Sydänsydänsydän

Rokotusten ja raspausten jälkeinen huoltokatko venyi aikataulusyistä puoleentoista viikkoon, mutta tänään kiipesin vihdoin takaisin selkään. Pena-parka oli ihan resuisen näköinenkin kun en ole edes harjannut sitä (hyvän hevosenomistajan pisteet nousee niin että kohisee) tänä aikana... Hiukan jännitti, millä mallilla se selästä käsin on, ja kaiken lisäksi oli vielä hemmetinmoinen tuuli ja Emmi rallitti tarhassa vieressä. 

Mutta ei taida olla tarpeeksi ylisanoja kuvaamaan fiilistä. Joo kankeita oltiin molemmat, kiikkeriä ja jäykkiä, mutta Penan asenne oli täysi kymppi. Se yritti, toteutti, oli vastaanottavainen, rauhallinen, tasainen suusta. Ei kytännyt, ei säpsyillyt, ei mitään ylimääräistä. Upeeta mahtavaa! Työskentelin vain isolla kahdeksikolla askellajit läpi, välillä tein kahdeksikon sisään pienemmän voltin, ja hain tasaista tahtia sekä joustoa ja kestoa askellukseen. En tiedä onko hyvä vai huono asia, mutta nyt Pena oli hetkittäin jopa "raskas" kädelle. Aina ennen ongelma on ollut päinvastainen, ohja on ollut helposti ihan tyhjä. Etupainoisuus on seurausta voiman puutteesta, toivottavasti tähän saadaan muutos nyt kun kenttä on sula ja siltä osin treeniolosuhteet kunnossa. 

Pieniä ilonaiheita

Pena ja Lohikärmes sopivat samalle heinäverkolle!

Verkko oli testi, sillä pähkäilen edelleen heinäruokinnan ja maan tonkimisen ja ajankäytön ja ruokailurytmin kanssa, kun tässä nyt on näitä elämänmuutoksia osunut väylälle useampia. Halusin kokeilla, a) pysyykö verkko puussa, b) kuinka paljon aikaa sen tyhjenemiseen menee nyt kun se heiluu vapaana ja c) tarvitaanko verkkoja miljoona että sopu säilyy. Kokoaikaiseen verkkoruokintaan en ole siirtymässä, mutta jos jonkinlaisen osittaisen balanssin saisi rakennettua niin hyvä.

Olin valtavan iloinen siitä että tuo häijyläistamma päästi Penan osingoille. Ei niiden tarvitse sydänystäviä olla, jo tämä helpottaa ruokintadilemman ratkaisua.

Nenäkkäin omien virheiden kanssa

Ratsastuskoulupäivä taas takana. Nyt sain hyppykaveriksi uuden tuttavuuden, suomenhevosruunan, jonka kanssa alkuun kaikki sujuikin oikein mallikkaasti, oli hyvä rytmi verryttelykavaleteilla ja hevosella sellainen suokkimaisen suoraviivainen tapa tehdä ja edetä. Ensimmäisen "isomman" tehtävän ensimmäisessä hypyssä jäin itse ihan tökerösti jälkeen, olisin tuupannut mielelläni siihen vielä yhden askeleen jolloin olisi tultu ihan liian pohjaan ja hyppy olisi ollut vielä huonompi kuin nyt. Tästä vielä keräsin itseni, mutta jotenkin se rentous sitten vain karkasi.

Ja kun minä en ollut sataprosenttisesti menossa, hevonen alkoi kieltää. Ja joka kiellon jälkeen ratsastin yhä vain huonommin. Kaikki tehtävät me lopulta selvittiin eikä se ehkä muiden silmään näyttänyt niin pahalta rääpimiseltä kuin miltä se tuntui, mutta vähän veti mielen matalaksi.

Nämä on herkkiä asioita. Minä en ole varma hyppääjä, vielä, en tiedä voiko minusta tullakaan. Ja jokainen epäonnistuminen syö jo saavutettua varmuutta pois. En pelkää kieltoa enkä pelkää putoamista, pelkään sitä epämukavuuden tunnetta joka epäonnistuneessa tiikeriloikassa tulee.

Tämänkertainen tunti oli oikea inhorealistinen pläjäys omia virheitäni ja heikkouksiani. Hevonen imi minun epävarmuuteni ja tuli epävarmaksi, ja kun tunsin sen epävarmuuden, olin itse entistä enemmän epävarma. Epävarmuus näkyy minulla siinä etten uskalla antaa hevoselle vapautta. Minusta tulee kova ja jännittynyt, en päästä hevosta rennosti hyppyyn vaan olen hiukan suussa kiinni koko ajan. Jännittynyt keho ei odota hevosta, ei ajattele tehtävien välillä, on hidas reagoimaan ja kun viimein reagoi, reagoi liian voimakkaasti - ottamalla liikaa kiinni tai työntämällä liikaa kohti estettä. Sinällään tämänpäiväinen ratsuni teki ihan oikein kun jätti hyppäämättä, jos toin sen esteelle epävarmasti enkä ollut rentona sen tukena ja ympärillä. Ja kun palkinnoksi siitä jos se kuitenkin hyppäsi, olin sen suussa kiinni.

Hyppäsinpä sitten loput tehtävät harjasta kiinni pitäen, niin kuin vasta-alkaja. Yli päästiin ja kehujakin tuli siitä että loppurata meni jo paljon paremmin kuin sen takkuinen alku. Käsi hevosen jouhissa ei voi vetää ohjasta taaksepäin vaan käsi on vakaa ja hevoselle reilu. Minä en vain ole ihan valmis vielä antamaan hallinnantunnetta pois, siksi harjasta ottaminen oli kova paikka. Silloinhan en nimenomaan voi vetää taaksepäin vaikka tekisi mieli. Viimeisen radanpätkän jälkeen puuskutin ja oli vähän huono olo, oli hengittäminen unohtunut. Jännityksestä kertoi myös se, että komento loppuverrytellä aiheutti huojennuksen eikä harmistusta siitä että tunti on ohi.

Lisää toistoja, lisää rutiinia. Ja vaikka tämänpäiväinen ratsuni oli supersymppis, minä ehkä tarvitsen varmemman hevosen. Sellaisen joka sietää minun epävarmuuteni paremmin - huonoa ratsastusta ei tarvitse sietää, mutta joka menee siitä huolimatta, että minä en aina ole ihan varma tuleeko mieleni mukana.

Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin että free your mind and the rest will follow...

Huoltokatko

Penalla kävi eilen hammaslääkäri, joka samalla laittoi rokotteet. Rokotusten vuoksi Pena saa pienen loman - harmi vaan, että tämä osui juuri mieheni loman kanssa päällekkäin. Kerrankin olisi ollut mahdollista ratsastaa "milloin vain" kun lapselle olisi ollut kotona toinen käsipari hoitajaksi. Toisaalta myös minä aloitan tällä viikolla osa-aikaisesti työt, joten saas kattoo nyt miten uusi arki tästä muotoutuu.

Penan hampaisiin ei kuulunut varsinaisesti mitään uutta. Se ei ole kovin hyvä uutinen, sillä Penalle tulee melko runsaasti teräviä piikkejä jo puolessa vuodessa, ja ollaan eläinlääkärin kanssa toivottu, josko tilanne korjautuisi nyt kun on saatu hyvä ja säännöllinen hoitosuhde aikaiseksi. Ei näytä korjautuvan. Se on sääli, sillä nyt Penan hammashuollossa joutuu tekemään pieniä kompromisseja. Kun puolivuosittain on aina paljon työstettävää, kuluu hammasmateriaali vähän turhan paljon vuosien saatossa. Raspaaja sanoi että yrittää ottaa säästeliäästi, jotta meillä olisi hampaita jäljellä vielä kymmenenkin vuoden päästä, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta suu kestäisi mahdollisimman hyvänä seuraavaan huoltokertaan.

Pääsin taas itse koittamaan ennen ja jälkeen -versiot purukalustosta ja näkemään poskien limakalvoille piikeistä tulleet naarmut. Huh. Ja Pena on nyt tuntunut ihan hyvältä ratsastaessa, ei sen suu ole ollut mitenkään rauhaton tai huono. Hevoset ovat ihmeellisiä.

Olen kiitollinen tästäkin mahtavasta ammattilaisesta ja hänen osaamisestaan! Väkisinkin tuli mieleen, olisiko esimerkiksi Immulla ollut enemmän vuosia hampaidensa osalta, jos sitä olisi aina hoitanut asiansa osaava eläinlääkäri. Immun purukalustoa höyläsi suurimmaksi osaksi "ihan tavallinen eläinlääkäri" ja silloin alkutaipaleellamme myös kengittäjä, kaikilla välineenä vain se sellainen yksi käsiraspi jolla tunnuttiin raastavan ja raastavan oikein olan takaa. Ei ihme että siitä todettiin 25-vuotiaana ettei hampaissa ole enää mitään mistä ottaa pois...

Huoltokatko saa jatkoa torstaina, kun meille tulee kengittäjä. Olen aiemmin hehkuttanut meidän mahtavaa luottokengittäjää, jolta sitten viime viikolla sain sellaisen puhelun jota kukaan hevosenomistaja ei toivo: häneltä oli murtunut polvi! Tuli ihan kylmä hiki kun aloin arvuutella, mistä löytäisin yhtä pätevän, pitkähermoisen ja luotettavan tuuraajan, joka ei taitamattomuuttaan tai kärsimättömyyttään sössisi sitä balanssia, jonka vakkarikengittäjä on onnistunut Penalle rakentamaan. Luotettavan tahon suositusten perusteella valikoitui tämä torstaina saapuva seppä, toivotaan että kaikki menee hyvin ja voidaan lisätä remmiin yksi uusi luottoihminen jonka puoleen kääntyä jos tarve tulee.

Pyyhi pelko pois

Viikko sitten narisin, kun tuli räntää ja kenttä oli kuraa rapaa jäätä ja sohjoa.

Tänään tuli fleecetakissa hiki ja kenttä oli niin kuivunut että kannoin sinne kevään ensimmäiset kavaletit.

Note-to-self: vähäinenkin rutiini tuo varmuutta. En ole kovin monella tunnilla vielä käynyt ratsastuskoulussa, mutta joko käydyt tunnit tai se että olen nyt pienen ajan sisällä hypännyt huomattavasti useammin kuin ennen (tai molemmat yhdessä) tekivät sen, että tänään kotikentällä Penan kanssa puomi- ja kavalettisulkeiset eivät saaneet minua jäätymään.

Treenistä ei jäänyt mitään kovin mullistavaa kerrottavaa jälkipolville, poni oli vähän hämmentynyt pitkän tauon jälkeen ja minustakin tuntui kummalta ratsastaa taas noin lyhyellä otuksella, mutta luulen että tässä oli ihan hyvä kaudenavaus esteiden osalta. Minulla oli ratsastuskoulutunnilta apinoitu linja, puomi-kavaletti-puomi in and out -väleillä ja siitä kahden laukka-askeleen päässä vielä yksi kavaletti. Alkuun raviverryttelin ihan vain kahdella ravipuomilla ympyrällä.

Se oli kuitenkin aiempiin hyppy- ja puomikertoihimme erilaista, että nyt minulla oli selvät sävelet siitä miten halusin Penan kulkevan. Jännittäminen on aiemmin tehnyt minusta matkustajan ja olen mennyt kohti tehtäviä sellaisella herran haltuun -asenteella. Nyt otin kerran jopa aika napakasti Penan seis kun se yritti kiikuttaa minut miljoonaa linjaan sisään, ja toisaalta omalla ponilla uskalsin laukata tehtävien välillä jos en nyt vieläkään ihan kunnolla eteen, niin ainakin paljon enemmän eteen kuin ennen.

Osansa on varmasti talven sileäntreeneilläkin. Sitähän tässä on tahkottu syksystä asti - haluan että Pena on avuilla koko ajan. Esteillä sen ei tarvitse kulkea muodossa mutta se ei silti voi roiskia tehtäviä miten tykkää ja juosta avuiltani pois. Olen aiemminkin kertonut että Pena ei tirintaria välitä jos puomeista säleet lentää, joten sille on ihan sama vaikka tuollaiset tarkkuutta ja kontrollia vaativat harjoitukset kolistelee läpi vähän sinnepäin. Muutamasta hutiloinnista ja ryntäämisestä sisuuntuneena otin sen yhden merkittävän pysähdyksen, siinäkin puomit lenteli ennen kuin oltiin oikeasti seis. Sen jälkeen Pena oli hämmentynyt, ylivarovainen ja suoritti linjan seuraavan kerran ravilla. Ihan ok, ainakaan se ei rynnännyt pidätteitä päin. Ja sitten saatiin kaksi toistoa laukassa, jolloin tunsin laukka-askeleiden rytmin, etujalat nousi nopeasti maasta ja laukka oli voimakasta ja säädeltävää. Hienoa! Palkinnoksi mentiin reipasta laukkaa löysällä ohjalla pari kierrosta ja sitten loppuhölkän kautta käyntiin.

Hyvä siitä vielä tulee! Vaan äkkiä sitä tottuu hyvään - kaipasin kovasti estesatulaa... Jos vain ikinä talous antaa myöden, haluaisin ainakin vuokrata Penalle kesäksi estesatulan niin helpottuisi tuo hyppääminen.

Sen seitsemän satulaa

Satulanvaihto on syvältä.

Nyt siis vuorossa Emmi, jonka vanha satula on yhä myynnissä (vinkvink kaikki leveiden tankkien omistajat!). Satula on ihana, mutta jotenkin se ei vaan enää istu. Se jää vähän takakenoon, ja siellä takapaneelien kohdalla selässä on pientä lihasaristusta. Emmi on sellainen rehti työmyyrä joka ei pienistä vingu, siksi sen satulansovitus on sata kertaa vaikeampaa kuin Penan, joka ilmaisee herneen kymmenen patjan altakin. Nyt kuitenkin luulen, että Emmi selkäfileiden hienoisella häviämisellä ja noilla satulan oireilla on yhteys. Siispä rumba käyntiin.

Hain sovitukseen seitsemän (7) satulaa. Ratsailta niistä saan sovittaa ehkä nippanappa yhden... Muut sai latoa syrjään samantien. Huoh. Ei oo helppoa.

Kirjanpito

Sovituksessa oli Albioneja ja Cliff Barnsbyja eri mallisina. Emmi on jossain widen ja extrawiden välimaastossa - joku näistä sovitetuista wide-levyisistä oli ihan riittävän wide, sitten taas seuraava sovitettu wide oli aivan liian kapea. Hemmetti. Extrewidejä tuntuu olevan huonosti tarjolla satuloita myyvissä liikkeissä?

Parhaiten selkään sopi Albion SLK XW/17". Sellaista sovitin Emmille jo kesällä, mutta silloin se oli tuntiratsastajien takapuolelle liian kuppimallinen ja pakottava satula. Nyt kun voin valita satulan vain omaan takapuoleeni sopivaksi, kelpaa kunnon kuppimallinenkin istuin. Mielestäni satula sopi kesällä paremmin... Nyt aprikoin, onko se kuitenkin liian kaareva. Tätä testaan selästä.

Satuloiden yksilöllisyydestä kertoi myös seuraavaksi sopivimmat: Albion K2 Genesis, W, 17,5" ja 17". Leveys mukamas sama, silti toinen tuntui hiukan liian kapealta ja toinen oli hyvä. Tietenkin se joka oli leveydeltä hyvä, oli sitten liian pitkä... Lisäksi pienemmän istuimen K2:ssa oli vastinhihnat hullussa paikassa, vyö jäi kämmenenmitan liian taakse. En tiedä kannattaako näitä laittaa edes selkään kun pitkä on pitkä vaikka voissa paistaisi, enkä kyllä vaihda himpun liian kapeaa satulaa toiseen himpun liian kapeaan.

CB:n N-gage 17,5" / 4 oli malliltaan aika hyvä, mutta leveys ei riitä. Leveys 5 pitäisi olla siitä.

Siinähän niitä on

Jos joku satulanikkari siellä lueskelee, niin heittäkää vihjeitä!

Koulusatula suorahkoon selkään, LEVEÄ. Lavat erottuvat ja tulee helposti "lapaläskit" jos satula ahistaa. Säkä ei kovin kummoinen, on kuitenkin olemassa. Satulansija ei erityisen lyhyt mutta ei tänne yli 17,5" satulaa saa eikä tarvitse saadakaan. Satulassa saisi painopiste jäädä aika eteen, ei siis kovin pitkää etukaarta.

Albionilta on sopinut aika moni malli, nyt todennäköisesti metsästetään vain sopivaa yksilöä. Myös nuo CB:t kiinnostaa mutta niiden mallien suhteen olen vähän eksyksissä. Mitä muita suorarunkoisia on?

Treenaamattomuuden hedelmät

Talvi on ollut onneton. Oikeasti hyvää lumipohjaa ei ole saatu kentälle lainkaan. Minä olen ollut jaksamaton muiden murheideni kanssa ja ratsastaminen on jäänyt hävyttömän vähälle. Valmentaja on äitiysvapailla joten valvovan silmän alla ollaan oltu viimeksi ehkä joskus syyskuussa.

Tällä viikolla sain ahkeralla auraamisella kentän osittain hiekalle. Enempää sitä ei voi perälevyn kanssa raaputtaa, muuten katoaa kaikki uusi pintahiekka jota aika isolla rahalla siihen viime syksynä ajatin. Märkä se on ja paikkapaikoin on epämääräistä jäämurua, eikä koko ala ole käytössä. Mutta on se tyhjää parempi nyt.

Tässä valokuvallinen maalaisrealityä. Terkkuja maneeseihin!

Mielestäni tänään piti paistaa aurinko mutta samaa tihkusadetta ja harmaata siellä on kuin ehkä viimeiset kolme viikkoa. Otin itseäni niskasta kiinni ja menin silti ratsastamaan. Talven treenaamattomuus näkyy. Voisi olla huonomminkin, ja olen tosi tyytyväinen Penan mielentilaan jolla se suostuu työskentelemään. Sitä saa korjata eikä se hermostu tai heittäänny kuuroksi. Mutta paljon sitä joutuu auttamaan jotta oikea tahti säilyy.

Aluksi se oli käynnissä hidas ja pohkeen takana, ja reagoi eteenpäin pyytävään apuun nousemalla pois kuolaintuntumalta ja kipittämällä. Sitkeästi pidin tuntumaa ja ratsastin eteenpäin, ja kiitin kun sain pitkän joustavan askeleen joka venytti tuntumaa kohti. Kun käynti löytyi suoralla sekä molempiin suuntiin kaarevilla urilla, otin muutaman käyntiväistön. Väistössä karattiin taas alta kipitykseen ja selättömään käyntiin, mutta taas rauhallisesti toistoja tekemällä löytyi pian yhteinen sävel ja väistöt tuli hyviksi.

Ravissa riitti eteenpäinpyrkimystä, mutta tahti oli kipittävä. Kaarteet karmeat sivuliirrot ja rytmi hukassa. Positiivista oli, että kun olin saanut tuntuman käynnissä vakaaksi ja tasaiseksi, se säilyi myös ravissa, jolloin maltillisemman tahdin löytäminen oli helpompaa kun hevonen edes yritti pysyä avuilla. Ravissa ei sen ihmeellisempiä temppuja, vain suoria linjoja ja voltteja, kunnes raviinkin löytyi kestoa ja joustoa ja kipittäminen jäi vähemmälle. Muoto painui välillä liian syväksi nyökyksi, takaosasta on voima hävinnyt tekemättömyyden myötä eikä etuosa jaksa kohota. Saman huomaa siitä että Pena alkaa takoa: yleensä takominen on Penalla merkki siitä että kengitykselle olisi tarvetta, mutta nyt kengityksestä ei ole kuin kolmisen viikkoa ja silti toisinaan napsahtelee. Etuosa ei ehdi takaosan alta pois, etujalat on liian hitaat. Ongelma korjaantuu kun etupainoisuus vähenee, ja etupainoisuushan vähenee kun takaosalla olisi voimaa kantaa...

Nostin lyhyesti laukkojakin tänään, en edes muista koska olen viimeksi tehnyt laukkaa selästä. Nostot aika jees, samoin raviinsiirtymiset, eikä se itse laukkakaan tauon pituuteen nähden ollut kovin huonoa. Hienosäätöä en edes yrittänyt tehdä, kunhan Pena suostui laukkaamaan itse edeten isoa, mutta maltillista laukkaa niin olin tyytyväinen. Ja hyvinhän se tsemppasi!

Jäi kuitenkin plussan puolelle tämä ratsastus. Ja kai vesisateestakin pitää iloita, se sulattaa routaa ja jäätä. Kohta on kokonaan hiekkainen kenttä ja sitten ei voi syyttää ainakaan pohjia siitä ettei ole ratsastanut.

Ei nämä selfiet selvästikään ole meidän juttu. Kelejä pidellyt! 

Hanaa, nyhertäjä, hanaa!

Olen kärvistellyt kolme pitkää väliviikkoa edellisestä estetunnista ratsastuskoulussa mutta tänään taas pääsin! Ratsuna sama kaveri kuin edellisellä kerralla, kilometrikaulainen Konsta, johon saatoin ehkä löytää hiukan nopeammin säätöjä tänään. Nyt meitä oli tunnilla viisi ratsukkoa, vaan ihan mukavasti päästiin silti tekemään hyppyjä. Tehtävinä oli kavaletti-puomi-kavaletti -innarilinja, kavaletti - lankkupysty -linja kahdella laukalla, ja kavaletti-puomi-kavaletti -innari josta kaksi laukkaa toiselle lankkupystylle, ja lopuksi nämä kaikki kolme tehtävää ratana.

Konsta oli tällä kertaa jo aiemmalla tunnilla, ja vaikka se näennäisesti liikkuikin itse eteenpäin, niin tuntui edelliskertaa vaikeammalta löytää riittävän etenevä laukka. Ehkä se oli vähän väsynyt tai sitten minä vain taas aivan liian arka ratsastamaan. Millä saisi naputettua kontrollifriikin päähän sen että kaarteissa esteiden välissä saa ja pitää ratsastaa eteen, jotta voi sitten odottaa kohti estettä? Kavaletti-innarilinja oli hyvä harjoitus minulle, siinä ikään kuin joutui sellaiseen putkeen tai imuun, jossa rytmi tuli itsestään enkä ehtinyt säätää ja peruuttaa niin paljon esteväleissä. Minua vaivaa käänteinen vauhtisokeus, tuntuu että menen jo ihan hurjan kovaa laukkaa vaikka oikeasti ei edetä mihinkään. Erotan kyllä hyvän rytmin hypyissä kun sellainen sattuu kohdalle, mutta rohkeus tuoda hevonen tehtävään sisään riittävän isossa laukassa vielä puuttuu.

Ehkä opin vielä. Kivaa kuitenkin oli taas, ja nyt pitäisi päästä kahtena seuraavanakin tiistaina tunnille. Ratsastamisen ilon lisäksi olen iloinen siitä että pääsen harrastamaan jonnekin muuallekin kuin omalle tontille. Kun on tehnyt töitä kotona monta vuotta, ja koko ajan harrastanut kotona, ja nyt vielä viettänyt reilun vuoden lapsen kanssa tosi tiiviisti kotona, niin on aivan uskomatonta luksusta lähteä jonnekin pois. Olla poissa ja ajatella omia juttuja ja tehdä sitä mikä tuntuu mielekkäältä. Yhteen ratsastustuntikeikkaan menee minulta liki kolme tuntia aikaa, ja ne kolme omaa tuntia tuntuvat tulevan todella tarpeeseen. Enkä niiden aikana uhraa ajatustakaan sille, miten kotona pärjätään!

Kevät tuli, lumi suli, lumen alta esiin tuli...

No ei tullut Batman vaan hiekkaa.

Sen puolesta olisi saanut talvi jatkua, ettei olisi ihan vielä tähän vuodenaikaan tarvinnut alkaa pähkiä tonkimisvimman kanssa. Mutta näillä mennään, ja nyt siis paljas maa pilkottaa jään alta ja kaivelu on taas alkanut.

Pakko on hiukan vinkua: en vain ymmärrä, missä vika! Miksi Penan pitää koko ajan tonkia, järsiä ja mussuttaa jotain? Miksi se tarve liittyy kevääseen ja syksyyn? Olen nyt seurannut sen puuhia ja todennut, että samaa tahtia sulamisen kanssa se on alkanut enemmän ja enemmän järsiä mm. puiden kaarnaa tarhassaan. Lumiseen talviaikaan järsiminen oli satunnaisempaa, samoin pihattomökin seinät saivat pääpiirteissään olla rauhassa. Nyt niitäkin syödään majavan lailla koko sen ajan, kun ei ole heinää edessä.

Penan puutyömaat

Ja kun nyt kerran tuo Emmikin alkaa kuulua blogin kalustoon, on mainittava, että myös se syö maata. Emmi kuopii maahan kuopan ja kaivaa suuhunsa kasvien juuria. Se on älyttömän ahne hevonen, paljon ahneempi kuin Pena, ja paljon ärhäkämpi myös lihoamaan. Jalkavaivaisena sen ei pitäisi lihota lainkaan, joten tässä ollaan todella kiusallisessa pattitilanteessa - onko ainoa ratkaisu hiekansyönnin estämiseksi mättää heinää vapaasti saataville silläkin riskillä, että hevoset paisuvat muodottomiksi ja kärsivät sitten lihavuudestaan suoraan tai välillisesti?

Emmin kuopat

En voi välttyä pyörittelemästä, mitä minä teen väärin näiden kanssa, kun molemmilla on sama vika. Mikä on olosuhteissa pielessä? Olen mielestäni tehnyt kaiken voitavani sen eteen, että hevoseni voisivat hyvin, että niillä olisi hyvä, virikkeellinen elämä, riittävästi hyvää ruokaa, kunnolla ulkoilua, seuraa ja niin edelleen. Silti ne aloittavat maan nassuttamisen heti kun jää ja lumi sulaa. Kuinka paljon ne matkivat toisiaan? Emmillä on ollut tätä taipumusta jo edellisessä kodissaankin, siellä se tosin on ollut hiekkatarhassa ja keskittynyt lähinnä siilaamaan kaikki heinänkorret napaansa niin tarkasti, että psylliumille on ollut käyttöä. Penalla taas tuntuu olevan pakonomainen tarve tehdä jotain koko ajan. Yksi kääntämätön kortti Penan kohdalla on erilaiset lelut tarhaan, niistä on kokeiltu vasta hevospallo, joka on viihdyttänyt lähinnä koiraa. Meillä ei myöskään ole metsää, josta voisi käydä kaatamassa kunnolla rankoja tarhaan viihdykkeeksi.

Syksyinen heinäverkkokokeilu jäi melko lyhyeksi, sillä systeemistä ei ollut merkittävää apua. Emmi ja Pena tyhjensivät verkoista kahden ruokintakerran heinät muutamassa tunnissa, ja norkoilivat sitten lopun päivää portilla sen näköisinä, että olen unohtanut heidät kokonaan. Palasin vanhaan ja jaoin heinää taas useassa pienessä erässä pitkin päivää enkä verkottanut.

Seuraava siirtoni on todennäköisesti paluu verkkoihin, mutta vähän toisella tapaa. Kun meiltä lähtee viimeisetkin vieraat hevoset pois, ei minun tarvitse enää kamppailla omatuntoni kanssa siinä, pystynkö varmasti tarjoamaan kaikille tallin hevosille samat extrat kuin omilleni. Tämän myötä minulle tulee vapaus kokeilla erilaisia ruokkimissysteemejä ilman että sama täytyy toteuttaa kaikille muillekin hevosille. Olen vastustanut roikkuvia heinäpusseja lähnnä siitä syystä, että syömisasento menee niissä luonnottomaksi. Nyt luultavasti on valittava kahdesta pahasta se pienempi: luonnoton syömisasento muutaman kuukauden ajan keväisin ja syksyisin, versus hevonen luonnottoman täynnä hiekkaa keväisin ja syksyisin. Olen siis ajatellut hankkia lisää pienisilmäisiä verkkoja ja ripustaa niitä puiden väleihin ja laittaa osan laatikoihin kuten syksylläkin. Tavoitteena siis vaikeuttaa ja hidastaa heinän syömistä niin paljon, että sallitun syömiseen menee enemmän aikaa ja ei-sallitun syömiseen jää vähemmän, jos lainkaan, aikaa.

Toki mietin myös, onko hevosillani jokin puutos, joka aiheuttaa maansyömisen. Heinä on samaa läpi sisäruokintakauden enkä vekslaa ruokintoja huvikseni. En tosin myöskään ole tarjonnut lisävitamiineja kausittain, koska käyttämäni kivennäinen on vitaminoitu. En tiedä, miten mahdollista puutosta voisi selvittää - verikokeella? Lisäravinteiden lisääminen sokkona ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta. Vapaasti syötävät kivennäisvadit taitavat olla niin sokeroituja että ahneet hevoset syövät niitä kuin karamelleja konsanaan. Ja onko vika sitten oikeasti fyysinen vika, vai onko tämä tapa, vai muuten vaan henkimaailman hommia? Saa heittää ajatuksia.

Satula myytävänä

Emmiheppa on satulanvaihtoruljanssin pyörteissä ja vanha satula olisi vailla uutta kantajaa. Myynnissä siis: 

Albion SL koulusatula, 17,5" istuin, leveys W (on kyllä reilusti wide eli leveään selkään). Runko on suorahko, selkärangantilaa on rutkasti (vähintään neljä sormenleveyttä koko matkalta) ja säkätilakin on leveä. Satula on ammattilaisen tarkistama joulukuussa -14, jolloin vaihdettiin myös uudet vastinhihnat. Hyväkuntoinen, hyvin pidetty laadukas satula, ei kovin täyteen topattu, mahtava istua ja päästää mukavan lähelle hevosta. Hp. 850 e, nopealla kaupalla rohkealle tarjoajalle lähtee edullisemminkin. 

Vastinhihnat vaihdettu joulukuussa -14

 

Jos kiinnostuit, heitä yhteystietoja kommenttikenttään niin palaan asiaan!