lauantai 23. helmikuuta 2019

Kuulumiset

Jäätikön jäykistämät täällä terve!

Meillä oli kengitys tällä viikolla. Kengittäjältä tuli terveisiä, että Pena tuntui kovin kankealta ristikkäisestä jalkaparista eikä ollut niin leppoisa laittaa kuin viime aikoina on ollut. Totesin, ettei mikään ihme, kun tässä on viime ajat seisty ja luisteltu ja siinä se sitten onkin ollut, se arki. Mutta sainpa taas herätyksen siihen että jotain on keksittävä hevosten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tarjolla on luistinrataa sekä hankikantoa (joka tosin sekin tänään muistutti tässä pakastaa-lauhtuu-pakastaa-lauhtuu -kelissä luistinrataa. Lapsi lähti hiihtämään pellolle mutta totesin siinä vierellä liukastellessani että luistimet olisi ollut suksia fiksumpi välinevalinta).

Kengityksen jälkeen otin sitten molemmat ponit naruun ja lähdin metsään. Kolmen kilometrin lenkistä Sulo piffasi kaksi kolmasosaa ja huokaisi itsensä käyntiin vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Miten niin tekemättömyys kiristää päätä??

Siinä tarpoessani oli aikaa miettiä, miten on tultu tähän että Pena on se joka kulkee monen viikon seisomisen päätteeksi talutusmaaston niin ettei sen narua tarvitse kertaakaan kiristää. Sen mukanaoloa ei oikeastaan edes huomannut. Ei Sulokaan käsistä pyri lähtemään, mutta leijailee heliumpallon lailla ja välillä tarvitsee voimasanan jottei koko ajan nypytä narusta tai taklaa taluttajan päälle kapealla polulla.

Luottamus on eräänlainen klisee näissä hevoshommissa, ja olen sen verran monissa liemissä keitetty että meinaan saada näppyjä kun joku kertoo luottavansa hevoseensa täysin tai pyrkivänsä saavuttamaan hevosensa luottamuksen. Siis joo, nimenomaan siihen pyritään, mutta sitten mielessäni vilahtaa kaikki ei-se-koskaan-ennen -kauhuskenaariot ja taas haluan välttää tuon termin käyttöä. Kun se pelkkä (pahimmassa tapauksessa yksipuolinen) luottamus ei riitä, vaan siihen tarvitaan kylkeen roppakaupalla hevosenlukutaitoa ja reaktiokykyä ja tilannetajua, ja vasta silloin voidaan puhua turvallisuudesta, eli "luottamuksesta", hevosten parissa.

Luottamusallergiastani huolimatta en keksi parempaa termiä kuvaamaan tunnetta, kun nousin metsälenkin jälkeisenä päivänä Penan selkään. Ratsastamattomat päivät olivat venyneet viikoiksi, mutta laitoin Penalle vain villaviltin ja loimivyön ja hyppäsin tuulihoususillani sen selkään (toim. huom.: se mitään hyppäämistä ollut, vaan paskanjäykkää pungertamista. Jäätikkö on kangistanut hevosen lisäksi ratsastajan). En ole vieläkään varma, missä vaiheessa tämä meidän yhteiselo on muuttunut tällaiseksi. Iso osa minusta muistaa edelleen ne ajat, kun säännönmukaisesti piti laskeutua kesken ratsastuksen juoksuttamaan, jotta pysyttiin jotenkin samassa kurssissa. Tai kun ratsastamisen päätteeksi oli aina pääasiassa paha mieli, koska Pena keskittyi pelkästään sinkoiluun ja kyttäilyyn. Nyt me mennään käyntiä ja hölkkää ilman satulaa pitkän löysän jakson päätteeksi, ja vaikka joen takaisella pellolla menee hiihtäjiä, pysyy Pena järjissään. Ja joka kerta on hyvä mieli - tällaisten kertojen jälkeen oikein erityishyvä.

Tänään oli Sulon vuoro päästä jumpalle. Otin sen ohjasajo-ohjien päähän ja totesin, että yhtä kankeita ollaan kummatkin. Narut oli aina käsissä jotenkin väärin, piiska osoitti väärään suuntaan ja enin aika meni säätämiseen. Mutta Sulokin notkistui pikkuisen - sillä oli tässä eräs epäonnen päivä kun se ensin kaatui tarhassa (koska pitää mennä juosten joka paikkaan, kelistä viis) ja saman päivän iltana juuttui piehtaroidessaan karsinan seinälle. Ei siis ihme että ruoto on kiero ja kankea.

Ja vielä pari riviä siitä L-sanasta: tämä voipullan värinen tyyppi on se sama, joka edellisessä kodissaan ratsastuskoulussa jaakattiin karsinasta puoliväkisin kiinni. Ja nyt se tulee tarhasta laukalla vastaan kun vain otan riimun tolpasta käteeni, en ehdi edes viheltää.

Jotain on tehty oikein. Olkoon se mitä tahansa, niin uskaltanen pikkuisen taputella itseäni olalle.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää meni niin etten käytännössä edes koskenut hevosiini. Tai no, hoidettiin ne aamulla ulos ja illalla sisään ja välissä heinää monta kertaa ja karsinoiden siivous ja kaikki se perus, mikä on pakko päivittäin hoitaa, mutta en tehnyt niiden kanssa mitään.

Ensin tuli sitä lunta, aivan hitosti lunta, aivan joka päivä ja sitten vielä vähän lisää, niin että kaikki liikenevä aika meni sen lumen lykkäämiseen paikkoihin a, b ja c. Ja sitten oli kaikenlaista ohjelmaa, jonka tarkoitus oli virkistää kehoa ja mieltä, ja osittain näin kävikin ja osittain ei, kun aina on huono omatunto kun on jossain muualla - koska se tietää sitä että hevoset jää huomiotta. Ja sitten kun on pari päivää reissussa, tuntuu että kotiin palattua pitää olla lasten kanssa, ja pitääkin olla. Ja sitten oli työtä, ylimääräisiä tuurauksia, koska kukkaronpohja pilkottaa ja on sanottava joo kun töihin kysytään. Niin ja olihän siinä esikoisen synttäritkin. Ja jotenkin siinä sitten taas tuli runtattua itsensä niin ahtaalle että lopuksi pamahti päälle flunssa joka vei äänen (päiväksi vain, tosin, mutta opettajalle melko kiusallinen vaiva) ja toimintakyvyn. Kroppa sanoo että lepää nyt, mutta mutta. Niin, ja sittenhän alkoi räimiä vettä ja se kuohkea hanki jonka kanssa vielä pystyi jotenkin operoimaan, muuttui nuoskaksi, peililiukkaaksi ja nyt kun neljän päivän vesisateen jälkeen pakasti, on kaikkialla epämääräinen hankikanto joka kantaa-ei kanna-kantaa-ei kanna.

Tänään otin vuorollaan kummankin ponin talliin, harjasin, selvitin hännän, leikkasin tukan, putsasin kaviot. Kävin taluttaen postilaatikolla, koska pihatie on tällä hetkellä ainoa paikka jossa pääsee liikkumaan. Turhautti niin että teki mieli pillittää. Olisihan voinut ottaa traktorin ja ajaa kenttään jonkinlaisen reiän jossa pystyisi vaikka juoksuttamaan, mutta siihen olisi huvennut koko tämän päivän käytettävissä oleva aikaikkuna. Joten ajattelin että edes harjaan, edes otan hevoset käymään tallissa. Pena ei niinkään tunnu kärsivän siitä ettei se pääse jumpalle, mutta Sulo... Sulo haluaa liikkua ja turhautuu, kun elämä on vain möllöttämistä. Juoksee se tarhassa jonkun verran, mutta se kaipaa ohjelmaa, tekemistä, ajattelemista.

Tämä helmikuu on raskas kuukausi. Olen jaksanut tähänastisen talven kohtalaisen hyvällä draivilla, mutta nyt alkaa syödä naista.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Mun lumipallo on taatusti isompi ku sun lumipallo

Miten kahden pienen lapsen äiti, yrittäjä ja hevosiaan omassa tallissaan pitävä onnistuu hoitamaan kaiken?

No välillä vähän onnahdellen, juosten kusten, mutta aina suurella luovuudella!



Semmoisia "lumipalloja" pyöriteltiin eilen, kun syksyllä latoon ajettu heinäsatsi alkoi huveta ja piti siirtää pihanlaidalta lisää heinää latoon. Traktori meillä on, mutta ei paalinsiirtoon sopivia oheislaitteita jotka eivät rikkoisi muoveja. Mies ajoi väylän lingolla auki, sitten vedettiin paalin ympärille kuormaliina ja nyppäistiin se traktorin avulla maasta irti (kun olivat aika jämäkästi jäätyneet kiinni), kaadettiin (toinen paaleista kaatui tuossa irtinyppäisyssä, toinen jouduttiin kammertamaan ihmisvoimin nurin rautakangen ja lankunpätkän avulla) ja lähdettiin pyörittämään latoa kohti. Kaksissatuumin paalit liikkui kohtalaisen kevyesti hangen päällä, mutta kyllä siinä hiki silti ehti tulla.

Kaksi paalia saatiin siirrettyä eilen, sitten meni jälkikasvulla hermo pulkkakyydistä huolimatta. Täytyy jatkaa hommia vielä kun lumikelejä riittää, on vähän siistimpää tuo duuni hangella kuin sulalla maalla...