Penaponi

tiistai 24. syyskuuta 2013

Hammaslääkärissä

Meillä kävi tänään koko tallin hevoset läpi hevosten hampaisiin ja purentoihin perehtynyt eläinlääkäri. Hän kävi meillä jo aiemmin kesällä hoitamassa yhden hevosen hampaat, ja kun silloin seurasin toimitusta, vakuutuin siitä että jatkossa uskon hevosteni hampaat hänen käsiinsä. Ensinnäkin hänellä on mahtava hevossilmä, hän käyttäytyy hevosten seurassa niin kuin mielestäni tulee käyttäytyä, ja se ammattitaito ja paneutuminen jolla hän hevosen hampaita ja purentaa analysoi, on ihan ällistyttävä. Meilläkin on vedelty vain kunnaneläinlääkärin toimesta suitsait vähäsen raspilla sieltä täältä ja hyvä tuli, mutta nyt kun olen päässyt seuraamaan ammattilaista työssään, häpeän sitä etten ole ennen älynnyt panostaa hevosen hammashuoltoon.

Olennaista on, että hevonen on kunnolla rauhoitettu. Siis ihan todella niin tokkurassa, että sen suuhun päästään kunnolla ja rauhassa katsomaan, ihan sinne takimmaisiin poskihampaisiin saakka. Koska ne ovat juuri ne hampaat, joihin ei ylletä sillä puolivillaisella rauhoituksella ja parilla raspinvedolla. Lisäksi on tärkeää että käytössä on oikeat välineet - kunnon päätuki hevoselle ja liuta erilaisia raspeja, käsi- ja sähkökäyttöisiä. Eläinlääkäri myös näytti sen raspin, joka yleensä on ainoa väline jolla taviseläinlääkärit hampaita hoitavat, ja se on tarkoitettu ainoastaan viimeistelyyn! Tämä eläinlääkäri myös selostaa koko ajan, mitä tekee ja tuntee, ja antaa (tai oikeastaan käskeekin) hevosen omistajan katsomaan ja tunnustelemaan suuta ja hammasrivejä sekä ennen toimenpiteitä että sen jälkeen. Olen oppinut ihan valtavasti tämän päivän aikana!

Penan suussa tilanne oli kohtalainen. Osasin odottaa, että siellä on jotain, mutta olin silti hieman järkyttynyt, kun sillä oli poskien limakalvoilla pieniä arpia ja yksi ruvella oleva haavakin, joka on tullut sinne viime viikkoina. Haavat tosin selittyvät sillä, että piikkejä oli melko runsaasti ylä- ja alahampaiston keskivaiheilla. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, johtuvatko piikit purennasta, joka ei ollut ihan priima mutta ei myöskään susihuono, vai vain siitä, ettei hampaita ole aiemmin hoidettu tai saatu hoidettua kunnolla. Lisäksi Penan etuhampaat olivat aika karut, niistä näki selvästi että se nakertaa hampaillaan muutakin kuin ruohoa. Ja siis sehän nakertaa kaikkea, aivan kaikkea.

Penalle määrättiin kontrollikatsaus puolen vuoden päähän, jolloin nähdään, tekeekö se puolessa vuodessa samanlaista piikkiä siitä huolimatta, että suu saatiin nyt hoidettua oikein. Jos ei tee, niin sille saattaa riittää yhdeksän kuukauden tai jopa vuoden hoitoväli. Ero hammasrivistössä oli kyllä aika mykistävä, kun kokeilin ensin sitä sahalaitaista piikkimerta, ja sitten hoidettua riviä. En ihmettele, että sellaisella suulla on vähän nihkeää ottaa kuolaimesta tukea... Toivon että muutos näkyy positiivisesti Penan ratsastettavuudessa.

*

Surullisempia uutisia sainkin sitten Immun 24 v. hampaista. Siellä ei ole enää mitään tehtävissä, hampaat ovat loppuunkuluneet, minunkin kokemattomaan silmään karun näköiset. Immu syö vielä niillä ihan hienosti, mutta kulumat ovat pysyviä, eivät korjaannu enää.

Jälleen ollaan askel lähempänä viimeistä päivää. Päätös on kypsynyt minussa jo useamman kuukauden ja tämä taas vahvisti sitä. Minun vanhan rakkaani kilometrit alkaa olla täynnä - suru on minua suurempi ja tuntuu tukahduttavana puristuksena joka puolella kehoa. Pelkään sitä itkun ja kaipauksen määrää joka tulee Immun jälkeen, pelkään elämääni ilman Immua, sillä Immu on ollut aina eikä kukaan voi olla Immun veroinen.

Minun vanha rakas.


keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Se on täällä taas

Vanha tuttumme hiekka. Niin ainakin luulisin. Toivoin, että pystyisin lykkäämään psylliumkuurin aloittamista vielä hieman lähemmäs mahdollista pakkaskauden alkamista, mutta toiveeni taitaa olla turha.

Pena oirehtii taas mahaansa tutuilla tavoilla - ensin alkoi etujalkojen nostelu ja lepuuttelu kavion kärjellä, kun harjaan etusia ja lapoja. Silloin sanoin ääneen, että nyt se tekee vasta tätä enkä ole ihan varma, onko sillä vaan sähläpäiviä vai onko tämä oire. Sanoin, että vielä ainakaan se ei reagoi satulointiin ja vyönlaittoon. Kului ehkä päivä taikka kaksi niin sain irvistyksen kun laitoin satulavyön. Taas nimenomaan vain satulavyön laittamisesta ihoa vasten. Samoin irvistys tulee kun laittaa kättä satulan ja lavan väliseen osioon. Sieltä on kopeloitu koko kesä ilman mutinoita, kun on sovitettu jokanäköistä satulaa ja aseteltu niitä oikealle paikalle, tämä ei liity nyt satulaan. Tämä liittyy taas sinne mahaan ja suolistoon. Siellä on taas jotain sinne kuulumatonta.

Pena on nyt ollut tarhassa kaksi viikkoa ja siinä ajassa se on tonkinut koko ison tarhan ympäri, kaivanut kuoppia ja syönyt juuria ja pudonneita lehtiä ja kaikkea mahdollista. Tuntuu että pääni räjähtää kun mietin syitä sen tonkimisvimmalle, enkä vain keksi mitään. Koen kammottavaa jäytävää syyllisyyttä siitä, että hevoseni haluaa jatkuvasti mussuttaa maasta jotain. Ja mussutus siis alkaa heti, kun heinä loppuu. Nälkäänsä se ei voi tonkia, työnnän siihen niin valtavat määrät heinää ettei sen vain voi olla nälkä. Sillä on kaverit ja puunoksia ja aktiviteettia, mutta silti sille mielekkäintä on kaivella maasta jotain juurenpätkiä.

Keikautin Penan ruokinnankin uuteen uskoon hetki sitten. Jätin siltä pois teolliset rehut ja siirryin yksinkertaiseen, suolistoystävälliseen malliin. Nyt Pena syö melassileikettä, sinimailashaketta, Progutia, kivennäistä ja kalkkia. Ajattelin, että jos kuitenkin suoliston bakteeritasapainossa on jokin niin pielessä että se laukaisee tuon tonkimisen. En tiedä. Ehkä se sitten vain on niin ahne.

Ja jotta ilo ei päättyisi tähän, olen jo ehtinyt tälle syksylle hoitaa yhden tukosähkyisen hevosen, joka on myös rutiinisti saanut syksyisin psylliumit edellisessä kodissaan ja nyt sitten vetikin psylliumin aloituksesta itsensä ähkyyn. Hevonen keräsi kaasua tukoksen taakse niin että paisui silmissä aivan muodottomaksi ja oli tietenkin tuskaisen kipeä. Sunnuntaipäivystykset ja letkutukset ja 12 tunnin talutuskävelypäivä saivat minut miettimään, että ehkä katson vielä pari päivää jotta tämän yksilön suolisto alkaa taas toimia normaalisti ennen kuin aloitan Penalle psylliumin. Kahta ähkyistä en pysty samaan aikaan hoitamaan ja valvomaan, siihen ei yhden ihmisen resurssit riitä.

torstai 12. syyskuuta 2013

Ponini on hieno

... kun joku muu sitä ratsastaa!

Eiliselle sovitun tunnin muutin niin, että otin paikan kentänlaidalta ja valmentaja-Mari meni Penan selkään. Minun piti iltapäivästä jaksaa vielä toisen hevosen ratsastus, ja sen verran alkaa olla hankalaa tämä elo että kahta hevosta en voi enää samana päivänä ratsastaa. Minulla kipeytyy alaselkä ja jotkut liitokset lonkan ja pakaran "sisältä" ratsastamisen jälkeen, ja rankan päivän päätteeksi kipu on säteillyt särkynä pohkeisiin saakka. Ei hyvä.

Asetuin siis katsojan rooliin ja se on aina yhtä kummallista. Penaa ei ole ratsastanut kukaan muu säännöllisesti enkä ole tottunut näkemään sitä ratsastettuna. Yllätyn aina siitä, miten hyvältä se näyttää! Oli myös tosi opettavaista katsoa Penan liikkumista maasta - kiinnitin huomiota erityisesti siihen, miten sen kesälevon jäljiltä vaikeampi, oikea, laukka jää takajaloista sellaiseksi ponitöpötykseksi. Takajalat tuntuivat liikkuvan laukassa aivan suorina, nivelet eivät kyykkää yhtään. Vasempaan laukka oli paljon parempi, ja lämpeämisen jälkeen myös oikea alkoi pyöriä paremmin. Mari ratsasti niin kuin minuakin ohjeistaa - laukkaa eteenpäin, eteenpäin ja eteenpäin, varsinkin nyt kun laukasta puuttuu voimaa ja kantokykyä. He menivät myös ihan sujuvasti vastalaukassa kokonaisen lyhyen sivun ja kaksi kulmaa molempiin suuntiin. Pena pysyi todella hyvin laukassakin matalassa muodossa, kun sai edetä tarpeeksi suurta laukkaa koko ajan. Muutenkin poni näytti rennolta ja oloonsa tyytyväiseltä, joten ehkä alan pikkuhiljaa sopeutua siihen ajatukseen että jätän Penan treenivastuun Marille, köpsyttelen itse sen minkä vielä jaksan ja sitten talvella Pena saa siirtyä kokonaan Marin talliin.

Tavoite kuulemma on startata Penalla ensi kesänä helppo A. Teknisen osaamisen kannalta varmasti mahdollista, eri asia on, saadaanko Penaa reissutettua niin paljon että sen yleisjännittyneisyys saadaan laskemaan vieraissa paikoissa ja todellinen osaaminen esiin kisoissakin. On oikeastaan ihan vinkeä ajatus, että ensi kesänä olen toivottavasti lastenvaunujen kanssa kentänlaidalla kannustamassa, kun raakileponini kisaa osaavan kuskin kanssa. Sitä en tiedä, kauanko Pena sitten on pois tästä kotoa, joitain kuukausia ihan varmasti. Voi olla että minun kannattaa varautua puoleenkin vuoteen, riippuu ihan siitä, miten minun käy synnytyksessä ja kuinka nopeasti toivun ja palaudun siihen kuntoon, että minun kannattaa ottaa taas vetovastuu Penan ratsastuksesta.

Nyt vielä yritän sopeutua siihen, etten enää tee täysillä. Se on vaikeaa, pää vetää ratsaille ja hikitreenaamaan ja hiomaan ja haastamaan itseään, mutta kroppa alkaa harata vastaan. Vaikka ratsastinkin tässä eräänä päivänä Penalla ihan hyvän perustreenin vain käynnissä ja ravissa, harjoiteltiin muodon säilyttämistä läpi pysähdyksien ja siirtymisten ja saatiin siinäkin molemmille pieni hiki pintaan, niin silti oli oma työnsä keskittyä siihen, että nyt ratsastan maltillisesti ja lopetan ajoissa.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Hyppyjä

Viikonloppuna pidettiin asiakkaideni kanssa yhteinen irtohypytyspäivä, jolloin hyppäämään pääsivät kaikki hevoset ikään, kokoon tai hyppykokemukseen katsomatta. Monenlaista esitystä nähtiin, kukin teki hyppyjä omalla tasollaan ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Pena toimi mallikappaleena ja esihyppääjänä, jotta myös ensikertalaiset ihmiset näkivät, kuinka irtohypytyskujassa toimitaan. 

Päivästä saatiin valtavasti hienoja kuvia, tässä maistiaisia. Kuvat on ottanut Martta U. 







Pena hyppäsi tosi hyvin! Kuten aiemmin olen kertonutkin, Penalla ei aina mene kaikki ihan putkeen kun jalkoja ei ihan viitsi nostaa eikä pienet kolinat haittaa sitä millään lailla. Nyt se kuitenkin teki teräviä ja onnistuneita loikkia eikä tiputtanut kertaakaan. Minun täytyy vain muistaa riittävän nopeasti nostaa estekorkeuksia, sillä tuollaiset aloituskorkeudet 50-60 cm eivät oikein motivoi Penaa miettimään hyppyjään. Tällä kerralla parhaat hypyt tulivat kujan jälkimmäiselle esteelle, okserille jonka takapuomi oli 80 cm:ssä. 





Ahneen ponin unelma oli kujan päässä seisova avustaja ja kauraämpäri. Pena teki todellisia napakäännöksiä ehtiäkseen mahdollisimman vähillä askelilla kujaan sisään ja hyppyjen kautta palkinnolle.

Myös senioriheppani Immu 24 v. ja Miku 27 v. pääsivät kokeilemaan, haluttaisiko niitä hypätä. Vanhat ottivat ehkä kolme hyppyä minipienille esteille ja siinä se, pääasia että saivat osallistua.

Immu

Miku

Sydän pakahtuu kun katson tätä kuvaa

Noin lyhyillä jaloilla kannattaa hypätä jo maapuomillakin

Tukka putkella
Täytyy vielä kertoa, että Mikulla ja minulla on yhteistä estekilpailuhistoriaa lähes 20 vuoden takaa. Miku on siis ollut minun hoitoponini ratsastuskoululla, ja pienikokoisena tyttönä ratsastin sitä ja muita ei-niin-tuntiponiluonteisia shettiksiä paljon myös tuntien ulkopuolella. Mikun kanssa hyppäsimme sujuvasti 70 cm esteitä, ja se on mielestäni aika hyvä taso 97 cm korkealle ponille!

Edelleen, vaikka kolmenkympin ikä lähestyy kovaa vauhtia, Miku tietää hyppyhommat. Nytkin se karkasi minulta omia aikojaan, kun riimun soljesta kiinnipitäen olin taluttamassa sitä kujaa kohti, ja suoritti kujan maapuomit ja ristikon ihan ilman apuja. Kyl mä tiiän, hei.

torstai 5. syyskuuta 2013

Ne pienet asiat

Tänään hymyni syy on ollut aurinkoisessa ja lämpimässä syyssäässä ratsastettu sänkipeltolenkki
minä Penalla ja kaksi asiakastani omilla islantilaisillaan
kolme varttia käyntiä pellolla ja radalla
siellä me töpsötettiin Penan kanssa jonon viimeisenä
eikä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään ongelmia
ei kyttäämistä, sättäämistä, pelkäämistä, ei mitään
vain käyntiä

Miten pelkästä käynnin ratsastamisesta voi tulla näin onnelliseksi.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Kesäkuvia

Sain Enniltä haasteen:

"Säännöt: Laita seitsemän kuvaa kesästäsi, selitä kuvat vain yhdellä sanalla ja haasta sen jälkeen seitsemän muuta blogia tekemään sama."

Olen käyttänyt kameraa hävyttömän vähän kuluneena kesänä, katsotaan jos saan seitsemän kuvaa kokoon. Haastetta en laita eteenpäin koska se näkyy kiertäneen jo melkein jokaisessa suosikkiblogissani. Tosi kiva näitä on ollut katsella, joten jos joku tahtoo vielä tehdä niin rohkeasti vaan!

Lauma


Huoli


Budapest


Hymy


Satula


Suru



Muutos

tiistai 3. syyskuuta 2013

Hyvä valmennus, parempi mieli

Yritän päästä yli itseni ruoskimisesta lauantain tippumisen johdosta. Se oli typerää, otin hölmön riskin, en vain ollut tilanteen tasalla. Nyt kun nimenomaan pitäisi koko ajan olla tilanteen tasalla Penan selässä.

Raskaus muuttaa kehoa, se käy minulle viikko viikolta selkeämmäksi. Ja se muuttaa kehoa paljon moninaisemmin tavoin kuin vain työntämällä mahapalloa eteenpäin. Olen törmännyt Pikeur-surun jälkeen myös siihen ongelmaan, että liki olemattomista B-kupeistani on tullut liki hallitsemattomilta tuntuvat D-kupit, enkä ole aikoihin mahtunut vanhoihin rintaliiveihini. Puhumattakaan urheiluliiveistä, joihin panostin joku tovi sitten aika ison summan rahaa. No, rintaliivejä saa kaupasta, urheiluliivejäkin, mutta en osaa arvailla, mihin suuntaan tämä hinkkienkasvatus tästä vielä etenee, eikä huvita kovin moneen kertaan ostaa yli viidenkympin urheilurintsikoita kaappiin liian pieninä pölyttymään. Ratsastan siis erinäisissä rintaliivi-urheilutoppi -viritelmissä eikä oloni ole kovin kotoisa tissiosaston suhteen. On myös melko nöyryyttävää, että ratsastushousuni ovat kiinni hiuslenkillä, koska nappi ei enää ylety kiinni. Ja koska en ole levinnyt muualta kuin mahastani, maha painaa kaikkia housuja (myös niitä alimpia) alaspäin, ja sitten minulla on haarovälissä sellainen housupussi ja koko ajan sellainen olo, että hiuslenkkiviritelmäni JA pyllyvakoni loistaa paidanhelman alta metrien päähän.

Siviilivaatteissa saatan toisinaan tuntea oloni jopa ihan viehättäväksi pullistuvasta keskivartalostani huolimatta, mutta työ- ja ratsastusvaatteisiin raskaus ei vain istu. Onko edes olemassa jotain tuulihousun tapaisia raskaana oleville? Missä vaatteissa teen työni seuraavat kuukaudet? Joudunko ostamaan miesten verkkareita ja köyttämään ne vyöllä tissien alta kiinni, jotta maha mahtuu olemaan?

*

Tänään oli siis otsikon mukaisesti taas valmennus, ja kaikki meni hyvin (lue: pysyin kyydissä enkä ollut peloissani). Tehtiin puomien avulla jalkajumppaa Penalle, eli säädeltiin ravia hyvin kootusta isoon, laajaan liikkeeseen. Pena on ollut kaikkinensa vetelä viime aikoina, todennäköisesti laidunväsymys vaivaa vielä, eikä se ole saanut väkirehuakaan kuin vasta viikon ajan, pieniä määriä. Se toimi tunnilla ihan hienosti, mutta aina ei vaan jaksa nostaa jalkoja ja puomit kolisee. Kuten olen aiemminkin sanonut, Pena ei ole kovin tarkka jaloistaan joten sitä ei niin haittaa, jos vähän kuuluu ylimääräistä meteliä. Se ei siis myöskään helpolla korjaa itse virheitään, mitä me nimenomaan haluttaisiin sen tekevän. Saatiin kuitenkin useampia tosi hyviä pätkiä, eikä oloni ollut kyydissä yhtään niin irtonainen kuin viikko sitten.

Laukka oli tänään tosi vaikeaa, etenkin oikealle. Tuli monta väärää nostoa eikä laukkaan saanut mitään säätöä, kaikesta meni herne nenään ja pää vain nousi ylemmäs ja kaula lyheni. Ei sitten tehty laukkaa muuta kuin sen verran, että saatiin pari onnistumista laukkatehtävällä, eikä jääty junnaamaan virheisiin. Sanoinkin hieman katkerana Marille, että laukka on kärsinyt eniten liikuttamattomuudesta, ja hyvä ajatukseni oli hyödyntää sänkipeltoja ja käydä siellä laukkaamassa Penaa auki ja eteen. No, ei vissiin sitten käydä, jos en pysy kyydissä.

Kirjoitin jo yhtenä iltana Penalle vuokraajanhakuilmoituksen, mutta en julkaissut sitä missään. Minä en vain jaksa uskoa, että sille löytyy ketään. Olen ylisuojeleva omistaja enkä halua kenen tahansa sättäävän silmäteräni kanssa. Muunlaisen hevosen kanssa ei ongelmaa, onhan minulla yksi opetushevonenkin ja vaikka siitäkin tykkään tosi paljon, en sääli enkä sure sen kohdalla, ettei sitä aina ratsasteta ja kohdella minun mittapuullani oikein. Tosin olen tarkoituksella valinnut tähän hommaan hevosen, joka ei suutu siitä että ihminen on joskus epäjohdonmukainen.

Puhuin Marille tänään, että luultavasti valmennaudun vielä viikon taikka kaksi, mutta sitten saa riittää. Ei ole mitään järkeä, että Mari seisoo katsomassa kun keventelen helppoja tehtäviä ja pidän sata välikäyntipätkää. Sen voin tehdä ilman ohjaustakin. Marin viikottaiset käynnit muuttuvat sitten niin, että hän ratsastaa Penalla kunnon treenin, ja viikon muina päivinä minä liikutan Penaa vointini mukaan. Nyt suunnitelmissa on tehdä hevosvaihto vuodenvaihteen tietämillä, Pena menee Marille ja minä otan toisen Marin pv-tammoista tänne meille oleilemaan. Edelleen mietin tätä asiaa etäältä, vähän ulkopuolisena, sillä ajatus Penasta "luopumisesta" tuntuu aivan hirvittävältä. Vaikka varsin hyvin tiedän, että se on Penan parhaaksi eikä kyse ole mistään lopullisesta ja että minulla on varmasti kädet täynnä töitä jakautumiseni jälkeenkin ilman huonoa omatuntoa liikuttamattomasta Penasta. Niin silti.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Niin siinä sitten kävi

... että juuri kun kerroin ratsastavani raskausaikana ja tietäväni riskit ja niin poispäin, tulin Penalta alas niin että tömähti.

Voi jumaliude että ottaa kupoliin koko tilanne. Viimeisten 15 vuoden aikana olen tippunut vissiin neljästi, miten voi olla että tipun sitten juuri silloin kun sitä koitan välttää. Ehkä siksi että nyt olen ajatellut tippumista (tai tippumattomuutta) enemmän kuin ennen; olen tullut tietoiseksi sen mahdollisuudesta.

Tilanne oli typerä, minun omaa syytäni, eikä siinä onneksi käynyt pahasti. Olin pellolla ratsastamassa, oltiin jo menty ravia ja laukkaa joku tovi, Pena oli kiltti ja vähän veteläkin. Sitten jatkoin ympyrältä laukassa suoraa linjaa kohti pellon toista laitaa, en mitenkään kovassa vauhdissa, mutta pienessä kevyessä istunnassa ja jälkikäteen analysoituna ohjat liian löperösti käsissä. Minä ratsastelin hevosta jota ei koskaan voi vain ratsastella. Sitten siinä oli joku tupsu/varjo/kuoppa/en tiedä mikä, Pena laittoi korvat pystyyn ja kaulan mutkalle ja teki pienen sivuloikan. Minä joka könötin siellä löysällä tuntumalla takapuoli irti satulasta, jäin liikkeestä jälkeen, Pena otti siitä kierroksia ja teki vähän isomman taaksepoistu -loikan ja pienen pukin ja sieltähän minä tulin, oikealta puolelta kuperkeikan kautta alas. Pudotessani ehdin kyllä kiroilla kaikki tietämäni rumuudet ja kuvitella kaikki mahdolliset skenaariot. Löin jonkun verran pääni maahan ja hetken puhalsin että sain taas keuhkoihin ilmaa, mutta totesin nopeasti että tulin sen verran ninjamaisella mykkyrällä maahan ettei selässä tai keskivartalossa tuntunut kipua. Pena meni menojaan ja minä laskin rauhassa raajani ennen kuin nousin ylös ja lähdin sen perään. Pihalle se juoksi (arpoi hetken uskaltaako ohittaa parkkeeratun traktorin ja pressulla peitetyn puupinon), ja löysin sen oman laitumensa vierestä syömästä.

Sitten vein sen takaisin pellolle ja menin uudestaan selkään. Ja menin ravia ja laukkaa sen saman tupsu/kuoppa/varjopaikan ohi, tein vähän laukassa töitä ja lopuksi vielä ravissa. Ja pysyihän sen huomio minussa kun viitsin ratsastaa enkä vain matkustaa.

Hoidin Penan normaalisti pois, tarkastin kypäräni jossa ei näkynyt halkeamia (irrotettava sisävuori on kätevä!), siivosin jälkeni ja menin sisälle tunnustelemaan oloani. Kipuja ei tuntunut, ei tullut vuotoa, lähinnä vaan vitutti niin että savu nousi korvista. Koska kuitenkin elettiin lauantaipäivää, ja maanantaihin ja neuvolan aukeamiseen oli yli vuorokausi aikaa, päätin muutamaa tuntia myöhemmin soittaa sairaalan päivystykseen ja lähteä kuunteluttamaan vauvan sydänääniä. Siinä olikin oma hommansa, kolme hoitajaa kyseli minulta, miten kuuntelulaitetta käytetään ja laitetaanko geeliä ja mistä kohtaa pitää kuunnella ja kuinka kovin anturia pitää painaa. Aikani makasin siinä laverilla, ja juuri kun lääkäri tuli huoneeseen, hoitaja löysi napakan, normaalin sykkeen. Bébéllä kaikki hyvin.

Sain lääkäriltä asiaankuuluvan saarnan siitä että tulisi vaihtaa harrastusta, mutta myös kommentin, että vielä tässä keskikolmanneksella sikiö on melko hyvin suojassa äidin lantiossa ja istukka ja kaikki muu tarpeellinen on niin pientä, ettei yleensä esim. istukan repeämisen vaaraa ole. Tiedän. Tiedän niin hyvin, ja silti olin tyhmä ja putosin. En ollut tyhmä kun ratsastin. Olin tyhmä kun putosin, se oli omaa syytäni, vältettävissä.

Totta kai tämä säikäytti. Uskon silti ratsastavani vielä. Mutta järkevämmin.