Kesän vyöry

Toukokuu on aina tällainen. Kesä jotenkin roihahtaa niin ettei meinaa ehtiä mukaan. Meillä laidunnetaan jo melko kokopäiväisesti - portti vihreälle aukeaa puoleen päivään mennessä ja yöksi tullaan sisään.

30.4. ekat maistiaiset

Vaikka laiduntaminen on ihanaa ja parasta, ei se huoletonta ole. Sulo lihoaa ja kerää taas "vaarallista ihraa" ihan silmissä. Lapojen taakse ja hännäntyveen on ilmestynyt ihramollukat, ja vielä hetki sitten tuntuneet kylkiluut ovat hävinneet. Oma vika - kevättalvella tuntui että Sulo alkoi olla aika lähellä normaalipainoa ja hiukan hölläsin dieettiä. Laiskuuttani jätin yöheinistä oljen pois ja aloin antaa yöksi pelkkää heinää entisen 50:50 -seoksen sijaan. Ja ehkä siinä ne tarhaan jaettavat satsitkin vähän suurenivat. Ja sitten olikin jo tämä aika kun piti aloittaa vihreään totuttamista, jo valmiiksi vähän lihavalla ponilla. Voi minua minkä tein!

Nyt on ahmatinkoppa taas tilattu. Ihanaa olisi antaa Sulonkin laiduntaa vapaasti, mutta kun se ei vain ole sille turvallista, niin sitten mennään rajoittimella. Ja toinen produktio läskinhallintaan valmistunee tuotapikaa, nimittäin kärryt vaunut (valjakkomenopeliä ei kuulemma sovi sanoa kärryiksi)!

Itte teen ja säästän! Tai ainakin huudan tahtia kun mieheni tekee...

Pienen ponin hikiliikuttaminen on jalkaisin aika työlästä: ohjasajaminen ja juoksuttaminen ovat ihan kelpo konsteja, mutta niin kauan kuin ihminen on jalkaisin, joutuu poni väkisinkin pyörimään aika pienellä alalla ja kääntymään lähes koko ajan, mikä rasittaa niveliä turhan paljon. Olen ottanut polkupyöräilyn Sulon kanssa takaisin ohjelmistoon ja siinä saadaan sykettä ihan hyvin ylös. Huomaan kuitenkin taas saman kuin viime keväänäkin Sulon muuttaessa meille: sen aineenvaihdunta menee jotenkin tukkoon laitumesta eikä hiki irtoa kunnolla. Viime kesänä tämä tasaantui kun ruoho hieman vanheni ja buustasin kivennäisruokintaa. Toivottavasti nytkin.

Läskin lisäksi päänvaivaa tuottaa kutina. Pena hankaa harjaansa ja Sulo häntäänsä, kumpikin vain yhtä kohtaa. Oletan että tämäkin liittyy uuteen ja valkuaisrikkaaseen laidunruohoon, mutta ärsyttää silti. Penalla on 15 cm mittainen, likimain kalju kohta harjamarrossaan ja Sulon häntä on pöllähtänyt vappuhuiskan näköiseksi. Solhedsin seerumi vie kutinan pariksi päiväksi joten ei tässä nyt mistään kesäihottumakutinasta puhuta, mutta voisivathan nuo olla kutisemattakin. Jouhikatoon liittyy myös esteettinen puoli. Jouhet saa poikki varsin vikkelästi, mutta niiden takaisin kasvattaminen...

Mr. Pälvikalju

Mr. Vappuhuiska

Jos jotain ratsastuskuulumisia pitäisi listailla, niin voisinpa sanoa että aika kivasti kulkee! Mitään ihmeellistä ei todellakaan olla tehty, ihan perusvoimistelua, mutta useimmiten treenin jälkeen on tosi hyvä mieli. Kevät tosin tekee Penasta vähän laiskanpulskean ja hitaan, ja herkkäsieluiseen tapaansa se tahtoo pahastua jos sitä herättelee sieltä laahustusmoodista nopeammaksi. Tarkoitan, että pohkeeseen se reagoi ehkä, kohta, vähän sinnepäin ja sittenkun, mutta kun kosken raipalla, alkaa silmienpyörittely, sinkoilu ja draamailu. Kaipaisin myös sivuttaisliikkeisiin lisää kantovoimaa, koska niissä Pena mielellään tiputtaa rintakehän alas ja "luikkii" sivulle, sen sijaan että etenisi kantaen, ryhdissä ja rauhassa.

Hypännyt olen viimeksi eilen, ja ai vitsi kun tuntuu että v-i-h-d-o-i-n alkaa jotenkin sujua. Tein 4 esteen tehtävää, ja ihan viimeisessä (okserin!) lähestymisessä tuli välähdys: vaikka Pena kuumenneena kiihdyttää kohti estettä, uskon että se hyppää. Ja tässä yksinkertaisessa oivalluksessa on rohkeuden siemen. Vauhti itsessään ei ole minulle ongelma, vaan se, jos ensin on vauhtia ja sitten tulee äkkipysähdys tai suunnanvaihto. Koska kaikki tietää, kuinka siinä käy ratsastajalle.

Minkäänlaisia tavoitteita en ole ratsastukselle asettanut tälle kesälle. Teen sen minkä teen. Jos tulee joku innostus lähteä pikkukisoihin niin lähden, ja jos ei tule, niin en ota paineita.

Kiiltää kuin kuparikolikko

Varsin onnellisen kavioliiton vuosipäivä

Vuosi sitten jymy-yllätin esikoisemme.

Kuva: Minna Alaspää

Kerroin hänelle että lähden töihin, mutta meninkin lainaamaan trailerin ja tulin pari tuntia myöhemmin takaisin kotiin Sulo-ponin kanssa. Esikoisemme oli tuolloin 4-vuotias ja jutellut, että sitten kun hän saa ponin, sen pitää olla keltainen.

Olin kevään mittaan katsellut enemmän ja vähemmän tosissani myyntiponeja ja todennut, että kriteereihini sopivia putkahteli kyllä myyntiin tasaisin väliajoin, mutta useimmat olivat budjettini tavoittamattomissa. Halusin ponin, joka sopisi sekä Penalle seuralaiseksi että lapsille harrastuskaveriksi. Ponin tulisi olla ruuna, kohtuullisessa iässä (sen verran vanha että lapsen ei tarvitsisi vuosia odottaa ennen kuin voisi ponin kanssa puuhata, mutta sen verran nuori ettei iän takia tarvitsisi heti hautajaisiakaan viettää), ns. laadukas eli sellainen että jos lapsen/lapsien ratsastusinto kasvaisi satunnaisköpöttelyä suuremmaksi, ei ponin rakenne tai kapasiteetti välittömästi tulisi harrastamisen esteeksi. Lisäksi ponin tulisi olla sen kokoinen ja rakenteinen, ettei jäisi heti pieneksi, mutta ei olisi liian jytky lapsen käsitellä tai ratsastaa. Se ei saisi olla niin pieni että sen läpiratsastajaa tarvitsisi metsästää kissojen ja koirien kera, vaan että voisin itse käydä selässä satunnaisesti kuria pitämässä. Niin ja tietenkin ponin tulisi olla jokseenkin hyväluonteinen ja terve: elämää haittaaviksi vioiksi luokittelin kaviokuumeen, kesäihottuman ja puhkurin/pölyallergian, muiden kanssa kykenisin tulemaan toimeen. Eikä poni saisi maksaa tietenkään mitään, kolmosella alkava luku olisi jo liikaa. Tavoittelin siis aivan mahdottomia ja tiesin sen. Siispä pääasiassa ikkunashoppailin ja haaveilin.

Meille meinasi jo säälistä muuttaa yli kaksikymppinen welshtamma jota myytiin 500 eurolla, mutta koska myyjää kiinnosti lähinnä saada rahat välittömästi, hävisin nopeuskilpailun. Nyt mietin, että onneksi - sääli ei kuitenkaan ole paras kimmoke hevoshankinnalle, eikä tuossa kaupassa olisi oikeasti ollut minun kannaltani mitään järkeä. Mutta säälin tunnetta ruokki vielä pitkään jälkeenpäinkin tieto siitä että poni päätyi tietämättömiin käsiin aivan liian suurelle ratsastajalle, joka alkoi heti raskaasti "treenata" ja hypyttää iäkästä ponia.

Asioilla on kuitenkin metka tapa järjestyä. Sain vuosi sitten huhtikuussa viestin, että Sulo olisi nyt myynnissä. Olin ilmaissut kiinnostukseni siihen jo muutama vuosi aiemmin, mutta silloin sen hintalappu oli ulottumattomissani, ja sen silloinen ratsastuskoulukoti ei kokenut sen äkäistä käytöstä syyksi poistaa sitä kalustosta. Mutta olihan Sulo aika hankala ratsastuskouluponi: se ei antanut karsinasta kiinni, käänsi takapuolensa enkä epäillyt etteikö se olisi potkaissutkin. Se piti varustaa pesukarsinassa kahden puolen kiinni ja sinne sen toimitti henkilökunta. Muistan että en itsekään kiertänyt sen takaa kuntoonlaittotilanteissa, koska en luottanut siihen. Sen taluttajiksi talutustunneille ei ollut kauheasti jonoa, koska se puri tilaisuuden tullen. Ja onhan tuommoinen hieman tuhma pieni poni aika rajatun käyttäjäkunnan ratsu. Mutta kun viesti tuli, että olenko vielä kiinnostunut, en epäröinyt hetkeäkään. Vaistoni sanoi, että tässä on true match. Enkä ollut väärässä.

Epäluuloisesta äkäpussista on kuoriutunut valloittava yhden perheen poni. Vuodessa ei ole tullut vastaan yhtäkään asiaa jossa olisin ajatellut "ei onnistu Sulon kanssa". Okei, jos sitä kysyttäisiin talutusratsastustapahtumaan, sanoisin ei, sillä hälinä ja runsaat ihmiskontaktit ovat Sulon kipupisteet. Uskon, että olen jo luonut siihen sellaisen luottamussuhteen, että se selviytyisi, mutta en halua laittaa sitä tilanteisiin jossa sen täytyy selviytyä.

Vuodet ratsastuskoulussa ja varsin laitosmaisissa olosuhteissa ovat jättäneet Suloon jälkensä. Se ei edelleenkään pidä siitä että sitä lääpitään karsinassa. Siinä missä Pena pyrkii karsinassakin kontaktiin ihmisen kanssa ja arvostaa esim. irtokarvanraaputtelutuokioita iltaruokinnan yhteydessä, liimaa Sulo korvat niskaan ja väistelee, jos sitä yrittää hoitaa karsinassa. Sen sijaan tarhassa vapaana ollessaan se hakeutuu heti ihmisen luokse eikä sitä tarvitse ottaa kiinni harjaamista varten. Myös "totinen talutusratsastus" aiheuttaa flashbackin menneisiin vuosiin, ja etenkin ravatessa Sulo alkaa purra ja taklata taluttajaa. Tämä tapahtuu nimenomaan silloin kun selässä on sellainen ratsastaja joka jo vähän vaikuttaa itsekin, mutta on vielä niin tasapainoton että taluttaja ei siinä hetkessä voi ponia ojentaa huonosta käytöksestä. Aivan pienet tiitiäiset Sulo kantaa keskittyneesti eikä pyri taluttajankaan iholle. Ilman ratsastajaa sekä minä että mieheni olemme lenkkeilleet Sulon kanssa eikä sillä ole silloin aikomustakaan uhitella ihmiselle, joten tämä liittyy selkeästi vain tuohon tietynlaiseen talutusratsastuttamiseen.

Sulolla on vilkas luonne, ja tuon hienoisen epäluuloisuuden vuoksi se ei vielä ole käsiteltävyydeltään täydellinen lastenponi. Se ei varsinaisesti nauti siitä että lapset harjaavat sitä, ja parhaimmillaan se on silloin kun olen sen kanssa kaksin. Ei vaadi kovin suurta hälyä talliin kun se jo jännittyy - ei tee mitään älytöntä, mutta saattaa kuopia kun sitä harjaa tai huiskaista hännällä naamalle. Toisaalta se myös kasvattaa sitä käsittelevää lasta siihen, ettei parane olla liian huoleton, ja että hevosta tulee käsitellä rauhallisen jämäkästi ja kunnioittavasti.

Ratsastettuna Sulo on... mahtava. Se vain on mahtava. Se laittaa otsan ryppyyn ja keskittyy. Se ei kimpoile, ei kyttäile, se pysähtyy aina, se kulkee sitä vauhtia kun sen pikkuratsastaja pyytää, se noudattaa äänikomentoja. Sillä on laadukkaat liikkeet ja se on kaunis kuin karamelli. Mitä muuta lastenponilta voi toivoa?

No lastenponille voisi tietysti toivoa sopivan satulan jotta lapsi pääsisi treeneissään eteenpäin, mutta se onkin sitten aika paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sulon selkä on kaareva, leveä ja lyhyt, eli aivan painajaismainen. Meninpä kuitenkin lupaamaan esikoiselle, että tänä kesänä käydään jossain pikkuisissa puomikisoissa Sulon kanssa, ja edes niihin ei taida saada osallistua kahvavyön kanssa. Mutsi joutuu siis satulakaupoille, jahuu.

Selkä

Meillä on siis takana varsin onnellinen ensimmäinen vuosi. Voin vain ällistellä, miten mainio, mutkaton poni Sulo on, ja miten se tuntuu istuvan käteeni kuin hansikas. Tuntuu siltä, että se kuuluu kalustoon. Siinä natsasi kaikki mitä ponilta toivoin, vaikka toivoin lähes kohtuuttomia. Sain sen naurettavan edullisesti, ja mikäli Sulo joskus olisi uudestaan kaupan, saisin ainakin tuplata ellen peräti triplata sen hintalapun ja se olisi edelleen ihan relevantti hinta tällaisesta monitoimiponista. En nimittäin epäile hetkeäkään, etteikö siitä tule vielä oikein hyvä ajoponikin, kunhan vain saan sen vaunut kasaan. Mutta ei tällaista ponia enää myydä vaan siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain.

Välillä harmittelen sitä, että Sulo on ruuna. Se oli orina jalostukseen hyväksytty, ja minun silmääni sillä olisi ihan voinut olla annettavaakin welsh-kasvatuksessa. Mutta toisaalta, mikäli se olisi pidetty orina, olisi sen polku ollut ihan toisenlainen enkä minä olisi koskaan saanut sitä käsiini. Joten näin on oikein hyvä.

Kuva: Minna Alaspää