Penan molemmille ohjille ja kääntymään etuosastaan myös oikealle. Ilahdun joka kerta, kun ensin sitkeästi suoristumista vastustava hevonen alkaakin sitten pärskiä ja pöristä tyytyväisenä kun ranka suoristuu ja liikkuminen helpottuu.

Laukassa tehtävänä oli ratsastaa suurella soikiolla yhden kavaletin yli. Kavalettikorkeus meidän kalustolla on ehkä 35 cm, mutta kylläpä vaan kuumensi tunteita tämä maasta korotettu puomi. Ensimmäiset ylitykset olivat aika hillittömiä ja hilpeitä ponkaisuja, sitten vähitellen aloin edellyttää Penaltakin pientä vakavoitumista ja aloin ratsastaa sitä laukastakin käyntiin ja/tai pysähdykseen asti kavaletin jälkeen jotta jarru löytyisi. Ja rupesihan se sitten vähitellen löytymään ja viimeisillä toistoilla päästiin jo sinne kavaletille asti ilman että Pena tarrasi käteeni kiinni ja lähti kiikuttamaan. Sinällään ehkä rytmi oli vielä vähän hakusessa, mutta ainakaan minua ei viety ja Pena kuunteli pidätteen ja odotti siihen askeleeseen johon halusin sen viedä.

Kaikin puolin tosi paljon parempi alku kuin osasin odottaakaan! Ja ai että miten mukavaa oli! Minusta on kuoriutunut esteratsastusfani, tykkään ihan hurjasti opettaa hyppäämistä, katsoa hyppäämistä ja janoan päästä itse hyppäämään taas. Yritän nyt saada nämä kavaletit ja puomit mukaan viikko-ohjelmaan, niillä on helppo rakentaa kontrollia ja rytmiä ennen varsinaisia esteitä.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Hei me uudistuttiin!

Katsokaapa blogia nyt!

Uusi ulkoasu

Joskus sata vuotta sitten (piti oikeasti tarkistaa, viime vuoden syyskuussa, kröhömm...) Marjut arpoi blogissaan ilmaisen ulkoasun, jonka toteuttaisi Graphics LF (silloin vielä nimellä Graphiques GW). Minä en oikeasti voita ikinä missään arpajaisissa, en suurissa enkä pienissä, ja nyt sitten tämä ikionnekas sattuma osui kohdalleni! Blogini vanha ulkoasu oli omatekeleeni, ei todellakaan taidokas ja pysynyt samanakin viimeiset kaksi vuotta.

Vanha banneri
Elettiin kuitenkin hektistä opintosyksyä, ja koska tunnetusti blogini kuvitus on pääasiassa kännykkäräpsyjä niin ei ollut aikaa, energiaa eikä materiaalia lähteä viemään ulkoasun uudistusta heti eteenpäin. Vaikka aikaa ehti kulua arpajaisvoitosta toteutukseen puoli vuotta, niin homma sujui silti mutkitta kun vain itse tartuin toimeen ja otin Idaan yhteyttä.

Täytyy kehua Idaa ihan mahdottomasti - vasta kuusitoistavuotias yrittäjä on teknisesti taitava ja osaa toteuttaa monenlaisia toiveita. Minä en varmasti ollut selostuksissani ja toiveissani kovinkaan helposti tulkittava, ja tarjoamani kuvamateriaali oli tosi rajallinen. Silti Ida sai hienosti kiinni siitä mitä toivoin ja osasi toteuttaa myös sellaisia juttuja joita en osannut selittää. Ja kärsivällisesti hän teki uudelleenmuokkauksia kun jokin ei ensiversiossa tuntunut omalta.

Suurkiitos siis ulkoasusta Idalle ja arvonnan järjestäneelle Marjutille! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikös?

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Tekemättömyys tuntuu

Kenttä alkaa kivasti paljastua jäämuhjun alta, tänään siinä oli jo oikein hyvä ratsastaa. Pitkästä aikaa siis ratsastin enkä vain liikuttanut hevosta.

Tuntemukset, no joo... Tuntui siltä ettei vasemman istuinluun alla ole hevosta laisinkaan, ja kas vain kun taas käytiin useampi neuvonpito aiheesta Saako ratsastaja olla ohjan päässä ja kuuluuko pidätteeseen vastata rullaamalla pää ryntäisiin ja vyörymällä eteenpäin, ja kuuluuko ylipäätään apuihin vastata nyt vai vasta kolmen-neljän askeleen jälkeen. Hetken siinä ällistelin, miten nyt onkin näin vaikeaa kunnes aloin kelata taaksepäin kohti sitä edellistä oikeaa ratsastuskertaa. Siitä on viikkoja ja taas viikkoja!

Toisaalta olen ollut tosi otettu siitä että olen pystynyt vain liikuttelemaan Penaa ilman piponkiristystä. Me ollaan menty melko paljon sänkipellolla - ei sielläkään mitenkään urku auki ilman kontrollia, mutta isoja linjoja ja harjoiteltu liikkumista reilusti eteen ilman villiintymisiä. Penan kanssa ei ole ollenkaan itsestäänselvyys vain humputella menemään, kun useimmiten sen kuuppa tarvitsee aika paljon töitä jotta hallinta muuhunkin kroppaan säilyy.

Ja hyötynä tämän talven humputuksista on ainakin ollut se, että Pena haluaa liikkua! Tosin vähäinen dressage tekee sen ettei se oikein pysy tahdissa eikä tasapainossa kun se haluaisi hampsia paljon isommin kuin mihin oikeastaan tämänhetkinen kapasiteetti riittää. Vähän väliä sain olla muistuttamassa ettei sovi vyöryä vaan pitää kantaa, vaikka kuinka menisikin isoin askelin. Sama ilmiö tuli käyntiväistöissä: tyyppi vaan jatkaisi ja jatkaisi väistämistä vaikka pohje on jo aikaa sitten pyytänyt eteen. Hienosäädössä siis aika paljon töitä, ja taas malttia, kantovoimaa, tasapainoa...

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Hei me melkein maastoillaan, kun yksi ei riitä ja mietteitä vinoista varpaista

Hei me melkein maastoillaan

Pena on palautellut itseään reissun koettelemuksista. Jos henkisessä taakassa ei ollut riittävästi, varmistettiin ponin epamukavuuskerroin vielä ensimmäisellä rokotusreaktiolla koskaan: kotimatkalle lähtiessä haettiin klinikalta vuosirokotteet matkaan mukaan, ja seuraavana päivänä ihmettelin ylisiistiä karsinaa, syömättömiä heiniä kasassa ja jotenkin kovin vaisua ponia. Lapatessani kakkaa tarhasta tajusin - ponin kaula oli kipeytynyt pistoksesta. Mitään paukamaa pistokohtaan ei onneksi noussut, mutta kipeä se oli, eikä Pena saanut kurkotettua kaulaansa alas syödäkseen. Ankeasti hinautui heinälaarille ja yritti jotenkin mutkalla närppiä korkeimpia korsia suuhunsa. Ei muuta kuin eväät pussiin, pussi korkealle puuhun ja homma alkoi luistaa vähän paremmin. Luojan lykky etten ottanut rokotusta ennen reissua, "ei sillä koskaan ennenkään ole mitään tullut..." Pistokohdan kipu kesti pari päivää ja loiveni sitten pois.

Töihin on siis palattu varsin maltillisesti. Hiukan kenttäjumppaa ja tänään oli vain liian kaunista mihinkään hinkuttamiseen. Siispä lähdin kuljeksimaan tiluksia ympäri selästä käsin. Pena oli hieman hämmentynyt tästä äkillisestä maastoilun kaltaisesta toiminnasta, mutta ei kesselöinyt juuri mitään. Hölkyteltiin radalla, pellolla, toisella pellolla, taas radalla, ja hetken harkitsin että sujahdettaisiin metsäänkin tuosta noin vaan, mutta ajattelin, että aloitetaan nyt tämäkin ralli taas pehmeästi. Mutta niin vaan oli hyvä mieli molemmilla tämän seikkailun päätteeksi!


Kun yksi ei riitä

Pena polki toissakesänä massiivisen haavan vasemman etusen kantapalloonsa ja sitä paranneltiin kaiken kaikkiaan kolme kuukautta. Lopulta tuli ihan hyvä, tosin kunnollinen arpi jäi. Mutta miksi tyytyä yhteen! Eilen oli vastassa tällainen näky: 

Vanha arpi siis tuo vaalea viiru uuden haavan oikeasta reunasta kohti vuohiskuoppaa
Ei helevetti sanon minä. Samaan jalkaan, lähes samaan kohtaan, lähes samanlainen kraateri!! Tämä ei ihan niin syvä taida olla kuin parivuotias kaverinsa oli, ja on enemmän tuota ruununrajan kudosta kuin ihan varsinaista ihoa. Mutta on siinä taas kurottavaa ennen kuin tuo saadaan umpeen. Nyt ei onneksi ihan vielä ole kura-aika eikä ötököistä ole tietoa. Mietin tässä että sulfalleko vai ei...


Vinot varpakset

Penan kokovartalovinous on viime aikana ollut lisääntyvää. Takaosa huitelee vasemmalla ja oikea kylki on laiska. Ihan hiljattain olen alkanut ynnätä yksi plus yksi: ollaan tänä talvena painittu uusvanhan ongelman kanssa, nimittäin vinojen takakavioiden. Kavion asento kestää hyvänä neljä viikkoa kengityksestä, sitten vääntyy taas paino kokonaan ulkosyrjille, kenkä pakenee kannatinpinnan alle ja lopputulos on ruma ja kaikkea muuta kuin optimaali. Kengittäjä raapii päätään ja levittää kenkää ja kokeilee niksit X ja Y, mutta maksimissaan viisi viikkoa ja taas ollaan tilanteessa että pitää laittaa uudestaan.

Penalla on kuusi hokkia joka jalassa ja ilmeisesti niiden tekemä vastus yhdistettynä takakavioiden voimakkaaseen kiertoon aiheuttaa sen että kenkä lähtee pakenemaan. Huomenna taas kengitellään ja ehkä jätetään se kolmas hokkipari pois ja katsotaan mitä tapahtuu.

Olen pohtinut mielessäni, voisiko tällä hokkiajalla ja Penan ratsastuksellisella vinoudella olla yhteys? Onko se ollut vinoimmillaan aina keväisin ja parhaimmillaan syksyisin, kesäkenkäkauden jälkeen? Onhan se selvää että vahva hokitus vahvasti kiertävässä jalassa on aika rasite koko jalalle ja sitä myöden vähitellen ylemmäs koko muulle kropalle...

torstai 2. maaliskuuta 2017

Reissupenan mutinat

Intensiiviset kolme päivää valmentajakoulutusta taas takana. Rypistys oli tiukka minulle, sillä päivät venyivät komeasti yli kahdentoista tunnin, mutta erityisen tiukka se oli maalaisponi Penalle, joka reissasi mukanani "Suomen hevospääkaupungin" vilinään.

Penan edellinen vierailu kodin ulkopuolelle oli v. 2013-2014, kun minä olin raskaana ja Pena muutti silloisen valmentajani luo puoleksi vuodeksi. Sopeutuminen niihin olosuhteisiin kesti melko tovin, ja aika vahvasti tuli jo silloin tunne ettei Penan paikka ole ahtaassa hiekkatarhassa eikä "treeniolosuhteissa".

Useampi vuosi tässä tulikin lepäiltyä kotinurkissa ennen tätä kolmen päivän kokeilua. Loppupäätelmä sen kun vahvistui, vaikka kolme päivää nyt tietenkin on todella lyhyt aika edes yrittää sopeutua uuteen. Kilpailemattomuuteni syyksi sanon usein ettei hevoseni hermorakenne kestä ja ettei minulla ole minkäänlaista kilpailullista kunnianhimoa, ja se on aivan rehellinen vastaus. Todistin sen jälleen tällä reissulla itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi, että haluan jatkaa valitsemallani linjalla.

Sinällään kaikki meni aivan hyvin, tosin järjestäjälle pitkä miinus siitä että olin sopinut osallistumisestani hevosen kera sekä kurssisihteerin että vetovastuussa olevan opettajan kanssa, mutta silti minua ei ollut mahdutettu valmennusharjoitusaikatauluihin. Kävi siis niin, että pääsin vain yhdelle ohjatulle valmennukselle ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä uhrasin päivällistauon ja ratsastin ominpäin, ja kolmantena ei aikataulu antanut myöden ratsastaa lainkaan. Osasyynä tosin myös oma migreenipää joka hidasti halua järjestää aikaa omatoimiseen treeniin. Penan kannalta suurin anti nyt oli ratsastaa lämpimissä, hyväpohjaisissa maneesiolosuhteissa joissa oli muutakin vilinää, mutta olisin minäkin kaivannut vähän boostausta omaan tekemiseeni.

Mutta ei meitä vain ole tehty tuollaiseen vilinään. Pena kaiken kaikkiaan pysyi hyvin nahoissaan, mutta minun on vaikea pitää kuuppaani kasassa kun yksi hyppää ominpäin, yhdellä on estevalmennus, yhdellä on tauotta rääkyvä ori ja yksi ratsastaa maiskuttaen koko ajan niin railakkaasti että se oma, juuri jonkunlaiseen balanssiin saatu ratsu räpsähtää taas seinille. Olen näköjään täällä omassa rauhassani kehittynyt hyvin häiriönsietokyvyttömäksi. Tosin puolustan itseäni: ohjaajaopintojeni aikana ratsastin ihan sujuvasti itsenäiset treenit monenlaisissa kohinoissa, mutta ne hevoset olivat tottuneita siihen. Penan paketti kestää huomattavasti pienemmän määrän häiriötä. Oma loppupäätelmäni oli, ettei sen minun käytössäni määrättömästi tarvitsekaan kestää. Näin, kuinka koville se sillä otti - tullaan ja mennään ja heitellään puomeja ja raahataan vesimattoa ja puetaan loimea ja se helevetin maiskuttaminen kun tullaan laukkaa takaviistosta... Pena pärjäsi oman rajallisen häiriönsietokapasiteettinsa kanssa ihan kympin arvoisesti: ei se missään nimessä ollut ratsastuksellisesti parhaimmillaan tai edes lähellä sitä, mutta se ei kuitenkaan kokonaan eristäytynyt minusta eikä räjähdellyt vaaraa aiheuttaen.

Mutta kyllä voi hevonen vetäytyä pieneksi kolmessa päivässä. Kotona niin elinvoimaa uhkuva hevoseni oli tuolla epävarma ja pikkuinen ja jotenkin kamalan alistunut. Se sentään pääsi joka päivä muutamaksi tunniksi ulos, mutta silti pitkiä olivat tunnit seistä betonibunkkerikarsinassa josta näköyhteys on tyhjään seinään edessä ja kontakti lajitoveriin on pieni reikä sivuseinässä. Ja se ei-niin-tunteellinen fakta: stressi näkyi heti ensimmäisenä päivänä mahassa. Heinä ei maistunut (paitsi jos minä olin karsinassa kaverina, mitä en luonnollisesti juuri ehtinyt tehdä) ja jo ensimmäisen päivän iltana maha oli takaa kipristynyt eikä etujalkojen, lapojen saati mahanalusen harjaaminen aiheuttanut hurraa-huutoja. Pena sivalsi hännällään läpi harjaamisen, vaikka se ei koskaan huiski, ei edes ratsastaessa. Kipuilmettä ja huoliryppyjä ei voinut olla huomaamatta.

Yhä varmempi olen, että tämä hevonen ei kuulu tuollaiseen elämään. Se ei kuulu valmennusleireille eikä klinikoille eikä kisamatkoille. Minä en halua "totuttaa" sitä sellaiseen elämään, jos nämä pienetkin "totuttamiset" tekevät sille kipua ja epämukavuutta.

Enkä minä voinut olla huomaamatta, miten moni karsinanaapuri käyttäytyi samalla tavalla. Heiniä syömättä, väkirehutkin kipoissa, takapuoli suunnattuna käytävälle. Tottuneimmat reissarit eivät huutaneet eivätkä kimpoilleet vaikka joku kulki käytävää, vaan jotenkin vielä murheellisemmin seisoivat alistuneen näköisinä, syömättöminä omissa kopeissaan. Suorittivat kyllä kun sen vuoro oli. Mutta minulle näky tallissa oli murheellinen.

Kun Pena tuli kotiin, se kiersi tarhan, nuuhki Sissen, meni heinälaarille ja alkoi syödä.