keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Kun kaikki on kohdallaan

Kun kaikki on kohdallaan, on Pena niin hyvä ratsastaa. Kun se on keskittynyt, rento ja läsnä. Kun löytyy hyvä flow. Silloin ei oikeastaan tarvitse edes tehdä mitään, riittää kuin vain ajattelee. Nouse vähän ylös rintakehästä, mene vähän enemmän, odota pikkuisen. 

Kun Pena on pohkeen edessä ja tuntumalla, tuntuu siltä että kaikki on mahdollista. Myönnän että usein päädyn siinä superfiiliksessä vain ajelemaan helppoja reittejä ja nauttimaan tunteesta, sen sijaan että alkaisin oikein "harjoitella" jotain. Viimeisin supertunne on maanantailta, jolloin sentään tein ravi-laukka-ravi -siirtymisiä.





Minä näen videolla tahdikkaan, rennon ja kuuliaisen hevosen, joka ei näytä prässätyltä tai painostetulta, mutta joka silti työskentelee.

(Jottei kaikki olisi pelkkää sateenkaarien kakkimista, oli tänään keskiviikkona edellispäivän flow poissa kummaltakin. En saanut Penaa rehdisti pohkeen eteen ja sitä kiinnosti enemmän etsiä puskissa vaanivia naakkoja kuin liikkua minun apujeni välissä. Ja kun se sitten otti jonkun pyrähdyksen, läjähti satulan takakaari takamukseeni niin että viikko sitten tällin saanut häntäluu alkoi taas jomottaa. Mutta maanantainen flow ja hyvä mieli kantaa vielä, joten kyllä se tästä taas!)

torstai 6. kesäkuuta 2019

Hanuri hellänä hammaslääkäriin

Tänään oli taas puolivuotistarkastuksen aika, eli apinat autoon ja klinikalle. Ihan pakko joka ikisen traileria vaativan reissun kohdalla hehkuttaa, miten ääreest helppoa näiden hevosteni kanssa on toimia! Niihin ei liity mitään jännitysmomenttia, menevätkö ne autoon, melskaavatko ne siellä tai pärjäänkö niiden kanssa ilman apukäsiä - kaikki hoituu eikä kellään ole stressi. Ei tämä mikään luojan ihme ole, vaan etenkin Penan kohdalla ihan työstetty asia. Haluan myös ajatella, että sujuva lastautuminen kertoo paitsi siitä että autokyydit ovat sujuneet tasaisesti ja hevosten makuun turvallisesti, myös luottamuksesta minun ja hevosteni välillä. Sinne mennään mihin mama käskee, koska mama ei käske mihinkään pahaan paikkaan.

Reilu puoli vuotta sitten jännitin miltä Penan kariekset näyttävät ja aika listahan siellä niitä muutoshampaita oli. Tilanne oli tällä hetkellä kohtalaisen ennallaan. Paikkauskynnyksen ylittäviä infundibulaarisen kariksen hampaita on edelleen 3 kpl, ja kaikkien luokitus on edelleen 2. Luokituksista olen kirjoittanut tuossa marraskuisessa tekstissä tarkemmin. Ensikatsomalta eläinlääkäri sanoi yhdestä hampaasta, että nyt ollaan kolmosluokassa, mutta tarkempi tutkinta palautti luokituksen kakkoseen. Reiät ovat myös hieman syventyneet edellisestä, yksi pysynyt ennallaan ja syvin onkalo joka marraskuussa oli 8 mm syvä, on nyt 10 mm syvä. Eli odotetusti karies siellä etenee, mutta ei järisyttävää vauhtia.

Reikien paikkaustarveharkinta jää edelleen minulle - kiire ei vieläkään ole, mutta sitä kohti todennäköisesti mennään. Vielä kun kukkaro leviäisi ylimääräisellä parilla tonnilla niin saisi Pena heti paikkansa...

Positiivista molempien ponien suissa oli se, että loppuvuoden tsekkauksessa molempia vaivannut perifeerinen karies oli mystisesti lähes kadonnut tai ainakin loiventunut. Marraskuussa Pena sai takimmista hampaistaan leiman 1.2 ja yhdestä jopa levinneen PCH 2.2, mutta nyt perifeeristä kariesta oli vain toisella puolella suuta ja asteiltaan lievintä kastia eli 1.1. Sulolla PCH-hampaita oli marraskuussa samaten muutama, nyt ei ainuttakaan.

Hevosia tutki ja hoisi sama lääkäri&hoitaja-kombo kuin viimeksikin, joten mistään tulkinta- tai kirjauserosta tuskin on kyse. Eläinlääkäri kysyikin, olenko muuttanut jotain ruokinnassa, kun suut ovat perifeerisen karieksen osalta näin paljon paremmassa jamassa, ja piti oikein miettiä, olenko. Heinän sokeri oli talvikauden 180, hitusen korkeampi kuin toissatalvena joten se ei selitä. Heinän kuiva-aine on huidellut samoissa +/- 80 lukemissa viime- ja toissatalvena, joten sekään ei selitä. Heinä tosin on eri tuottajalta ja säilöntäaine ja paalaustapa on toisenlainen, joten löytyisikö sieltä syy? Sulon kohdalla ei tietenkään ole tällaista tarkkaa historiaa tiedossa siitä mitä se on syönyt ennen minulle tuloaan, mutta Penan kanssa voin arvailla muuttujia. Ainakin olen luopunut melassivedestä treenidrinkkinä, se on kenties se ainokainen tietoinen muutos. Niin ja Sulon laihiksen myötä heinäannokset on pyritty pitämään pieninä ja niiden tarjoilu tiuhana, mutta aika ahkerasti olen heinää tarjoillut aiemminkin.

Ja mitä hanuriin tulee, niin otin ns. peräsin edellä maakosketusta Penan selästä eilen, päivää ennen klinikkareissua. Laukkailin iloista verryttelylaukkaa estetamineissa kentällä, hiukan taisin olla kevyessä istunnassakin, ja sitten ladon nurkan takaa pilkistikin ykskaks yllättäen armas aviopuolisoni. Ehdin sanoa whoaaaa ja sitten Pena otti ritolat, se klassinen, Penan bravuuri: piruetti yhden takajalan ympäri ja pooooois, melkoisen ripeästi. Onnistuin törmäämään maahan takapuoli edellä ja täräys kyllä salpasi hengen toviksi jos toiseksikin. Keräilin itseäni hiekasta ja mies keräili Penaa, joka ei onneksi poistunut kentältä vaikka portti olikin auki. Sitten menin takaisin selkään ja jatkoin kavalettitreeniä 20 minuuttia, kunnes loputkin adrenaliinit olivat hälvenneet ja tajusin että takalistoon koskee ihan napakasti. Mutta kavalettitehtävän laukanvaihtoharjoitukset sujuivat oikein hyvin!

Yllättävän vähän takapuoleen on koskenut enää tänään, joten taisin jälleen selvitä moukan tuurilla tästäkin rysähdyksestä. Kai minulle on sen verran siunaantunut tasapainoa ja kehonhallintaa että saan ainakin hidastettua putoamisiani hiukan, kun *kopkop* harvoin loukkaan oikeasti kunnolla. Nyt tietty kun menin leveilemään niin...

perjantai 17. toukokuuta 2019

Kesän vyöry

Toukokuu on aina tällainen. Kesä jotenkin roihahtaa niin ettei meinaa ehtiä mukaan. Meillä laidunnetaan jo melko kokopäiväisesti - portti vihreälle aukeaa puoleen päivään mennessä ja yöksi tullaan sisään.

30.4. ekat maistiaiset

Vaikka laiduntaminen on ihanaa ja parasta, ei se huoletonta ole. Sulo lihoaa ja kerää taas "vaarallista ihraa" ihan silmissä. Lapojen taakse ja hännäntyveen on ilmestynyt ihramollukat, ja vielä hetki sitten tuntuneet kylkiluut ovat hävinneet. Oma vika - kevättalvella tuntui että Sulo alkoi olla aika lähellä normaalipainoa ja hiukan hölläsin dieettiä. Laiskuuttani jätin yöheinistä oljen pois ja aloin antaa yöksi pelkkää heinää entisen 50:50 -seoksen sijaan. Ja ehkä siinä ne tarhaan jaettavat satsitkin vähän suurenivat. Ja sitten olikin jo tämä aika kun piti aloittaa vihreään totuttamista, jo valmiiksi vähän lihavalla ponilla. Voi minua minkä tein!

Nyt on ahmatinkoppa taas tilattu. Ihanaa olisi antaa Sulonkin laiduntaa vapaasti, mutta kun se ei vain ole sille turvallista, niin sitten mennään rajoittimella. Ja toinen produktio läskinhallintaan valmistunee tuotapikaa, nimittäin kärryt vaunut (valjakkomenopeliä ei kuulemma sovi sanoa kärryiksi)!


Itte teen ja säästän! Tai ainakin huudan tahtia kun mieheni tekee...

Pienen ponin hikiliikuttaminen on jalkaisin aika työlästä: ohjasajaminen ja juoksuttaminen ovat ihan kelpo konsteja, mutta niin kauan kuin ihminen on jalkaisin, joutuu poni väkisinkin pyörimään aika pienellä alalla ja kääntymään lähes koko ajan, mikä rasittaa niveliä turhan paljon. Olen ottanut polkupyöräilyn Sulon kanssa takaisin ohjelmistoon ja siinä saadaan sykettä ihan hyvin ylös. Huomaan kuitenkin taas saman kuin viime keväänäkin Sulon muuttaessa meille: sen aineenvaihdunta menee jotenkin tukkoon laitumesta eikä hiki irtoa kunnolla. Viime kesänä tämä tasaantui kun ruoho hieman vanheni ja buustasin kivennäisruokintaa. Toivottavasti nytkin.



Läskin lisäksi päänvaivaa tuottaa kutina. Pena hankaa harjaansa ja Sulo häntäänsä, kumpikin vain yhtä kohtaa. Oletan että tämäkin liittyy uuteen ja valkuaisrikkaaseen laidunruohoon, mutta ärsyttää silti. Penalla on 15 cm mittainen, likimain kalju kohta harjamarrossaan ja Sulon häntä on pöllähtänyt vappuhuiskan näköiseksi. Solhedsin seerumi vie kutinan pariksi päiväksi joten ei tässä nyt mistään kesäihottumakutinasta puhuta, mutta voisivathan nuo olla kutisemattakin. Jouhikatoon liittyy myös esteettinen puoli. Jouhet saa poikki varsin vikkelästi, mutta niiden takaisin kasvattaminen...

Mr. Pälvikalju

Mr. Vappuhuiska

Jos jotain ratsastuskuulumisia pitäisi listailla, niin voisinpa sanoa että aika kivasti kulkee! Mitään ihmeellistä ei todellakaan olla tehty, ihan perusvoimistelua, mutta useimmiten treenin jälkeen on tosi hyvä mieli. Kevät tosin tekee Penasta vähän laiskanpulskean ja hitaan, ja herkkäsieluiseen tapaansa se tahtoo pahastua jos sitä herättelee sieltä laahustusmoodista nopeammaksi. Tarkoitan, että pohkeeseen se reagoi ehkä, kohta, vähän sinnepäin ja sittenkun, mutta kun kosken raipalla, alkaa silmienpyörittely, sinkoilu ja draamailu. Kaipaisin myös sivuttaisliikkeisiin lisää kantovoimaa, koska niissä Pena mielellään tiputtaa rintakehän alas ja "luikkii" sivulle, sen sijaan että etenisi kantaen, ryhdissä ja rauhassa.

Hypännyt olen viimeksi eilen, ja ai vitsi kun tuntuu että v-i-h-d-o-i-n alkaa jotenkin sujua. Tein 4 esteen tehtävää, ja ihan viimeisessä (okserin!) lähestymisessä tuli välähdys: vaikka Pena kuumenneena kiihdyttää kohti estettä, uskon että se hyppää. Ja tässä yksinkertaisessa oivalluksessa on rohkeuden siemen. Vauhti itsessään ei ole minulle ongelma, vaan se, jos ensin on vauhtia ja sitten tulee äkkipysähdys tai suunnanvaihto. Koska kaikki tietää, kuinka siinä käy ratsastajalle.

Minkäänlaisia tavoitteita en ole ratsastukselle asettanut tälle kesälle. Teen sen minkä teen. Jos tulee joku innostus lähteä pikkukisoihin niin lähden, ja jos ei tule, niin en ota paineita.

Kiiltää kuin kuparikolikko

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Varsin onnellisen kavioliiton vuosipäivä

Vuosi sitten jymy-yllätin esikoisemme.

Kuva: Minna Alaspää

Kerroin hänelle että lähden töihin, mutta meninkin lainaamaan trailerin ja tulin pari tuntia myöhemmin takaisin kotiin Sulo-ponin kanssa. Esikoisemme oli tuolloin 4-vuotias ja jutellut, että sitten kun hän saa ponin, sen pitää olla keltainen.

Olin kevään mittaan katsellut enemmän ja vähemmän tosissani myyntiponeja ja todennut, että kriteereihini sopivia putkahteli kyllä myyntiin tasaisin väliajoin, mutta useimmat olivat budjettini tavoittamattomissa. Halusin ponin, joka sopisi sekä Penalle seuralaiseksi että lapsille harrastuskaveriksi. Ponin tulisi olla ruuna, kohtuullisessa iässä (sen verran vanha että lapsen ei tarvitsisi vuosia odottaa ennen kuin voisi ponin kanssa puuhata, mutta sen verran nuori ettei iän takia tarvitsisi heti hautajaisiakaan viettää), ns. laadukas eli sellainen että jos lapsen/lapsien ratsastusinto kasvaisi satunnaisköpöttelyä suuremmaksi, ei ponin rakenne tai kapasiteetti välittömästi tulisi harrastamisen esteeksi. Lisäksi ponin tulisi olla sen kokoinen ja rakenteinen, ettei jäisi heti pieneksi, mutta ei olisi liian jytky lapsen käsitellä tai ratsastaa. Se ei saisi olla niin pieni että sen läpiratsastajaa tarvitsisi metsästää kissojen ja koirien kera, vaan että voisin itse käydä selässä satunnaisesti kuria pitämässä. Niin ja tietenkin ponin tulisi olla jokseenkin hyväluonteinen ja terve: elämää haittaaviksi vioiksi luokittelin kaviokuumeen, kesäihottuman ja puhkurin/pölyallergian, muiden kanssa kykenisin tulemaan toimeen. Eikä poni saisi maksaa tietenkään mitään, kolmosella alkava luku olisi jo liikaa. Tavoittelin siis aivan mahdottomia ja tiesin sen. Siispä pääasiassa ikkunashoppailin ja haaveilin.

Meille meinasi jo säälistä muuttaa yli kaksikymppinen welshtamma jota myytiin 500 eurolla, mutta koska myyjää kiinnosti lähinnä saada rahat välittömästi, hävisin nopeuskilpailun. Nyt mietin, että onneksi - sääli ei kuitenkaan ole paras kimmoke hevoshankinnalle, eikä tuossa kaupassa olisi oikeasti ollut minun kannaltani mitään järkeä. Mutta säälin tunnetta ruokki vielä pitkään jälkeenpäinkin tieto siitä että poni päätyi tietämättömiin käsiin aivan liian suurelle ratsastajalle, joka alkoi heti raskaasti "treenata" ja hypyttää iäkästä ponia.



Asioilla on kuitenkin metka tapa järjestyä. Sain vuosi sitten huhtikuussa viestin, että Sulo olisi nyt myynnissä. Olin ilmaissut kiinnostukseni siihen jo muutama vuosi aiemmin, mutta silloin sen hintalappu oli ulottumattomissani, ja sen silloinen ratsastuskoulukoti ei kokenut sen äkäistä käytöstä syyksi poistaa sitä kalustosta. Mutta olihan Sulo aika hankala ratsastuskouluponi: se ei antanut karsinasta kiinni, käänsi takapuolensa enkä epäillyt etteikö se olisi potkaissutkin. Se piti varustaa pesukarsinassa kahden puolen kiinni ja sinne sen toimitti henkilökunta. Muistan että en itsekään kiertänyt sen takaa kuntoonlaittotilanteissa, koska en luottanut siihen. Sen taluttajiksi talutustunneille ei ollut kauheasti jonoa, koska se puri tilaisuuden tullen. Ja onhan tuommoinen hieman tuhma pieni poni aika rajatun käyttäjäkunnan ratsu. Mutta kun viesti tuli, että olenko vielä kiinnostunut, en epäröinyt hetkeäkään. Vaistoni sanoi, että tässä on true match. Enkä ollut väärässä.




Epäluuloisesta äkäpussista on kuoriutunut valloittava yhden perheen poni. Vuodessa ei ole tullut vastaan yhtäkään asiaa jossa olisin ajatellut "ei onnistu Sulon kanssa". Okei, jos sitä kysyttäisiin talutusratsastustapahtumaan, sanoisin ei, sillä hälinä ja runsaat ihmiskontaktit ovat Sulon kipupisteet. Uskon, että olen jo luonut siihen sellaisen luottamussuhteen, että se selviytyisi, mutta en halua laittaa sitä tilanteisiin jossa sen täytyy selviytyä.

Vuodet ratsastuskoulussa ja varsin laitosmaisissa olosuhteissa ovat jättäneet Suloon jälkensä. Se ei edelleenkään pidä siitä että sitä lääpitään karsinassa. Siinä missä Pena pyrkii karsinassakin kontaktiin ihmisen kanssa ja arvostaa esim. irtokarvanraaputtelutuokioita iltaruokinnan yhteydessä, liimaa Sulo korvat niskaan ja väistelee, jos sitä yrittää hoitaa karsinassa. Sen sijaan tarhassa vapaana ollessaan se hakeutuu heti ihmisen luokse eikä sitä tarvitse ottaa kiinni harjaamista varten. Myös "totinen talutusratsastus" aiheuttaa flashbackin menneisiin vuosiin, ja etenkin ravatessa Sulo alkaa purra ja taklata taluttajaa. Tämä tapahtuu nimenomaan silloin kun selässä on sellainen ratsastaja joka jo vähän vaikuttaa itsekin, mutta on vielä niin tasapainoton että taluttaja ei siinä hetkessä voi ponia ojentaa huonosta käytöksestä. Aivan pienet tiitiäiset Sulo kantaa keskittyneesti eikä pyri taluttajankaan iholle. Ilman ratsastajaa sekä minä että mieheni olemme lenkkeilleet Sulon kanssa eikä sillä ole silloin aikomustakaan uhitella ihmiselle, joten tämä liittyy selkeästi vain tuohon tietynlaiseen talutusratsastuttamiseen.



Sulolla on vilkas luonne, ja tuon hienoisen epäluuloisuuden vuoksi se ei vielä ole käsiteltävyydeltään täydellinen lastenponi. Se ei varsinaisesti nauti siitä että lapset harjaavat sitä, ja parhaimmillaan se on silloin kun olen sen kanssa kaksin. Ei vaadi kovin suurta hälyä talliin kun se jo jännittyy - ei tee mitään älytöntä, mutta saattaa kuopia kun sitä harjaa tai huiskaista hännällä naamalle. Toisaalta se myös kasvattaa sitä käsittelevää lasta siihen, ettei parane olla liian huoleton, ja että hevosta tulee käsitellä rauhallisen jämäkästi ja kunnioittavasti.

Ratsastettuna Sulo on... mahtava. Se vain on mahtava. Se laittaa otsan ryppyyn ja keskittyy. Se ei kimpoile, ei kyttäile, se pysähtyy aina, se kulkee sitä vauhtia kun sen pikkuratsastaja pyytää, se noudattaa äänikomentoja. Sillä on laadukkaat liikkeet ja se on kaunis kuin karamelli. Mitä muuta lastenponilta voi toivoa?



No lastenponille voisi tietysti toivoa sopivan satulan jotta lapsi pääsisi treeneissään eteenpäin, mutta se onkin sitten aika paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sulon selkä on kaareva, leveä ja lyhyt, eli aivan painajaismainen. Meninpä kuitenkin lupaamaan esikoiselle, että tänä kesänä käydään jossain pikkuisissa puomikisoissa Sulon kanssa, ja edes niihin ei taida saada osallistua kahvavyön kanssa. Mutsi joutuu siis satulakaupoille, jahuu.

Selkä

Meillä on siis takana varsin onnellinen ensimmäinen vuosi. Voin vain ällistellä, miten mainio, mutkaton poni Sulo on, ja miten se tuntuu istuvan käteeni kuin hansikas. Tuntuu siltä, että se kuuluu kalustoon. Siinä natsasi kaikki mitä ponilta toivoin, vaikka toivoin lähes kohtuuttomia. Sain sen naurettavan edullisesti, ja mikäli Sulo joskus olisi uudestaan kaupan, saisin ainakin tuplata ellen peräti triplata sen hintalapun ja se olisi edelleen ihan relevantti hinta tällaisesta monitoimiponista. En nimittäin epäile hetkeäkään, etteikö siitä tule vielä oikein hyvä ajoponikin, kunhan vain saan sen vaunut kasaan. Mutta ei tällaista ponia enää myydä vaan siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain.




Välillä harmittelen sitä, että Sulo on ruuna. Se oli orina jalostukseen hyväksytty, ja minun silmääni sillä olisi ihan voinut olla annettavaakin welsh-kasvatuksessa. Mutta toisaalta, mikäli se olisi pidetty orina, olisi sen polku ollut ihan toisenlainen enkä minä olisi koskaan saanut sitä käsiini. Joten näin on oikein hyvä.

Kuva: Minna Alaspää

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Kadonneet vatsalihakset ja 60-prosenttiset pidätteet

Meinasi mennä tämä huhtikuukin vähäisillä blogimerkinnöillä, mutta päätin sen verran ryhdistäytyä että laitan pari asiaa muistiin.

Ensiksi tunnustan: olen ratsastanut koko talven kevyttä ravia. Siis valehtelematta koko talven. Eilen tämän tajusin ja istuin hetkeksi harjoitusraviin - tänään en meinannut sängystä päästä kun poltteli kyljissä ja vatsalihaksissa niin. Oho. Tarttis varmaan tehdä jotain jos ponin ravi saa kropan näin kipeäksi.

Ja kun kevät taas yllätti talventallaajan ja kenttä suli ja kuivui alta aikayksikön, oli aika kaivaa esteet talviteloilta. Ihan kamalasti jännitti ylittää sitä ihan ensimmäistä ristikkoa ihan ensimmäistä kertaa talvitauon jälkeen, mutta onnistuin jotenkin vakuuttamaan itselleni, että on ok olla nössö ja hypätä sillä tasolla, kun hyvältä tuntuu. Ja Pena! Sehän oli todella kiva. Ei tietoakaan rodeoista eikä kaasutan-jarrutan-kiihdytän-kiemurran -lähestymisistä. Ekalla kerralla lopetin äkkiä kun kerran hyvin meni.

Pääsiäisen alla sitten heti uusi yritys. Totesinkin miehelleni, että enemmän minua jännittää hypätä Penalla kuin minulla ratsutuksessa olevalla hevosella, joka ei ole koskaan hypännyt maapuomia kummempaa ja tuli minulle nyt alkeisestetreeniin. Mutta se onkin suomenhevonen ja menee suoraviivaisesti sinne minne ratsastaja näyttää, vaikkakin vähän kovaa ja holtittomasti, mutta sen kaikki mahdolliset muuvit ovat niin hitaita ja ennalta arvattavia ettei vaarantunnetta synny.

Tosin kävi niin että sätin taas Penaa ihan turhaan. Se oli kevään toisellakin hyppykerralla iloisesti menossa, eteni hyvin eikä sooloillut. Okei, jarru toimi ehkä 60-prosenttisesti ja ponnistuspaikat olivat sitä sun tätä, mutta väliäkös sillä kun kerran yli mentiin. Se on jännä juttu, minua aina jännittää kamalasti aloittaa Penalla, mutta sitten kun saan tatsin siihen miltä se sinä päivänä tuntuu, ei esteiden korottaminen enää tunnukaan niin pahalta ajatukselta.







Luulen että merkittävä tekijä epämukavuuteeni hypätä Penalla liittyy siihen, että rentona ollessaan se haluaa lähestyä esteitä pää melko matalalla. Lisäksi sillä on (kai?) ihan asiallinen hyppykaari silloin kun en estele sitä, ja se vapaana hypätessään käyttää paljon kaulaa, eli painaa päänsä melko pitkälle eteen ja alas ja nostaa säkäänsä hypyssä. Tämmöiselle nössölle hyppääjälle, joka haluaa käsillään hallita, on todella epämukava tunne antaa hevoselle edestä tilaa. Etenkin kun Pena on sitten hypyn jälkeen varsin nopea hyödyntämään sitä saamaansa tilaa, ja turpa tahtoo jäädä sinne alas ja samalla sekunnilla perä lentää ylös. Minulla olisi paljon mukavampi olo lähestyä esteitä ohjat oikein lyhyellä ja hevosen pää kunnolla ylhäällä, mutta jos yritän ratsastaa Penaa siten, se hyppää selättömästi tai todennäköisimmin ei enää suostu hyppäämään lainkaan. Ja sitten tietty se helmasyntini setälaukkaaminen, josta sain ohjaajakoulussa niin paljon noottia että vieläkin korvat punoittaa.

Yllä olevilla videoilla sentään esiintyy laukkaa, sellaista kunnollista etenevää laukkaa. Voisin vieläkin antaa Penalle enemmän vapautta ja lakata säätämästä käsilläni niin paljon, mutta aion ottaa tämän kesän tavoitteeksi - uskaltaa jättää ne kädet sinne oman onnensa nojaan ja ratsastaa jalasta eteenpäin.

Seuraava merkkitapahtuma on minun ja Sulon ensimmäinen vuosipäivä. Palataan niissä merkeissä pian!

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Meni maaliskuu

Kokonainen maaliskuu kului eikä blogiin tullut yhtään merkintää. Tämä taitaa olla blogin 7-vuotisen historian ensimmäinen kuukausi jolloin en ole saanut aikaiseksi riviäkään. Kuluneen maaliskuun voi summata aika lailla yhteen sanaan ja se sana on migreeni. Vaikka se ei nyt heppajuttuihin liitykään, niin käsiin räjähtänyt migreeni päänsärkyineen ja oheisoireineen on tehnyt minusta tänä keväänä todella vajaakuntoisen ja kaikki voimat on pitänyt keskittää arjesta selviytymiseen. Siis siihen, että pystyisi käymään töissä, jotta saisi rahaa käydä kaupassa ja maksaa laskut, ja jaksaisi hoitaa lapset ja edes auttavasti itsensä. Maaliskuussa mieheni on varmasti tehnyt meistä enemmän tallitöitä ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Ponit on ollut vajaalla liikutuksella ja huomiolla, mutta kun ei pysty niin ei pysty.

Jotain pientä kuitenkin: kirjoitin ennen vuodenvaihdetta Penan suusta ja kuolainvalinnoista useampaankin otteeseen, ja nyt tuntuu että olen oikeasti löytänyt sille kuolaimen jonka kanssa sen rauhaton suu onkin tasainen ja levollinen. Ja todella ironista on, että se kuolain on nivel. Olen 8 vuotta puljannut Penan suun kanssa ja ollut niin fiksoitunut siihen että kolmipala asettuu suuhun parhaiten ja on varmasti miellyttävin, etten ole edes kokeillut niveltä. Ja kun odottelin tätä nykyistä kuolainta (jonka toimitus kesti 3 kuukautta...), käytin tilapäisesti aivan tavallista ohutta nivelkuolainta ja Pena oli senkin kanssa oikein hyvä. Virheistä oppii ja kokemusta karttuu...

Kuolain, jota Pena nyt käyttää, on oikea nimihirviö: Bombers eggbut loose ring snaffle ultra comfy lock up. Se on siis nivelkuolain, jonka suuosa lukkiutuu sekä eteen- että ylöspäin, jolloin pähkinänsärkijäefektiä ei pääse muodostumaan hammaslomaan, eikä kuolain myöskään voi tökätä hevosta kitalakeen. Kuolainrengas on oliivin ja liikkuvan renkaan risteytys, liikkuva rengas "suojaputkessa". Hirviömäisestä nimestään huolimatta hyvinkin yksinkertainen kuolain.


Ostin myös paljon kehutun Neue Schule Turtle Top -kolmipalan, mutta en ollut vakuuttunut. Ei Pena silläkään huono ollut, mutta tavallisella nivelellä se oli tyytyväisempi. Ja sitten kun tämä Bombers lopulta saapui, on se ollut tämän kanssa niin kiva kädelle etten ole halunnut muuta käyttää. Vaikka vaihtelu olisi kuolaimissakin hyvä.

Maaliskuussa kenttä alkoi sulaa ja nyt huhtikuulle käännyttyä se on jo kokonaan hiekalla ja aika lailla myös kuiva. Mitä enemmän hiekkaa esillä, sitä villimmät pörinät:





Ja Sulo pääsi maaliskuussa tositoimiin työajojuttujen suhteen, kun räjäytin pihalta pari pensasta:




Olin niin ylpeä Sulosta! Tunnin verran urakoimme oksia pihasta polttopaikalle, ja vaikka pari ensimmäistä kierrosta mentiin vähän turhan kevyin askelin, säilyi ponin mielenmaltti koko ajan ja sen työnteko vain parani loppua kohden. Mieletön poni!

lauantai 23. helmikuuta 2019

Kuulumiset

Jäätikön jäykistämät täällä terve!

Meillä oli kengitys tällä viikolla. Kengittäjältä tuli terveisiä, että Pena tuntui kovin kankealta ristikkäisestä jalkaparista eikä ollut niin leppoisa laittaa kuin viime aikoina on ollut. Totesin, ettei mikään ihme, kun tässä on viime ajat seisty ja luisteltu ja siinä se sitten onkin ollut, se arki. Mutta sainpa taas herätyksen siihen että jotain on keksittävä hevosten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tarjolla on luistinrataa sekä hankikantoa (joka tosin sekin tänään muistutti tässä pakastaa-lauhtuu-pakastaa-lauhtuu -kelissä luistinrataa. Lapsi lähti hiihtämään pellolle mutta totesin siinä vierellä liukastellessani että luistimet olisi ollut suksia fiksumpi välinevalinta).

Kengityksen jälkeen otin sitten molemmat ponit naruun ja lähdin metsään. Kolmen kilometrin lenkistä Sulo piffasi kaksi kolmasosaa ja huokaisi itsensä käyntiin vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Miten niin tekemättömyys kiristää päätä??

Siinä tarpoessani oli aikaa miettiä, miten on tultu tähän että Pena on se joka kulkee monen viikon seisomisen päätteeksi talutusmaaston niin ettei sen narua tarvitse kertaakaan kiristää. Sen mukanaoloa ei oikeastaan edes huomannut. Ei Sulokaan käsistä pyri lähtemään, mutta leijailee heliumpallon lailla ja välillä tarvitsee voimasanan jottei koko ajan nypytä narusta tai taklaa taluttajan päälle kapealla polulla.

Luottamus on eräänlainen klisee näissä hevoshommissa, ja olen sen verran monissa liemissä keitetty että meinaan saada näppyjä kun joku kertoo luottavansa hevoseensa täysin tai pyrkivänsä saavuttamaan hevosensa luottamuksen. Siis joo, nimenomaan siihen pyritään, mutta sitten mielessäni vilahtaa kaikki ei-se-koskaan-ennen -kauhuskenaariot ja taas haluan välttää tuon termin käyttöä. Kun se pelkkä (pahimmassa tapauksessa yksipuolinen) luottamus ei riitä, vaan siihen tarvitaan kylkeen roppakaupalla hevosenlukutaitoa ja reaktiokykyä ja tilannetajua, ja vasta silloin voidaan puhua turvallisuudesta, eli "luottamuksesta", hevosten parissa.

Luottamusallergiastani huolimatta en keksi parempaa termiä kuvaamaan tunnetta, kun nousin metsälenkin jälkeisenä päivänä Penan selkään. Ratsastamattomat päivät olivat venyneet viikoiksi, mutta laitoin Penalle vain villaviltin ja loimivyön ja hyppäsin tuulihoususillani sen selkään (toim. huom.: se mitään hyppäämistä ollut, vaan paskanjäykkää pungertamista. Jäätikkö on kangistanut hevosen lisäksi ratsastajan). En ole vieläkään varma, missä vaiheessa tämä meidän yhteiselo on muuttunut tällaiseksi. Iso osa minusta muistaa edelleen ne ajat, kun säännönmukaisesti piti laskeutua kesken ratsastuksen juoksuttamaan, jotta pysyttiin jotenkin samassa kurssissa. Tai kun ratsastamisen päätteeksi oli aina pääasiassa paha mieli, koska Pena keskittyi pelkästään sinkoiluun ja kyttäilyyn. Nyt me mennään käyntiä ja hölkkää ilman satulaa pitkän löysän jakson päätteeksi, ja vaikka joen takaisella pellolla menee hiihtäjiä, pysyy Pena järjissään. Ja joka kerta on hyvä mieli - tällaisten kertojen jälkeen oikein erityishyvä.

Tänään oli Sulon vuoro päästä jumpalle. Otin sen ohjasajo-ohjien päähän ja totesin, että yhtä kankeita ollaan kummatkin. Narut oli aina käsissä jotenkin väärin, piiska osoitti väärään suuntaan ja enin aika meni säätämiseen. Mutta Sulokin notkistui pikkuisen - sillä oli tässä eräs epäonnen päivä kun se ensin kaatui tarhassa (koska pitää mennä juosten joka paikkaan, kelistä viis) ja saman päivän iltana juuttui piehtaroidessaan karsinan seinälle. Ei siis ihme että ruoto on kiero ja kankea.

Ja vielä pari riviä siitä L-sanasta: tämä voipullan värinen tyyppi on se sama, joka edellisessä kodissaan ratsastuskoulussa jaakattiin karsinasta puoliväkisin kiinni. Ja nyt se tulee tarhasta laukalla vastaan kun vain otan riimun tolpasta käteeni, en ehdi edes viheltää.

Jotain on tehty oikein. Olkoon se mitä tahansa, niin uskaltanen pikkuisen taputella itseäni olalle.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää meni niin etten käytännössä edes koskenut hevosiini. Tai no, hoidettiin ne aamulla ulos ja illalla sisään ja välissä heinää monta kertaa ja karsinoiden siivous ja kaikki se perus, mikä on pakko päivittäin hoitaa, mutta en tehnyt niiden kanssa mitään.

Ensin tuli sitä lunta, aivan hitosti lunta, aivan joka päivä ja sitten vielä vähän lisää, niin että kaikki liikenevä aika meni sen lumen lykkäämiseen paikkoihin a, b ja c. Ja sitten oli kaikenlaista ohjelmaa, jonka tarkoitus oli virkistää kehoa ja mieltä, ja osittain näin kävikin ja osittain ei, kun aina on huono omatunto kun on jossain muualla - koska se tietää sitä että hevoset jää huomiotta. Ja sitten kun on pari päivää reissussa, tuntuu että kotiin palattua pitää olla lasten kanssa, ja pitääkin olla. Ja sitten oli työtä, ylimääräisiä tuurauksia, koska kukkaronpohja pilkottaa ja on sanottava joo kun töihin kysytään. Niin ja olihän siinä esikoisen synttäritkin. Ja jotenkin siinä sitten taas tuli runtattua itsensä niin ahtaalle että lopuksi pamahti päälle flunssa joka vei äänen (päiväksi vain, tosin, mutta opettajalle melko kiusallinen vaiva) ja toimintakyvyn. Kroppa sanoo että lepää nyt, mutta mutta. Niin, ja sittenhän alkoi räimiä vettä ja se kuohkea hanki jonka kanssa vielä pystyi jotenkin operoimaan, muuttui nuoskaksi, peililiukkaaksi ja nyt kun neljän päivän vesisateen jälkeen pakasti, on kaikkialla epämääräinen hankikanto joka kantaa-ei kanna-kantaa-ei kanna.

Tänään otin vuorollaan kummankin ponin talliin, harjasin, selvitin hännän, leikkasin tukan, putsasin kaviot. Kävin taluttaen postilaatikolla, koska pihatie on tällä hetkellä ainoa paikka jossa pääsee liikkumaan. Turhautti niin että teki mieli pillittää. Olisihan voinut ottaa traktorin ja ajaa kenttään jonkinlaisen reiän jossa pystyisi vaikka juoksuttamaan, mutta siihen olisi huvennut koko tämän päivän käytettävissä oleva aikaikkuna. Joten ajattelin että edes harjaan, edes otan hevoset käymään tallissa. Pena ei niinkään tunnu kärsivän siitä ettei se pääse jumpalle, mutta Sulo... Sulo haluaa liikkua ja turhautuu, kun elämä on vain möllöttämistä. Juoksee se tarhassa jonkun verran, mutta se kaipaa ohjelmaa, tekemistä, ajattelemista.

Tämä helmikuu on raskas kuukausi. Olen jaksanut tähänastisen talven kohtalaisen hyvällä draivilla, mutta nyt alkaa syödä naista.

perjantai 1. helmikuuta 2019

Mun lumipallo on taatusti isompi ku sun lumipallo

Miten kahden pienen lapsen äiti, yrittäjä ja hevosiaan omassa tallissaan pitävä onnistuu hoitamaan kaiken?

No välillä vähän onnahdellen, juosten kusten, mutta aina suurella luovuudella!



Semmoisia "lumipalloja" pyöriteltiin eilen, kun syksyllä latoon ajettu heinäsatsi alkoi huveta ja piti siirtää pihanlaidalta lisää heinää latoon. Traktori meillä on, mutta ei paalinsiirtoon sopivia oheislaitteita jotka eivät rikkoisi muoveja. Mies ajoi väylän lingolla auki, sitten vedettiin paalin ympärille kuormaliina ja nyppäistiin se traktorin avulla maasta irti (kun olivat aika jämäkästi jäätyneet kiinni), kaadettiin (toinen paaleista kaatui tuossa irtinyppäisyssä, toinen jouduttiin kammertamaan ihmisvoimin nurin rautakangen ja lankunpätkän avulla) ja lähdettiin pyörittämään latoa kohti. Kaksissatuumin paalit liikkui kohtalaisen kevyesti hangen päällä, mutta kyllä siinä hiki silti ehti tulla.

Kaksi paalia saatiin siirrettyä eilen, sitten meni jälkikasvulla hermo pulkkakyydistä huolimatta. Täytyy jatkaa hommia vielä kun lumikelejä riittää, on vähän siistimpää tuo duuni hangella kuin sulalla maalla...

sunnuntai 27. tammikuuta 2019

On vain vääränlaista vaatetusta jne

Povattiin talven kylmintä yötä, mutta ei se ihan tässä meidän kulmilla kuitenkaan niin rapea ollut kuin viikko sitten, jolloin mittari näytti -29°C kun ajelin töistä kotipihaan. Ihan tarpeeksi viileää oli kuitenkin, ja huumaavan kaunista!

Ponit pääsivät liikkeelle, koska olen tullut hieman pakkasneuroottiseksi. Minusta tuntuu että Pena kangistuu kun pakkanen painuu alle -15°C. Se seisoo hoidettavana hiukan "käppyrässä" ja tuntuu sivellessä jotenkin... tiukalta. Kovalta. Ei samanlaisen kimmoisan pehmeältä kuin yleensä. Pena on luomukarvassaan eli käytännössä kesäkarvassa, koska se ei vain tee kunnon talvivillaa. Karva aavistuksen tihenee talvisin ja kainaloihin ja haaroväliin kasvaa yks-risti-kaks pari pitkää haitulaa, ja siinä se talviturkki sitten on. Loimien alta Pena tuntuu aina lämpimältä, joten en usko että tämä hienoinen jäykistyminen johtuu varsinaisesti palelemisesta. Näillä -15°C - -20°C lämpötiloilla Pena ulkoilee väliloimen (n. 50 g) ja fullneck-toppaloimen (300 g) kanssa, ja jos vielä kylmemmäksi käy, vaihdan väliloimen paksumpaan fullneck-malliin. Parina viime vuonna ei tosin ole ollut tarvetta kun pakkaset ovat pysyneet kohtuullisissa lukemissa.

Sulon pyöräytin kevyesti liinassa ja lähetin isännän kanssa kävelylle radalle. Pihaan palasi joulupukin näköiseksi muuttunut partanaamainen mies ja tyytyväinen poni. Juomaa ponille ja takaisin tarhaan. Penan kanssa suunnittelin kutakuinkin samaa kuviota mutta ratsailta. Olin tällännyt itseni niin tiukkaan vaatteita että karsinoita siivotessa tuli hiki, eikä kyllä kylmä ehtinyt tulla missään vaiheessa muutenkaan. Penan pieni jäykkyys tuntui selkäänkin saakka, kun hölkkäilin sillä alkuun kentällä muutamia raviympyröitä. Tuntuu siltä ettei liike ihan vaan lähde niin kuin normaalisti. Ravi jää suppeaksi ja jousto puuttuu. Alkuhölkän jälkeen lähdettiin radalle, ja kun Pena tuntui olevan mukavasti kuulolla, jotenkin ajauduin radalta naapurin tielle ja siitä metsään. Hups!



Normaalien ihmisten mittapuulla ei taida olla kovin suuri uroteko käydä 13-vuotiaaksi kääntyneellä hevosellaan yksin pieni maastolenkki, mutta Penan kanssa nämä ovat aina niitä hetkiä, joiden jälkeen voisin vähän pillittää onnesta. Se on ollut koko ikänsä niin kesseli; niin älytön spuukaaja, tärisijä, lähtöjen ottaja, panikoituja, poistuja - kertakaikkisen epäluotettava ja epämiellyttävä tyyppi viedä mihinkään oman tontin ulkopuolelle, missä voi olla mikä tahansa ennalta-arvaamaton muuttuja. Tai ei ole edes tarvittu mitään muuttujia, ylipäätään pihasta poistuminen on ollut potentiaalinen riski täydelliselle paniikille ja pakoreuhtomiselle.

Nytkin alkoi vähän puntti tutista kun piti kävellä naapurin ladon ohi, ja kun nurkan takana sitten olikin kuusentaimi lumen alla kumaraan painuneena, Pena heitti takajalkapiruetin ja pölähti ojaan. Kehitystä on tapahtunut siinä että nykyisin takajalkapiruettia ei enää läheskään joka kerta seuraa pakolaukka, joten ei muuta kuin poni pois ojasta, nokka uudestaan menosuuntaan ja pari ärräpäätä sekä tiukkaa kantapäiden käyttöä, niin selvisimme metsään. Metsässä tuijottelu vähitellen lakkaa lähes kokonaan, ja kun siirrytään leveämmältä väylältä pienille poluille, Pena jo ihan rehellisesti rentoutuu.



Kotiinpäin tullessa oli alla jo niin rela poni että uskalsin kaivaa puhelimen taskusta ja ottaa muutaman kuvan, kunnes puhelin ilmoitti sammuttavansa itsensä. Kaikkia ei ole tehty kylmää varten! Minulla sen sijaan oli kaikkien kerrosteni sisässä oikeinkin lämmin, ja suurin lämpö taisi nousta sielusta saakka. Olen joka kerta maailman onnellisin hevostyttö kun saan ratsastaa omalla kesselilläni maastossa, ilman että kenenkään syke on kahdessasadassa.




Penalla oli korvatulpat, koska ne tuntuvat vähän leikkaavan pahinta tuijottamista ja sätkyilyä. Tulppiin kuitenkin liittyy epämukavuutta, joka ilmenee ilmeenä ja ravisteluna. Nämä mielenilmaukset laantuvat kun lähdetään liikkeelle, mutta olisihan se mukavaa jos voisi olla vähemmän epämukavaa ja enemmän mukavaa. Taidan ottaa projektiksi etsiä istuvan äänieristetyn korvahupun ja kokeilla, toimisiko se riittävänä omana kuplana, ja suostuisiko Pena pitämään hattua. Aiemmat hattukokeilut ovat päättyneet niin raivokkaaseen päänravisteluun että päästä on pudonnut sekä hattu että suitset. Ei järin turvallista sekään.

Liikettä, lämpöä ja juomaa. Niillä nitistän ainakin omaa pakkasneuroosiani, ja tuskin niistä haittaa on hevosillenikaan.

maanantai 21. tammikuuta 2019

Kylkiluut!

Sulon tammikuun laihisraportti on lyhyt:

Ponilta on nyt löydettävissä kylkiluut. Se on todellinen saavutus, sillä puoli vuotta taaksepäin ei niitä todellakaan saanut tuntuviin edes ronskisti kaivaen. Kylkiluut eivät vielä näy - en pitäisi pahana sellaista lihavuuskuntoa jossa kylkiluut vilahtavat liikkeessä tai kun hevosen kroppa on venyneenä, mutta totuuden nimessä edes Pena ei ole ihanteellisessa lihavuuskunnossa, vaan senkin kylkiluut ovat tunnettavissa, mutta eivät nähtävissä edes noissa em. tilanteissa. Sulolla on vielä ihraa pyllyllä liikaa, mutta keskivartalo alkaa jo olla aika hyvällä mallilla.

Painomittanauha näytti eilen 20. tammikuuta 303 kg. Senttimitta rinnanympäryksestä, tuosta sään takaa mitattuna, on tämän 8 kuukautta kestäneen elämäntaparemontin aikana pienentynyt 164 cm -> 158 cm. Samassa ajassa isoin muutos on tullut "takavatsan" ympäryksessä, eli suunnilleen viimeisen kylkiluun arvioidun olinpaikan kohdalta mitattuna: 197 cm -> 179 cm. Se on liki 20 senttiä vähemmän laardia!

Läskikuvani vain heikkenevät kuukausi kuukaudelta, mutta ehkä tämä on tyhjää parempi:


Täräytetään tähän verrokiksi kuva heinäkuulta 2018, jolloin Sulo taisi olla lihavimmillaan:


Kirjoittelin laihdutusprojektin alkukuukausina leptiiniresistenssistä, joka tarkoittaa sitä että hevosen aivot eivät tunnista leptiiniä, kylläisyyshormonia. Kehon ylimääräinen rasva varastoi aineita jotka heikentävät entisestään tämän kylläisyyshormonin tunnistamista, mistä aiheutuu se että lihava hevonen on ahne ja syö syömästä päästyäänkin. Ja rasva lisääntyy. Ja kylläisyyden tunnistaminen heikkenee.

Rajun dieettaamisen sijaan pitäisi pyrkiä luonnonmukaistamaan hevosen elinolot niin, että keho voisi tervehtyä tunnistamaan jälleen kylläisyyshormonin. Tämä tarkoittaa toki laihduttamista, mutta siltä kantilta, että mietitään mitä hevonen todella tarvitsee, ja kuinka paljon energiaa se syömästään ravinnosta saa. Kokonaisenergiamäärän hallintaa, siis!

Havahduin oikeastaan vasta kun etsin blogistani jotain ihan muuta asiaa ja luin vanhempia kirjoituksiani - Sulon syömiskäyttäytyminen on todella muuttunut. Se söi alkuun aivan hillittömällä ruokahalulla, ahneesti hotkimalla, oikein imuroi kaiken kitusiinsa. Ja todella nopeasti, eikä sen nälkä tuntunut talttuvan. Se ei selvästikään kokenut itseään kylläiseksi, tai ei luottanut siihen, että ruokaa kyllä tulee uudestaankin (liian pitkät ruokintavälit voivat aiheuttaa tämän, vrt. luonnollisuus siinä miten hevonen luonnossa saisi ravintoa: vähän kerrallaan, lähes koko ajan).

Enää Sulon ei ole ollenkaan samanlainen kiire. Se on toki kiinnostunut ruuasta, mutta se syö levollisesti. Järjestelee heiniään eikä vain kauho niitä suuhunsa. Tarhassa se vaihtaa omaehtoisesti kasalta toiselle eikä ahmi yhtä kasaa loppuun saakka, tai siirry vain siksi että Pena pakottaa. Olisin varovaisen taipuvainen ajattelemaan, että mikäli ponini on ollut leptiinille resistentti, olisi tilanne nyt korjaantunut.

Läskin alta on kuoriutunut todella, todella innokas poni. Sulo liikkuu kevyesti ja se haluaa mennä. Se haluaa mennä ja tehdä paljon enemmän kuin minä aina pystyn ja jaksan sille tarjota! Ylipäätään sen tapa liikkua on tervehtynyt paljon - katselin alkukesällä kuvaamiani videoita Sulosta liinan päässä, ja olipa se kankea tankero.

Lihavuus ei ole terveellistä. Läski ei ole lihasta eikä ylälinjaa eikä massaa eikä mitään muutakaan ihannoitavaa - läski on läskiä. Muutetaan asioita. Hevonen on ansainnut hyvinvoivan, normaalipainoisen kehon.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Sellainen sunnuntai

6.40 Kuopus, 1 v. 3 kk, alkaa möyriä puoliunessa kyljessäni. Naamani päällä, rintakehän, polvien. Kieppuu ja möyrii eikä oikein ole enää unessa mutta ei ihan vielä hereilläkään. Minä olen, koska kymmenkiloinen vaippapöksy kasvojen päällä nyt vain hiukan haittaa nukkumista.

7.06 Myös esikoinen, ihanjust 5 v., herää ja ilmoittaa, että lähtee nyt pikkusiskon kanssa katsomaan lastenohjelmia. Käydään huutoneuvottelua olohuoneen ja makkarin välillä, onko kanava oikea vai pitääkö minun mennä vaihtamaan, ja onko uusi Ryhmä Hau jo tullut Areenaan, vai tuleeko se telkkarista ja mihin aikaan ja voisiko se tulla nyt heti kun Minä haluun RyhmäHaun!

8.20 Olen ilmeisesti vaipunut uudestaan uneen koska kelloni herättää. Mies on noussut kanavanvaihtoassistentiksi.

8.30 Torkku. Nyt on pakko nousta. Puen, tsekkaan lämpömittarin, otan koirat ja menen ulos. Heinät tarhaan, sitten hevosille loimet niskaan ja ulos. Kuumaa vettä hevosille ja kanoille haaleaa. Takaisin sisään. Kurkkuni on kipeä, muksut ovat olleet räkätaudissa pari viime päivää ja nyt tuntuu että tauti saavuttaa minutkin.

Aamun sisä- ja ulkolämpötila
Ellukana linssiludena

8.50 Lapsille kampaukset kun ne vielä istuvat pöydän ääressä. Oma aamupala: näkkäriä, muroja, kuumaa hunajavettä kurkkukipuun.

9.30 "Pitäiskö meidän hankkii sellaiset Peltorit tänne sisälle?" mies kysyy korviahuumaavan kirkunan yli. Hän pelaa tiskikoneen kanssa astiatetristä. Muksuilla on täysi tohina päällä, pikkusisko matkii isosiskoa aivan kaikessa, myös kovaäänisessä kirkumisessa ihan muuten vain. Kahvi olohuoneessa, selaan samalla Meidän Talo -lehteä. Mies näyttää koneelta tämän standup-pätkän ja nauran sille ääneen.


10.15 Aletaan tehdä uloslähtöä. Vaatekappaleet on hukassa. Preppaan iltapäivää silmällä pitäen jauhelihasopan - kuorin ja pilkon perunat ja porkkanat valmiiksi. Välissä etsin esikoisen fleecetakkia. Mies työntää lapset haalareissaan ovesta ulos ja menee itse perässä toisen koiran kanssa. Minä puen kaljumman koiran fleecehaalariin ja toppatakkiin ja lähden myös ulos.

Hepoille jämät

10.30 Laitan heinää pönttöihin valmiiksi. Siivoan Sulon karsinan. Mies on jo ehtinyt aloittaa Penan karsinan. Sulo sontii säntillisesti kaiken kasaan yhteen nurkkaan, Penan asumus on joka aamu sen näköinen kuin siellä olisi ollut pyörremyrsky. Kaivan ladosta puuaisat, sidon niihin apunarut ja vien aisat kentälle. Otan juoksutusvyön tallista ja haen Sulon, vien sen suoraan kentälle ja puen siinä sille vyön. Mennään pällistelemään puuaisoja ensi kertaa. Raahaan aisaa itse kun talutan Suloa, ensin oikealla puolella ja sitten vasemmalla. Lapset laskee pulkalla lumikasasta, tai isompi laskee ja pienempi tötöilee lähistöllä. Huutelen jos mies tulisi hetkeksi auttamaan aisahommissa, mutta kun häntä ei kuulu, hoidankin homman jo itse. Sulo suhtautuu aisan vetämiseen hieman epäluuloisesti, mutta menee eteenpäin eikä pyristele. Vaatii toistoja jotta huolestuneisuus häviää.


11.20 Otan Penan tarhasta toiseen käteen, käsken koirat mukaan ja lähden taluttamaan poneja ratakierrokselle. Ne ovat sanalla sanoen aika apinoita molemmat, ja saavat vuorotellen umpihankihoitoa eli joutuvat rämpimään pellon puolella hangessa, lingotun radanpinnan sijaan. Mies kiskoo lapsia ahkiolla puolikkaan ratakierroksen. Pikkusisko nukahtaa pää isosiskon olkapäätä vasten.

11.40 Ponit tarhaan. Kerään aisat kentältä. Heinänjako. Katson että iltapäivän 2 heinäannosta on valmiina jaettavaksi. Lisään puita pannuhuoneen pesään ja laitan auton lämmityspiuhan päähän. Sisälle.



12.15 Laitan ruokaa, meille aikuisille pinaattikeittoa ja lapsille lämmitän eiliset sosekeiton jämät. Päätän tehdä pikaisesti myös rieskoja ruuan kanssa ja pyöräytän taikinan.

Kätevän emännän aikaansaannos

13 Vaihdan pikkusiskolle vaipan ja puen hänet ulkohaalariin, laitan vaunuihin ja lähden lykkäämään päiväunille. Isosisko katsoo sisällä lastenohjelmaa Netflixistä. Mies lähtee töihin ja samaan aikaan äitini saapuu lastenvahdiksi 130 km päästä, niin kuin joka sunnuntai. Pikkusisko nukahtaa. Menen sisälle ja juon kahvin. Pakkaan eväät, keitän termariin mehua, vaihdan vaatteet, kurkkaan koneelta tuntisuunnitelman.



13.45 Lähden töihin. Alkumatkasta mietin läpi päivän tunnit ja niillä ratsastettavat harjoitukset. Sitten siirryn lukemaan eli kuuntelen äänikirjaa, tällä kertaa kesken on Jari Tervon Troikka.

14.45 Perillä. Tallinomistaja purkaa pihalla hevosta trailerista ja käyn kalenterin kanssa kysymässä päivän tuntilaiset. Jaan heille hevoset. On pissahätä mutta en ehdi vessaan.

15 Aikuisten istuntapainotteinen ryhmä, 6 ratsastajaa. Tehdään myötä- ja vasta-asettamista. Käytössäni on aikuisten ryhmissä mikrofonisysteemi NoShout, joka säästää kivasti ääntä ja energiaa, kun saa opettaa normaalilla puheäänellä. Loppukäyntien aikana vannotan ratsastajia olemaan putoamatta ja juoksen käymään vessassa. Seuraavaksi on luvassa liuta lapsiratsastajia, joita en voi jättää maneesiin vessareissun ajaksi valvomatta.

16 Ponitalutus. 6 kpl minipieniä ratsastajia. Tehdään toisella pitkällä sivulla pysähdyksiä käynnistä ja toisella pitkällä sivulla ravia. Kaksi ratsastajaa osaa jo keventää.

16.30 Minitunti jonka osallistujien keski-ikä on 6 vuotta tai hieman alle. Aiheena on puomit ja kevyt istunta. Yhtä lasta itkettää tämänpäiväinen ratsuvalinta. Juttelen hänelle alkukäyntien aikana ja hän kohauttelee olkiaan ja nyyhkii vastaukseksi. Kerron että ratsastuskoulussa kaikki ratsastaa kaikilla poneilla ja että kaikista poneista ei tarvitse tykätä, mutta jokaiselta oppii jotain. Kesken tunnin huomaan että häntä hymyilyttää ja tuulettelen hiukan mielessäni. Loppukäyntien aikana käyn kysymässä, mikä fiilis on nyt ja saan edelleen olankohautuksia, mutta nyt kasvoilla on jo avoin ilme. Lupaan ensi viikoksi hänelle sen ponin jolla hän olisi tänään halunnut ratsastaa.

17.15 Lasten ponitunti, 5 ratsastajaa. Mennään pohkeenväistöä, jota aloitettiin jo viime viikolla. Todella hienosti lapset ovat omaksuneet uuden asian. Yksi kysyy voiko mennä ilman jalustimia osan tunnista, ja lopulta kaikki menevät osan tunnista ilman jalustimia. Reippaat! Syön puolikkaan banaanin välikäyntien aikana.

18.15. Lasten ponitunti vol 2, 7 ratsastajaa. Sama setti kuin edellisellä ryhmällä: pohkeenväistöä, ja osa menee ilman jalustimia. Osa haluaa myös laukata ilman jalustimia, ja tällaisesta rohkeudesta olen aina todella iloinen. Syön banaanini loppupuolikkaan, se on lähes jäinen.

19.15. Aikuisten tunti, 4 ratsastajaa. Taas saan laittaa NoShoutin päälle. Pienen ryhmän kanssa mahdutaan hienosti tekemään raviväistöjä pituushalkaisijalta uralle.

20.15 Tunnit pidetty. Käyn tallin kautta, palautan NoShoutin ja juttelen hetken ratsastajien kanssa. Katson ensi viikon toivelistaa johon lapset saavat laittaa ponitoiveitaan. Pakkanen on lauhtunut ja sataa lunta. Lähden ajamaan kotiin. Syön autossa eväsleipäni ja kuuntelen Troikkaa.

21.30 Kotona. Mies on ehtinyt kotiin hieman ennen minua ja vapauttanut lapsenvahdin kotimatkalle. Hän päästää koirat ulos. Lapset on laitettu unille n. 20 aikaan. Luen autossa yksityisasiakkaalta tulleen viestin, jossa hän pyytää mielensä rauhoittelua hevosensa suhteen. Menen talliin, laitan mashin turpoamaan, tyhjennän karsinoiden vesiämpärit. Laitan heinät valmiiksi. Pena hörisee portilta jo kun menen heinien kanssa ladosta talliin. Kun menen hakemaan hevosia, on Pena pissalla kauempana tarhassa. Sulo tulee portille käytännössä pelkkien etujalkojen varassa kun takapäässä on niin paljon kengurubensaa. Pena saa pissattua ja kaahaa paikalle. Ponit sisälle, loimet pois. Vedet karsinoihin, väkirehujen laitto ja jako. Valot pois.

Väkirehut

22 Sisällä. Paleltaa paljon, mietin olenkohan huomenna työkunnossa. Iltapalaksi viimeiset rieskat, rahkaa, klementiini ja persimon. Ja joulusuklaita.

Illan lämpötilat

23.30 Naputan muistiin tämän tekstin runkoa sohvalla viltin alla istuen. Televisio on päällä mutta olen selin. Väsyttää.


00.05 Olen pedissä, lopetan Spider-pasianssin pelaamisen ja rupean nukkumaan. Yöt on tätä nykyä kohtuullisen rauhallisia, pikkusisko haluaa jossain vaiheessa pinnasängystään viereeni ja nostan hänet siihen. Isosisko samoin haluaa jossain vaiheessa yötä käydä vessassa ja tulla viereen, mutta mies hoitaa isosiskon yörallit. Aamulla olemme kaikki samassa pedissä, ja tätä järjestelyä varten meille onkin rakennettu 240 cm leveä jättipeti. Eivät ne enää teineinä viereen kömmi, joten näillä mennään.


Tällainen oli meidän varsin tavallinen talvisunnuntai, jonka summaa aika hyvin tämä:


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Pena ratsailta

Olen pälissyt blogissa kaikenlaista, mutta Penan kouluratsastuskuulumiset ovat jääneet päivittämättä. Enkä tiedä onko niissä niin varsinaisesti ollut mitään kerrottavaakaan - syksyn läpi raahauduttiin miten kuten ja ratsastin milloin ratsastin ja tein mitä tein, en mitään kovin pitkäjännitteistä tai tavoitteellista ilmeisesti ainakaan. Ratsastuskuvia on ollut esitettäväksi pyöreä nolla (eikä se korjaudu nytkään, sori).

Penan kanssa on kuitenkin jo aika pitkän aikaa ollut hyvä mieli työskennellä. Ehkä se johtuu siitä että varsinaisia tavoitteita ei ole ollut, mutta suuria pettymyksiä tai turhautumista ei ole tullut. Päinvastoin - viikonloppuna olin hankiratsastuksella radalla, ja Pena oli hulvattoman villi, innokas mutta ei kekkuloinut mitään turmiollisia sivuloikkia tai pukkihyppyjä, vaan pisteli menemään korvat tötteröllä. Nauroin ääneen sen innolle, ja sain tuosta puolivallattomasta ratailottelusta niin paljon hyvää mieltä ja energiaa, että siitä riitti monta päivää uuden viikon puolellekin.

Joulun aikaan tuli kokeiltua myös ilman satulaa ratsastamista pimeässä. Tämä ei ollut suinkaan alkuperäinen suunnitelma, vaan tilapäisvaloni oli mysteerisesti pudonnut tolpannokasta ja hajonnut sillä välin kun laitoin Penaa tallissa ratsastuskuntoon. Koska olin jo valmistautunut ratsastamaan, ajattelin mennä siitä huolimatta, että olin liikkeellä ilman satulaa ja päivänvalon aika oli jo ohitettu. Yllätyksekseni Pena oli aika hyvin kuulolla näinkin haastavissa olosuhteissa, ja minun todella piti keskittyä siihen mitä tunnen! Yhden aistin poissulkeminen terästää toisia. Kun en nähnyt juuri mitään eikä ollut satulaa tukemassa, piti käyttää koko keskittymiskapasiteetti siihen että pysyn tasapainossa ja hevoseni kanssa samassa kurssissa. 

Tänään sain miehen videoimaan meitä hetken, jotta näkisin, miltä kentällä työskentely tällä haavaa näyttää. Siinä on monesti iso ero, mitä tuntee selkään ja mitä todellisuudessa tapahtuu. Ihana flow loisti poissaolollaan ja kentän pohja oli epämääräinen, mutta jotta ei mene virheissä rypemiseksi, palaute ja viime aikojen fiilikset tulee koontina perinteisen hampurilaismallin mukaan: 

+ Pena ravaa kivasti nykyään. Sillä on hyvä tahti ja muoto pääsääntöisesti pysyy tasaisena. Ravissa on joustoa siinä määrin kuin Penan kapasiteetti antaa myöden. Olen ehkä myös oppinut ratsastamaan eteenpäin ravia enkä jää enää niin herkästi nysväämään taaksepäin miniaskeleita. 

- Kun Pena ei ole rehellisesti läpi, sen siirtymiset ovat kammottavia. Tuntuu olevan kuun ja tähtien asennosta kiinni, milloin saan sen ratsastettua niin että siirtymisissä paketti ei leviä. Kun Pena on oikeasti avuilla, aktiivinen ja rento, se kantaa siirtymisten läpi. Jos ei täydellisesti, niin riittävän hyvin. Mutta jos en saa sitä rehellisesti pohkeen eteen, se heittääntyy salamannopeasti siirtymisissä altani pois ja karkaa peräänannosta. Minä jään silloin liikaa ratsastamaan kädellä ja unohdan kokonaan pohkeet. Jos teen siirtymiset alaspäin ääniavuilla, Pena pysyy peräänannossa mutta siirtymisten täsmällisyys kärsii. Tosin hra. Christoph Hess opasti klinikassaan kerran, että siirtymiset eteenpäin on tultava heti avusta, ja siirtymiset alaspäin voidaan tehdä ns. slow motionina, jotta rentous ja aktiivisuus voidaan säilyttää. Pitäisi siis varmaankin minun itseni tarkemmin määrittää, miten ratsastan siirtymiset ja mikä kulloinkin riittää. 

+ Olen kenties saanut tarpeeksi välähdyksiä siitä, miltä tuntuu kun Pena on oikeasti kanssani ja saan sen jakamattoman huomion. En tyydy siihen että Pena ehkä kohta viitsii keskittyä tai sitten ei. Uskallan vaatia siltä keskittymistä silloin kun tehdään töitä. Suorituksen ei tarvitse olla täydellinen eikä se usein olekaan, mutta haluan joka ratsastuskerralla tunteen, että Pena on läsnä myös henkisesti. Uskon että pitkälti tämän myötä kyttääminen ja säikkyminen kotikentällä on jäänyt käytännössä kokonaan pois.

Ja sitten jotain ennenkuulumatonta. Koostin tänään kuvatut videoklipit yhteen ja kun muksut katsoivat Pikku Kakkosta, hipsin keittiöön ja nauhoitin videoon ääniraidan! Laita siis äänet päälle niin saatan sinut käsi kädessä videon läpi ja kerron, mitä itse havaitsen hevosessani ja sen suorituksissa.