Penaponi

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Apinapäivä

Luonnehdin Penaa juuri hevoseksi, josta uskon joka toinen päivä kaikkea hyvää, ja joka toinen päivä en keksi siitä mitään positiivista ajateltavaa. Sattui sellainen toinen päivä.

Olin virittänyt videokameran tolpan nokkaan tarkoituksenani antaa kameran kuvata ja muokata video siitä, miten näppärästi ja monipuolisesti hevosta voi maasta käsin treenata esimerkiksi pienen estetehtävän avulla. Jep jep. Tällainen siitä sitten tuli:




Lisättäköön, että kyseisenä hetkenä kiehuin kiukusta ja olin aivan valmis lykkäämään koko ponin ensimmäisen vastaantulijan takaluukkuun ja käskemään viedä mennessään. Nyt jälkeenpäin ehkä jo vähän naurattaa. Ja onneksi on tullut niitä toisenlaisiakin päiviä!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Ihan okei

Eiköhän tämä tästä taas lähde. On vähän ontto olo koko ajan, ja yhtenä iltana tuli huutoitkua kun tajuntaani iski ettei Miku eikä Immu ole enää koskaan karsinoissaan hörisemässä, kun menen iltaruokkimaan. Olen sietänyt ihan hyvin ajatusta, että ne eivät ole siellä juuri nyt, mutta että eivät enää koskaan. Se tuntui lopulliselta ja lohduttomalta.

Toisaalta, on siinä puolensakin olla enää vain yhden hevosen omistaja. Taloudellinen puoli tietysti, ja ajankäytöllinen. Ei tarvitse potea huonoa omatuntoa kun ei vain ehdi kaikkea. Eikä tarvitse arvailla, jossitella ja odottaa. Koska onhan se selvää, että jos omistaa 25- ja 28-vuotiaat hevoset, on elo tavallaan koko ajan viimeisten hetkien odottamista.

Olen ollut Penan selässä pari kertaa. Sillä on joku ihmeellinen myöhäissyksyn villikausi, apinoi ja loikkii miten sattuu niin että olen jopa joutunut juoksuttamaan sitä ennen kuin olen mennyt selkään. Lisääntynyt lihasvoima näkyy ylimääräisenä kekkulointina, mutta täytyy kai olla tyytyväinen, että hevonen on elämäniloinen ja voimakkaan oloinen.

Ratsastaminen on vienyt mukavasti ajatuksia pois menetyksistä, vaikka ihan täydellä teholla en olekaan tehnyt. Ollaan nyt kuitenkin kokeiltu myös vähän laukkaa tyylillä "älä koske ohjaan, ratsasta eteen", ja ollaan saatu hienoja pätkiä! Paljon kyllä myös kaarteissa kanttaavaa pupulaukkaa, mutta sitten hetkittäin sellaisia laukka-askeleita, joissa hevonen tuntuu leveältä ja siltä että se todella nousee ja kevenee edestä jokaisella askeleella. Sellaista laukkaa on helppo istua. Tänään myös ravissa löytyi huomattavasti aiempaa nopeammin hyvä draivi ja muoto. On oikeastaan aika julmaa huomata, kuinka paljon (liikaa) olen ohjalla ratsastanut, nyt kun keskityn siihen etten tekisi pään asennon eteen ohjalla yhtään mitään. Ja miten tarkka Pena on istunnalle! Käynnissä en ihan oikeasti tarvitse ohjaa mihinkään. Pelkkä hengittämisen muuttaminen riittää jarruksi. Se on maagista ja armotonta - miksi vedän toista suusta kun se toimisi ilmankin?

Tänään jumppasin ravissa Hupin treenipäiväkirjasta varastetulla harjoituksella, jossa siis ratsastetaan ympyrää ravissa, ja kahdesti ympyrän aikana hidastetaan ravin tahtia ja väistätetään hiukan takaosaa ulospäin. Jippo onkin siinä, että rentouden, tahdin ja pitkän ylälinjan tulisi säilyä sekä lyhennyksessä, väistössä että eteenratsastuksessa. Oijoi. Tuli hyvin lyhyttä ja hyvin jännittynyttä, tuli avotaivutusta uraa seuraten (kyllä! Poni ei vain enää kääntynyt ympyrän suuntaisesti!), tuli jotain passikäynnin tapaista keikutusta. Mutta lopulta tuli molempiin suuntiin jos ei nyt hyvää suoritusta, niin hyvät yritykset ainakin. Jatkamme harjoituksia.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

EOTRH Syndrome eli mikä vei vanhan ponin



Mikulla oli parantumaton hammassairaus EOTRH eli Equine Odontoclastic Tooth Resorption and Hypercementosis. Tämä sairaus on löydetty vasta kymmenisen vuotta sitten (toki sitä on hevosilla ilmennyt ennenkin mutta oireille ei ole ollut diagnoosia eikä sairauden etenemistä eikä vaikutustapaa ole tunnettu), eikä siitä ole suomeksi saatavilla juuri mitään informaatiota.

As the disease progresses, the roots of the incisors (and sometimes canines) start to resorb, or basically dissolve.  In response to this, some horses develop hypercementosis, which is an excessive buildup of cementum (calcified tissue) on the roots of one or more teeth. This process can give the appearance of bulb-like swellings around the roots of the affected teeth in response to try to stabilize these teeth.  Unfortunately, as the disease progresses these teeth eventually start to loosen and become painful. (lähde)

Mikulla diagnosoitiin EOTRH reilu vuosi sitten, kun ensimmäistä kertaa sen hampaita katsoi joku muu kuin taviseläinlääkäri. Hän kiinnitti huomiota voimakkaaseen, kuolemanhajuiseen paksuun hammaskiveen ja vetäytyneisiin ikeniin etuylähampaissa. Hammaskivi raaputettiin pois, mahdollisesta diagnoosista puhuttiin, sanottiin että röntgen vahvistaisi epäilyt. Puoli vuotta myöhemmin seuraavassa hammashoidossa hammaskiveä oli jopa vielä enemmän kuin ennen edellistä hoitokertaa, jolloin eläinlääkäri sanoi että ei tähän tarvita röntgeniä, Miku on selvä tapaus. Voimakkaasti heiluvia hampaita ei ollut, nyt vasta tänä syksynä reunimmainen yläetuhammas heilui hieman.

Sairautta esiintyy pääsääntöisesti vanhemmilla, +15-vuotiailla hevosilla (englanninkielisten lähteiden mukaan täysi- ja lämminverisillä muita rotuja enemmän, minun eläinlääkärini kertoi hoitaneensa sekä Suomessa että ulkomailla myös paljon näitä pieniä poneja), eikä siihen ole parannusta, vaan se pahenee koko ajan. Ainoana hidastuskeinona on sairastuneiden hampaiden poistaminen kokonaan - löytämieni lähteiden mukaan hevosilta on poistettu jopa kaikki etuhampaat, ja silti ne ovat oppineet syömään uudelleen ja laiduntamaankin (haittapuolena mainittiin että usein tällaiset hevoset sitten roikottavat kieltään ulkona... Minä keksin pari muutakin haittapuolta hampaattomassa korsirehunsyöjässä mutta ehkä tämä on mielipidekysymys).

Odontoclastic Tooth Resorption means that there are cells eating away the tooth. As stated, we do not know why. This usually occurs in the roots of the front teeth and is visible as holes on x-rays. This part of the syndrome is seen in humans and cats, and is poorly understood in them as well. Human patients indicate that these lesions are very painful – a difficult thing to appreciate in horses as they are so stoic. (lähde)

EOTRH:lla ja cushingin taudilla epäillään olevan yhteyksiä, tai siis niin, että cushingin tauti altistaisi EOTRH:lle. Mikulta en koskaan tutkituttanut cushingia, mutta sen karvankasvu oli jotain aivan käsittämätöntä. Viimeisinä vuosina sen kesäkarva oli normaalihevosen talvikarva, ja sen talvikarva oli mammutin turkin veroinen. Minulla oli vahva epäily että Mikulla oli cushingin tauti.

Karvanvaihtoa kevät 2013, tällaisia määriä Mikusta lähti karvaa joka päivä monta viikkoa keväisin

Mikun kesäkarva 28-vuotissyntymäpäivänä 10.5.2014


Karva 18.11.2014


Miku pärjäsi hyvin hampaidensa kanssa. Vuoden, vähän reilunkin. Sen hampaat olivat hurjan näköiset, eräs lähde sanoikin että sairautta on kutsuttu myös nimellä Ugly Old Horse Teeth. Mutta hampaiden hurjasta ulkonäöstä huolimatta Miku söi edelleen, hitaasti, mutta söi kuitenkin. Huoli leipää, porkkanoita ja omenoita, joita yleensä suustaan kipeät hevoset alkavat nopeimmin hylkiä.

Hampaat 18.11.2014

Huononeminen tapahtui nopeasti. Uskon, että Immun lopetuksella oli syynsä. Vanhat toverit olivat olleet yhdessä niin pitkään, yli kymmenen vuotta. Miku jäi yksinäiseksi ja sen syöminen muuttui entistä huonommaksi ja hitaammaksi. Eräänä aamuna joitain viikkoja sitten huomasin, ettei Miku ollut syönyt yöllä mitään. Se oli hieman ähkyisen oloinen, mutta sain sen kipulääkkeellä, ahkeralla juottamisella ja viherpellettivellillä tokenemaan. Tässä vaiheessa erotin sen omaan tarhaansa, pois Emmin ja Penan laumasta, jotta voisin tarkkailla sen syömistä. Huomasin, että se oli karvansa alla laiha. Pystyin tuntemaan sen jokaisen kylkiluun. Se oli kuihtunut todella nopeasti.

Totuus kirveli ja kirvelee edelleen. Miku ei syönyt mitään. Seitsemältä aamulla jaettua puolentoista kilon heinätupsua se lajitteli edelleen iltapäiväkolmelta. Yöheinät oli pyöritetty ympäri karsinaa eikä määrästä tuntunut vähenevän korttakaan.

Päätös tuli kirkkaana, vaikka inhosin sitä. Inhosin, että jouduin näin pian Immun jälkeen lopetuttamaan toisenkin vanhan rakkaani. Mutta en nähnyt mitään järkeä alkaa poistattamaan hampaita 28-vuotiaalta ponilta, vaikka sillä olisikin saatu hiukan lisäaikaa. Viimeisen viikon Miku eli viherpellettipuurolla, vaikka olin vannonut, että en koskaan keittele hampaattomille hevosilleni puuroja.

Niin minä järjestin taas ampujan kotiin, lainattiin kauhallinen traktori ruhon siirtoon. Oli taas viimeinen ilta ja viimeinen aamu ja viimeinen kiillotus ja kävelylenkki ja herkut ja kaikki niin helvetin viimeistä etten osannut olla edes surullinen, katkera ja väsynyt vain. Koska Miku ei ollut vielä sillä lailla valmis. Se oli tällainen:
(video on kuvattu tiistaina, Miku lopetettiin lauantaina)




Minun on mahdottoman kova ikävä sitä.
Se oli minulla 13,5 vuotta ja sitä ennen hoidin sitä ratsastuskoulussa useamman vuoden.

Tällä kertaa olin ampumisessa mukana. Vaati useamman laukauksen ennen kuin Miku kaatui. Vaikka tiedän, ettei vaihtoehtoja ollut, tulee tuo hetki kummittelemaan mielessäni vielä pitkään.

Se luottamus, jolla poni lähti mukaani tarhasta viimeisen kerran.
Se luottamus kaikkien näiden vuosien jälkeen.


Lapsellisesti toivoin, että Miku olisi ollut ikuinen. Ettei nyt sentään siitä olisi tarvinnut luopua. Ei nyt, ei näin pian.

lauantai 22. marraskuuta 2014

The noble art of letting go


Miku

10.5.1986 - 22.11.2014


On kuusi viikkoa siitä kun hyvästelin Immun. Tänään samoja jälkiä seurasi Mikuponi. 

Menettäminen tuntuu painona luissa, olen surusta raskas. 

Näkemiin, pieni, nyt ei enää satu. 


tiistai 18. marraskuuta 2014

Anna ohjien olla

Miten mahdottoman vaikeaa voi olla ratsastaa niin ettei lähde yhtään nypeltämään ohjalla! Tänään yritin sitä ja vaati ihan täyden keskittymisen. Silti valokuvat ja liikkuva kuva paljastivat, että välillä tein jotain - ihan pikkuisen kuitenkin asetin kun Pena jännittyi ja nosti nenää. Halusin kokeilla, miten ja millaiseen muotoon se hakeutuisi jos en itse hakisi muuta kuin että se liikkuisi voimakkaasti eteenpäin.

Kaasu oli alkuun ihan hukassa. Sain kolme kertaa herätellä Penaa eteenpäin kevyt pohje, ei reaktiota -> raipankosketus -kuviolla, ennen kuin se alkoi reagoida siihen kevyeeseen pohkeeseen. Raipalle Pena on superherkkä ja ampaisee eteenpäin liioitellun lujaa, mutta nyt kun olen sitkeästi vain totuttanut sitä raippaan, se ei enää jää jännittyneeksi vaikka reagoisikin isosti.


Älä tee käsillä mitään. Mitään!



Kuvat oli lähes kaikki käynnistä, joka oli tänään ihan ookoo, ei mitään kovin kummoista. Kun siirryin raviin, oli eteenpäinpyrkimys edelleen hukassa ja Pena sipsutteli pikkusievää ravia. Aloin ratsastaa eteen. Eteen eteen eteen! Tuli ihan dorka olo kun kaahasimme hirviravia ympäri kenttää, ja myönnän että mietin jossain vaiheessa, ettei tässä ole mitään järkeä, ei se ikinä lähde pyöristymään kaulastaan itse.

Vaan niin se vaan alkoi pyöristyä. Ensin pärskintää, askel alkoi pidetä, ja kun hidastin omaa kevennystäni (edelleen käsi ihan vain paikoillaan tuntumaa kannattelemassa, ei muuta), alkoi Pena vastata hidastamalla tempoa mutta säilyttämällä pitkän askeleen. Harmittaa etten ole vielä kertaakaan saanut kuvia tai videoita siitä, kun Pena on tuntuu minusta oikeasti hyvältä!

Alkusipsutusravia
Pieni videopätkä käynnistä:




Jatkamme harjoituksia. Kuski koittaa jatkossakin malttaa mielensä käsien kanssa ja ratsastaa hevosen hyvin eteenpäin, jos se tuntuu hitaalta. Pitää olla jotain mitä koota.

Eväillä

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Loppuviikon treenit, mietteet + kunnon kyydit

Torstaina vedettiin uudet suojat jalkaan (käytävällä havaittavissa sammakkopotkuja vähän niin kuin olisi kuljetussuojat pukenut) ja lähdettiin kentälle ajatuksena tehdä paljon siirtymisiä käynnissä ja ravissa.

No ei se sitten mennyt ihan niin - Pena heitteli päätä ja etujalkaa jo kun talutin sitä alkukäyntejä ja oli muutenkin pinkeänä. Kiipesin kyytiin ja ajattelin, että kyllä se siitä tokenee kun tehdään töitä heti siinä käynnissä. Ehdittiin puolikas kierros kun tuli seuraava niskannakkelu ja kun siinä otin ohjasta jarrua, Pena lähti. Eipäs se olekaan tehnyt tuollaisia totaalivilliintymisiä pitkään aikaan. Kestin kyydissä mutta ehdin kyllä miettiä siinä moneen otteeseen, että nyt muuten putoan. Tuli sen verran reipasta pukkisarjaa ja kylkimyyrylaukkaa, ja mikä erikoisinta, en vain saanut Penaa pysäytettyä. Sen jäi aivan paikalleen laukkaamaan kun jarrutin ja poukkosi siitä vuoroin pystyyn ja tasajalkaa taaksepäin ja sitten taas selkä köyryllä eteenpäin. Lopulta ohjasin sen aitaa vasten ja siinä sain sen verran kontrollia, että päästiin jatkamaan minun haluamaani suuntaan. Poni törisi ja tanssahteli häntä tuubilla ja kaula kivikovana aivan pystyssä, ja jokainen apuni oli potentiaalinen syy ampaista uudelleen miljoonaa johonkin suuntaan. Päivän treenisuunnitelma vaihtui lennosta siihen, että ensin ratsastetaan ponista pörinäenergiat pois ja sitten tehdään jotain jotta se rentoutuu.

Hyvästä muodosta ei voinut torstain treeneissä puhua, mutta lopulta olin ihan tyytyväinen poniin ja itseenikin, että sain sen ratsastettua kuulolle ja ainakin vähän vähemmän jännittyneeksi. Vaikka jossain määrin olen siedättynyt Penan sinkoiluihin enkä ihan pienestä järkyty, niin kyllä tuollaisesta hallitsemattomasta kyydityksestä jää kroppaan epämukava ja jännittynyt olo. Tästä seuraa tosi helposti se että alan ratsastaa taaksepäin, käsijarru päällä, kun kaikesta huolimatta pitäisi vaan käyttää jalkaa ja ajatella eteen. Kun muistin tämän, saatiin ravissa hyviä pätkiä avotaivutusta kun oli luonnostaan hyvä draivi eteenpäin, ja lisäksi tein lävistäjille "keskiravia" joka ihan oikeasti saattoi jo hiukan muistuttaa keskiravia eikä vain temponlisäystä. Kaiken lisäksi pystyin istumaan nämä keskiraviharjoitukset harjoitusravia, mistä olen erityisen ylpeä.

Perjantaina kärräsin kentälle lähes koko puomivaraston. Tein linjan ravipuomeista siten, että ensin oli yksi sarja pienemmillä raviväleillä (n. 1 m), sitten oli parikymmentä metriä tilaa ja seuraava sarja isommilla raviväleillä (1,2 m). Lisäksi laitoin yhden yksittäisen puomin ja kolmen kavaletin viuhkan 3 metrin laukkaväleillä.

Pena oli käytävällä aika vireänä taas, joten otin sen varuiksi ensin liinaan pyörähtämään. Mitä vielä, pari päänviskontaa ja laiskaa hölkkää. Ei muuta kuin kyytiin. Oli oikein hyvä meno, Pena teki tosi kivasti hommia, oli rento ja elastinen ja toimi puomeilla kivasti. Yritin keskittyä siihen etten itse auta sitä liikaa. Ravipuomeille käsi rennoksi ja tuntuma kevyeksi ja antaa kolista jos kolisee, sitten vaan korjaussarjaa perään. Olisin voinut olla vieläkin rohkeampi ravipuomisarjojen väleissä, ison ravin välit isommiksi ja pienen ravin pienemmiksi.

Yksittäiselle puomille otin verryttelylaukkaa ja intouduin kokeilemaan, onnistuisiko laukanvaihto. Onnistui! Tai toiseen suuntaan onnistui kerrasta, toiseen suuntaan tuli ensin ristilaukka. Kavalettisarjan tulin ensin oikeasta laukasta ja se sujui hyvin, laukka venyi kivasti vaikka välit oli ehkä vähän pitkät. Vasen laukka oli selvästi huonompi, loppujen lopuksi oli kolistettu kaikki kavaletit maan tasalle mutta ainakin Pena yritti venyä.

Lauantaina ohjasajoin, suitsina kuolaimettomat. Ihan vähän väistöjä, enemmän vain suoraan kulkemista ilman aidan tukea ja taivuttelua. Pysähdyksiä ja muutama peruutus, jotka onnistuivat hyvin. Havainto: Pena on oppinut kävelemään. Jotain hyötyä siis tästä että olen muotoa hakiessani tehnyt tosi paljon käyntiä. Ohjasajaessa hyvä käynti vielä korostui kun en ollut selässä säätämässä. Voimakkaita, pitkiä askeleita, hyvä yliastunta, keinuva rento selkä. Lisäksi Pena reagoi hyvin ajopiiskan kosketuksesta eteenpäin eikä ylöspäin.

Hyvästä keskittymisestä käyntityöhön palkitsin päästämällä Penan juoksemaan kentälle vapaana. Aika pukkihaipakkaa se paineli! Ihmeellinen myöhäissyksyn virtapiikki.

Tänään sunnuntaina olin taas ratsailla. Ensin käynnissä salmiakkikuviota ja sen kulmat takaosakäännösmäisesti kääntäen. Käynti oli tosi hyvä ja käännökset tuli hienosti lähes kokonaan istunnalla, muotokin pysyi. Siirryin käynnistä laukkaan, ensin vasempaan joka oli edellispäivänä heikompi. No tänään se oli parempi suunta, ei heti aluksi mutta parani. Tein vain puolikasta kenttää, aina pitkän sivun keskeltä kentän poikki, ja tein voltit kentän keskipisteeseen sekä lyhyen sivun keskelle. Kun vasen laukka alkoi pyöriä paremmin ja muoto avautua pidemmäksi, otin muutaman kerran nostoja käynnistä ja siirtymisiä takaisin käyntiin. Ei me ikinä suoraan päästä käyntiin, ja siirtymiset alaspäin on edelleen aika rumia ja selättömiä. Penalla ei vain tunnu olevan voimaa eikä oikeastaan haluakaan käyttää voimaa. Olen liian pitkään sallinut siltä roiskimiset siirtymisissä ja niitähän nyt sitten saan. Pena mielellään heittää raville jo kun sitä valmistelee, tavallaan askelta liian aikaisin. Korjasin tätä ennakointia tänään kevyellä raipan kosketuksella pepun päälle ja sain onnistumisia ja ajoitettua siirtymiset siihen askeleeseen johon itse halusin.

Oikea laukka oli tänään ihan selvästi huonompi. Mikäköhän siinä on kun huonompi suunta tuntuu vaihtelevan koko ajan? Oikeaan en oikeastaan saanut Penaa lainkaan rennoksi, lisäksi se kyttäsi jotain kentän siellä päässä jossa laukkasin, ja jos olisikin laukassa rentoutunut ja pidentynyt, tultiin aina siihen mörkökohtaan jossa piti varuiksi nostaa päätä ja puikahtaa jäykkänä muutama askel. Tein aika pitkään laukkaa ja jouduin monesti korjaamaan Penaa eteenpäin, kun se yritti tosi useasti tipauttaa raville kun yritin ottaa sitä vähän kiinni aina ennen kulmaa. Tein vielä tähänkin suuntaan hiukan nostoja ja siirtymisiä käyntiin, mutta niissä väsymys jo painoi eikä niistä tullut kovin hyviä.

Lopuksi ravasin kenttää ristiin rastiin omituisia reittejä ja vaihdellen suuntaa kummallisissa kohdissa. Penalla on taipumus puskea vain menemään ja alkaa esimerkiksi pituushalkaisijan lopuksi huojua ja arvailla mihin suuntaan ollaan menossa, ja lopulta painua apujani vasten sinne minne luulee että mennään. Nyt ratsastin sen useamman kerran "aitaa päin" eli veinkin sen ihan nenä aidalle saakka ja pysäytin siihen, kiitin ja käänsin johonkin suuntaan ja jatkoin taas ravissa outoja reittivalintoja. Tällä sain Penan tulemaan tosi kevyeksi ja odottamaan minun neuvojani ja apujani sen sijaan, että se ratkoisi suuntakysymyksen itsenäisesti.

Kun talutin loppukäyntejä, tuli omituinen valoilmiö marraskuun harmaaseen: aurinko!

Olisihan näistä saanut paljon hienommat jos olisi kunnon kamera ja olisi edes vähän asetellut hevosta, mutta ilahduin niin siitä miten kauniisti Penan punaisuus tuli matalalta paistavassa auringonvalossa esiin, että räpsin kiireellä kännykällä pari kuvaa. Ettei vain aurinko ehtisi hävitä.


Väsy!


Luulen että olisi aika taas pyytää hieroja lasereineen ja taikasormineen katsomaan Pena läpi. Olen nostanut treenien vaatimustasoa ihan selvästi, täytyy sen näkyä ja tuntua Penan lihaksistossakin. Etenkin tuo laukan vaikeus painaa mieltäni, ja olen hieman huolissani myös siitä ettei Pena oikein hikoile. Sillä on ennenkin ollut talviaikaan tätä, että pitää ihan tosi paljon rasittaa ennen kuin hiki tulee pintaan. Mielestäni kuitenkin ratsastan sitä tehokkaasti (ainakin itselleni tulee hiki!), en joka kerta mutta useampana päivänä viikossa "kunnolla". Tänään tuli pieni hiki kun tehtiin laukkaa paljon, mutta esimerkiksi perjantaina puomeja treenatessani ei Pena ollut edes nihkeä.

Tulipa pitkä sepostus. Jätä kommentti jos jaksoit lukea!

PS. Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä äidin pikku tuholaisen apulaisen kanssa, ja aloitushetkestä valmiiksi saamiseen kului 4,5 h (sis. välipalan, päivällisen, pari vaipanvaihtoa, päiväunet joiden aikana hevosten sisäänhaku, marakassin ym. lelujen heiluttelua, pari suorin vartaloin kaatumista, portaissa konttaamisen valvontaa ja epämääräisen määrän silpuksi revittyjä sanomalehdensivuja).



keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Varusteet tekee urheilijan

Tai ainakin uudet varusteet piristävät kun on tällaista marraskuista innottomuutta ilmassa.



Ostin Penalle Horse Guardin koulusuojat. Niissä oli Hippodomessa kolmenkympin alennus joten oli pakko toimia. Tarjous oli kyllä aika hämärästi ilmaistu, suojia löytyi joka värissä mutta ilmeisesti tarjoushinta ei koskenut kaikkia. Kaikissa luki tilaustuote, toimitusaika 1-2 viikkoa, ja että tarjoushinta on voimassa vain varastotavaraan. Nämä harmaat minä ainakin sain tarjoushinnalla ja toimitus oli supernopea: sunnuntaina tilaus ja tiistai-iltana suojat oli noudettavissa postista. (Tämä ei ole minkäänsortin mainos, olen ihan tavallinen kuluttaja vain.)

Olen aika laiska käyttämään suojia eikä Pena nyt kolhuille tai haavoille asti itseään kopsi liikkuessaan, mutta onhan sen jalka-asennot ja liikeradat aika kaukana optimista. Olen käyttänyt sillä vaihtelevasti takajaloissa matalia hivutussuojia, edessä tai kaikissa jaloissa bootseja, hypätessä jännesuojia edessä ja hivutussuojia takana, tai sitten en ole käyttänyt mitään. Talvella hokkiaikaan olen suojittanut ahkerammin kuin kesällä. Ja nyt kun hokkiaika lähenee, tuli suojittaminen taas ajankohtaiseksi.

Ensin suunnittelin säästäväisesti: ajattelin alkaa käyttää pinteleitä joka jalassa. Sitten tulin järkiini. Vain ja ainoastaan ulkokentällä ratsastaessa ja tässä elämäntilanteessa, kun oma harrastusaika on mallia "läpsy ja lapsenvahdin vaihto", ei minulla riittäisi mielenkiinto kuivattaa ja kieputtaa kuraisia pinteleitä muiden toimien ohessa. Toivon että nämä suojat ajavat asiansa.

Hiukan tuo koko mietityttää: otin cob-kokoiset, mutta ainakin etusuojat näyttivät aika pikkuisilta. Pena on välimallin poni, sille on hankala löytää joitain varusteita kun full on liian iso ja pony liian pieni, eikä cob-kokoa ole läheskään kaikesta saatavilla. Kaiken lisäksi cob on sellainen arvoituksellinen koko että saattaa tulla sopiva tai sitten mittasuhteet on ihan ihmeelliset.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Miksei saa aloittaa siitä mihin viimeksi jää?

Edellisen postauksen hyvä svengi ei jatkunut seuraavana päivänä. Ei Pena mikään katastrofihuonokaan ollut, mutta tuntui huojuvammalta ja kiireisemmältä, ja etenkin ravissa paketti oli alkuun aika pitkään aika levällään. Kumma juttu mihin edellispäivän hyvä tatsi voi yössä hävitä.

Tasapainoilen siinä rajalla, kuinka paljon on ok pyytää, milloin on hyvä lopettaa ja milloin pitäisi vielä jatkaa töitä, kun oikea muoto ja liikkumisen irtonaisuus viimein löytyy. Tavallaan tuntuu oikealta palkita ja lopettaa kun hevonen päästää viimein ratsastajan vaikuttamaan ja alkaa vastata apuihin, mutta jos aina lopetan niihin muutamaan hyvään pätkään, ei me päästä tässä hommassa ikinä eteenpäin. On toki raskasta käyttää oikeita lihaksia ja kulkea rehellisesti kroppa kannettuna, joten liikaa ei parane grillata kun ponilta loppuu ihan konkreettisesti voima, mutta ikinä ei tule tuloksia jos oikeita lihaksia ei koskaan rasiteta hiukan yli sen minkä helpolla saa.

Eilisen ongelma oli siinä, että kesti taas melko pitkään päästä oikeaan muotoon. Oli kipittämistä, asettumista niin että vain turpa kääntyy ja suupieli nousee sen sijaan että kääntyisi koko pää pehmeästi niskasta. Oli lyhentymistä siinä missä olisi pitänyt venyttää. Oli joko ei-tuntumaa tai ohjalla makaamista. Yhtä kaikki, ongelmana se että Pena blokkaa minut pois ja kieltäytyy korjaamasta sinne minne pyydän. Ratkoo ongelmat sillä vanhalla tavalla: pois avuilta, ylikevyeksi.

Parannusta on kuitenkin tapahtunut. Nyt pystyin jo asettamaan tehtäväksi loivat ravipohkeenväistöt matalassa muodossa, ja näissä saatiinkin lopuksi onnistumisia. Mutta sitten katsoin parhaaksi lopettaa. Harmitti, tuntui että lopetan juuri kun hevonen tulee hyväksi. Mietin, että tällainen tämän kuuluisi olla ja tällaisella hevosella pitäisi näitä temppuja teettää. Suurin osa ajasta menee siihen, että vasta haen hevosta siihen missä se on hyvä. 40 min hakemista ja 5 min hyvää. Ehkä tämä epäsuhta joskus vielä kääntyy.

Tänään olin laiska enkä mennyt ratsastamaan. Sen sijaan kävelytin Penaa maasta kolme ratakierrosta (n. 2,4 km). Ensimmäinen kiekka meni ihan reuhtomiseksi ja pomppimiseksi ja häntä tuubilla tanssimiseksi - ekaa kertaa mietin, pysyyköhän tämä mulla näpeissä pelkällä naruriimulla. Sakkokierros on aina hyvä ratkaisu hölmöilyyn, joten kun eka kierros meni peruututtamiseen ja vetovastuun kertaamiseen, jatkui kävely sakkokiekalle niin kauan, että ponin jalat alkoi pysyä maassa ja mieli tasaantua.

Huomennakaan en ehdi selkään. No, tämmöistä tämä on. Ehkä hyvä svengi löytää meidät taas.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kaikilla on hetkensä

Ja meillä oli tänään yksi!

Pena piti kahden päivän minitalviloman, kun lumi rantautui kentälle enkä jaksanut ruveta ruuvaamaan hokkeja vielä - nyt keli on taas reippaasti plussan puolella joten hokit olisivat ihan turhaan jaloissa tekemässä haavoja ja rasittamassa niveliä.

Tänään mentiin sohjon sekaan kahlaamaan, ajatuksena jumpata kyljet notkeiksi rennossa ja matalassa käynnissä ja ravissa. Ainahan mulla on sellainen ajatus, mutta aika harvoin onnistuu just presiis niin kuin suunnittelen. Vaan tänään onnistui! Hiukan avotaivutusta tehtiin myös, ja muoto pysyi hienosti matalana. Oikea kierros oli kaikkinensa vaikeamman tuntuinen, vaikutti siltä että vasen kylki oli jäykkä ja sen venyminen tuntui epämukavalta. Pena kuitenkin yritti hienosti, oli säädeltävissä ja malttoi antaa minun korjata. Lopputuloksena melkein yhtä notkea poni molempiin suuntiin ja ihan mahdottoman hyvä mieli kuskilla.

Näitä päiviä tarvitaan joskus.
Ollaan tahkottu muotojuttuja niin paljon, että sekaan on mahtunut jo aika liuta huonojakin päiviä, jolloin olen ehtinyt epäillä olevani ihan hakoteillä. Tämänpäiväinen valoi taas uskoa tekemiseen.


perjantai 7. marraskuuta 2014

Mistä tietää että on aika luopua vanhasta hevosesta?


Immun kuolemasta on pian kuukausi.

Ei päivääkään etten olisi miettinyt, muistanut. Mutta surua ja ikävää enemmän on ollut hyviä läikähdyksiä, hyviä muistoja, Immu olisi tehnyt näin tässä tilanteessa. On ollut levollinen olo, ikävä, mutta hyvällä tavalla. Vaan olen myös ajatellut, että hyi kauhea mikä ilma, onneksi Immun ei tarvitse olla enää kun se ei niin välittänyt. Olen ollut onnellinen siitä ettei Immua enää ole, jos niin saa ylipäätään sanoa.


Immu oli 25-vuotias. Sain omistaa sen viisitoista vuotta. Siinä ajassa hevosen oppii tuntemaan kuin omat taskunsa. Siinä on puolensa ja puolensa: kun katsoo liian läheltä, tulee helposti sokeaksi muutoksille. Toisaalta, siinä ajassa on varmasti saanut kokea riittävästi - jossain vaiheessa hevosen elämänkaarta aletaan selvästi olla ehtoopuolella, liikuttaminen ja rasittaminen vähenee, hevosesta tulee vanha ja sille tulee vanhan hevosen tarpeita. Luopumisprosessi käynnistyy, asiaa alkaa sulatella mielessään. Tietää ja ennen kaikkea alkaa hyväksyä, ettei aikaa ole rajattomasti.

Vanhuus itsessään ei ole sairaus. Minusta oli ihan ok, että hevoseni alkoi olla hieman kankea liikkeissään, ja että rasituksen vähennyttyä myös sen lihakset alkoi tippua. Immu näytti iäkkäältä, mutta se pysyi virkeänä. Sen ilme oli edelleen Immun ilme. Siksi olikin vaikea päättää, koska olisi oikea aika luopua. Selvää oli, että en halunnut riuduttaa hevosta, en pitää sitä kivuissa, ja jos sille olisi tullut jotain äkillistä terveyshäikkää, olisi pitänyt todella tarkasti miettiä, mitä hoidattaa ja millä panostuksella.

Toisaalta en ihan ymmärrä eläinten vanhainkoteja, ja hevosen hengissäpitämistä vain sen vuoksi, että jokainen elämä on arvokas. Hevonen ei tiedä huomispäivää eikä eilistä, se elää hetkessä. Palvelemiseen ja työntekoon tottunut eläin ei ymmärrä nauttia eläkepäivistä eikä arvostaa kevyttä elämää. Saaliseläimen kipua on äärettömän vaikea havaita, varsinkin iän tuomaa pientä jäytämistä. Lauma hylkii heikkoja ja elinkelvottomia, hevosen on siis salattava haurautensa viimeiseen saakka. Huomasin kyllä itsessänikin hölmöjä, inhimillistäviä ajatuksia: olisinko voinut pitää Immun vielä siihen asti, että ensimmäinen porkkanakuorma tuli tallille, Immu tykkäsi niin kovasti porkkanoista? Tai siihen asti, että se olisi vielä päässyt piehtaroimaan lumessa?



Vanhuuden tuomat muutokset tulivat hiipimällä. Vähitellen Immun luonne alkoi muuttua. Sen "huonot puolet" korostuivat - se oli aina ollut hätäinen hevonen ja kova hermoilemaan, ja iän myötä se tuli entistä hätäisemmäksi. Aamuisin sen oli juoksukiire ulos ja iltaisin juoksukiire sisään. Se pelkäsi aina sähkölankoja, ja viimeisenä vuotenaan se pelkäsi sähkölankoja niin että meni aivan pois tolaltaan jos porttilanka hipaisi maata ja napsutti. Siitä tuli vähän höperö - tuntui ettei se aamuisin muistanut, mihin suuntaan tallin ovelta pitikään lähteä kävelemään. Sitä sai ohjata ja työntää oikeaan suuntaan. Se tuntui dementoituneelta vanhukselta, josta tulee kiukkuinen. Varsinaisen ilkeä Immu ei koskaan olisi edes osannut olla, mutta siitä tuli viimeisinä vuosina juuri kiireisyyden kautta vähän äksy. Pienetkin arkirutiinin muutokset saivat sen hermostumaan, ja rauhoittuminen kesti aina vain kauemmin. Pelkäsin, että jos se pääsee irti, se ei todellakaan tiedä minne mennä tai mitä tehdä.

Tottakai vanhan hevosen pitämisessä on myös taloudellinen puoli. Harrastehevosen pito ei nyt ikinä ole muuta kuin tappiollista toimintaa, mutta sitten kun hevonen ei oikeastaan enää täytä edes harrastehevosen kriteerejä, on sen pitämisen mielekkyyttä vaikea arvioida. Sanoisin, että Immun kanssa viimeiset kolme vuotta olivat eräänlaisia luopumisvuosia, jolloin sillä oli lähinnä vain se arvo, että se oli koska se oli aina ollut. Jos minulla ei olisi omaa tallia, olisin luultavasti tehnyt lopettamispäätöksen jo aiemmin, taloudellisista syistä.

Ihan viimeisinä aikoina mietin myös, kannattaako minun enää vuolla Immun kavioita, kun kohta on kuitenkin Se Päivä. Annanko sille vielä matolääkkeen, ostanko rehusäkin sen erikoisrehua, kun se ei tule syömään sitä loppuun. Pienet päätökset tuntuivat toisinaan hirvittävän raskailta ja epämiellyttäviltä tehdä.


Noina viimeisinä vuosina pelkäsin, tuleeko minulle koskaan tunnetta siitä, milloin on oikea aika.

Tuli se.
Ja siihen pitää hevosenomistajan luottaa. Tunteeseen. Olkoon luopumisajatukset mielessä vamman vuoksi, tai jonkun käytöshäiriön, tai sairauden, tai vanhuuden. Jos miettii, olisiko hevoselle jo armollisempaa päästä pois, niin luultavasti olisi. Kenenkään en ole kuullut katuvan liian aikaista poislaittoa. Liian myöhäisiä senkin edestä.

Nyt kun katson kuvia Immusta, olen edelleen hyvin varma siitä, että päätökseni oli oikea-aikainen. Nyt kuvista näen, miten paljon Immu vanheni viimeisenä vuotenaan. Ja miten se sen ilmekin oli muuttunut. Se oli väsynyt, väärällä tavalla väsynyt vanha hevonen. Sen oli aika mennä.



Luopuminen on rakastamista.
Ja minä rakastin, ja rakastan edelleen. Enkä yhtään kadu.

Rohkeutta sinulle, jos mietit näitä asioita.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Maalaiset menee metsään


Hirveen tyylikkäinä! Vaan kumisaappaat tuli tarpeeseen, sen verran oli ojaa ja vesilammikkoa matkalla. Käveltiin 45 minuuttia metsässä ja lopuksi vielä yksi kierros radalla. Hienosti meni! Alkumatkasta teki mieli kesselöidä ja kesselöitiinkin, kerran tuli pystyynhyppy ja aika monta kertaa paiskottiin päätä ja vatkattiin koko kaulaa silmämunat pullottaen. Metsässä meno parani kun itsevarmuus karisi. Pari kertaa sain muistuttaa aika räpäkästi ettei minun kantapäilleni sovi silti astua vaikka vähän hullun lailla jännittäisikin, mutta loppulenkistä Penakin jo relasi ja käynti muuttui sipsutuksesta ihan kunnon kävelyksi. Yliastuntaa tuli toistakymmentä senttiä!

Käveleminen tekee hevoselle hyvää. Ja ihmisellekin. Lisää tätä!

Marraskuun makiat

Sataa. Vauvan päiväunet voisi toki viettää lehteä lukien ja kahvia juoden sisällä, vaan lähden kuitenkin sateeseen.

Ah. Marraskuun kauneus!

Mikä taivahan voima ajaa hevosen piehtaroimaan kylmään märkään mutaan?
Näinä marraskuun sateisina päivinä toivon hiukan, että olisi maneesi ja hiekkatarhat ja siisti hevonen joka ei rypisi jokaisessa löytämässään kurakossa. Vaan näillä mennään.

Täytyy todella tahtoa ratsastaa, että lähtee vinkuvaan tuuleen ja vesisateeseen tahkoamaan niinkin vaikeita juttuja kuin pysähdyksiä. Pysähdyksiä! Miten voi olla niin vaikeaa ihan vain seistä hiljaa paikallaan muutama sekunti? Ilman että ollaan tuhannen mutkalla ja peruutellaan tai vähintään huojutaan?

Toinen tosivaikee on ollut laukasta raviin siirtymiset. Kun se nenä ei vain pysy alhaalla. Ei vaikka kuinka laukassa olisi namiskat kohdallaan ja homma kunnossa. Kun tulee raviaskel, kimpoaa nokka ylös ja selkä tippuu. En ole apuohjien suuri fani, mutta on käynyt mielessä, että jos omistaisin gramaanit, saattaisin kokeilla niiden avulla opettaa, mihin suuntaan nenän pitikään näyttää kun askellaji vaihtuu. Luulen että kyse on taas vain väärän tavan poisoppimisesta, prosessin hitaudesta ja siihen liittyvästä vastustuksesta. Eilen sain lopulta kaksi melko onnistunutta siirtymää joissa tosiaan ainut kriteeri oli ettei Pena nosta nenäänsä kohti taivasta ja tiputa selkää notkolle, ja niihin lopetettiin. 

"Ai sä otat kuvan kun sulla on tommoset pissasin housuun -rajat", sanoi mies

Tänään on eilistä kirkkaampi päivä. Lähdemme metsään kävelylle. Ehkä sitten huomenna taas jatketaan vakavamielistä harjoittelua.