Penaponi

torstai 31. tammikuuta 2013

Putkeen menee

Nimittäin vapaapäiväputkeen.

Viikonloppuna oli talliyrittäjälle harvinaista herkkua tarjolla - koko viikonloppu pois kotoa, ilman hevosia koiria kissoja asiakkaita, ilman mitään työhön liittyvää. Ja tuuraukset toimi eikä puhelin pirissyt, ihan mahtavaa välillä huilata ja tuulettaa päätä kunnolla! Penalla oli luonnollisesti vapaata tämän ajan, näin oli suunniteltukin joten se oli ihan ok.

Palasin puikkoihin sunnuntai-iltana ja jotenkin se seuraava päivä eli maanantai hujahti ohi niin etten vain ehtinyt ratsastaa. Eli Penalle kolmas vapaapäivä. Tiistaina otin ponin liinaan kentälle ja juoksutin, ja sitten laskin irti ja tehtiin vähän Parelli-leikkejä vapaana. Lopuksi kävin vielä taluttamassa yhden ratakierroksen niin että meillä oli myös isäntä ja meidän kaksi vasikka-kokoluokan koiraa mukana. Penaa olisi hiukan hypytyttänyt kaikki asiat mutta se malttoi kuitenkin pysyä lapasessa vain naruriimulla ja liinalla.

Eilen keskiviikkona eteläisen Suomen yli pyyhälsi lumimyräkkä, minä huitelin taas hoitamassa sen sataa asiaa kylillä ja kotona keskityin lähinnä ajamaan traktorilla pihatietä auki, joten ratsastaminen jäi jälleen kerran. Illalla hakiessani hevosia sisälle huomasin, että Penalta onkin oikea etukenkä hukassa. No jippii. Ja nyt on plusasteita ja kenttä menee joko raskaaksi tai liukkaaksi ja raskaaksi, riippuen siitä mitä tuolle lumimäärälle keksitään. Kengättä siellä ei todennäköisesti tehdä muuta kuin kävellä, etenkin kun meillä ei saisi tulla yhtään semmoista kokemusta, että jalka ei pidä ja sen takia pitää hissutella ja rajoittaa liikelaajuutta. Huomenna olisi taas Marin tunti mutta saas nähdä nyt, osallistunko sille ja jos osallistun niin millä hevosella.

Harmittaa jotenkin vietävästi tämä tällainen lipsuminen, vaikka ei kaikki johdukaan suoraan omista valinnoistani. Ehkä täytyy ottaa tämä pikkutauko loman ja levon kannalta ja aloittaa sitten kengityksen jälkeen taas rehdisti puhtaalta pöydältä. Ei se hevosen kunto mihinkään viikossa häviä, mutta Penan tapauksessa sellainen hyvä tatsi kyllä häviää. Tiedän että rataratsastusharjoitukset alkavat viikonkin tauon jälkeen taas liki nollasta, ja myös kentällä työskentelyssä on pari ekaa päivää fokus tosi hukassa, niin kuskilla kuin ponillakin.

Pyh ja pah, kylläpä tympii!

perjantai 25. tammikuuta 2013

En olis ehkä myynytkään

"Jos olisin käynyt selässä ennen kauppoja niin en olis ehkä myynytkään"
sanoi Mari, Penan ex-omistaja ja meidän ope
kun pyysin sitä tänään tunnilla ratsastamaan laukat Penalla
"Me ollaan tehty aika hieno poni"

Ja minä virnuilen sisäänpäin ja ehkä vähän uloskin

Pena liikkui jotenkin niin... en tiedä, en osaa sanoa. En näe sitä koskaan kun itse ratsastan, tunnen vain. Ja nyt kun näin sen toisen ratsastamana niin se näytti niin hevoselta
jotenkin kaikki siinä syveni ja pehmeni ja tarkentui ja se oli... jotenkin ihmeellinen
vähän vieraskin
en osaa selittää

Se oli hieno
pieni Pena
toivoton rimpuilija

Ei se tämänpäiväinen tunti niin kovin auvoisasti mennyt mutta ihan kohtalaisesti kuitenkin, hetkittäin oli hyvä fiilis kuskilla ja ponilla
Ja samalla lailla Marinkin ratsastamana Penan muoto vaihteli, välillä nousi liian lyhyeksi ja korkeaksi ja välillä taas oli hyvinkin matala, ja laukannostot oli vähän epämääräisiä jalkojen järjestelyjä
mutta oli vaan mahtavaa nähdä Pena pitkästä aikaa toisen ratsastamana
nähdä ja huomata että sehän myös näyttää välillä ihan tosi hyvältä eikä vain tunnu siltä

Hyvät kaupat
totta tosiaan.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Se tunne ja se ilo

Edellisestä ei toimi -henkisestä kirjoituksesta poiki sitten kuitenkin jotain.

Välillä nämä hevoshommat ovat niin henkimaailman juttuja että hiukan hirvittää. Jokin siinä olossani että nyt ei kaikki toimi ajoi minut lukemaan viehättävää blogia ja sitä kautta sitten eteenpäin Pat Parellin kotisivuille. Parelli on toki nimenä ollut tuttu ennenkin ja joskus vuosia sitten olen jollain tapaa hänen ajatuksiinsa tutustunutkin, mutta tämä tuli nyt niin oivaan saumaan että palaset jotenkin loksahtivat kohdalleen.

Lyhyesti Parellista niille joille ko. herra on vieras: Pat Parelli on hevoskouluttaja jonka luonnollisen hevosmiestaidon koulutus perustuu seitsemään "leikkiin". Hevosmiestaidon teemat ja tavoitteet ovat kutakuinkin yhteneväiset muiden gurujen kanssa: suhde hevoseen, kommunikaatio hevosten kielellä, luottamus ja se että ollaan luottamuksen arvoisia puolin ja toisin.

Mutta mikä nyt minua viehätti niin voimakkaasti oli se, että Parelli korostaa iloa, leikkiä ja hauskanpitoa hevosen kanssa. Horses are fine just the way they are. Ja että pitää ymmärtää, että kun pyytää hevoselta jotain, on mietittävä myös hevosen kannalta: what's in it for them.

Olen sen hevosmiestaitokoulukunnan kasvatteja, että johtajuus ja sitä kautta luottamus. Ja myönnetään, nyt kun olen nämä pari päivää tarkastellut itseäni ja toimintaani jotenkin uudessa valossa, niin huomaan olevani toisinaan aika tosikko. Tavallaan olen vienyt yli sen, että pitää olla johdonmukainen ja mustavalkoinen. Tottakai pitääkin, muuten voi käydä vahinko jos ei tiedä mitä tekee. Mutta tällä hevoskokemuksella minä jo tiedän mitä teen kun olen hevosten kanssa. Niiden kehonkieli ja elehdintä on minulle tuttua, reagoin toisinaan yhtä nopeasti kuin hevonen, selkärangasta. Ja vasta sitten mietin, että tein muuten noin kun hevonen teki noin.

Parellilla on ajatus siitä, että hevosen tulee saada kokea olevansa tähti.
Tämä oli se, joka avasi silmiäni eniten.

Tuo mieshän puhuu Penasta.

Minä en pysty tekemään leikkisästä hevosesta tosikkoa enkä lähemmin tarkasteltuna missään nimessä haluakaan. Silti olen toiminut toisinaan niin kuin haluaisin sitä. Olen ollut ryppyotsainen ja vaatinut vakavaa keskittynyttä kouluratsastusta, vaikka hevoseni olisi halunnut pitää hauskaa. Ja olen hermostunut sille siitä "ettei se keskity".

Aikomukseni ei ole nyt hurahtaa Parelli-uskoon ja luopua kaikista ratsastuksellisista tavoitteistani, ei. Minä uskon että hevosia voi kouluttaa ja ratsastaa ja kilpailuttaakin siten, että hevonen kuitenkin säilyy hevosena eikä siitä tehdä konetta. Mutta tämä vaatii ihmiseltä vähän enemmän vaivannäköä. Vähän vähemmän kiristävää pipoa.

Minulla on hevonen joka tykkää olla paras ja onnistua ja saada myös kuulla ja aistia se. Hevoseni tykkää leikkiä ja puuhata ja touhuta. Ja minun pitää pyrkiä siihen, että se saa toteuttaa näitä asioita myös minun kanssani. Niin että se haluaa olla seurassani koska minun kanssani on hyvä ja kiva olla.

*

Sunnuntai-iltana, kun piha tyhjeni asiakkaista (olin sitä odotellessani tuijottanut silmät soikeina tuntikaupalla videoita Parellin hevosenkoulutusleikeistä), menin laittamaan kentälle valot ja hain Penan tarhasta sinne. Päästin sen irti ja odotin. Pena tonki ja kurkotteli oksia aidanvieressä eikä ollut minusta juuri kiinnostunut. Hevosen tulisi Parellin leikeissä olla aina oma-aloitteisen kiinnostunut ihmisestä, koska ihmisen kanssa sillä pitäisi olla hyvä ja mukava olla. Jos näin ei ole, ihminen voi tehdä itsestään mielenkiintoisen ja palkita sitten hevosta kun saa siltä huomiota. Ja nimenomaan niin päin, että palkitaan hevosen oma-aloitteisesta huomiosta, ei lahjota ja houkutella jotta saataisiin huomiota. Koska houkutus oli ihan mahdottoman kova vähän rapistaa leivänpaloja taskussa jotta päästäisiin asioissa eteenpäin. Niin, sillä lailla minä ajattelin. Että pitää päästä asioissa eteenpäin.

Kun Pena sitten alkoi vilkuilla omituisia puuhastelujani (juoksentelin ja hypähtelin ja menin kyykkyyn ja nousin taas ylös), pyysin sitä luokseni kumartumalla vähän ja peruuttamalla. Temppuhan tämäkin on, hevonen oppii toimimaan tietyllä tavalla tietystä signaalista, mutta ehkä näytin riittävän oudolta sillä sain kuin sainkin Penan luokseni.

Olin varustautunut nauhapäisellä ajopiiskalla, joka esitti "porkkanakeppiä". Kepin tarkoitus on ohjata hevosta ja olla ihmisen jatkeena, ikään kuin pidempi käsi tai runko. Teimme pieniä harjoituksia, friendly gamea jossa hevosta kosketellaan joka puolelta kädellä ja lopulta myös porkkanakepillä. Harjoittelin myös peruututtamista pienestä kosketuksesta ryntäille sekä siitä takaisin luoksetuloa, ja ympyrälle lähettämistä pelkällä käsimerkillä. Pena oli siis koko ajan vapaana, ja vain muutaman kerran se ympyrälle lähetyksessä lähti kävelemään kauemmas minusta. Tulkitsin nämä hetket ennemminkin sellaisiksi ajatustuokioiksi, sillä Pena liikkui pää matalalla suutaan mutustellen, ja pysähtyi hyvin nopeasti ja kääntyi katsomaan suuntaani. Kun siinä sitten esitin sille luoksetulopyynnön peruuttamalla itse, se tuli heti takaisin lähelleni. Lopuksi kuljimme vielä ympäri kenttää yhdessä, Pena edelleen vapaana. Kokeilin muutaman pätkän lähteä hölkkäämään, ja sieltähän se hevonen tuli mukana.

Penan kanssa on tehty maastakäsin paljonkin erilaisia harjoituksia, mutta sen kanssa teema on lähinnä ollut opettaa röyhkeälle nuorukaiselle, ettei ihmisen tontille ole asiaa ilman lupaa. Huomasin, että Pena oli hieman hämmentynyt kun sitä ei esimerkiksi "karkaamisesta" ajettukaan uudestaan liikkeelle, vaan se saikin itse valita, tuleeko takaisin vai meneekö pois. Olin todella iloinen ja onnellinen, että se valitsi aina tulla takaisin!

Aikaa meillä hurahti liki tunnin verran, mutta se ei tuntunut yhtään niin pitkältä. Oli vaan todella mukava olo koko ajan ja mieltä lämmitti nähdä, miten Pena tykkäsi uusista aivopähkinöistä. Ehkä silläkin oli hiukan kivaa. Toivon ainakin niin.


*

Hauskanpitoasenteella olen ratsastanutkin pari viime kertaa. Eilen mentiin kentällä kolmen laukkakavaletin kanssa, ja kas, heti tuli laukkaharjoitteluun vauhtia ja voimaa. Ja tänään oltiin radalla tavoitteena hikitreenata eli irrotella kunnolla vauhtia intervallitreenityyppisesti. Ja koko ajan pitää mielessä se, että hevoseni saattaa pelätä ja säikkyä mutta sillä on siihen oikeus, ja kun hyväksyn tämän, pääsen jatkamaan sitä mikä oli tarkoituskin.

Näin tehtiin. Mentiin yhteensä kymmenen kierrosta, joista neljä liki kokonaan laukkaa, suuntaa välillä vaihtaen. Tuli vähän sätkyilyjä ja jarrutuksia ja loikkia, mutta oli myös virtaa, iloa ja energiaa. Ja nyt tuli kunnolla hiki, se siis toimii sittenkin!

Ratsastuksen jälkeen fiilikseni oli niin hyvä että päätyi ihan facebookiinkin: Se tunne, kun uskaltaa painattaa vedet silmissä laukkaa sillä lähes toivottomaksi tuomitulla sätkyilijä-katapulttikoneella, ihan yksin ilman vetohevosia ja peräänkatsojia. 

lauantai 19. tammikuuta 2013

Ei toimi

Jokin ei nyt toimi.

Tänään oli tunti, ratsastin tosi huonosti, keskittyminen oli ihan jossain muualla, Pena oli taas nihkeäntahmea lukuunottamatta pari köyrypukkisäikähdysloikkaa, ja minä koitin ratkoa sitä nihkeyttä puristamalla jalat krampissa sen kylkiä. No eihän se mihinkään edennyt, puski vaan lapa edellä aina väärään suuntaan, ja mitä huonommin ratsastin, sitä enemmän harmitti. Ja harmitti sekin, että ollaan viikko vain hömpötelty ja virkistetty kehoa ja mieltä ja eilen Penalla oli kokonaan vapaa, jo toinen tällä viikolla, eikä se siltikään liikkunut mihinkään.

No joo, mutta nyt ehkä viimein sain vahvistuksen sille ettei jokin nyt toimi.
Minä en tiedä, mikä mahan tilanne on. Hiekkaa ei nyt ainakaan ole, mutta onko siellä jotain muuta pielessä. Vai onko se vain kipumuistia, että toisinaan vyön laittoa pitää ihan potkimalla potkia. Ja liittyykö tämä laiskuus / haluttomuus liikkua lainkaan sinne mahaan?

En muista olenko maininnut täällä, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen ettei Pena juuri hikoile näin talviaikaan. Sillä on tosi lyhyt karva, lähes kesäkarvanohut vaikka en ole loimittanut sitä muuta kuin sateeseen ja tosi pakkaseen (-10 asteesta alkaen), se ei vain kasvata kunnon karvaa vaikka on asunut pihatossakin. Silti, se ei ole edes raskaan hankilaukan jälkeen kuin korkeintaan satulavyön alta hiukan nihkeä, ja kuivuu ennen kuin sen ehtii loimittaa. Tämä hikoilemattomuus mietityttää.

Nyt teen sellaisia toimenpiteitä, että laitan rehun vaihtoon.
Mietin sitä työmäärää jonka Pena tekee, ja vaikka se ei ole missään hurjassa treeniprässissä niin se kuitenkin liikkuu säännöllisesti, sillä on joitain vaatimuksia, se kasvattaa lihasta ja voimaa. Eikä voida vähätellä myöskään se omatoimitreenejä tarhassa: joka päivä kahteen otteeseen puolesta tunnista tuntiin rallia, leikkiä ja painia kaverin kanssa.

Nykyisellään Pena on syönyt St.Hippolytin Hesta Mixiä, mutta se on matalaenerginen ja suunniteltu enemmän alkuperäisroduille kuin tällaiselle "jalommalle" ratsuhevoselle. Hesta Mixiä on nyt mennyt puolitoista litraa päivässä, ja lisäksi 1,5 litraa (turvotettuna mitattu) puuroa jossa on viherpellettiä, pellavaa ja melassileikettä. Kivennäisenä meillä on koko tallissa Marstall Force, ja kerran viikossa Pena saa monivitamiinivalmistetta. Heinää meillä syödään pihtaamatta varsin runsaasti neljästi päivässä, heinä on esikuivattua säilöheinää luotettavalta tuottajalta.

Uudeksi rehuksi kokeilen St. Hippolytin Reformmüslia, joka lupaa olla suunniteltu eloisille hevosille ja jossa kokonaisenergia on 2 MJ korkeampi kuin Hesta Mixissä.

Kuva kopioitu valmistajan sivuilta


Lisäksi otin kokeeksi samalta merkiltä hiivavalmiste Hefekulturin - ajatuksella, että ei niistä hyvistä bakteereista haittaakaan ole, kun koko ajan kuitenkin on pieni epäilys, onko mahassa kaikki ok.

Kuva kopioitu valmistajan sivuilta

Ja sitten vielä mietin ihan puhtaan merisuolan lisäämistä ruokavalioon, kokeeksi, tapahtuuko hikoamisessa jotain. Vai olisikohan jokin elektrolyyttivalmiste parempi?

Yleisellä tasolla en ole purnukkaihminen, mutta hevosalan ammattilaisena olen oppinut huomaamaan, että on yksilöitä, jotka eivät tule toimeen vain heinällä ja kauralla. Ja toisaalta, moni purnukoista ruokittava tulisi toimeen paljon yksinkertaisemminkin ja purkkiruokinta on joissain tapauksissa vain omistajan mielenrauhan vuoksi, mutta asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia kuin keskustelupalstojen vastakkainasetteluissa välillä vaikuttaa. Ruokinta hevosen mukaan. Ja harkiten! Niin että osataan lukea, mitä purkin kyljessä sanotaan ja ymmärretään, mitä se tarkoittaa ja mihin ja millä lailla se vaikuttaa. Ja hintatietoisuudesta ei ole haittaa, pelkistä omenankuorista ei ehkä kannata maksaa 40 e/15 kg.

Tällainen sekalainen ajatuspläjäys tänään. Huonosti menneen tunnin ja ruokintapäätösten lisäksi päivääni ilahdutti se, kun hain Penaa tarhasta ja huomasin, että sen molemmat takajalat valuvat verta. Mahtoikohan kuusi hokinpolkeamaa edes riittää... Etujalasta paranikin juuri yksi sitkeä polkeama, nyt voin hoitaa nämä kuusi uutta. Huoh.

torstai 17. tammikuuta 2013

Juuri kun sanon

Juuri kun sanon ettei ole rentouttavaa
ja kun epäilen tuleeko mistään mitään

niin tulee tällainen aamu
- 10 ja aurinkoa ja lähdemme radalle ensi kertaa suoraan ratsastaen pihasta
ilman ennakko-odotuksia
ilman jännityksiä
ilman suunnitelmia siitä, montako kierrosta ja mihin suuntaan
ihan vain kokeilemaan, kuinka tänään

Ja kaikki menee niin kuin pitääkin
ei yhtään stoppia
ei satulan läpi hakkaavaa pulssia
ei sivuhyppyjä (pieniä hätkähdyksiä ei lasketa)

Ja voidaan mennä ravia löysähköllä tuntumalla
isoa reipasta ravia
ja Pena tarjoaa innoissaan laukkaa
ja menee laukassakin isosti ja riemukkaasti kiihdytellen, ihan kuin olisi jo hiukan odottanut sitä

Ja aurinko ja kimaltava hanki ja jotenkin me siinä

Tulee olo että on tämä minun hevoseni
sitten kuitenkin
jotenkin ensi kertaa tulee vahvasti sellainen olo, että ihan oikein valitsin
ja että kyllä tästä tulee vielä jotain
ihan mitä vain, melkeinpä

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Ei se rentouttavaa ole

... mutta niin vaan on taas harrastettu "maastoratsastusta" eli radalla liikkumista.

Olen myös käynyt nopsasti kentällä eräänä päivänä vähän laukkatreenaamassa (aika jees mutta hidas) ja eilen juoksutin kentällä puomien ja yhden kavaletin kanssa sekä hulluteltiin muuten vaan narun päässä. Ajattelin että puomiharjoitus päättyisi taas pieneen puusilppuun ja villiintyvään poniin, mutta Pena menikin 4 ravipuomin viuhkan oikein mallikelpoisesti alusta saakka. Puomi - yksi laukka - kavaletti - yksi laukka - puomi -sarja meni myös hienosti kunhan Pena malttoi keskittyä. Keskittymisen herpaantuminen näkyi laukka-askelten roiskimisena miten sattuu, ristilaukalle heittämisellä ja protestipukittelulla (ihan kuin se olisi minun vikani jos poni itse koheltaa miljoonaravia laukkapuomiväleihin ja osuu kaikkiin mahdollisiin kiinteisiin objekteihin). Hyvistä suorituksista palkitsin heti leipäpalalla ja sekös Penaa kummastutti. Kuinka voikaan poni näyttää niin vilpittömän yllättyneeltä kun pysäytin sen ja tarjosin kesken töiden leipää?


Tänään oli sitten taas rataharjoittelun vuoro. Lähdettiin taluttaen matkaan ja päästiin vaaralliseen takakaarteeseen, kun kaarteessa sijaitsevan naapuritalon pihalla vilahti IHMINEN. Seesteinen tunnelma muuttui häntä pystyssä törisemiseksi, raviteputteluksi ja yrityksiksi karata kotiin joko etuperin tai takaperin. Taluttelin Penaa kaarretta edestakaisin kymmeniä kertoja eikä se vain tyyntynyt millään, vaikka annoin sen tuijottaa ja puhista toivoen, että se havaitsisi ettei mitään todellista vaaraa ole. Kiipesin muutaman kerran kokeeksi selkäänkin, mutta tulin melko nopeasti alas koska Pena alkoi olla todella siinä mielentilassa, että ellei nyt paeta, kuolema korjaa. Panikoitunutta peruuttamista, pystyynhyppimistä, päänviskomista ja paskomista.

Se vaan tuntuu niin hölmöltä - on täysin hiljainen talviaamupäivä, satelee hiljaksiin kevyttä pakkaslumihötöä, on kaunista ja rauhallista, hiukan pilvet repeilee ja näyttäisi kirkastuvan. Ei kuulu ääniä, ei käy tuuli, mikään ei kerta kaikkiaan ole oudosti tai vaarallisesti. Naapurissa häärinyt mieskin oli mennyt hetkeksi sisälle taloon, missään ei yksinkertaisesti ollut mitään mitä pitäisi pelätä. Ja silti Pena vaan reuhtoo ja tärisee ja hikoaa. Siinä kohtaa taas mietin, tuleeko tästä ikinä mitään, voiko tällaisen hevosen kanssa ikinä päästä mihinkään kun se ei vain kykene selviämään siitä että säikähti kerran.

Jatkoin sitkeästi taluttamista kaarteen läpi uudestaan ja uudestaan, ja jossain vaiheessa nousin taas selkään ja jatkoin samojen jälkien tallaamista, ensin käynnissä ja sitten pikkuhiljaa ravissa. Pena oli aivan kivikova ja jännittynyt ja sipsutteli lyhyin askelin. Koitin olla aivan eleettä, en kiinnittänyt huomiota jos se reuhtoi päällään tai pyrki poikittamaan. Ja vähitellen Pena hiukan rentoutui - kunnes metsästä tuli sauvakävelijä. Voi saakeli siinä vaiheessa teki mieli kirota ja lujaa. Ollaan puoli tuntia stepattu edestakaisin viidenkymmenen metrin pätkää ja olen juuri vakuuttamaisillani Penalle ettei mistään tule ketään eikä mikään uhkaa, ja sitten alkaa puskat rytistä ja mamma sauvojen kanssa vilahtelee pajukon läpi. Ja taas täristään ja tuijotetaan ja puhistaan ja täristään.

Mutta ehkä adrenaliinivarastot alkoi olla tyhjenemään päin, sillä Pena palautui sauvojasta yllättävän nopeasti. Aloin pikkuhiljaa ratsastaa sitä pidemmälle pois pelottavasta kaarteesta ennen kuin käänsin ympäri, ja samalla tapaa menin kaarteen toisesta päästä pidemmälle kohti kotia. Kun kaarre ei enää aiheuttanut paniikkiloikkia, aloin kiertää koko rataa ravissa. Pena venytti askeltaan ja rentoutui, ja päätin alkuperäisen suunnitelman mukaan kokeilla mitä tapahtuu jos otan pätkän laukkaa. Laukattiin kotiinpäin siten että nosto tuli pelottavan kaarteen jälkeen. Eikä tapahtunut mitään. Pena meni laukkaa, päristeli mennessään, askel oli rauhallinen ja rento. Otin vähän lisää laukkaa toisella suoralla, ja sitten nostin vielä kerran keskellä pelottavaa takakaarretta ja tulin vähän reippaammin suoran kotiinpäin.

Havunsyöntikuvia eiliseltä



Tuntui siltä, että Penakin nautti kun sai laukata isoa laukkaa eteenpäin ja venyttää kaulaansa. Ei puhettakaan pukittelusta tai viemisestä. Tämä tekee Penalle niin hyvää, sen vain täytyy ruveta uskaltamaan. Loppuravissa pystyin jo antamaan aika löysää ohjaa ja poni selvisi hyvin. Samoin loppukäynnit pystyin tekemään kokonaan selästä käsin ja pitkin ohjin eikä enää ollut tarve paeta paikalta.

Loppuviimein olin tosi tyytyväinen ja hyvillä mielin, vaikka alkutilanne tuntuikin toivottomalta. Ei tämä vielä rentouttavaa maastoratsastusta ole, mutta kohti sitä toivottavasti mennään koko ajan. Ainakin reippaasta laukkaamisesta tykkäsin ja oli kiva huomata, ettei laukka ole sen kummempi askellaji kuin ravikaan, vaikka ei ole aitoja ympärillä. Päinvastoin, laukan laatu oli ihan erilaista kun Pena pääsi liikkumaan isommin eikä tarvinnut kääntyillä. Tämä edelleen yllättää ex-ravuriratsastajan, kun laukkaa voi painattaa kotiinpäinkin ilman että tarvii toisella kädellä pitää tupeestaan kiinni.

Pena ja Penan jengi

Jatkamme siis harjoituksia. Sitkeästi vaan, ja kärsivällisesti.

Olen muuten palannut vanhoihin hyviin aikoihin ja ottanut käyttöön tallipäiväkirjan:





Kuten kuvista näkyy, olen askarrellut ja panostanut vihon ulkonäköönkin. Kansissa seikkailee Fergus The Horse, jonka facebook-sivuista kannattaa käydä tykkäämässä jos tahtoo saada uutisiinsa mainioita hevossarjakuvastrippejä!

perjantai 11. tammikuuta 2013

Vain taivas rajana

Oih ja voih!

Niitä kertoja, kun vain taivas on rajana. Kun jotenkin kaikki sujuu. Kun poni on niin hieno niin hieno että epäilen ettei se ole oma poni ollenkaan. Kun on harmonia ja tahti ja keskittyminen ja kaikki omat palaset siinä niin ja hevonen liikkuu jotenkin niin kuin sekin kuuluisi niihin omiin palasiin. Tai minä kuuluisin sen palasiin, kuinka vaan.

Oli siis tunti. Oli myös jäätävän kylmä tuuli ja pakkasta liki -10, ja iltapimeä ja pihalla meneillään traikusta purkamista. Pena oli jo alkukäynnissä kuin lentoon lähdössä, teputti ja ravaili ja hyppelehti joka rasahduksesta. Verryttelyksi ravattiin ympyräkahdeksikkoa ja kävi tosi selväksi, ettei tänään olisi mikään tarve potkia pohkeella Penaa eteenpäin. Päinvastoin, yritin jollain tapaa saada sen edes kääntymään kaikelta kaahaamiseltaan ja loikkimiseltaan, ja siitä vähitellen kanavoida liike-energiaa siihen haluttuun moodiin.

Kun pahin pöhinä oli taltutettu, alkoi työskentely. Ravissa vain toista pitkää sivua käyttäen kulmaan voltti, perään täyskaarto, suoristus uralle ja toiseen päähän taas sama kuvio. Ja sitten vaikeutettiin. Voltti, voltilta täyskaarrolle ja kohti uraa ajatuksella sulkutaivutuksesta, eli voltin taivutus jää voimaan. Kun päästään uralle niin taivutuksen vaihto sisään eli avotaivutukseksi, ja avotaivutuksessa toiseen päähän josta taas voltti, täyskaarto ja sulkutaivutus-ajatuksella paluu uralle.

Ja miten hyvin se menikään! Pena oli elastinen, notkea, liikkui kevyenä ja halukkaana eteen, taipui, kuunteli, työskenteli. Suu toimi, muoto pysyi (no okei välillä lyheni liikaa), taivutukset oli helppoja ja perhana, minun raakileponini se vaan pisteli sulkutaivutuksen ristiaskelia vaikka ei ole koskaan tehnyt mitään sellaista! Mari huusi että jahas Pena on harjoitellut mutta ei, ei Pena ole, Pena on vaan luonnonlahjakkuus!

Ja sitten. Sitten otettiin pari kertaa laukkaa, kuvio sama edelleen, kulmaan ravivoltti, voltilla laukannosto, laukassa täyskaarto kohti uraa, urallepaluu siis vastalaukassa ja ennen uutta kulmaa raviin ja sama kuvio sinne. Ja taas. Laukat nousi ja pysyi (no voltit vähän venyi kun ei toi kääntyminen aina oo ihan hanskassa), myös vastalaukkaosuudet! Jos saan tämmöistä irti Penasta sillä että menen viikot miten sattuu humputellen pitkin metsiä ja ratoja ja sitten tulen kylmiltään kerran viikossa valmennukseen niin kyllä, me menemme jatkossakin pitkin puskia vaikka kuinka jännittäis! Ei haluttomuutta, ei pullikointia. Vain energiaa, joka sitten lopulta oli ihan oikein ja oikeassa paikassa.

Mikä poni! Miten ihana laji! Kaikki on hyvää ja kaunista!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Jänishousun maastoreissu

Edelleen jatkuu anti-kenttätreenailut. Tänään saatiin maastovarmaa vetoapua joten päästiin ihan kokonaan pois omalta tontilta. Tämä oli nyt Penan toinen maastoreissu tarhakaveri Alexin hännän alla piilossa ja hyvin sujui taas! Nyt suunnattiin radan kautta peltotielle, josta pääsisi kivan kokonaisen lenkin. Koko lenkin päästäkseen tarvitsisi kuitenkin mennä naapurin konehallin pihan poikki ja se on vähän jännä paikka. Päädyttiin käymään vain siellä hallin kulmalla kääntymässä ja palattiin samoja jälkiä takaisinpäin, ja sitten suunnattiin vielä metsään.

Pena oli hiukan enemmän lämpöisenä kuin edellisellä kerralla - näin sillä tuntuu menevän kaikki asiat. Eka kerta menee jokseenkin jännäshokissa, sitten toisella kertaa on jo sen verran itsevarmempi olo että uskaltaa vähän nostaa häntää tötterölle ja töristä ja poukkoilla. Kun sitten metsässä päätettiin kääntyä takaisin kotiin, otettiinkin Penan kanssa kärkipaikka. Kesti ehkä puoli askelta Penan tajuta, että Alexin turvallinen perä on hävinnyt nenän edestä ja nyt ollaan ihan up-yours niinku Matti Nykänen konsanaan. Koitin itse pysyä rentona ja jatkaa vain juttelua niin kuin aikaisemminkin. Pena oli aivan kireänä ja sipsutteli pää pystyssä pikkuaskelin eteenpäin. Yhtä siirtolohkaretta se pelkäsi parin sivuhypyn verran, sitten lauloi lintu väärän nuotin ja taas meni polvet löysäksi, ja luntakin putosi puiden oksilta ja hui ja kauheeta. Koko poni tuntui siltä kuin sen kroppa olisi kiveä ja jalat makaronia. Mutta urheasti Pena johti meidät metsästä pois takaisin tielle, ja siinä vaarallisen ladon kohdalla vaihdettiin taas Alex vetohevoseksi.

Pohdin lenkillä ääneen, että tuskin Pena mihinkään uskaltaa lähteä vaikka pelkääkin, todennäköisesti se vain sinkoaa joitain askeleita johonkin ilmansuuntaan säikähtäessään ja pysähtyy siihen. Pikkuhiljaa etenemällä uskon voivani totuttaa sitä maastossa liikkumiseen, ehkä joskus päästään radalta pois ihan yksinkin. Tänään olin jo tosi tyytyväinen siihen että mentiin hetki ekana eikä maailmanlopun paniikkia tullutkaan!

Pihalla tarhaan viedessä jännitys purkautui kummalliseen superspurttiin ilman mitään näkyvää syytä. Onneksi oli sattumalta suitset vielä päässä, koska olin laiska ja riisuin vain pelkän satulan tallissa ja vein Penan suoraan suitsista tarhaan.


Sitten vähän terveyshavaintoja:

Pena on taas ollut äksy kuntoonlaitossa. Oikeastaan tosi äksy. Irvistelee ja potkii kun laitan mahavyötä, tai harkitsen sen laittamista. Samoin se potkii kun puen sille lapasuojusta, jossa tulee vyö kainaloiden takaa kiinni. Sen sijaan loimen pukeminen ei aiheuta mitään.
Ratsastin joulusta uuteen vuoteen pelkästään Wintecin cair-vyön kanssa, ja sinä aikana kiukuttelua ei juuri esiintynyt. Nyt halusin testata myös toista uutta vyötämme, nahkaista s-mutkavyötä jossa ei ole joustoja, ja olen käyttänyt sitä noin viikon ajan. Voisiko äkäily johtua vyöstä? Tai pikemminkin, voisiko sillä ilmapaneelivyöllä olla näin paljon merkitystä, voiko muka yksi vyö muuttaa käytöstä niin paljon? Nyt otan taas wintec-vyön käyttöön ja katson mitä tapahtuu.

Vai onko siellä mahassa sitten kuitenkin jokin muu pielessä. Vatsahaava on ainut joka tulee mieleen, vaikka mitään muita oireita ei ole kuin tuo mahanalusen arkuus. Harjatessa kiukuttelua ei ole ollut, se liittyy vain satulointiin, eikä edes satulointiin vaan siihen vyön laittoon. Ei edelleenkään kiristämiseen, vaan laittoon.

Onko jollain kokemusta Aloe Vera -geelijuomista hevosille?
Sieltä täältä olen poiminut neuvoja että tällaisesta on ollut mahavaivaisille apua, ja koska kyseessä on kuitenkin luonnontuote jonka ylimäärä poistuu elimistöstä itseksiin, en kokeilulla varmaan häviä muuta kuin rahaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Reaktiivinen hevonen

Hevostalli.netissä on keskusteltu otsikolla "säikystä hevosesta ei-säikky?". Olen seurannut keskustelua ahkerasti, sillä aihe luonnollisesti kiinnostaa minua nopean, säpäkän ja säikkyvän hevosen omistajana. Ht.netissä harvemmin jaksan osallistua keskusteluihin, luen vain, mutta kun nyt olen maastoilupäätökseni johdosta jälleen kerran vahvasti kasvokkain tämän säikkymiskysymyksen kanssa, ajattelin pohtia aihetta täällä "ääneen".

Jo tuosta viestiketjusta huomaa, että ihmisillä on todella erilaisia käsityksiä siitä, mikä on säikky hevonen. Vinkit vähentää ruokaa ja lisätä liikuntaa/tarhailua ovat tietysti ihan ok, jos kyseessä on energiansa vuoksi virkeä hevonen, mutta monista vastauksista paistaa läpi se, ettei oikeasti olla oltu tekemisissä todella aidosti "säikyn" eli minun kielessäni reaktiivisen hevosen kanssa. Minun mielestäni tällaiset hevoset eivät ole vain säikkyjä - on olemassa arkoja ja varovaisia hevosia, jotka säpsähtelevät, ja on olemassa säikkyjä jotka eivät sitten kuitenkaan reagoi merkittävästi, niin että sen jokainen voisi huomata. Ja sitten on olemassa reaktiivisia hevosia, kuten Pena. Reaktiiviset hevoset näkevät kaiken ja ennen kaikkea reagoivat kaikkeen. Niille mikään asia ei ole yhdentekevä, koskaan, missään. Eivät ne säiky säikkymisen itsensä takia, vaan ne havainnoivat ja havaitsemiseen liittyy välitön reaktio. Ns. tavallisetkin hevoset havaitsevat asioita, mutta ovat oppineet olemaan reagoimatta sen suuremmin. Minä en usko, että kiihkeännopea reaktiivinen hevonen ikinä lakkaa reagoimasta, vaikka sen kuinka totuttaisi ja siedättäisi. Se ei vain voi itselleen mitään.

Kyseisessä viestiketjussa nimimerkki Zah kirjoittaa kuin minun suullani: ärsykkeille herkästä hevosesta ei tule vähemmän herkkää - eikä pidäkään tulla. Tai voihan ne opittuun avuttomuuteen piiskata, mutta se ei ole tarkoitus. Ja siedättää voi toistuviin asioihin, mutta koko maailmaan siedättäminen ei keneltäkään onnistu. 
Hän jatkaa, että hevonen voidaan opettaa reagoimaan turvallisella ja ratsastukselliseen yhteispeliin tähtäävällä tavalla myös niissä tilanteissa, joita hevonen luonnostaan pelkäisi tai joissa se hermostuisi.
Täsmälleen näin. Tämänkaltaiseen oivallukseen viittasin eilisessä kirjoituksessani, kun kirjoitin että epävarmaa hevosta tulee aina ratsastaa eteenpäin, joka hypystä ja hätkähdyksestä. Tällä nimenomaan tarkoitan sitä, että opetan hevosen reagoimaan tietyllä tavalla. Eteenpäin säntääminen on monin verroin turvallisempi vaihtoehto kuin takajalkapiruetti tai pystyyn nouseminen. Eteenpäin suuntautuvaa liikettä ratsastaja pystyy hallitsemaan huomattavasti paremmin kuin taaksepäin, ja yleensä eteenpäinmenemisen kautta päästään rivakammin eroon siitä mikä säikäytti, ja tilanne on nopeammin ohi.

Jos yritän miettiä, miten kuvailisin Penan luonnetta vieraalle, en käyttäisi siitä sanaa säikky. Päinvastoin, Pena on rasittavuuteen saakka utelias ja kiinnostunut kaikesta mikä ympäröi sitä. Pena on puuhakas, sillä on koko ajan jotain meneillään. Sen tuntuu olevan välillä fyysisesti mahdotonta olla paikallaan tekemättä mitään (lukuun ottamatta tietenkin lepoa, kyllä se todistetusti tarhassa ja karsinassa nukkuukin), siksi sen kanssa esimerkiksi käytävällä seisominen on joka päivä toistuva opetushetki. Pena kyllä kuuntelee ja toisinaan uskookin, kun sitä korjaa ja komentaa seisomaan aloillaan, mutta se on ikään kuin ylivilkas lapsi, joka ei sitten kuitenkaan pysty malttamaan mieltään. Pena ei sählää sähläämisen itsensä takia, vaan se aina pyrkii touhuamaan jotain, nuuhkimaan kaltereita, pureskelemaan naruaan, tonkimaan telineissä roikkuvia loimia tai muuten vaan solmimaan itseään naruun jolla on kytkettynä. Se ei ole hermostuneella tavalla levoton, se vain... reagoi.

Ongelmaksi aiheutuu tämänkaltaisen hevosen reagoinnin nopeus. Ennen Penaa olisin voinut röyhistää rintaani ja sanoa, kuulkaas, minulla on ollut 13 vuotta nopea hevonen, tiedän mistä puhun. Immu on aina ehtinyt tehdä kahdeksansataa asiaa ennen kuin kukaan ehtii sanoa stop, mutta siitä huolimatta nyt kun tiedän ja tunnen Penan, voin vain laskea leukaa alemmas ja nöyränä todeta, etten ole tiennyt mitään. Penan kiihkeys ja reaktionopeus on jotain ihan omaa luokkaansa. Penan sukua ei tarvitse kovin pitkälle selata kun jo löytyy selittäviä tekijöitä: siinä on welsh-verta reilut kaksikymmentä prosenttia (eikä welshitkään mitään ponimaailman tossukoita ole), ja emänisä on puhdas täykkäri. Ja kun katsoo 4 sukupolvea taaksepäin, eli sukutaulun sitä saraketta jossa on 16 nimeä näkyvissä, niin näistä kuudestatoista hevosesta kahdeksan on täysiverihevosia, joko englantilaisia täysiverisiä tai arabialaisia täysiverisiä. Täysiverihevosille ominaista on kiihkeys, nopeus, tulisuus. Herkkyys tietysti myös.

Tänään olin taas radalla ratsastamassa (viisi kiekkaa ravia ja alku- ja loppukäyntikiekat), ja sain oikein perusteellisen oppitunnin ärsykeherkän hevosen reagointinopeudesta. Siinä missä Immu säikähtäessään nostaa pään ylös ja tiputtaa selän alas ja ikään kuin tipahtaa ratsastajan alta vähän alas, Pena köyristää selän pyöreäksi, nitkauttaa pään ja kaulan kaarelle, alas ja sivulle, ja saattaa siitä asennosta ampaista ihan mihin vaan, ylös, alas, eteen, taakse, sivuille. Tai vielä tyypillisemmin, johonkin kombinaatioon useammasta näistä, ylös-alas-eteen-sivulle-taakse. Ja tämän reaktion tahti on aivan uskomattoman nopea, vaikka kuinka tietäisi että nyt tuossa kohdassa se ihan varmasti, niin silti se vain pääsee yllättämään. Se on sellainen kiivas räpsähdys kun ykskaks ei enää olekaan hevosta siinä apujen välissä, vaikka sen kuinka olisi koko voimallaan ja taidollaan olevinaan ottanut hallintaan.

Ja se on epämukava tunne.
Voin sanoa, että olen kohtalaisen rohkea ratsastaja. Olen ollut monenlaisen kaahottajan kyydissä enkä pelkää. Tai vaikka pelkäisin, en menetä toimintakykyäni. Olen itsepäinen ja sitkeä ja yleensä vien tahtoni läpi, vaikka se sitten vaatisi hetkellisesti vähän vähemmän oppikirjakaunista ratsastusta.
Mutta tämänkaltaisesta taidosta ja sisukkuudesta ei ole mitään apua Pena-tyyppisen sätkijän kanssa. Tai no, siinä mielessä on että vaikka tänäänkin Pena pelkäsi omaa edelliskierroksen kakkaansa (Ellan ja Aleksin sävelin: Kakkaa lumella, kakkaa lumella!) niin paljon että löi reippaasta ravista jarrut päälle ja pyörähti yhden takajalan varassa ympäri ja karkasi vielä metrin-kaks pää pystyssä kotiinpäinkin, niin minä en säikähdyksestäni huolimatta lakannut toimimasta vaan käänsin ponin takaisin ympäri ja pakotin uudestaan raville ja eteenpäin. Mutta toimintakyvyn säilyttäminen ei poista sitä faktaa, että altakatoava hevonen aiheuttaa todella voimakkaan epämukavuuden ja epävarmuuden tunteen. Kun edes tietäisi, mihin suuntaan se pyrkii. 

Reaktiivinen hevonen vaatii kuskiltaan samaan aikaan sekä täydellisen zenimäisen levollisuuden että äärimmilleen viritetyn valmiuden toimia ja reagoida kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. On oltava sekä rento että valpas. On pyrittävä itse näkemään kaikki ja olemaan silti reagoimatta mihinkään, ellei ole aivan pakko ( = ellei hevonen reagoi niin että siihen pitää puuttua).

Eikä reaktiivista hevosta saa lopettamaan reagointiaan juoksuttamalla sitä hengästyksiin. Reaktiot voivat hieman loiventua ja sellainen ylimääräinen kyttääminen ja kekkulointi voi vähentyä, mutta perusluonteeltaan kuuma ja kiihkeä eläin reagoi väsyneenäkin. Toinen esimerkki tältä päivältä: talutin Penaa alkukäynneissä, Pena kulki näennäisen rentona omalla paikallaan oikealla takaviistossa. Sitten syljin purkan suustani (hyi minua), kuului pieni phtui-ääni ja Pena iski jarrut pohjaan ja tempaisi taaksepäin silmät pyörien niin että hauiksessani kirvelee edelleen. Ja olen kyllä kerran jos toisenkin sylkenyt hevosenkarvaa sun muuta suustani Penan läsnäollessa, myös selästä käsin. Matkin sitten sylkemisääntä moneen kertaan säpsähdyksen jälkeenkin, mutta ei niistä enää tullut mitään reaktiota. Hevosta voi siedättää, mutta tämänluonteinen hevonen ei lakkaa koskaan yllättämästä. Sen pakoreaktio kytkeytyy päälle salamannopeudella. Siihen voidaan luottamuksen rakentamisella ja siedättämisellä vaikuttaa, ettei hevonen katoa kokonaan pelipaikalta vaikka pelästyisikin, mutta en jaksa uskoa, että itse pelästymistä saa koskaan kokonaan kuriin. Hevonen ei vain voi sille mitään, se tapahtuu niin äkkiä, niin luonnostaan.

Voidaan myös keskustella siitä, minkäluonteisille hevosille on käyttöä ja tilausta nykyisen harrastajakunnan keskuudessa. Taisi olla ht.netissä tämänkin, kun silmääni osui että arabihevosten kauppa on täysin pysähtynyttä Suomessa, ja joku aika katkeraan sävyyn tilitti, että ei kukaan enää pärjää nopeille, kuumille ja herkille hevosille, vaan halutaan kaikenkestäviä tollukoita jotka eivät oikeastaan ole enää hevosia lainkaan kun eivät mihinkään reagoi. Kärjistetty näkemys toki, mutta totuuden siemenhän siinä on. Kaikken pitäisi voida ratsastaa vaikka pelottaisi kuinka. Halutaan konemaista sataprosenttista luotettavuutta, mikä ei ole hevosten kanssa mahdollista. Hevonen on pakoeläin, aina. Voidaan pyöritellä narua ja väistätellä ja puhua johtajuudesta ja luottamuksesta ja vaikka mistä viikkotolkulla aiheiden ehtymättä, mutta kylmä tosiasia on se, että hevosen vaiston päälle ihminen ei pääse koskaan. Eikä ole mikään tarve päästäkään. Hevosten viehätysvoima perustuu ainakin minulle juuri siihen, etten voi koskaan hallita ja määrätä niitä täysin ja kokonaan. Voin tehdä parhaani, tarjota niille luotettavan johtohahmon ja sitä kautta saada suuren eläimen toimimaan kanssani yhteistyössä. Mutta en ikinä pysty enkä ikinä haluaisikaan pystyä kitkemään hevosesta sen vaistoja!

Ja minun käteeni nyt vain sattuu sopimaan nopeat hevoset. Siedän mieluummin pientä pelkoa ja epämukavuutta siitä etten aina voi olla ihan varma, mitä tapahtuu ja mitä hevoseni milloinkin säikähtää, kuin sitä ettei hevosessani koskaan näkyisi elonmerkkejä. Minulle vaikeimpia hevosia ovat "mykät", sellaiset joihin ei saa mitään eloa. Sellaiset joista tuntuu että niille kaikki on aivan sama, kaikki ihmiset ovat kuin yksi ja sama massa, kaikki paikat, tilanteet. Koittaa sitten herkästi tai kovasti tai miten vaan siltä väliltä saada kontaktia, niin aina on aivan sama, hevonen puskee menemään omaa latuansa, kuuntelee ihmistä jos huvittaa ja jos siitä on välitöntä hyötyä sille. Pärjään näidenkin kanssa, olen täysihoitotallin pitäjä ja asiakaskuntaani on kuulunut ja kuuluu monenlaista hevospersoonaa, mutta jos tarkastelen hevostyyppiä jollaisesta itse eniten pidän ja jollaisia haluaisin itselleni saada, ovat ne nimenomaan näitä nopeita, kiivaita, vaikkakin sitten turhasta hermostuvia ja lämpeäviä, mutta sellaisia joissa on herkkyyttä ja sävyjä kyllästymiseen asti.

Heräsikö ajatuksia? Voiko hevoseen luottaa? Voiko kaikkeen totuttaa? Millainen on sinun kokemuksesi säikystä hevosesta?

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Ajattele laajemmin

Miksi omaa toimintaansa juuttuu katsomaan niin läheltä ettei näe siinä virheitä? Miksi turtuu tapoihinsa? Ja miksi on sitten olevinaan niin pirun viisas kun katsoo vierestä jotakuta muuta joka tekee kenties samalla lailla hölmösti, ja siinä näkee ongelman ytimen heti?

Olen jälleen kerran analysoinut Penan mielenliikkeitä ja sen liikunnansaantia ja -tarvetta.
Ja haloo, montakohan kertaa olen tännekin kirjoittanut, että poni oli nihkeä menemään eteenpäin kentällä, että pohkeella saa pusertaa eikä oikein mitään tapahdu siltikään.

Sitten jokin vaisto ykskaks avaa silmät ihan ilmiselvälle asialle: sillä on tylsää. Pena on nuori hevonen jota on ratsastettu ihan liikaa kentällä - puhtaasti siitä syystä että se on ollut niin saamarin kahjo ettei ole ollut mitään järkeä yrittää tapattaa itseään sen kanssa jossain muualla. Ja tämän ymmärrän, en minäkään vielä vuosi sitten nähnyt tulevaksi näitä hetkiä, että kiipeän Penan selkään jossain muualla kuin kentän aitojen sisäpuolella.

Mutta ei Pena enää ole ihan mahdoton hallita. Ei se missään tapauksessa ole 100-prosenttisen luotettava eikä rehellisesti sanoen pätkääkään maastovarma (mistään moottorimenopeleistä puhumattakaan), mutta ei se myöskään enää työkseen pyri erkaantumaan ratsastajastaan. Ja millä muulla se muka oppii liikkumaan maastossa kuin käymällä maastossa?

Nuorta hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti. Vaihtelevasti. Tehdä erilaisia juttuja niin ettei elämä käy tylsäksi. Totta kai, asia on ihan selvä jos vaikka joku kysyy neuvoa tai mielipidettä. Ja sitten hinkkaan itse päivästä toiseen kentällä tuon henkisesti neljäveen kanssa. Osaapas sitä olla hölmö!

Tämä jokin vaisto vei minut tänään radalle Penan kanssa. Päätin jo eilen huonosti menneen ratsastuksen jälkeen että menen, pysyin kannassani ja toteutin suunnitelman tänään, ja kun palasimme ehjin nahoin takaisin, aloin sulatella kokemaani ja koin tämän valaistumisen. Liikkumisen pitää olla hauskaa, välillä pitää päästä liikkeelle ilman että koko ajan vaaditaan jotain. Hangessa kahlailut oli meille näitä kivoja ja hyviä kertoja, nyt vain suojasää ja uusi pakastuminen vei hanget pois käytöstä. Ja kas kun juurruin taas tahkomaan vain kentällä.

Meillä siis kiertää kesälaitumia hiukan alle kilometrin mittainen ajo/ratsastusrata. Aloitin tänään taluttamalla alkukäynneiksi yhden kierroksen, näytin taas kerran mestat Penalle. Hirveän vaaralliset hiihtäjät meinasivat sotkea suunnitelmia, mutta onneksi ne sivakoivat alkutaluttelujen aikana pois näkyvistä. Vähän Pena koitti heittää etujalkaa jo tässä vaiheessa, mutta en suuremmin reagoinut sen lämpöilyyn vaan kiipesin kierroksen jälkeen selkään. Kävelin ehkä sata metriä, Pena heitti kerran liinat kiinni ja yritti jotain takajalkapiruettia. Horjahdin hiukan kaulalle mutta päättäväisesti jatkettiin eteenpäin ja siirsin Penan raviin. Keväällä totesin sen kanssa että sitä oli helpompi ratsastaa ravissa pelottavassa tilanteessa, ei jää niin paljon aikaa kuikuilla. Tällaisen säpsyn kanssa pitää vain tosi tarkasti päättää etukäteen, että kaikista hypyistä ja hätkähdyksistä ratsastetaan eteen. Koko ajan on oltava itse menossa, yhtään ei saa jäädä ratsastamaan taaksepäin. Ei saa jäädä vetämään, pidättämään tai estämään. Aina vaan eteenpäin.

Ensi alkuun Pena oli odotetusti tosi jännittynyt. Melkein sain sylkeä sen korvia pois suustani ja ohjaspituus oli mallia pitelen kuolainrenkaista. Puksuttelin yhteen menoon kolme kierrosta ravia ja joka kiekalla Pena rentoutui hiukan. Toki sillä on selkeät kohdat jotka on superjänniä, se kohta jossa piti jo aluksi koittaa paeta kotiin (siinä on laitumen puolella vesisäiliö sekä kylpyamme nurinpäin, tosi vaarallista), ihan takimmainen kaarre jossa on latoa ja metsänreunaa (siellä kaikki muutkin hevoset on vähän enempi varuillaan, ehkä sitten äänet kaikuu jotenkin eri lailla tms.) ja toisella pitkällä suoralla oleva laidunkatos on myös tosi jännä. Mutta sivuloikkasaldo jäi siihen yhteen ainokaiseen, ja tästä olen tosi ylpeä! Kolmen ravikierroksen jälkeen tarkoitukseni oli vielä kävellä yksi kierros selästä käsin, mutta hiihtäjät palasivatkin takaisin näköpiiriin. Katseltiin niitä useampaan kertaan pysähdyksestä, ja voi olla että Pena olisi kyennyt jatkamaan kävelyä, mutta en halunnut ottaa riskiä että muuten niin hyvin mennyt lenkki päättyisi sinkoiluun ja uudelleen jännittymiseen. Niinpä tulin alas ja talutin loppukäynnit.

Taas on tosi hyvä mieli! Pena uskalsi, minä uskalsin. Eikä muuten tarvinnut pohkeella kaivella vaan poni meni ihan ite. Tällaisten erilaisten ratsastuksien jälkeen Pena on aina eri tavalla väsynyt ja mietteliäs tallissa. Melkein kuulee kuinka sen aivonystyröissä raksuttaa.

Luulen että yritän pitää pientä taukoa kentällä ratsastamisesta. Toki tässä on oltava pieni turvallisuusvaraus, pimeään en lähde, en hiihtäjien ja mönkijöiden sekaan, enkä jos radalla menee joku muukin. Enkä myöskään jos tuulee ja tuiskuaa hullun lailla, Pena näkee riittävästi mörköjä ihan peruskelilläkin, ei tarvita yhtään lisäpontta sen säikkymiselle tässä vaiheessa kun vielä opetellaan asiallista ja luottavaista käytöstä. Mutta jos vaikka jonkin aikaa pääsisi esim. joka toinen päivä ratsastamaan jonnekin muualle kuin kentälle, se olisi jo paljon se!

Note-to-self: ajattele laajemmin. Katso kokonaisuutta.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Ratsastus huono, haaste hyvä

Johan se olisi ollut ihme jos kaksi päivää olisi säilynyt muikea fiilis. Eilinen Marin tunti meni tosi kivasti (miinus laukat, ne on niin karseenhirveet), tänään ei sitten oikein mikään ottanut sujuakseen. Pohja oli liukas ja kova ja Pena varovainen ja hidas ja kaatuili sisään eikä tukeutunut ohjaan ja oli lyhyt ja kaikkea. Ja minä olin jännittynyt ja hermostunut ja kärsimätön ja tyytymätön. Ei sitten tehty oikein mitään siitä mitä olin suunnitellut, mutta ei se haittaa, tulee vielä parempiakin päiviä.

Ja koska ratsastuksesta ei ole mitään selostettavaa, vastaan haasteeseen jonka sain jo aikaa sitten kaimahevosen omistajalta Heliltä. Haasteen saapi varastaa jos siltä tuntuu, en nyt haasta ketään erikseen.

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Päiväkirjaksi. Motivaatioksi. Siksi etten unohtaisi mistä on lähdetty ja mihin päädytään. Ja siksi että kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa ajatella. 

2. Oletko kilpaillut/millä tasolla kilpailet?
Melko vähän, joskus kauan sitten ratsastuskouluaikoina kilpailin joitain helppo C ja helppo B -luokkia seuratasolla. Olen ratsastanut raa'alla hevosella lähes koko harrastusaikani ja kilpailutaso on määrittynyt hevosen mukaan. 

3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Olen aloittanut ratsastuksen vuonna 1994 eli tänä vuonna tulee 19 harrastusvuotta täyteen. 

4. Koulu vai esteet?
Kouluratsastus. Olen pilkunviilaaja ja nössö! Mutta hyppään myös, siihen liittyy pelkoa ja epävarmuutta mutta kierolla tavalla pidän siitä silti. 




5. Valmennus vai kilpailut?
Valmennus. Tykkään tietää mitä teen ja miksi, tykkään kehityskaarista ja jatkuvuudesta. En ole tarpeeksi kilpailuviettinen harrastaakseni pelkän kilpailemisen takia. Kisat ovat tavoitteiden asettamista varten, motivaattoreita, mutta työ tehdään kotona. 

6. Poni vai hevonen? Perustele.
En tiedä! Vaisto sanoo että hevonen mutta omistan silti kaksi ponia? Ihailen isoja puoliverisiä ja haluaisin sellaisen vielä joskus. Silti nykyisen elämäni hevospersoonat ovat tuommoista keskikokoa, ja sitten on ihan aito pieni kääpiöponi 97 cm. Pidän näyttävyydestä ja siitä että hevosen katsominen herättää kunnioitusta. Siksi ehkä ennemmin hevonen. 




Se minun ihan oikee poni-poni!


7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Omia hevosia on nyt, niitä ennen on ollut hoitohevosia, joista tärkeimmästä tuli myöhemmin eräänlainen vuokrahevonen ilman vuokranmaksua. Sellainen jonka kanssa sai enemmän vastuuta ja vapautta tehdä niin kuin haluaa. 

8. Oletko hypännyt maastoesteitä?
Olen, ihan maastoesteradallakin joskus 15 vuotta sitten, ja sitten satunnaisia luonnonesteitä normaalin maastoratsastuksen ohessa. 

9. Lempihevosrotusi?
Pidän jostain syystä ihan mahdottomasti friisiläisistä. Tuskin tulen koskaan sellaista omistamaan, koska se ei vastaa sitä käyttötarkoitusta johon hevosen haluaisin (tavoitteellisempi kouluratsastus), mutta on ne vaan sykähdyttävän komeita eläimiä. 

10. Korkein hyppäämäsi este?
No se ei ole kovin korkea se! Olisinkohan joskus hypännyt 90 cm, en ole tästä ihan varma. Minusta kaikki yli 70 cm näyttää tautisen suurelta ja alkaa jonkun verran ahistaa. 


Ekoja hyppyjä Penalla

perjantai 4. tammikuuta 2013

1/3

Onkohan se pää vai perä vai keskiruumis
tuon verran nyt omistan

Tänään on tehty kauppakirja ja maksoin kauppahinnasta kolmasosan käsirahana
loput lyhentelen pois tässä lopputalven mittaan

Nyt se on todellista
melko lailla vuoden ajan Pena on ollut minulla leasing-sopimuksella ja vaikka kai koko ajan on ollut selvää, etten aio siitä luopua
ollaan nyt kuitenkin ihan todellisen äärellä
Herranjesta, olen ostanut hevosen!

Vaikka mitenkään ei ollut tarkoitus
Olen kovaan ääneen julistanut, että en hanki kolmatta
että seuraavan hevosen vuoro on kun Immusta tai Mikusta aika jättää
ja että seuraava hevonen on varsa, ihan vaikka maitovarsa
ihan oikea iso puoliverinen ratsuhevonen
josta sitten rakennan mieluisen

Ei ihan mennyt nappiin.

Penan olen tuntenut nyt kaksi vuotta
kun tutustuin siihen, se oli nelivuotias raakile jonka kyytiin meni vain ihmiskokoinen Bertta-nukke.
Bertta sidottiin jaloistaan ja käsistään kiinni lännensatulaan Penan selässä ja Bertta-paran tupee lenteli miten sattuu kun Pena koitti kaikin tavoin karistaa sitkeää kuljettajaansa kyydistä
Pikkuhiljaa Bertan saamat kyydit laimenivat, Pena oppi liikkumaan myös liinassa, sitten Mari kiipesi kyytiin, ensin roikkumaan mahalleen, sitten vähitellen istumaan. Minä pidin liinasta kiinni ja olin valmiina koppaamaan jos jotain. Penan on jo silloin pitänyt voida luottaa ihmisiin joiden kanssa se tekee. Hitaasti se alkoi tuntea myös minut, ja päästiin liikkumaan käyntiä taluttaen eteenpäin. Sitten mentiin jo vähän ravia, minä juoksin vieressä, ensin vain suoria pätkiä, sitten myös kaarteita. Jotenkin tässä näen niin selvästi ajan kulumisen: ensin juoksin raskaassa lumihangessa, sitten kevään loskassa kengät märkinä, sitten hiekalla hiki valuen. Tuntui melkein kuin oma lapsi olisi oppinut kävelemään, kun Pena viimein pystyi ravaamaan ratsastaja selässään liinan päässä.

Mitenköhän monta kertaa Mari sanoi silloin, että osta Pena
ja mitenköhän monta kertaa minä sanoin, että enkä osta

Sitten kävi jotenkin niin että ostinkin Penan sijasta koko tilan
ja lupasin pitää Penaa sen aikaa kunnes Mari saa oman tallinsa valmiiksi
ja lupasin myös vähän liikutella sitä jotta se olisi helpompi myydä

Vasta kun Penalla kävi ensimmäinen varsinainen kokeilija, ja seisoin kentänlaidalla katsomassa koeratsastusta, alkoi minusta tuntua että eihän sen nyt näin pitäisi mennä

Sitten tehtiin leasing-sopimus että Pena jää minulle käyttöön
siitä on nyt vuosi
ja nyt ollaan tässä
kauppakirja tehtynä

Mutta mihin se tuosta olisi voinut enää mennä
en minä osaa pitää hevosia niin että ne olisivat vain lainassa, vain käytössä
Minä kiinnyn tuollaisiin rontteihin
tuollaisiin nopeisiin herkkiksiin
niissä on vain sitä jotain
vaikka ne toisinaan meinaavat viedä järjen

Tuolla minun esittelysivullani sanon itsestäni, että törmään elämäni hevosiin oudoilla tavoilla ja jään niihin kiinni
Ehkä Pena sitten on yksi niistä
ei se ollut sellainen jollaista suunnittelin
mutta se on niin Pena

Ilahdun joka kerta yhtä paljon kun huomaan siitä, että en ole sille yhdentekevä
että se luottaa minuun ja tekee minulle ja minun kanssa
semmoinen mahdoton sätkäle mikä se oli
ja nyt se on tuommoinen
ihan jo hetkittäin oikea hevonen

... ja minun!
Minun!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Maneesissa

Tänään käytiin naapuritallilla maneesissa. Kerta oli meille yhdessä ensimmäinen enkä tiedä, onko Penaa varsinaisesti koskaan ratsastettu sisätiloissa (tuskin).

Matkaan pääseminen oli tällä erää hankalaa, Penaa ei napannut lastautuminen yhtään ja se änki vain koko ajan sillalta ohi ja hermostuttuaan alkoi pyrkiä pystyyn. Sitten kun se uskaltaa laittaa takajalkansa sillalle, se tulee ilman mutinoita perille saakka. Niin kävi nytkin ja lopulta päästiin matkaan hiukan myöhässä. Lastaamiseen meni ehkä 15 min joka ei nyt varsinaisesti ole kauan, mutta en tykkää siitä että hevosen autoon saaminen on tälla lailla epävarmaa - se tekee aikatauluttamisesta niin hankalaa, kaikkialla ei voi olla tuntia etuajassa ja toisaalta myöhästyminen mistä vaan on ikävää ja epäkohteliasta.

Reissussa mukana meillä oli kirjava pikkuponiystävä joten ihan yksin Pena ei joutunut kohtaamaan jännittävyyksiä. Taluttelin sitä maneesissa hetken ennen selkäännousua, mutta vaikka Pena oli skarppina niin se ei tuntunut siltä että aikoisi singahtaa johonkin. Peileistä piti omaa naamaa tiirailla mennen tullen ja molempiin suuntiin, ja kummasti keskittyneisyys aina herpaantui peilin kohdalla. Aikamoista luksusta semmoiset, itsekin huomasin katselevani itseäni ja hevosen liikkumista vähän turhankin kanssa!

En tehnyt ratsastuksellisesti juuri mitään, kunhan kävelin ja ravailin molempiin suuntiin ja yritin pitää Penan rentona ja hyvällä mielellä. Jännittäminen vei siltä eteenpäinpyrkimyksen lähes kokonaan ja tuntui että sain puskea sitä liikkumaan. Meillä on myös videotodisteita tästä:


Positiivista: Pena pysyy mukavasti melko matalana ja pitkänä, mutta eihän se juuri mihinkään etene, jalat laahaa maata ja tahti on hiiiiiiidaaaaas. Mutta sitten taas, jos tämä on sen ensimmäinen ratsastuskerta (melko pienessä ja matalassa) maneesissa, niin olen tyytyväinen että se kuitenkin meni seinien vieressä eikä saanut kertaakaan paniikkikohtausta mistään.

Laukatkin nostin, mutta niissä etenkin tahmeus korostui. Laukannostot ovat muutenkin taas aika karmealla tolalla mutta nyt ne olivat erityisen rumat. Todisteita tästäkin, ensin oikea:


Kiihdytyksen kautta ja peilin kohdalla menee taas pasmat sekaisin ja tippuu raville. Kuskikaan ei oikein tiedä istuako kevyessä istunnassa vai takapuoli penkissä ja lopputulos on könöttämistä siltä väliltä, hyi minua!

Ja sitten vasen laukka jonka nosto on ihan yhtä nätti ja hallittu, tosin itse laukka taitaa hiukan paremmin pyöriä eteen:


Kivaa on nähdä videolta miltä oma meno näyttää! Pena on hetkittäin ihan kivan näköinen, onneksi! Välillä alkaa epäillä itseään että meneeköhän se oikeasti yhtään sinnepäin kuin miltä se satulan läpi tuntuu.

Kotimatkalle päästiin hiukan sujuvammin kuin tullessa, pari kertaa piti koittaa punkea sillasta ohi mutta sitten kuitenkin päätettiin mennä sisään. Pena oli kovin mietteliään ja rauhallisen oloinen ratsastuksen jälkeen, taas on pienelle ponille hetkeksi ihmeteltävää ja sulateltavaa.

Hyvä reissu, voisin ottaa tänne meillekin maneesin - en niinkään siksi että pääsisi sääsuojaan vaan siksi, että olisi jokin paikka jossa pohja pysyy vakikuntoisena koko ajan. Jos vain pysyisi koko ajan lumi niin meidänkin kentänpohja olisi hyvä, mutta tällainen sulaa - pakastaa - tuiskuttaa - sulaa - pakastaa aiheuttaa hiukan harmaita hiuksia.

tiistai 1. tammikuuta 2013

Syvää keskittymistä

Vesisadetta, loskaa noin puoli metriä tai vaihtoehtoisesti peilijäätä, ja minä lähden silti innoissani ratsastamaan! Olen nyt niin fiiliksissä alkaneesta vuodesta ja siitä että Penan hiekkaongelmasta on päästy ja ratsastamisesta ylipäätään ja kaikesta, etten meinaa nahoissani pysyä.

Olin suunnitellut harjoitukset etukäteen kuten kunnon treenaajat tekevät: ratsastaisin lyhyttä käyntiä ylöspäin ja pitkää käyntiä eteenpäin, venyttäisin ja lyhentäisin hevosen ylälinjaa. Ratsastaisin suoria linjoja hyvässä ravissa ja taivuttelisin kaarteissa. Palaisin siihen mikä oli viime kerralla hankalaa - oikeasta ohjasta irtisaaminen, vasempaan tukeutuminen (note-to-self: hampaat täytyy katsoa, viimeksi pieni piikki oireili näin). Suorana kulkeminen, oikean pohkeen läpisaaminen. Ratsastaisin keskittyen näihin yksinkertaisiin tehtäviin, ratsastaisin rauhassa ja niin kauan että saisin ponin notkeaksi ja kuuliaiseksi.

Kaikki alkoi hyvin, vesisade ropisi, Pena toimi hienosti vaikkakin oli vino, mutta sitä oli oikein ilo työstää kun asenne oli kohdallaan. Kentällä oli loskaa, se ei haitannut, mentiin ja keskityttiin ja koitin istua oikein, ilman että nojaan liikaa taakse (oikea helmasyntini). Suoristus, lysähdys, hidastus, suoristus, asetus, taivutus.

Kunnes sitten tuli tieto että pikkuponien pihattotallissa on tulva, vettä on lattialla kolmekymmentä senttiä ja työntekijän saappaassa on reikä ja hommia ei voi jatkaa. No niin. Sinne meni minun keskittynyt hetkeni. Keventelin hetken päämäärättömästi mutta huomasin vain ajattelevani tulvaa, joten lopetin, palautin hevosen tarhaan, menin vaihtamaan kumpparit jalkaan, soitin miehen virittämään uppopumppua ja aloin itse äyskäröidä.

Illalla pidin kaksi ratsastustuntia ja laitoin oppilaani ratsastamaan niitä tehtäviä, jotka minulla jäivät aamupäivällä kesken. Käyhän se näinkin, hiukan sain syvän keskittymisen iloa minäkin kun oppilaat onnistuivat.

Huomenna luvassa uutta ja jännää - retki maneesiin!