Suun mittasuhteet ja kuolaimen sovitus

Lupailin parin viikon takaisen klinikkareissun jälkimainingeissa palata erikseen suun mittasuhde- ja kuolainasioihin, ja tässä niitä nyt tulee.

Sekä Penan että Sulon suu mitattiin hammashuollon yhteydessä, ja varsinkin Penan osalta mittaaminen oli hyvin avartava kokemus ja aiheutti ajatusryöpyn sekä ihan konkreettisia muutoksia suitsitukseen ja kuolaimeen. Kuolaimen sovittamisesta ja mittaamisesta on kerrottu kattavasti esimerkiksi Bombers-kuolaimia myyvän Kotieläintarvikkeen sivuilla TÄÄLLÄ. Koska kyseisellä sivustolla on hyvä ja perusteellinen selvitys aiheesta sekä havainnollistavat kuvat, en ala selittää samoja juttuja uudestaan. Suosittelen lämpimästi perehtymään näihin ja myös muihin kuolaimen sovittamista käsitteleviin sivustoihin!

Lyhyesti summattuna: Kun halutaan sovittaa hevoselle sopiva kuolain, on huomioitava

• kuolaimen pituus eli hevosen suun leveysmitta
• kuolaimen paksuus eli hevosen hammasloman korkeus
• kuolaimen sopiva malli eli hevosen kitalaen kaarevuus, hevosen alaleuan leveys, hammasloman pinnat, hevosen huulien paksuus, hevosen kieli
• kuolaimen kiinnityskorkeus eli hevosen etu- ja poskihampaiden välinen etäisyys ja suupielet

Minä olen käyttänyt Penalla 12,5 cm pitkiä kuolaimia, koska... No, koska joskus silloin nelivuotiaana sillä oli sen kokoiset kuolaimet ja mielestäni ne ovat mahtuneet sen suuhun ihan hyvin. Enkä oikeastaan ole kyseenalaistanut tätä asiaa missään kohtaa. En, vaikka tein jokunen vuosi sitten kuolainmuutoksen, koska Pena ei enää tuntunut hyvältä Sprengerin RS Dynamic-kolmipalalla, jossa on normaali liikkuva rengas. Vaihdoin kuolaimeksi hieman paksumman, edelleen kolmipalan, mutta ns. 2-type-kuolaimen, jossa on liikkuva rengas mutta rengas on ikään kuin suojan sisällä pyörimässä.

Ylempänä RS Dynamic, alempana 2-type

Tuon 2-typen kanssa Pena oli ok. Vaikka kuolain oli edeltäjäänsä paksumpi, se hyväksyi sen ihan hyvin. Mutta Penalla on "aina" ollut hankala suu, se aloittaa olemalla liian kevyt, käpertymällä kuolaintuntumaa karkuun, ja suu on turhankin elävä ja epätasainen. Rehellinen, tasainen tukeutuminen ja "imu" kuolaimeen on joka kerta ratsastettava erikseen. Lisäksi se toisinaan, etenkin esteillä, kovemmasta pidätteestä räjähtää ylöspäin, pois kuolaimen ulottuvilta.

Nyt kun Penan suu mitattiin, oli suun leveysmitta 12,8 cm. Rauhoituksessa mittaaminen toki tekee poskiin aika paljon löysää ihoa, mutta tämä poikkeava löysyys koitettiin mahdollisimman tarkasti laskea pois mitasta.
Minä olen siis käyttänyt sillä liian lyhyttä kuolainta. Vuosia!

Opin myös, että liikkuvarenkaisen kuolaimen tulisi olla 1,0-1,5 cm pidempi kuin suun leveys, eli jos haluan käyttää Penalla liikkuvarenkaista kuolainta, tulisi kuolaimen pituuden olla 13,5 tai jopa 14 cm! Tällöin suupielien nipistysriski pienenee. Kiinteärenkaisessa kuolaimessa (jollaiseksi tässä tapauksessa tuo 2-type lasketaan, vaikka toimintamekanismiltaan se on samanlainen kuin liikkuvarenkainen) riittää 0,5-1,0 cm suun leveyttä pidempi kuolain, eli Penalla 13 cm on siellä rajoilla ja 13,5 cm turvallinen pituus.
(Tässä muuten tuo Kotieläintarvikkeen kuolaimensovitusartikkeli antaa vähän erilaisia lukuja, tsekkaa sieltä.)

RS Dynamic kuolain (vuosi taitaa olla 2014?), tuon verran se tuli ulos suupielistä

Tämä havainto selittänee sen, miksi tuo kokonaan liikkuvarenkainen ei ole ollut niin hyvä. Se on luultavasti nipistänyt Penaa suupielistä. Sittemmin kun vaihdoin 2-typeen jossa ei ole nipistysriskiä, on Pena ollut tyynempi ja tyytyväisempi. Mutta edelleen ne tukeutumisongelmat, liiallinen keveys ja toisinaan ärhäkät reaktiot ovat pysyneet. Pysyneet niin sitkeästi että olen ajatellut niiden olevan tämän hevosen ominaisuus. Ja kenties ovatkin, en vielä ole varma, mutta olen nyt ottanut asiakseni selvittää sen.

2-type (vuosi ehkäpä 2015 tai 2016)

Noissa vanhojen kuolainten kuvissa minä en näe varsinaisesti liian lyhyeltä näyttävää kuolainta. Siksi varmaankin olen olettanut, että 12,5 cm on tälle hevoselle riittävä pituus. Olen kyllä ajatellut montaa muuta kysymystä, miksi Penan suu on työläs, mutta en oikeastaan ole kyseenalaistanut että minulla olisi sillä väärän mittainen kuolain.

Toinen seikka joka suuta mittaamalla selvisi ja selvensi asioita, oli Penan alaleuan leveys eli alaleukaluun harjanteiden välinen etäisyys. Se oli 3,5 cm, mikä on kuulemma hyvin yleinen tulos. Se on myös yleisin kolmipalakuolainten keskiosan pituus.

Kuva Kotieläintarvikkeen, punaisella piirretty jana minun lisäämäni. Jana esittää alaleukaluun harjanteiden väliä.

Nuo alaleukaluun harjanteet ovat siis luiset osat hevosen suussa, eikä niiden päällä ole mitään muuta kuin limakalvoa. Kieli sitten asettuu niiden päälle. Jos nyt tuohon kohtaan kuvittelee kolmipalakuolaimen, jonka keskipala on tismalleen saman mittainen kuin harjanteiden väli, niin mihin osuvat nivelet? Juuri harjanteiden huipulle.

Ja näinhän meillä juuri oli, eli kolmipalan keskiosa juuri saman mittainen kuin tuo harjanteiden väli, jolloin nivelkohdista tulee pistemäistä kuormitusta juuri sille alueelle suussa, joka on suojattomin. Metalli luuta vasten. Luultavasti kielellä on koko ajan kova homma suojata noita harjanteita kuolaimen kolahduksilta. Ja luultavasti nämä ylöspäin räjähdykset ovat juurikin niitä hetkiä kun kovemmin pidättäessä nivelkohta satuttaa luista harjannetta.

Kolmipalakuolain itsessään on ok, kunhan keskipala olisi joko selkeästi lyhyempi tai selkeästi pidempi kuin hevosen leukaluun harjanteiden väli, jolloin painepisteet asettuisivat kielelle. Lisäksi opin, että useimmissa kolmipalakuolaimissa nivelosat ovat ns. väärinpäin hevosen suun anatomiaan nähden (ja huom. tässä ei auta vaikka kuolainta kuinka myytäisiin "anatomisena". Näköjään anatomisuus tarkoittaa kuolainkaupoissa vain jonkinsortin kaarevaa muotoilua). Niiden tulisi olla siten, että nivelkohta asettuisi litteästi hevosen kieltä ja hammaslomaa vasten. Kuvat havainnollistaa:

Ei näin (kuva Horze)

Vaan näin (kuva Hööks)

Toistaiseksi tämä nivelen suunta ei näytä korreloivan millään lailla kuolaimen myyntihinnan kanssa. Asia tulee luultavasti muuttumaan kunhan tämä kuolaimen sovituksen todellinen anatomisuus pikkuhiljaa ylettyy kuolainvalmistajiin saakka.

Jos ja kun hävetti ja suretti ja suututtikin se, että olen pitänyt hevosellani sekä liian lyhyttä että mittasuhteiltaan vääränlaista kuolainta, niin yksi asia sentään oli ihan lohdullinen: Penan suussa on hyvin tilaa kuolaimelle korkeussuunnassa, eli käyttämäni kuolain ei ollut liian paksu. Penan ylä- ja alaleuan väli hammasloman kohdalta oli 3,5 cm, ja kun kielelle pitää laskea vähintään 1 cm tilaa, niin sinne mahtuu melkein minkä paksuinen kuolain vaan. Periaatteessa. Oikeastihan kieli täyttää koko tuon tilan. Ei hevosen suussa todellisuudessa ole mitään tilaa kuolaimelle, kuolain on hevosen suussa yhtä ylimääräinen kuin koiran tai ihmisen suussa.

Sen lisäksi, että olen pohtinut kuolaimen sovittamiseen ja anatomisuuteen liittyviä tekijöitä pää höyryten, olen miettinyt myös sitä, mikä oikeus minulla on laittaa hevoseni suuhun yhtään mitään. Aiheuttaa sille sinne painetta olematta edes varma, onko sen fyysisesti mahdollista sietää sitä. Tämä ajatusketju on aina sellainen, jossa lopputulema on se että voisinhan minä sitten vain pitää noita eläimiäni laitumella ja katsella niitä enkä häiritä lainkaan millään ratsastushöpinöillä, koska kaikki sellainenhan on loppuviimein minun mielihalujeni täyttämistä. Eli aika ankea, loputon suo.

Nyt kun olen viisaampi Penan suun mittasuhteista, menee meidän kuolainrepertuaari uusiksi. Ensiavuksi kaivoin Immuvainaan vanhan 13,5 cm tavallisen nivelkuolaimen (ja laitoin yo. kuolaimeni myyntiin, vink vink). Tässä kohdassa on tapahtunut se suurin ajatusnyrjähdys tai -nitkahdus. Olen aina ajatellut, että kolmipala on hyvä ja nivel on paha. Noin karrikoidusti. Nyt kun eläinlääkäri sanoi minulle, että tänne Penan suuhun kävisi ihan tavallinen yksinivelinen nivelkuolain, koin valaistumisen. Miksei? Ja varsinkin, kun kaikenlaisten kuolainten kohdalla avainsanana on vaihtelu, jotta paine ei aina kuormittaisi samoja kohtia suussa, niin miksi ihmeessä olen niin fiksoitunut siihen kolmipalaan?

Niinpä tilasin meille uuden kuolaimen, jonka saapumista tosin odottelen edelleen. Siihen saakka ratsastelen ihan vanhanaikaisella ohuella liikkuvarenkaisella nivelkuolaimella, jolla Pena on yllätyksekseni ollut aika kiva. Meillä tosin meni suitsetkin uusiksi, mutta muutos on vielä niin tuore etten uskalla tämän enempää sitä hommaa hehkutella, palaan tähän myöhemmin.

Tällaista odotan postikustilta. Tämä on joku Bombersin nimihirviökuolain, mutta siis 2-type/eggbut-loose ring -yhdistelmä. Nivel, jonka suuosa on muotoiltu suuhun sopivaksi ja joka lukkiutuu sekä eteen-taakse että ylös-alas -suunnassa, jolloin ei pitäisi syntyä ns. pähkinänsärkijäefektiä

Lisäksi haluaisin meille sen kolmipalankin, jotta voisin vaihdella näiden kuolainten välillä. Vahva kandidaatti on Neue Schule Turtle Top, mutta tästä pitäisi vielä saada varmistettua keskipalan pituus. Mahtaisikohan joku lukija voida auttaa?

Kuinka pitkä on NS Turtle Topin keskipala nivelten korkeimmasta kohdasta toiseen mitattuna?

Ja joskus vielä aion kokeilla myös kokonaan suoraa, lötköä kuolainta, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Suora kuolain toimii suussa eri lailla kuin nivelletyt kumppaninsa, ja siihen tottumiseen menee hevoseltakin jonkin verran aikaa. Siiretään osioon "ehkä joskus".

Kuinka ironista, että se oli nimenomaan Pena jonka kuolainvalinnat oli enemmän pielessä. Sen kohdalla olen näitä kuolainasioita olevinaan ajatellut ja kyseenalaistanut. Sen tuntumansiedon kanssa olen paininut monta vuotta. Kun taas Sulolla, jolle ostin sokkona jotkut vaan kuolaimet ponin muuttaessa meille, olikin ihan hienosti suuhun sopivat pelit käytössä. Sulon suun leveys oli 11 cm ja sillä on käytössä 11,5 cm oliivipäinen kuolain, eli ihan passeli. Ja aika yllättäen, vaikka Sulolla on tosi pienen ja kapean näköinen naama, oli sillä alaleukaluiden väli 3 cm, samoin kuin ylä- ja alaleuan väli. Olin varautunut, että sillä olisi kovin ahdas suu ja että se tarvitsisi tosi pikkuisen kuolaimen. Mittojen puolesta ei, mutta oma ihanteeni on mieluummin vähän ohut kuin yhtään liian paksu kuolain, koska en halua että hevosen nieleminen vaikeutuu tai sille tulee tunnetta tukehtumisesta. Tuurilla seilaten oli myös keskipalan leveys Sulon suuhun ok, tosin tuo nivelien suunta on siinäkin nurinkurin.

Tieto todella lisää tuskaa. Ja mitä enemmän tietää, sitä tarkemmin tajuaa ettei tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Mietin vain, kuinka paljon tyytyväisempiä hevosia meillä voisi olla, jos ne saisivat tehdä työnsä oikein sovitetuin varustein? Satuloiden suhteen aletaan kenties jo olla paremmalla tolalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, ja vähitellen turparemmien kireyksienkin, ja ratsastuspohjien ja kengityksen, mutta entä suitsitus, hampaat, kuolaimet? Minun kenttäotantani (työnkuvan puolesta melko laaja, toim. huom.) kertoo, että tuolla on valtavasti hevosia, jotka ovat aina tehneet näin ja noin, eikä kukaan oikeastaan mieti, miksi.

Lisää aiheesta:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154459/Miettinen%20Mirjami.pdf?sequence=1 Mirjami Miettisen lisensiaattitutkielma Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosen suun terveydelle
https://www.youtube.com/watch?v=ratOjBWM9EY Kuolainten sovitus videolla (28 min)

-17

Otsikko ei sentään ole aamun pakkaslukema, vaikka aika rapsakalta tuntuvatkin äkilliset -8°C aamut näin marraskuusa. Mutta ihan kelpo luku tuo miinus seitsemäntoista silti on - se on nimittäin senttimäärä joka on kadonnut Sulon vatsanympäryksestä (viimeisen kylkikuun kohdalta mitattuna) välillä kesäkuu-marraskuu.

Sulon lihavuus on painottunut vatsanympärykseen ja takapuoleen. Liikkeessä siitä näkee että pehmeyttä ja hyllyvyyttä on vielä selvästi liikaa myös lavoissa ja kyljissä, mutta paikallaan seistessä se saattaa jopa näyttää melko normaalipainoiselta. Sitä se ei vieläkään ole, mutta oikeaan suuntaan!

Marraskuussa painomittanauha näytti taas pikkuisen pienempää lukemaa: 308 kg. Hyvä niin, sillä lokakuun mittauksessa painoa oli painomitan mukaan tullut vähän lisää syyskuun lukuun nähden. Hammaslääkärikäynnillä puhuin eläinlääkärin kanssa painon mittaamisesta mittanauhalla, ja hän sanoi että tuloksia voidaan pitää ihan relevantteina kun mittauksen suorittaa aina sama ihminen, ns. mittaamisen käsiala pysyy samana. Sillä ei loppuviimein ole niin väliä, ovatko itse kilot juuri sitä mitä mittanauha sanoo, kunhan näkee että vähenemistä tapahtuu. Tai lisääntymistä, riippuu tietty siitä missä tarkoituksessa hevostaan mittailee. Olen ajatellut, että Sulon painotavoite olisi jotain kakkosella alkavaa, ja se on varmaankin ihan järkevä tavoiteluku. Tällaisena melko tarkkaan kolmesataakiloisena se on vielä liian paksu.

Kaula Sulolla pysyy näköjään samankokoisena koko ajan, ja se on ihan ok, sillä sillä ei ole merkittävää ihraniskaa enkä pidä kaulaa sen ongelma-alueena. Yksi poikkeama kaulan tyven mitassa on luultavasti mittavirhe. Takapuolen laihtumista pitää arvioida vain käsikopelolla, ja se on aika hankalaa kun omat silmät ja kädet tottuvat niin nopeasti näkemäänsä ja tuntemaansa.

Näin marraskuussa kuva ei kerro enemmän kuin tuhat sanaa, sillä mitään asianmukaista laihtumiskuvaa en ole saanut aikaiseksi. Mutta laitetaan nyt joku sivuprofiilikuva kuitenkin:

16.11.

Vertailukuvia löytyy kun valitsee tunnisteeksi laihdutus.

Loka-marraskuussa muutoksia Sulon ruokavaliossa tai liikunnassa ei juuri ole tapahtunut. Se on liikkunut vähemmän kuin tavoittelen, koska ei vaan pysty. Se ei juuri ole hikoillut, vaikka hikitreeniä se kaipaisi. Edelleenkään se ei ole kitudieetillä, mutta rajatulla heinällä, ja öisin syö ehkä 2/3 olkea ja 1/3 heinää verkotettuna. Pienen, n. puolen kilon heinänöttösen laitan sille aina vapaasti saataville ja loput sitten verkkoon. Ulkona se saa heinää neljästi, n. klo 8, 11, 14 ja 18, ja sitten iltaruuille sisään 21-22. Ulkona syömistä säätelee Pena, joka päättää mistä kasasta syö ja kuinka pitkään, ja Sulo tyytyy sitten siihen mitä vapaaksi jää. Psylliumia se on syönyt loka-marraskuussa kahteen otteeseen reilun viikon kuurin.

Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa

Näin Black Fridayn kulutushysterian ja Älä osta mitään -päivän ristipaineessa muutamia mietintöjä minun varustevalinnoistani ja viimeaikaisista hankinnoistani.

Olen kohtalaisen pihi. En juuri sorru heräteostoksiin - mieli tekisi monesti, mutta kukkaron kapeus estää. Kiusaan Viihdytän itseäni kyllä selaamalla milloin mitäkin hevos- ja ratsastustarvikkeita ja haaveilen, mitä kaikkea ihanaa rahalla saisikaan. Sellainen ylevä ohjenuorani voisi kuulua näin:

Osta tarpeeseen, satsaa laatuun, käytä loppuun saakka

Kun ostaa harvoin, kannattaa ostaa kerralla kunnollista. Se vaatii jonkun verran salapoliisityötä ja vaistoakin. Ja sitä että kysäisee kun näkee jotain mistä pitää.

Otetaan esimerkki. Yli puolitoista vuotta sitten olin ystäväni tallilla käymässä ja hänen ponillaan oli päässä musta riimu. Riisuin sen ponilta pois suitsien tieltä ja sanoin ääneen: Onpa tämä ihanan pehmeää nahkaa! Ja ystävä totesi siihen, ettei se ole nahkaa ensinkään, vaan biothanea. Siis sellaista kumimaista, nahkamaista, kestävää, pestävää, ei kovettuvaa, käpristyvää, ei rasvattavaa materiaalia, joka kestää ja kestää.

Siitä päivästä saakka olen odottanut, että Penan ikivanha nylonriimu olisi tarpeeksi rähjääntynyt, että voisin perustella itselleni biothane-riimun hankinnan. Kyttäilin tarjouksia ja pengoin kotimaiset ja ulkomaiset verkkokaupat ja muodostin näkemyksiä siitä, millainen olisi meidän tuleva riimu. Hintahaitari näillä liikkui 40-70 euron välillä, ja minusta siinä on jo riimulle sen verran hintaa, että sen pitää sitten olla hyvä, palvellla käyttötarkoitustaan ja kestää. Ja kun minä edellytän tuotteelta kestävyyttä, se tarkoittaa vuosia. Useita, useita vuosia.

Nyt olen ollut biothane-riimujen onnellinen omistaja muutaman kuukauden ja kyllä, olen valmis julistamaan että biothane on uusi musta.

+ Ihana materiaali! Joustava, pehmeä, näyttää ja tuntuu nahalta, mutta ei itke kastumista, rapaantumista, pakkasta. Voi heittää ämpäriin ja truutata Fairya perään ja huuhtoa ja on taas kuin uusi.
+ Henkilökohtainen plussa tarjoushaukkailusta: nämä ovat Teknan riimut ja kyttäsin niitä alesta ja lopulta natsasi, sain ne Viljar Shopista jonkun kamppiksen yhteydessä hiukan reilulla kolmellakympillä per riimu.
+/- Hillitty ulkonäkö. Tosin löytyy näitä väreissäkin jos väreistä tykkää, Suomesta joitain mutta ulkomailta (esim. täältä) sitten ihan minkä väristä vaan.
- Näistä minun ostamistani turpahihnasta puuttuu solki koon säätämiseksi. Riskillä löysin molemmille puikulapäille sopivat. Kalliimmissa riimuissa säätö löytyy, esim. Wahlsten W-Biothane


Löydä suosikkisi ja pitäydy siinä

Kun löytyy hyvä tuote, pysy siinä. En pue lapsiani samanlaisiin vaatteisiin, mutta hevoseni valitettavasti joutuvat kokemaan tämän kohtalon:

Pena on pukeutunut Weatherbeetan loimiin nyt ehkä kolme vuotta, enkä enää muita hanki. Ok, Horsewarea Penalla on myös yhden takin verran, ja Horsewarelle plussaa loimien uskomattomasta keveydestä, mutta WB istuu vielä pykälän verran paremmin Penalle ja on hieman kukkaroystävällisempi hankkia.

Kun sitten piti ruveta Sulon vaatekaappia rakentamaan, tiesin jo mitä haen. Kuvissa esiintyy molemmilla WB:n 100 g fullneck-kevyttoppaloimi, aivan huippu loimi Suomen yleisimpään keliin, kylmänkalseaan 0 - +5°C. Kestää ja istuu. Ja näissä on sellainen pieni nerokas yksityiskohta loimen helmassa sisäpuolella, nimittäin pieni halkio, josta vesi valuu pois kun loimen pesee. Jokainen käsin loimia pyykännyt tietää millainen vesipussi loimen helmaan tulee kun sen päästelee painepesurilla läpimäräksi. Vaan näissä on ajateltu sitäkin!

Ja mitä itseeni tulee, olen löytänyt vartalolleni sopivan ratsastushousumerkin, -mallin ja koon, enkä osta muita. Minulle sopii Pikeurin Candela, korkeavyötäröinen malli. Hintaa parinsadan euron paikkeilla, mutta ensimmäiset Candelani olen hankkinut reilut viisi vuotta sitten ja käytännössä ratsastanut puhki asti. Eipä niille silloin jää hinnaksi kovin montaa kymppiä per vuosi.

Oman merkkinsä ja kokonsa tuntemisella löytöjen tekeminen aleista ja Facebookin kirppareilta helpottuu. Viimeksi mainituilla palstoilla on toki kohtalaisen vaivatonta hankkiutua eroon hutiostoksistakin, jos niitä sattuu ilmaantumaan. Ja hutiostosten myötä kehittyy jonkinlainen vaisto, mikä voisi sopia omalle kropalle ja mikä ei. Epämukavat vaatteet eivät ole mistään kotoisin, ja varsinkin kun minä myös työskentelen tallireleissä, pitää niiden olla mukavat ja käytännölliset päällä. Kengissä vannon oikeisiin turvatyöjalkineisiin, jotka on tarkoitettu siihen että jalkojen päällä ollaan koko työpäivä. Sievi sopii lestiltään eikä petä kestävyydessä, vaikka kertahankintahinta hiukan riipaiseekin. Minulla on tallikäyttöön kumisaappaat, kesätyökengät sekä talvimaiharit, turvakärjellä kaikki, eikä koskaan särje jalkoihin tai selkään vaikka kuinka paljon olisin seissyt ja kävellyt työpäivän aikana.

Tänä syksynä päätin hankkia toppahousut, jotka palvelisivat niin opetus- kuin ratsatushommissakin. Taas mentiin vaiston varassa, kuvia selaillen ja tarjouksia kytäten. Lopulta housuiksi valikoitui Horze Adeline -kevyttoppahousut silikonipaikoilla.

+ Housut eivät ole liian tönköt ja ovat ihan kivan näköiset, ei liian ratsastushousumaiset noin niin kuin opettamisen näkökulmasta
+ Vyötäröllä on tarralla kaksi lisäsäätöä oikean istuvuuden löytämiseksi
+ Lahkeissa on napakka lumilukko joten lahkeensuut eivät kiipeä säärtä ylös ratsastaessa (testattu tänään ratsastamalla ilman jalustimia)
+ Jalat pysyy lämpimänä ainakin vielä nollakelissä, myös minulla, joka olen kakarana reiteni palelluttanut niin että ne näyttävät pakastekinkulta heti kun on vähemmän kuin +15°C.
- Housut on vissiin muotoiltu varrastikun muotoisille supermalleille. Tällainen kahdesti synnyttänyt semipersevä suomalainen jolla kuitenkin on vyötärö joutuu vetämään nuo yllä mainitut tarrat tappiinsa jotta housut pysyy ylhäällä, mutta ei näissä reisissä ja lantiolla ole yhtään ylimääräistä tilaa. En vielä osaa sanoa mahtuuko tänne alle kalsarit vai ei.
- Silikonipaikat on napakat, mistä seuraa se että ratsastaessa housut jämähtävät paikoilleen satulaan, mutta minä liikun silti housujen sisällä. Haistan hankausriskin. Toistaiseksi en ole näissä ratsastanut kuin max. kaksi hevosta päivässä enkä ole saanut hankaumia.
-/+ Jodphur-malliset lahkeet vaativat matalat ratsastukseen sopivat kengät. Ratsastussaappaiden kanssa nämä eivät pelitä. Minä käytän talvet Sievin turvamaihareita ja niissä on ok ratsastaa, joten minulle tämä ei ole ongelma.

Nämä pöksyt kuitenkin rimaa hipoen jatkoon. Käytän kunnes hajoavat atomeiksi.

Kerää varastoa hiljalleen

Olisi ihana saada kaikki heti nyt, mutta ei se vaan mene niin. Tuntuu että käyn vuosia kestävää inventaariota, jossa vaihdan pikkuhiljaa tuotteita laadukkaampiin ja kestävämpiin ja istuvampiin. Tämä sama prosessi on käynnissä omissa vaatteissani ja turvavarusteissani, ja Penan ja Sulon tarvikkeissa. Haaveilen, että saisin molempien harjat uusittua kokonaan luonnonharjaksisiin, mutta se ei ole vielä koskaan päässyt prioriteettilistan kärkeen. Ja hitto, kun yli 20 (kaksikymmentä) vuotta sitten ensimmäisille ratsastuskoulun hoitohevosilleni hankkimani pölyharjat vielä pelittävät ihan loistokkaasti, niin en ikinä saa syytä ostaa uusia harjoja! Penalla on nyt kaksi luonnonharjaksisista harjaa. Pikkuhiljaa...

Kun alkukesästä raaskin ostaa Penalle ensimmäisen LeMieux-satulahuovan ja huomasin, kuinka hyvin se istuu ja miten se kestää pesua ja käyttöä, halusin heti haalia niitä kaikissa väreissä hyllyt täyteen, ja tietty este- ja koulusatulaan omansa. Ja Sulolle! Vaikka sillä ei edes ole satulaa! Olen silti saanut mielihalun nitistettyä ja minulla on edelleen vain yksi huopa. Mutta hiukan huokailen ihastuksesta joka kerta, kun saan sen laittaa satulan alle. Se vaan on niin hyvä, omaa luokkaansa.

Itselleni haluaisin Uhipilta pitkän talvitakin joka pitäisi paleltumisarat reiteni aina lämpiminä ja johon voisin brodeerata selkään toiminimeni. Ja haluaisin oikean merinovillakerraston. Mutta hyvillä tuotteilla on aina hyvä hinta, ja jos pitää valita kengityslaskun ja talvitakin hankinnan välillä, menee kengityslasku edelle. Näin se vain on.

Satula-, suitsi- ja kuolainosastosta kerron erikseen toisella kertaa, sillä siellä on pieni päivitys juuri meneillään. Olisi kiva kuulla, millaisia hevostavarakuluttajia blogin lukijoissa on? Mikä on viimeisin löytösi josta olet saanut iloa tai hyötyä? Tai minkä tuotteen tai merkin vannoutunut kannattaja ja suosittelija olet?

Karieskuulumiset klinikalta

15.11. lastasin Penan ja Sulon aamuvarhaisella traileriin ja ajelin reilun tunnin matkan päähän klinikalle, jossa en ollut ennen käynyt, mutta josta olin löytänyt eläinlääkärin jonka ansioluettelo hammashoidon osalta miellytti silmää.

Lähdön huumaa

Tämä oli itselleni myös pieni tulikoe, sillä lähdin reissuun yksin, kahden hevosen kanssa. Meinaan räjähtää ylpeydestä, niin viisaasti hevoseni osasivat olla: ainut apu, jota otin vastaan ulkopuoliselta, oli klinikan oven avaus kun talutin sisään kaksi hevosta. Muilta osin hoidin homman kotiin kokonaan omin voimin. Pena menee traileriin lähettämällä ja peruuttaa sieltä pois kun nykäisen sitä hännästä, joten pitelin Suloa toisessa kädessä kun Pena lastautui ja purkautui. Sulo ei tajunnut lähettämisen ideaa ja sitä täytyy sen kanssa treenata, mutta käveli pienen harkinnan jälkeen perässäni traileriin ja seisoi siellä hätäilemättä kun kiersin ulkokautta sulkemaan puomin. Reissun jälkeen kotona se tajusi peruuttaa ulos kun nykäisin hännästä, joskin sillä oli hyvin kysyvä ilme, miksen tullut "saattamaan" sitä pääpuolesta.

Klinikalla rauhoitukseen ja tutkittavaksi otettiin ensin Pena.

Sen suu tutkittiin endoskoopilla, jotta näin kuvaruudulta koko ajan mitä hampaissa oli. Olin niin syventynyt katsomaan ja kuuntelemaan että todistusaineistona Penan hoidosta on yksi särisevä kännykkäkuva kuvaruudusta, jossa voi ehkä hyvällä tahdolla kuvitella näkevänsä hampaan.

Penan vikalista on pitkä, mutta eläinlääkäri ei ollut kauhuissaan sen suusta. Sillä on sekä infundibulaarista kariesta (purupinnoilla) että perifeeristä kariesta (ienrajassa). Lähes joka hampaan pinnalla on 1. asteen infundibulaarinen kariesmuutos (ICH), joka kai vastaa ihmishampaassa alkavaa reikää ja menee kastiin "seurataan". Tällaisessa muutoksessa karies on vain hampaan sementissä, eikä yllä vielä kiillerajaan saakka.

Infundibulaarisen karieksen uskotaan johtuvan hampaan kehityshäiriöstä (infundibulumin sementin kehityshäiriö eli hypoplasia) joka kehittyy jo sikiöaikana. Toisille kehittyy ja toisille ei. Itse pohdiskelin, olisiko esim. emän tiineysajan kivennäisruokinnalla vaikutusta? Penalla tämän tyypin kariesta esiintyy järjestäin joka hampaassa joten sillä epäilemättä on tämä hypoplasia. Suora suomennos voisi kuulua: paska mäihä, dude.

Erinomainen selonteko + piirroskuvat infundibulaarisen karieksen luokituksista, lähde: heppalaakari.fi

Hevosen hammaskartta

Kolmessa hampaassa Penalla on 2. asteen infundibulaarinen kariesmuutos. Hampaat ovat juuri ne tyypillisimmät karieshampaat eli 109, 209 sekä 206. Heppalääkärin nettisivusto kertoo asiasta näin:

Tavallisimmat karieshampaat ovat 109 ja 209, jotka ovat alttiimpia kariekselle niissä esiintyvän sementin hypoplasian takia. Näiden hampaiden mineralisaatio tapahtuu varsan kehitysvaiheessa, jolloin elimistön muutkin osat kilpailevat käytettävistä mineraaleista. Sementin hypoplasiaa ja kariesta voi alkuvaiheessa olla vaikea erottaa toisistaan. 106 ja 206 ovat myös tavallisimpia hampaita, joissa kariesta esiintyy. Kuolainten aiheuttama kulutus näihin hampaisiin saattaa altistaa bakteereiden pääsylle sementin huokosiin.

Nämä 2. asteen kariesmuutokset ovat sellaisia, jotka täyttävät jo paikkaamiseen vaadittavat kriteerit. Penan reiät eivät kuitenkaan olleet kovin syviä: ysihampaiden karies oli n. 3 mm syvä ja kutoshampaan 8 mm syvä. Tämä 206-hammas on nyt sellainen kysymysmerkki: reikä on sen verran syvä ja hampaan sijainti sellainen, että se saattaa aiheuttaa kuolaimen kanssa ongelmia. Ja Penallahan on aika työläs suu ja välillä hankaluuksia hyväksyä kuolaintuntumaa. Mutta samalla reissulla valkeni muutama muukin suun anatomian seikka joka saattaa aiheuttaa vastaavanlaista käytöstä, niistä lisää myöhemmin. 

Eläinlääkäri ei kuitenkaan nähnyt tarvetta välittömästi ryhtyä konsultoimaan paikkaavaa eläinlääkäriä, eivätkä reiät myöskään olleet niin syviä että röntgenkuvia olisi ollut tarve ottaa (tarjoutuivat kyllä kun niistä olin puhunut, mutta uskoin eläinlääkärin näkemystä kuvaamisen tarpeettomuudesta tässä kohtaa ja ajattelin säästää pennoseni tulevaisuuteen). 

Toinen kariestyyppi, perifeerinen karies, on hieman mystisempi tapaus. Sitä esiintyy hampaan ulkopinnan sementissä ja koska heppalääkäri.fi -sivusto on tämänkin asian kovin selkokielisesti selittänyt, lainaan sieltä: 

Perifeeristä kariesta on tavallisimmin takimmaisissa poskihampaissa. Ylähampaissa kielen puolella ja alahampaissa posken puolella. Terveen poskihampaan pinta on kiiltävä ja vaaleankeltainen ja siinä voi olla rehusta värjäytynyt lievä ruskea vivahde. Karieshampaan pinta on karkea, epätasainen, ruskeampi, punertavampi tai joskus jopa mustempi. Hammas on kaiken kaikkiaan "suttuisen" näköinen ja siinä voi olla silmin nähden limaiselta näyttävä bakteerien muodostama biofilmi. Karies voi levitä purupinnalle asti. 

Perifeerisen karieksen luokitukset

Penan perifeeriset kariesmuutokset (PCH) olivat luokitukseltaan pääasiassa näitä lieviä 1.1 - 1.2, ja sijainnit tyypillisissä paikoissa eli aivan viimeisissä, kymmenennessä ja yhdennessätoista poskihampaassa ylhäällä. Yhdessä hampaassa PCH oli levinneempi ja luokitukseltaan 2.2. Perifeerinen karies ilmenee meitä hoitaneen eläinlääkärin mukaan yleisesti juuri noissa takimmaisissa hampaissa, sillä hevonen on tässä suhteessa vähän tyhmästi suunniteltu kokonaisuus: suun happamin paikka on lähinnä nielua, ja sylki, jonka tarkoituksena on mm. neutraloida ruuansulatuselimistön happoja, laskee hevosen suuhun sylkirauhasta pitkin 8. hampaan kohdalla. Suun etuosassa on siis hyvä meininki kun hevonen syö ja sylkeä erittyy, mutta loput kolme hammasta jäävät vajaammalle syljelle.

Perimmäiset syyt perifeeriseen kariekseen ovat vielä selvittämättä: ei tiedetä edes sitä, onko kyse infektiosta vai suun normaalien bakteerien säätelyhäiriöstä, ja aiheutuuko karies yhdestä tietystä bakteerista vai monien miksauksesta. Perifeerinen karies kulkee myös jossain määrin rinta rinnan diasteemojen kanssa: PCH altistaa diasteemoille syövyttäessään hampaan sementtiä, jolloin rehu pääsee pakkautumaan hampaiden väleihin. Toisaalta pakkautuva ja hammasväleissä seisova rehu myös pahentaa PCH:ta ja itsessään syövyttää sementtiä. Jos jostain saa olla pikkuisen iloinen niin siitä, että vielä toistaiseksi Penalla ei ollut yhtään diasteemaksi luokiteltavaa hammasväliä. Laiha lohtu.

Jos PCH:n synty on epäselvä, myös hoitosuositukset ovat epävarmoja ja aika kirjavia. Suun huuhtelusta vedellä tai häijyimmissä kariestapauksissa laimennetulla klooriheksidiiniliuoksella (Corsodyl) ei ainakaan ole haittaa. Lisäksi hevosella tulisi olla lyhyet ruokintavälit ja heinän pureskeluun käytettävä aika tulisi olla mahdollisimman pitkä, jotta syljentuotanto pysyisi yllä eivätkä hapot pääsisi jylläämään. Sokerista ravintoa tulisi välttää (sokerinen heinä, melassisiirappi, muut sokeroidut/korkeatärkkelyksiset rehut, leipä), samoin kovin hapanta ruokaa.

Meitä ei kehotettu suun huuhteluun. Sen sijaan hapanta ravintoa eli säilöttyä heinää kehotettiin välttämään, ja tästähän seurasi yhden vuorokauden mittainen googlenlaulatus, kun aloin selvittää, onko säilöntäineella säilötyllä heinällä ja sen pH-arvolla jotain tekoa tässä happamuus-casessa. Tuossa jo monesti lainaamassani heppalääkäri.fi -sivun artikkelissa viitataan v. 2017 tutkimukseen jossa on tutkittu perifeerisen karieksen riskitekijöitä sekä tekijöitä joiden ei ole todettu lisäävän riskiä. Tässä litaniassa säilöheinä oli listassa "ei todettu riskitekijäksi". Hieman samaan johtopäätökseen tulin omissa selvityksissäni, jotka koitan nyt summata mahdollisimman tiiviiseen pakettiin:

Meidän heinässä on käytetty biologista säilöntäainetta eli paalissa tapahtuu maitohappobakteerien voimalla käymistä. Tämän käymisen tarkoitus ei ole alentaa heinän pH:ta, vaan lisätä "hyviä bakteereja" ja viedä elintilaa hiivoilta ja homeilta. Meidän heinän kuiva-aine on 77,9 ja pH 5,79. Siinä tavarassa mikä luokitellaan kuivaksi heinäksi, on kuiva-aine > 85 ja pH jotakuinkin 6 tai himpan päälle. (Kiitos kuivaheinän keskimääräisestä pH-arvosta kuuluu Elinalle: minä guuglaan hiki päässä kaikenlaisilla hakukomboilla ja turhaudun kun en löydä, ja sitten heitän Elinalle fb-viestin, sattuisiko hänellä olemaan hajua ja vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. On hyvä olla liuta perusteellisia hevosihmisiä kontaktilistoilla!) Varsinaisessa säilörehussa, jota nimitetään kansankielisesti myös lehmänrehuksi, on ka jossain 30-40-50 tienoolla, eli se voi olla todella märkää, ja tällaisen rehun tavoiteltu pH on 4-4,5. Merkittävästi happamampi siis kuin kuivassa heinässä ja esikuivatussa säilöheinässä. Tällaisessä rehussa käytettyjen säilöntäaineiden tarkoitus on alentaa pH:ta entisestään/pitää se matalana, jotta rehussa tapahtuu käymistä ja jotta se säilyy, ja esim. botulismia aiheuttavalle bakteerille ei syntyisi suotuisia elinolosuhteita. Tällainen rehu on pehmeää mujua joka ei juuri tarjoa pureskeltavaa, eikä kosteutensa vuoksi säily pienissä yksiköissä. Tämäntyyppistä rehua ei juuri hevosille syötetä (enää).

Kysymys jonka esitin itselleni kuuluu: Voiko noin pieni pH:n ero tehdä tästä meidän esikuivatusta säilöheinästä epäkelpoa evästä Penalle? En usko. Sokerinsa (180) vuoksi, ehkä. Mutta tämä vuosi on mitä on heinän suhteen, ja näillä nyt mennään. Hankinko jatkossa kokonaan kuivaa heinää ja alanko tosissani metsästää matalasokerista? Mahdollisesti. Toistaiseksi en ole ollut hysteerinen heinän sokerien suhteen, mutta voi olla, että Penan purukalustosta tulee se viimeinen niitti joka pakottaa pieneen hysteriaan.

Summaus Penasta: hampaat ovat tämän hevosen heikoin lenkki, mutta välitöntä aihetta paniikkiin ei ole. Purennassa ei ole moitittavaa. Seurataan karieksen kehitystä vielä puoli vuotta, ja jos (ja kun...) paikkaamiseen joskus päädytään, paikataan samalla useampi. Jos tulee vaivaa, niin sitten pitää toimia jo aiemmin. On vaan pirullisen vaikeaa määrittää, mikä on "vaivaa".

Hammashuoltoa seuraavana päivänä tuuppasin Penaan kipulääkkeen, sillä en tykännyt sen ilmeestä. Eläinlääkäri kyllä varoitti, että hampaat voivat vihloa seuraavana päivänä ja että sitten vaan kipulääkettä kitaan. Oliko kyse tästä "normaalista vihlonnasta" vai ärsyyntyikö se syvin reikä kun se tyhjennettiin ja sitä ronkittiin. Taas kaipaisin hevoseeni ominaisuutta, jossa se voisi kertoa, onko sen naama kireänä siksi että sitä sattuu 206-hampaaseen, vai vituttaako sitä muuten vaan kun vedän sen päiväruoka-aikaan metsään kävelemään.

Sulo alennustilassa

Sulon osalta sain huokaista helpottuneena. Sillä on hyvät hampaat ja hyvä purenta, ja siinä missä Penalla löytyi moitittavaa lähes jokaisesta hampaasta, oli Sulon vikalistassa vain muutama pikkuinen merkintä. Sulo saatiin pistettyä ja hoidettua ihan ilman draamaa (vaikka edellisessä kodissa kuulemma tuli karsinasta päälle kun näki eläinlääkärin, ja rokotettiinkin niin että kävelytettiin käytävällä eläinlääkärin ohi joka tuikkasi vauhdissa...), joskin se vielä virkistyi kun oli hoippunut pakkopilttuuseen ja piti tujauttaa vähän lisää rauhoitetta.

Kahvipaussi sillä välin kun hevoset virkosivat rauhoituksesta

Molempien hevosten limakalvot, suupielet ja kieli olivat oikein hyvässä kunnossa. Muutamia hammaspiikeistä johtuvia pieniä ihorikkoja, mutta kuolaimen vaikutusalueella ei vaurioita. Jotta tämä eepos ei paisuisi aivan puuduttaviin mittasuhteisiin, jaan kuolaimen sovitukseen ja suiden mittaamiseen liittyvät asiat omaan postaukseensa. Niiden osalta on saanut taas aivot hikoilla kun olen pohtinut ja selvitellyt erilaisia vaihtoehtoja, ja joutunut myös kohtaamaan omia ennakkoluulojani. Mutta näistä lisää myöhemmin!

Ja sitten kotiin

Tässä vielä pari lähdelinkkiä joita käytin tätä kirjoittaessani:

https://www.heppalaakari.fi/perifeerinen-karies/
https://www.heppalaakari.fi/infundibulaarinen-karies/
https://www.facebook.com/pages/category/Professional-Service/Ocala-Equine-Dentistry-Inc-298338310199200/

Kengättömyyskeissin ratkaisu

Virittelin keskustelua kengättömyydestä ja kenkiä korvaavista bootseista jokunen viikko sitten. Seurasi pohdintaa ja googlailua ja ponin liikkumisen syynäämistä sillä silmällä. Tämän viikon maanantaina pohdinnat päättyivät ja siirryttiin käytännön tekoihin:

Sulolle napsuteltiin kiinni kengät kokoa 0000. Olisin voinut päätyä ratkaisuun jopa hiukan aikaisemmin, sen verran ohueksi antura oli jo ehtinyt kulua. Seinämää oli kuitenkin vielä kelvollisesti naulaamiseen, takakavioissakin, vaikka ne ovat vinouteen taipuvaiset. Perfektionisti kengittäjämme tosin sanoi ettei lopputulos ollut mikään nappisuoritus, mutta kengät on nyt kiinni ja niillä mennään. Anturan ohuuden vuoksi ei laitettu tilsakumeja alle lainkaan, koska pelkään että niiden väliin tunkeva hiekka ja rapa olisi hiertänyt anturoita turhaan. Lumi luultavasti sataa maahan än-yy-tee-nyt kun tähän ratkaisuun päädyin ja sitten toikkaroidaan koroilla... Suo siellä ja vetelä täällä.

Tämä talvi mennään siis kengillä. Keväällä arvioin uudestaan, jäävätkö kengät pysyvästi vai onko Sulo paljain jaloin taas kesäkauden.

Kengitystä oli seuraamassa myös esikoiseni, hiukan vajaa 5 v. Hän katsoi silmä kovana kun kengittäjä takoi kenkää muotoonsa, ja joka kerta kun kengittäjä meni ja sovitti kenkää Sulon kavioon, hän henkäisi "Oooh, täydellinen..." Hiukan meinasi hymyilyttää. Niin ja sen jälkeen kengitin keppihevosen pahvilla ja jesarilla, koska niin mutsit tekevät.

Tässä olisi nyt iso potti kehonhuollollisia juttuja kirjoitettavana: ollaan taas uuden kuun puolivälissä joten Sulon läskipäivitys pitäisi tehdä, ja tänä aamuna oltiin kärppänä trailerissa klo 07 ja ajelutin ponini klinikalle tapaamaan hammaslääkäriä! Siltä reissulta jäi paljon käteen, joten luvassa kariesraporttia, suun mittoja ja mittasuhteita ja kuolaimensovitusta ja sitä ja tätä - kunhan löydän aikaa kirjoittaa. Lämmin kiitos kaikille edelliseen tekstiin kommentoineille sallivasta vastaanotosta, kannustuksesta ja tsemppaamisesta! Olette ihania. Marraskuu ei niinkään ole, mutta kyllä tämä tästä taas iloksi ja valoksi muuttuu.

Tänä aamuna klo 06.50.
Sulo: JEEEE mihin mennään, mennäänkö heti?!?
Pena: Ei saatana

Riittämättömyys

Onko se tämä marraskuun matala vai miten tuntuu niin takkuiselta. Kun tuntuu että koko ajan tekee ja menee ja silti ei riitä. Oikein mihinkään. Omat hevoset seisoo viikon, seisoo toisen, kun ei vain ehdi. Tuntuu että elämä on eteisessä, olen koko ajan menossa, lapsilta tirahtaa itku kun taas äiti sanoo heihei. Yritän olla reipas, ei ole vaihtoehtoja. Kun viimeiseen kahteen vuoteen on mahtunut vuosi opiskelijana ja siitä startti uudemman kerran yrittäjyyteen ja melkein heti perään äitiysloma, niin talous on niin kertakaikkisen kuralla että jokaiselle työtarjoukselle on sanottava joo. Olen sanonut joo niin kiihkeästi, että olen päätynyt myös opettamaan paikkaan jonka hevosenpidosta en ole ollenkaan yhtä mieltä, ja viimeistään nyt marraskuun matalissa huomaan, kuinka paljon sellainen syö naista. Ja kuinka paljon vaaditaan ylimääräistä pinnistelyä saada muutettua omaa työkalenteria, ja kuinka paljon surettaa, välillä ihan vaan kaikki.

Minulla on yrittäjän vapaus ja yrittäjän kammottava paine tehdätehdätehdä, että saisin laskut maksettua. Vaikka migreeni ajaisi puoli-invalidiksi tai ääni hädintuskin pihisisi kurkusta ulos, on lähdettävä koleisiin maneeseihin vetämään junnaavia alkeisjatkotunteja, katsomaan kevennyksiä ja kertaamaan ulko-ohja sisäpohje, koska ei ole sellaista asiaa kuin sairausloman palkka. Eikä pidä tulkita väärin - minä saan työstäni paljon iloa ja pääsääntöisesti lähden hyvillä mielin töihin, tai ellen lähde niin ainakin palaan kotiin hyvillä mielin. Koska on ihanaa kun oppilas uskaltaa hypätä sen okserin, tai jonkun äiti tulee sanomaan että sä olet niin kivasti läsnä kun sä opetat. Tai kun tajuaa, miten mutkattomasti hetki sitten niin aranoloinen lapsi nostaa ryhmän mukana laukan.

Olen myös tosi kiitollinen siitä, että olen saanut toisinaan ratsutettavia hevosia tähän kotiin, vaikken ole juuri itseäni siihen hommaan markkinoinutkaan. Mutta fakta on se, että tavallisena arkipäivänä minulla riittää aika hoitaa ja ratsastaa tasan se hevonen josta maksetaan (tai käydä pitämässä yksityinen tunti josta maksetaan), ja sitten on jo kiidettävä laittamaan ruokaa lapsille. Jos ratsutettavia olisi kerrallaan enemmän kuin yksi, tarvitsisin tähän apukädet laittamaan kuntoon, kävelyttämään, loimittamaan ja juottamaan, koska niihin vain uppoaa todella paljon (kallista) aikaa.

Omien hevosten kohdalla valitsen joka päivä, teenkö arkiset tallinhoitotyöt vai yritänkö ehtiä liikuttamaan jomman kumman. Ellei minulla olisi miestä joka suostuu siivoamaan tallia, en varmaan ratsastaisi koskaan. Tai sitten säännönmukaisesti siivoaisin karsinoita, lanaisin kenttää ja säätäisin heiniä ja vesiä klo 23 aikaan. Mutta jos jotain olen elämässä oppinut niin sen, että ihmisen on myös levättävä ja nukuttava tai se menee kertakaikkisen rikki. Vaikka kotitalli tuottaa käsittämättömän määrän pientä työnsälää siellä täällä ripoteltuna pitkin vuorokautta ja vuodenkiertoa, on se kenties kuitenkin (hyvän puolison lisäksi) tärkein minun harrastamiseni mahdollistava tekijä.

Koska olemme kahden pienen lapsen vanhempia ja teemme molemmat säännöllisen epäsäännöllistä iltatyötä, on elämämme yhtä aikataulukaaosta. Silloin kun minä en ole iltojani ratsastuskouluilla opettamassa, olen lasten kanssa kotona ja mies on töissä. Ja kun minä olen iltani ratsastuskouluissa, on kotona joko mies tai mummo tai mamma, tai sitten meillä on läpsystä vaihto -aikataulu. Meillä ei ole koskaan yhteistä vapaata, siihen ei vain juuri nyt ole varaa. Yritän suhtautua niin että se on nyt tätä laatua, ruuhkavuosia, mutta on sanottava, että joskus olisi kiva nähdä puolisoaan muutenkin kuin auton ikkunasta ohimennen.

Lapsettomana en todellakaan tajunnut, kuinka paljon pikkulapset vievät aikaa. Koko arki pyörii niiden päivärutiinien ympärillä. En tajunnut, miten tolkuttoman paljon tunteja menee viikossa tiski-, pyykki- ja ruokahuoltoon, aamu- ja iltapaloihin. Nyt tuntuu, että koko ajan tingin jostain - ajasta lasten kanssa, käynneistä yksityisten asiakkaiden luona, omasta harrastamisesta. Omien hevosten hyvinvoinnistakin, jossain määrin. Niiden tulisi liikkua merkittävästi enemmän, säännöllisemmin. Etenkin nyt kun näen, että ne kaivelevat maata koko ajan, on marraskuun loputtoman harmaat sateentuhnuiset päivät, tarha kurainen. Ei niitä huvita käveleksiä märällä pohjalla. Pelkään hullun lailla ähkyjä, yritän juottaa, yritän löytää aikaa käydä kävelyttämässä, edes kierros radalla, tai laskea kentälle vapaaksi, kai sekin jotenkin liikkumiseksi lasketaan kun juoksevat hännät tuubina edestakaisin ja törisevät mennessään. Mutta riittämättömyys on silti läsnä joka päivä - ei minusta riitä tarpeeksi työhön, kotiin ja harrastukseen. Minun pitäisi ratsastaa säntillisesti valmennuksessa, jotta olisin koko ajan kehittyvä opettaja, mutta minulla ei ole aikaa tai varaa. Jos teen niin paljon duunia, että olisi varaa, ei ole enää aikaa. Tai jos raivaan aikaa, ei olekaan enää varaa. Ei ole ihan halpaa lystiä saada ketään tänne mörönperseeseen yhden ratsastajan vuoksi, ja tässä aikakuplassa on vaan mahdotonta käyttää säännöllisesti reilua kolmea tuntia yhden valmennuskeikan mahdollistamiseen: trailerin haku, siirtyminen valmentajan luo, valmennus, siirtyminen kotiin, trailerin palautus. Siispä tingin. Siitäkin.

Olen kiinnittänyt huomiota, että harvalukuisempia ovat ne tosihevosammattilaiset, joilla on lapsia. Ja kuinka paljon on meitä pikkuammattilaisia, joiden oma harrastus hiipuu ja näivettyy, kun kaikki aika menee siihen että yrittää raapia elantoa kasaan ja tasapainoilla työn ja perheen välillä. Valinnat ovat raastavia ja raadollisia - tämä ala ottaa kaiken minkä sille antaa, ja on silti vielä käsi ojossa vaatimassa lisää. Minä yritän selvitä perheen ja hevosten ristipaineessa, mutta kannan tätä riittämättömyyden painolastia mukanani joka ikinen päivä. Mutta kun olen koko aikuisikäni tehnyt hevostöitä niin en oikein osaa muutakaan, enkä ihan rehellisesti usko että saisin samaa tyydytystä mistään muusta työstä kuin mitä saan opettamisesta ja hevosten kouluttamisesta. Se ei silti poista sitä, miten rikkipoikkiloppu olen välillä, ja miten paljon haluaisin ehtiä panostaa myös itseeni ja omiin hevosiini.

Noin. Jos sinulla on vain ikävää sanottavaa, jätä se sanomatta. En kaipaa moraalisaarnaa tuntemattomilta. Piti vain saada oksentaa tämä päässäni vellova ajatussotku johonkin, ja tänne se nyt tuli.

Pahat pyhät

Kun kalenteriin osuu pari pyhäpäivää peräkkäin, on kai ihan odotettavissa että vastassa on tällainen näky:

Kivat sille sitten.

Illalla ihan normaali hevonen ja aamulla vastassa tuommoinen mollosilmä. Olen antanut itseni ymmärtää että hevospiireissä tällainen pyhiä vasten teloutuminen on universaali ilmiö. Mitä useampia ja painavampia pyhiä, sitä todennäköisemmin jotain sattuu, eikö niin?

Silmä itsessään näyttäisi ehjältä, ja onnistuin huuhtomaan sieltä heti aamulla pienen turpeentikun. Toivon että tämä olisi nyt vain raju "roska silmässä" -keissi ja menisi ohi ilman tuplataksaa veloittavaa eläinlääkäriä. Tulee meinaan jonkun verran kalliit silmätipat jos pyhänä täytyy ruveta säätämään. Eikä sillä, hoidetaan jos hoidettava on, mutta olen sillä tapaa vähän vanhakantainen että katson ensin hetken, mihin suuntaan ei-henkeäuhkaavat vaivat kääntyvät ennen kuin tartun puhelimeen.

Iltapäivällä silmä ei ollut ainakaan aamua pahempi. Pena pitää sitä kyllä auki sen minkä se turvotukselta pystyy, ei siristele eikä väristele eikä myöskään hankaa silmää raivoisasti mihinkään. Silmä ei vuoda eikä luomissa ole haavoja. Ensiapuna huuhdon silmää ahkerasti keittosuolalioksella. Nyt on jo tullut mörönpersepimeää joten hyvä kun koko hevosen löytää tarhasta. Seuraava tarkastelu ja puhdistelu siis iltaruokinnan aikaan. Peukut pystyyn.